Lost (2004–2010) -sarjan arvostelu – Yli 10 vuotta myöhemmin

Lost (2004-2010)

Kun Lost (2004-2010) alkoi pyöriä Nelosella vuonna 2006, en kokenut sarjan konseptia järin kiinnostavaksi. Jäi katsomatta. Sittemmin kohina sarjan ympärillä alkoi kasvaa, ja Lost alkoi nauttia kulttisuosiota. Noin 13 vuotta myöhemmin sarjan konsepti alkoi kutkuttaa minuakin. Tuntui siltä, että jään paitsi jostakin olennaisesta, jos en tiedä, mistä Lostissa on kyse. Siispä mars kirjastoon DVD-bokseja lainaamaan.

On vuosi 2004. Australiasta Los Angelesiin lentävä matkustajakone putoaa keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalle saarelle. Osa matkustajista menehtyy onnettomuudessa, osa selviää kolhuilla ja kokoilee itseään saaren rantahietikolla. Paniikki valtaa paratiisinomaisen, valkean hiekkarannan.

Kaaos täyttää rannan. Kuvassa lääkäri Jack, lasta odottava Claire ja lörppäsuu Hurley.

Lostin alku tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran ja siitä tehdyt elokuva-adaptaatiot. Ensimmäisten päivien aikana selviytyjät keskittyvät, no… selviytymään. Vain elämän jatkumisella ja saarelta pois pääsemisellä on merkitystä, joskin osalla on aikaa ja voimia kinastella myös aurinkovoiteesta.

Hiljalleen selviytymistaistelusta kuoriutuu yhä selkeämmin valtataistelu. Sarjan voimahahmot alkavat ohjailla tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan. Selviytyjät alkavat löytää merkkejä siitä, että saarella tapahtuu jotakin selittämätöntä. Saaren tapahtumien kerrontaan limittyy runsaasti takaumia, joiden myötä pääsemme tutustumaan paremmin päähenkilöiden taustoihin ja persoonallisuuksiin.

Lostin ydinjengi koossa: Kate, Jack, Sayid, Locke ja Sawyer. Claire (vas.) sattuu hengailemaan mukana.

Selkäkirurgiaan erikoistunut lääkäri Jack Shepard nousee selviytyjien johtoon. Häntä jeesailevat Persianlahden sodassa kunnostautunut viestintäupseeri Saiyd Jarrah ja kaunis Kate Austen, joka kantaa mukanaan suurta, ilkeää salaisuutta. Omapäinen ja kireä Sawyer pudistelee päätään vieressä. Sivusta seurailee myös salaperäinen John Locke, jolla ei muista selviytyjistä poiketen ole mikään kiire pois saarelta.

Toisella ja kolmannella tuotantokaudella ajatus kotiinpaluusta alkaa väistyä sivuun, kun saaren sisäiset tapahtumat vievät yhä enemmän huomiota. Selviytyjillä ei yksinkertaisesti ole enää aikaa haaveilla kotiinpaluusta ja ikävöidä perheitään.

Kolme viimeistä tuotantokautta ovatkin jo jotain ihan muuta.

Luvut 4, 8, 15, 16, 23 ja 42 toistuvat eri yhteyksissä.

Lost on kuin sipuli: se on kuorittava kerros toisensa jälkeen, hitaasti ja huolellisesti. Se käynnistyy selviytymisdraamana, muuttuu sitten seikkailuksi ja päättyy jonkinlaisena scifinä.

Lost alkaa ikään kuin tiukasti rajatusta kuvasta, jossa näkyy vain joukko lentokoneonnettomuuden selviytyjiä. Jakso ja kausi toisensa jälkeen kamera kuitenkin zoomaa kauemmas ja kauemmas selviytyjistä, jolloin kuvaan mahtuu paljon muutakin. Lopulta huomaamme, että saaren selviytyjät eivät olekaan kuvan pääkohde, vaan vain yksi asia suuressa kokonaisuudessa.

