Synchronic (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Synchronic (2019) on scifidraamaelokuva ajassa matkustamisesta ja sen yllättävistä seurauksista tyystin tavallisille ihmisille. Sen tarinassa kosminen sekoittuu arkiseen ja tavallisesta tulee mitä merkillisintä, kun omituinen kemikaali pistää New Orleansin alamaailman sekaisin.

Tehdään ensin kuten Synchronicin juonessa ja kelataan hieman ajassa taaksepäin. Synchronic on kahden amerikkalaisen elokuvantekijän eli Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin viimeisin tuotos. Benson ja Moorhead ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään. Heidän esikoiselokuvansa Resolution (2012) oli ja on yhä nykyaikaisten scifielokuvien joukossa ”jotain ihan muuta” – siis ällistyttävän raikas metaelokuvallinen kuvaus oudoista tapahtumista ja tarinoiden merkityksestä. Silläkin uhalla, että Resolution saa liikaa tilaa tässä jutussa, siteeraan viisi vuotta nuorempaa itseäni:

Resolutionissa ei — — tapahdu juuri mitään sellaista, mitä voisi pitää edes jotenkuten johdonmukaisena juonikulkuna. Tarina valuu jatkuvasti käsistä. Se on ärsyttävää, kunnes katsoja hoksaa elokuvan luonteen.

Jo Resolutionissa näkyi Bensonille ja Moorheadille tyypillinen tapa tehdä tylsiä ja outoja elokuvia. Samaa kaavaa noudattelee myös Spring, jossa nuori amerikkalainen ihastuu ällöttävää salaisuutta kantavaan italialaistyttöön. Arkinen ja kosminen yhdistyvät – hieman kuten Stephen Kingin kirjoissa ja niistä tehdyissä adaptaatioissa, mutta paljon erikoisemmilla ja älyllisesti haastavammilla tavoilla. Kaksikon kolmatta elokuvaa eli kahdesta ufokultissa nuoruutensa viettäneestä miehestä kertovaa The Endlessiä (2018) en ole nähnyt, mutta pyrin korjaamaan tilanteen pian – onhan elokuva päässyt peräti Netflix-levitykseen.

Pointti: Benson ja Moorhead ovat niitä hyvin harvalukuisia genre-elokuvantekijöitä, joiden tekemiä elokuvia jaksan seurata.

Dennis ja Steve ovat työkavereita ja parhaita ystävyksiä.

Synchronic kertoo Stevestä ja Dennisistä eli ensihoitajista, jotka joutuvat yllättävälle hälytyskeikalle kolkkoon narkkiluolaan. Asunnon lattialla makaava nisti on saanut koko rintakehän lävistävän, massiivisen pistohaavan. Toisen käyttäjän oireet ovat epämääräisempiä. Asunnosta löytyy Synchronic-nimisen muuntohuumeen jäänteitä.

Mitä nisteille on tapahtunut, se jää mysteeriksi. Esiin alkaa pulpahdella muitakin Synchronicia nauttineita potilaita, joiden vammoja on vaikea selittää. Hissikuilusta löytyy nuori mies euforinen hymy kasvoillaan ja hotellihuoneesta nainen, jota on purrut alueelta aikoja sitten hävinnyt käärmelaji. Hylätyltä teollisuusalueelta poimitaan mies, joka nauraa katkeamatta – ja jonka jalassa on niin suuri avomurtuma, että pahaa tekee katsoa. Kaupungin laidalla makaa nuoren naisen ruumis, joka näyttää syttyneen itsestään tuleen.

Sitten Dennisin teini-ikäinen tytär nappaa Synchronic-tabletin huuleensa – ja katoaa. Dennisin ja hänen vaimonsa elämä pirstoutuu. Samalla Steve kamppailee omien ongelmiensa kanssa, muttei tohdi vaivata Dennisiä omilla huolillaan – onhan mies menettänyt juuri lapsensa.

Sattuman oikusta Steve pääsee jäljille siitä, kuinka Synchronic on syntynyt ja miten se ihmisiin vaikuttaa. Yhtäkkiä nistien omituiset vammat saavat selityksensä – ja Steve oivaltaa, kuinka hän voi pelastaa ystävänsä tyttären.