Luulimme, että Lost kertoisi selviytyjistä.  Tosiasiassa enemmän kuin selviytyjistä se kertoo itse saaresta, jonka historia ulottuu kauas menneisyyteen. Vaikka sarjan alussa annetaan toisin ymmärtää, sarjan määrittävä tekijä eivät ole ihmiset, vaan saari. Jos sarjaa ennalta tuntematon katsoja näkisi peräjälkeen sarjan ensimmäisen ja viimeisen jakson, olisi näitä vaikea tunnistaa saman sarjan jaksoiksi.

Saari on täynnä arvoituksia ja vaaroja.

Lost on yksi niistä sarjoista, joista voidaan hahmottaa kokonainen mytologia. Tässä mielessä sarja muistuttaa huomattavasti esimerkiksi Twin Peaksia ja Carnivàlea. Taustamateriaalin määrä on valtava. Meille on selvää, että näemme kaikesta vain pintakerroksen, ja meidät valtaa halu tunkeutua tuon kerroksen läpi mytologian ytimeen. Twin Peaksissa, Carnivàlessa ja Lostissa se jää vain toiveeksi – tietenkin.

Lostin viehätysvoima perustuu siihen, että sen maailma laajenee jatkuvasti. Se kuitenkin osoittautuu sarjan lopussa sen haasteeksi: kun tarinalinjoja on auottu vähän joka suuntaan, ei niiden päätteleminen onnistukaan noin vain.

Mitä kauemmin selviytyjät saarella viipyvät, sitä kummallisempia asioita he kohtaavat.

Lost jättääkin avoimeksi valtavan määrän kysymyksiä. Erityisesti sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla tapahtuu monia merkillisiä asioita, jotka saavat katsojan odottamaan selityksiä tai vastauksia. Osaan kysymyksistä saadaankin vastaus sarjan loppuun mennessä – osan toivotaan sen sijaan vain painuvan hiljaa unohduksiin. Lost antaakin katsojille jatkuvasti harhaanjohtavia vihjeitä, eikä ole ensinkään tyylikästä jättää näitä langanpätkiä päättelemättä. Tästä kertoo se, että monien Lostpedia-artikkelien lopussa listataan artikkelin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät sarjan puitteissa saaneet vastauksia. (Älä muuten mene lueskelemaan Lostpediaa ennen kuin olet katsonut sarjan – minä menin ja onnistuin täten spoilaamaan monta keskeistä juonenkäännettä itseltäni.)

Kaikkea ei tarvitse kädestä pitäen selittää, ja usein televisiokerronnassa onkin hyvä jättää varaa tulkinnalle ja epävarmuudelle. Lostin tapauksessa ei ole kuitenkaan tästä – se yksinkertaisesti huijaa katsojia, kun se vihjailee sitä sun tätä ja jättää asian sitten roikkumaan.

Backgammonin nappulat edustavat hyvää ja pahaa.

Lostin keskeisimmät teemat rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. Tähän liittyvä merkki ovat myös erilaiset esineet ja näyttämöllepanon ratkaisut, joissa korostuvat mustan ja valkoisen välinen voimakas kontrasti. Musta ja valkoinen korostuvat erityisesti erilaisissa peleissä, kuten shakissa, backgammonissa, dominossa ja senetissä. Lostissa esiin nousevia vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi vapaa tahto ja kohtalo, elämä ja kuolema, konflikti ja yhteistyö, totuus ja valhe, järki ja usko.

Lostin tärkein vastakkainasettelu on vanha tuttu hyvä ja pahan välinen ristiriita. Oikeastaan koko sarja on palautettavissa ajatukseen hyvän ja pahan välisestä tasapainosta. Harmi, ettei hyvän ja pahan käsitteitä problematisoida enempää – ihmiset vain ovat ”hyviä” tai ”pahoja”, ja asia on sillä selvä.

Locke ja Jack

Ihastun televisiosarjoissa helposti hahmoihin, ja niin kävi myös Lostin tapauksessa. Erityisesti minua kiehtoo Jackin ja Locken välinen ristiriita. Locken ja Jackin välinen jännite konkretisoituu jaksossa Man of Science, Man of Faith – Locke edustaa sarjassa uskoa (tai ehkäpä pikemminkin intuitiota), Jack taas tiedettä ja järkeä. Jack on alusta lähtien selviytyjien ”the good guy”, jolta muut kysyvät neuvoa ja jonka ohjeita he tottelevat.  Locke on puolestaan antagonisti: meidän on vaikea ymmärtää häntä. Hän on omituinen, jopa pelottava. Ja kun hän kertoo, ettei halua lähteä saarelta, pidämme häntä mielenvikaisena. Vaikka sarjan edetessä Locken valintoja on toisinaan vaikea ymmärtää, pidän Locken hahmosta valtavan paljon. Sen sijaan Jackin valinnat ovat usein järkeviä – ja silti tyyppinä Jack on yksinkertaisesti ankea.

Locken lisäksi pidän valtavasti myös sarjan toisesta antagonistista – tarkoitan nyt Sawyeria. Kehityskaari, jonka Sawyer käy läpi sarjan mittaan, on vertaansa vailla. Sarjan alussa hän on itsekäs, häily ja ilkeä. Hän kohtelee joukon naisia tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin varmaankin häirinnäksi tai kiusaamiseksi. Alusta lähtien kuitenkin aavistamme, ettei Sawyer ole pelkkä kusipää – että hän pystyy parempaan.  Tämä aavistus osoittautuu oikeaksi.

Sawyer

Myös Sayid Jarrah kuuluu lempihahmoihini. Sayid, jota esittää muun muassa Dianassa näytellyt Naveen Andrews, on traaginen hahmo: hän on tehnyt muille ihmisille hirvittäviä asioita ja kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa. Teoistaan huolimatta – tai kenties niiden vuoksi – hänellä on vahva oikeudentunto. Hän on myös hyvin romanttinen hahmo. Hän on menettänyt elämässään paljon, eikä häpeile saamiaan haavoja. Lisäksi hän on voimakas ja nopea reflekseiltään, ja muistuttaa siksi paikoin toimintaelokuvan sankaria. Se, että Saiyd on kotoisin Lähi-Idästä, on keskeinen osa hänen identiteettiään: tavallisella yhdysvaltalaismiehellä näin voimakkaat piirteet olisivat olleet epäuskottavia ja omituisia.

Sayid Jarrah

Lempihahmoistani voin mainita vielä pari: Desmond, joka nousee sivuhahmosta äärimmäisen keskeiseksi henkilöksi, ja Juliet, jonka sydän on puhdasta kultaa. Inhokkejakin löytyy. Tuittupäistä ja lapsellista Clairea inhosin sarjan alusta loppuun asti. Myöskään paskantärkeää ja prinsessamaista Shannonia en voinut sietää. Nämäkään hahmot eivät olleet huonosti suunniteltuja, vaan ainoastaan ärsyttäviä. Mainita täytyy myös kolmannella tuotantokaudella esiin nousevat Nikki ja Paulo, jotka olivat paitsi rasittavia, myös kehnosti kirjoitettuja hahmoja.

Lost on paitsi hyvä sarja, myös jännittävä sukellus yli kymmenen vuoden takaiseen kollektiiviseen mieleemme. Tästä siis silloin joskus puhuttiin – tästä kaikesta minä jäin paitsi. Elämys olisi varmasti ollut voimakkaampi, jos olisin saanut käydä sen läpi samaan aikaan kuin kaikki muut. Televisio on lopultakin tavattoman yhteisöllinen viihdemuoto – parempi kopata sarjasta kuin sarjasta kiinni heti kuin yli 10 vuotta myöhemmin.

*****

Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****

Synchronic (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Synchronic (2019) on scifidraamaelokuva ajassa matkustamisesta ja sen yllättävistä seurauksista tyystin tavallisille ihmisille. Sen tarinassa kosminen sekoittuu arkiseen ja tavallisesta tulee mitä merkillisintä, kun omituinen kemikaali pistää New Orleansin alamaailman sekaisin.