Synchonic on elokuva ihmisistä, jotka joutuvat ajassa irralleen, kuten Kurt Vonnegut tilannetta luonnehtisi. Juoni perustuu ajatukselle ajasta neljäntenä ulottuvuutena, jossa liikkuminen on mahdollista siinä missä siirtyminen huoneesta toiseen. Ajatus on kiehtova, ja elokuvan alku lupaa hyvää. Erityisesti elokuvan mystinen, murskaavan äänekäs aloituskohtaus on niin upea, että melkein sattuu.

Sitten draama alkaa dominoida elokuvaa. Synchonicista tulee yhä vähemmän elokuva ihmisistä, jotka seilaavat hallitsemattomasti ajassa ympäriinsä, ja enemmän tarina miehistä ja vaimoista, isistä ja tyttäristä. Blaa-blaa. Tietty banaali tavallisuus kuuluu Bensonin ja Moorheadin elokuviin, mutta nyt mennään jo liian keskiluokkaisiin tunnelmiin.

Elokuva kärsii myös hienoisesta uskottavuuden puutteesta. Kun se kerran pyrkii kuvaamaan draaman keinoin ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä, olisi Dennisin ja Steven välisiä suhteita ollut hyvä miettiä vielä kerran. Vai miten uskottavaa on, että kaksi miestä, jotka ovat olleet jo 20 vuotta parhaita kaveruksia, sattuvat työskentelemään ensihoitoyksikössä työparina?

Synchronicin budjetti on ollut todennäköisesti merkittävästi suurempi kuin Bensonin ja Moorheadin aikaisempien elokuvien budjetit. Pahoin pelkään, että elokuvan draamavetoisuus johtuu osittain tästä: rahaa on pelissä enemmän kuin ennen, joten elokuvan on vedettävä lipputuloja suuremman yleisön taskuista. Se on tässä tapauksessa tarkoittanut kompromisseja ja väkinäistä tarvetta miellyttää massoja.

Olisin odottanut Bensonilta ja Moorheadilta hieman enemmän, mutta menihän tämä näinkin.

Seuraavaksi parivaljakolla saadaan ilmeisesti odottaa uuden Twilight Zone -sarjan jaksoa. Odotan mielenkiinnolla ja käyn tässä välissä katsomassa The Endlessin.

*****

Blood Machines (2018) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

Blood Machines (2019)

Blood Machines (2019) on vahvan tyylin ja upean musiikin varaan rakennettu scifielokuva siitä, mitä tapahtuu, kun tekoäly luo itselleen vapaan tahdon ja päättää kapinoida isäntäänsä vastaa – tai jotakin sellaista. Olisi harhaanjohtavaa kutsua Blood Machinesia pelkästään elokuvaksi – oikeastaan se on tunnin mittainen musiikkivideo.

Muistatteko kolmen vuoden takaa Carpenter Brutin upean Turbo Killer -musiikkivideon? Jos ette, katsokaa se nyt – se löytyy tämän tekstin lopusta. Seth Ickermanin ohjaama Turbo Killer on kenties paras koskaan tehty musiikkivideo.

Myös Blood Machines on Ickermanin ja Carpenter Brutin yhteistyön hedelmä. Joissain lähteissä sitä on jopa luonnehdittu Turbo Killerin jatko-osaksi. Tämä on mielestäni liioittelua: musiikkivideo ja elokuva jakavat kyllä tyylipiirteitä, mutta juonellista jatkumoa niistä on vaikea löytää.

Uuuuh tissit ylösalasristi jee

Blood Machinesin maailma on synnyttänyt valtavia sotakoneita, joiden liikkeitä hallitsevat pitkälle kehittyneet tekoälyt. Kuten niin lukemattomissa scifi-elokuvissa ennen Blood Machinesia, eräs näistä tekoälyistä on saavuttanut individuaation tason ja oman tahdon. Mimaksi nimetty tekoäly ei olekaan kiinnostunut kuluttamaan aikaansa ruosteisten sotakoneiden sisällä, vaan riuhtoo itsensä ulos avaruuteen.