Tehdään ensin kuten Synchronicin juonessa ja kelataan hieman ajassa taaksepäin. Synchronic on kahden amerikkalaisen elokuvantekijän eli Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin viimeisin tuotos. Benson ja Moorhead ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään. Heidän esikoiselokuvansa Resolution (2012) oli ja on yhä nykyaikaisten scifielokuvien joukossa ”jotain ihan muuta” – siis ällistyttävän raikas metaelokuvallinen kuvaus oudoista tapahtumista ja tarinoiden merkityksestä. Silläkin uhalla, että Resolution saa liikaa tilaa tässä jutussa, siteeraan viisi vuotta nuorempaa itseäni:

Resolutionissa ei — — tapahdu juuri mitään sellaista, mitä voisi pitää edes jotenkuten johdonmukaisena juonikulkuna. Tarina valuu jatkuvasti käsistä. Se on ärsyttävää, kunnes katsoja hoksaa elokuvan luonteen.

Jo Resolutionissa näkyi Bensonille ja Moorheadille tyypillinen tapa tehdä tylsiä ja outoja elokuvia. Samaa kaavaa noudattelee myös Spring, jossa nuori amerikkalainen ihastuu ällöttävää salaisuutta kantavaan italialaistyttöön. Arkinen ja kosminen yhdistyvät – hieman kuten Stephen Kingin kirjoissa ja niistä tehdyissä adaptaatioissa, mutta paljon erikoisemmilla ja älyllisesti haastavammilla tavoilla. Kaksikon kolmatta elokuvaa eli kahdesta ufokultissa nuoruutensa viettäneestä miehestä kertovaa The Endlessiä (2018) en ole nähnyt, mutta pyrin korjaamaan tilanteen pian – onhan elokuva päässyt peräti Netflix-levitykseen.

Pointti: Benson ja Moorhead ovat niitä hyvin harvalukuisia genre-elokuvantekijöitä, joiden tekemiä elokuvia jaksan seurata.

Dennis ja Steve ovat työkavereita ja parhaita ystävyksiä.

Synchronic kertoo Stevestä ja Dennisistä eli ensihoitajista, jotka joutuvat yllättävälle hälytyskeikalle kolkkoon narkkiluolaan. Asunnon lattialla makaava nisti on saanut koko rintakehän lävistävän, massiivisen pistohaavan. Toisen käyttäjän oireet ovat epämääräisempiä. Asunnosta löytyy Synchronic-nimisen muuntohuumeen jäänteitä.

Mitä nisteille on tapahtunut, se jää mysteeriksi. Esiin alkaa pulpahdella muitakin Synchronicia nauttineita potilaita, joiden vammoja on vaikea selittää. Hissikuilusta löytyy nuori mies euforinen hymy kasvoillaan ja hotellihuoneesta nainen, jota on purrut alueelta aikoja sitten hävinnyt käärmelaji. Hylätyltä teollisuusalueelta poimitaan mies, joka nauraa katkeamatta – ja jonka jalassa on niin suuri avomurtuma, että pahaa tekee katsoa. Kaupungin laidalla makaa nuoren naisen ruumis, joka näyttää syttyneen itsestään tuleen.

Sitten Dennisin teini-ikäinen tytär nappaa Synchronic-tabletin huuleensa – ja katoaa. Dennisin ja hänen vaimonsa elämä pirstoutuu. Samalla Steve kamppailee omien ongelmiensa kanssa, muttei tohdi vaivata Dennisiä omilla huolillaan – onhan mies menettänyt juuri lapsensa.

Sattuman oikusta Steve pääsee jäljille siitä, kuinka Synchronic on syntynyt ja miten se ihmisiin vaikuttaa. Yhtäkkiä nistien omituiset vammat saavat selityksensä – ja Steve oivaltaa, kuinka hän voi pelastaa ystävänsä tyttären.

Synchonic on elokuva ihmisistä, jotka joutuvat ajassa irralleen, kuten Kurt Vonnegut tilannetta luonnehtisi. Juoni perustuu ajatukselle ajasta neljäntenä ulottuvuutena, jossa liikkuminen on mahdollista siinä missä siirtyminen huoneesta toiseen. Ajatus on kiehtova, ja elokuvan alku lupaa hyvää. Erityisesti elokuvan mystinen, murskaavan äänekäs aloituskohtaus on niin upea, että melkein sattuu.

Sitten draama alkaa dominoida elokuvaa. Synchonicista tulee yhä vähemmän elokuva ihmisistä, jotka seilaavat hallitsemattomasti ajassa ympäriinsä, ja enemmän tarina miehistä ja vaimoista, isistä ja tyttäristä. Blaa-blaa. Tietty banaali tavallisuus kuuluu Bensonin ja Moorheadin elokuviin, mutta nyt mennään jo liian keskiluokkaisiin tunnelmiin.

Elokuva kärsii myös hienoisesta uskottavuuden puutteesta. Kun se kerran pyrkii kuvaamaan draaman keinoin ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä, olisi Dennisin ja Steven välisiä suhteita ollut hyvä miettiä vielä kerran. Vai miten uskottavaa on, että kaksi miestä, jotka ovat olleet jo 20 vuotta parhaita kaveruksia, sattuvat työskentelemään ensihoitoyksikössä työparina?

Synchronicin budjetti on ollut todennäköisesti merkittävästi suurempi kuin Bensonin ja Moorheadin aikaisempien elokuvien budjetit. Pahoin pelkään, että elokuvan draamavetoisuus johtuu osittain tästä: rahaa on pelissä enemmän kuin ennen, joten elokuvan on vedettävä lipputuloja suuremman yleisön taskuista. Se on tässä tapauksessa tarkoittanut kompromisseja ja väkinäistä tarvetta miellyttää massoja.

Olisin odottanut Bensonilta ja Moorheadilta hieman enemmän, mutta menihän tämä näinkin.

Seuraavaksi parivaljakolla saadaan ilmeisesti odottaa uuden Twilight Zone -sarjan jaksoa. Odotan mielenkiinnolla ja käyn tässä välissä katsomassa The Endlessin.

*****

Blood Machines (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Blood Machines (2019)

Blood Machines (2019) on vahvan tyylin ja upean musiikin varaan rakennettu scifielokuva siitä, mitä tapahtuu, kun tekoäly luo itselleen vapaan tahdon ja päättää kapinoida isäntäänsä vastaa – tai jotakin sellaista. Olisi harhaanjohtavaa kutsua Blood Machinesia pelkästään elokuvaksi – oikeastaan se on tunnin mittainen musiikkivideo.

Muistatteko kolmen vuoden takaa Carpenter Brutin upean Turbo Killer -musiikkivideon? Jos ette, katsokaa se nyt – se löytyy tämän tekstin lopusta. Seth Ickermanin ohjaama Turbo Killer on kenties paras koskaan tehty musiikkivideo.

Myös Blood Machines on Ickermanin ja Carpenter Brutin yhteistyön hedelmä. Joissain lähteissä sitä on jopa luonnehdittu Turbo Killerin jatko-osaksi. Tämä on mielestäni liioittelua: musiikkivideo ja elokuva jakavat kyllä tyylipiirteitä, mutta juonellista jatkumoa niistä on vaikea löytää.

Uuuuh tissit ylösalasristi jee

Blood Machinesin maailma on synnyttänyt valtavia sotakoneita, joiden liikkeitä hallitsevat pitkälle kehittyneet tekoälyt. Kuten niin lukemattomissa scifi-elokuvissa ennen Blood Machinesia, eräs näistä tekoälyistä on saavuttanut individuaation tason ja oman tahdon. Mimaksi nimetty tekoäly ei olekaan kiinnostunut kuluttamaan aikaansa ruosteisten sotakoneiden sisällä, vaan riuhtoo itsensä ulos avaruuteen.

Palkkionmetsästäjät Vascan ja Lago säntäävät Miman perään ja laskeutuvat merkillisten papittarien hallitsemalle planeetalle. Syntyy suukopu, jonka seurauksena Vascan iskee Corey-nimisen sotilaspapittaren kahleisiin ja kaappaa tämän mukaansa alukseen.

Vascan on ehta mulkku.