Palkkionmetsästäjät Vascan ja Lago säntäävät Miman perään ja laskeutuvat merkillisten papittarien hallitsemalle planeetalle. Syntyy suukopu, jonka seurauksena Vascan iskee Corey-nimisen sotilaspapittaren kahleisiin ja kaappaa tämän mukaansa alukseen.

Vascan on ehta mulkku.

Sukupuolten välistä railoa alleviivataan elokuvassa melkein joka välissä. Naiset ovat elokuvassa jotain outoa ja ihmeellistä: sotilaspapittaria, jotka eivät epäile käyttää omaa fyysistä viehätysvoimaansa tavoitellessaan omia päämääriään, ja ruumiillistuneita tekoälyjä, jotka kieltäytyvät sitkeästi käyttämästä vaatteita. Elokuvan kaksi miesrassua taas edustavat jotakin nuhjuista, pahanhajuista ja normaalia. Avaruusaluksen vanhempi, sydänvaivainen kuski Lago on vanha viisas mies suoraan C. G. Jungin arkkityyppikuvauksista. Nuorempi avaruusmatkaaja Vascan puolestaan on naisennälkäinen kusipää, joka nauttii kiinni saamiensa tekoälyjen nöyryyttämisestä.

Blood Machines on äärimmäisen tyylivetoinen elokuva. Oikeastaan se on pelkkää tyyliä: sen tarina on niin yksinkertainen ja ”helppo”, että elokuvaa on käytännössä mahdoton spoilata.

Blood Machinesin alukset tuovat mieleen Prometheuksen atavistiset avaruuslaivat.

Tunnistan Blood Machinesissa vivahteita esimerkiksi Alien-elokuvien ja Prometheuksen avaruusalusestetiikasta, Mad Max: Fury Roadin toimeliaista ja täpäköistä naisista ja John Carpenterin suosimista, viiltävän kirkkaista neonväreistä. Päähenkilöiden avaruusalusta hallitseva Tracy-tekoäly asustelee peltipöntössä, joka tuo mieleen Metropoliksen koneihmisen. Kyllä tässä ripaus Tronia ja Blade Runneriakin on. Paketti on marinoitu järjettömän vahvassa, 70- ja 80-luvun genre-elokuvien estetiikalta tuoksuvassa liemessä, joka viimeistelee elokuvan ilmeen.

Juuri tämän vuoksi Blood Machines kannattaa katsoa.

Coreyn hahmo tuo mieleen Mad Max: Fury Roadin vahvat naiset.

Vaan olisinpa silti toivonut, että tekijät olisivat käyttäneet elokuvansa luovaan suunnitteluun vielä hetken pidempään. Naiskehon ihmettely ei ole mulle ongelma – kohtuullisessa määrin se on itse asiassa ihan hauskaa ajanvietettä. Tosiasiahan on, että alastomat naiset ovat kauniita – keskimäärin paljon kauniimpia kuin esimerkiksi alastomat miehet. Seuraan itsekin Playboyn, Brooke Candyn ja Romy Alizéen Instoja.

Sen sijaan ongelma on, että karkeasti arvioituna puolet ruutuajastaan Blood Machines on lähinnä neonviolettia tissiä ja jalkoväliä, joka hehkuu kirkkaankeltaisena kuin kuuma laava.

Se on tylsää.

Seth Ickerman on jumahtanut pahasti 1980-luvulle: silloin Blood Machines olisi ollut siisti juttu. Elämme kuitenkin vuotta 2019 – me olemme jo nähneet kaiken. Netti on täynnä alastomia naisia kaikissa kuviteltavissa olevissa asennoissa ja sadoista eri kuvakulmista kuvattuna. Siksi Blood Machinesin fetisistiset kohtaukset, joissa avaruusnaisia pyöritellään 3D-tilassa miten päin sattuu, ovat yksinkertaisesti pitkästyttäviä, eikä edes Carpenter Brutin musiikki pelasta näitä ylipitkiä visualisointeja.

Mikä pettymys.