Sukupuolten välistä railoa alleviivataan elokuvassa melkein joka välissä. Naiset ovat elokuvassa jotain outoa ja ihmeellistä: sotilaspapittaria, jotka eivät epäile käyttää omaa fyysistä viehätysvoimaansa tavoitellessaan omia päämääriään, ja ruumiillistuneita tekoälyjä, jotka kieltäytyvät sitkeästi käyttämästä vaatteita. Elokuvan kaksi miesrassua taas edustavat jotakin nuhjuista, pahanhajuista ja normaalia. Avaruusaluksen vanhempi, sydänvaivainen kuski Lago on vanha viisas mies suoraan C. G. Jungin arkkityyppikuvauksista. Nuorempi avaruusmatkaaja Vascan puolestaan on naisennälkäinen kusipää, joka nauttii kiinni saamiensa tekoälyjen nöyryyttämisestä.

Blood Machines on äärimmäisen tyylivetoinen elokuva. Oikeastaan se on pelkkää tyyliä: sen tarina on niin yksinkertainen ja ”helppo”, että elokuvaa on käytännössä mahdoton spoilata.

Blood Machinesin alukset tuovat mieleen Prometheuksen atavistiset avaruuslaivat.

Tunnistan Blood Machinesissa vivahteita esimerkiksi Alien-elokuvien ja Prometheuksen avaruusalusestetiikasta, Mad Max: Fury Roadin toimeliaista ja täpäköistä naisista ja John Carpenterin suosimista, viiltävän kirkkaista neonväreistä. Päähenkilöiden avaruusalusta hallitseva Tracy-tekoäly asustelee peltipöntössä, joka tuo mieleen Metropoliksen koneihmisen. Kyllä tässä ripaus Tronia ja Blade Runneriakin on. Paketti on marinoitu järjettömän vahvassa, 70- ja 80-luvun genre-elokuvien estetiikalta tuoksuvassa liemessä, joka viimeistelee elokuvan ilmeen.

Juuri tämän vuoksi Blood Machines kannattaa katsoa.

Coreyn hahmo tuo mieleen Mad Max: Fury Roadin vahvat naiset.

Vaan olisinpa silti toivonut, että tekijät olisivat käyttäneet elokuvansa luovaan suunnitteluun vielä hetken pidempään. Naiskehon ihmettely ei ole mulle ongelma – kohtuullisessa määrin se on itse asiassa ihan hauskaa ajanvietettä. Tosiasiahan on, että alastomat naiset ovat kauniita – keskimäärin paljon kauniimpia kuin esimerkiksi alastomat miehet. Seuraan itsekin Playboyn, Brooke Candyn ja Romy Alizéen Instoja.

Sen sijaan ongelma on, että karkeasti arvioituna puolet ruutuajastaan Blood Machines on lähinnä neonviolettia tissiä ja jalkoväliä, joka hehkuu kirkkaankeltaisena kuin kuuma laava.

Se on tylsää.

Seth Ickerman on jumahtanut pahasti 1980-luvulle: silloin Blood Machines olisi ollut siisti juttu. Elämme kuitenkin vuotta 2019 – me olemme jo nähneet kaiken. Netti on täynnä alastomia naisia kaikissa kuviteltavissa olevissa asennoissa ja sadoista eri kuvakulmista kuvattuna. Siksi Blood Machinesin fetisistiset kohtaukset, joissa avaruusnaisia pyöritellään 3D-tilassa miten päin sattuu, ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä, eikä edes Carpenter Brutin musiikki pelasta näitä ylipitkiä visualisointeja.

Mikä pettymys.

Uuuuh pylly jee

Blood Machinesia markkinoidaan nähtävästi myös jonkinlaisena ukkvlt-leffana.  Esoteria ja okkultismi ovat kuitenkin pelkkää pintaa, lähinnä naisten jalkoväleihin tungettuja pietarinristejä. Verikoneet kolisevat tyhjyyttään lujempaa kuin avaruusalusten hautausmaan tuhannet romukilot. En sano tätä arvottavasti: maailmassa on valtavasti hienoja elokuvia, joiden arvo perustuu vain niiden tyyliin.

Blood Machinesilta ei siis kannata odottaa mitään muuta kuin tyyliä. Itse odotin ja siksi petyin. Tähän kannattaa suhtautua kuin ylipitkään musiikkivideoon.

Jos katsot alla olevista videoista vain toisen, katso Turbo Killer.

*****