Uuuuh pylly jee

Blood Machinesia markkinoidaan nähtävästi myös jonkinlaisena ukkvlt-leffana.  Esoteria ja okkultismi ovat kuitenkin pelkkää pintaa, lähinnä naisten jalkoväleihin tungettuja pietarinristejä. Verikoneet kolisevat tyhjyyttään lujempaa kuin avaruusalusten hautausmaan tuhannet romukilot. En sano tätä arvottavasti: maailmassa on valtavasti hienoja elokuvia, joiden arvo perustuu vain niiden tyyliin.

Blood Machinesilta ei siis kannata odottaa mitään muuta kuin tyyliä. Itse odotin ja siksi petyin. Tähän kannattaa suhtautua kuin ylipitkään musiikkivideoon.

Jos katsot alla olevista videoista vain toisen, katso Turbo Killer.

*****

Blade Runner 2049 (2017) arvostelu – Verso kuolleesta maasta

Blade Runner 2049 (2017)

Blade Runner 2049 (2017) jatkaa eksistentialismin riivaamaan dystopiakuvausta siitä, mihin alkuperäinen Blade Runner (1982) jäi. Tai no, ei aivan: alkuperäisen elokuvan ja jatko-osan välille jää 30 vuoden mittainen aukko, jonka aikana kaikki sähköinen tieto on pyyhkiytynyt äkillisen luonnonkatastrofin seurauksena jäljettömiin. Pankkien tilitiedot, henkilörekisterit, arkistot – kaikki digitaaliseen tallentamiseen nojaava tieto on kadotettu. Ihmiskunta on oppinut virheestään ja luottaa lähinnä analogisiin tallennusformaatteihin. (Tällainen skenaario ei ole mahdoton omassa maailmassamme: ei tarvita kuin hieman isompi aurinkomyrsky, ja kaikki sähköiset laitteemme ovat vaarassa lakata toimimasta. Sähkölaitteiden tilttaus merkitsee käytännössä tuntemamme talous- ja yhteiskuntajärjestelmän romahdusta. )

K polttaa maan takanaan.

Replikanttien eli ihmisten palvelemiseen suunniteltujen androidien valmistamiseen tähtäävä teknologia on kielletty useiksi vuosiksi replikanttien aiheuttamien turvallisuusuhkien vuoksi. Konkurssiin ajautuneen Tyrell Corporationin raunioista on kuitenkin noussut Wallace-yhtiö, joka on kehittänyt uuden Nexus-9-androidin, joka ei kapinoi, vaan tottelee. Nexus-9-mallia edustaa Blade Runner 2049:n päähenkilö K (Ryan Gosling). Hän toimii blade runnerina eli palkkionmetsästäjänä, joka ”poistaa käytöstä” aiempia, vaarallisiksi todettuja Nexus-malleja.

Sankarimme on siis replikantti, jonka työ on tappaa muita replikantteja.

Eräällä tappokeikalla K löytää kuolleen puun juurelle haudatun laatikon, joka on täynnä luita. Patologi hämmentyy löydöksen äärellä: luut ovat Nexus-7-mallia edustavan replikantin, joka vaikuttaa menehtyneen keisarinleikkauksen seurauksena. Siis replikantin, joka on joskin hyvin ihmismäinen, silti kone ja siksi periaatteessa lisääntymiskyvytön. Löydös on ennennäkemätön ja viittaa siihen, että Tyrell on luonut Nexus-7-mallista replikantin, joka pystyy synnyttämään uutta elämää. Kuivasta, kuolleesta maasta voi sittenkin nousta verso.

Vaikka replikantin jälkeläisestä ei tiedetä vielä mitään muuta kuin se, että hän on olemassa, piirtyy hänen tuntemattoman hahmonsa ympärille pyhimyksen aura. Neitseestä ei pitäisi syntyä elämää, mutta niin vain Neitsyt Maria synnytti Jumalan pojan, Jeesuksen. Replikanttien piti olla hedelmättömiä, ja silti toistaiseksi tuntematon Nexus-7 on synnyttänyt lapsen, joka on todiste replikanttien luomisvoimasta.

Replikantit ovat jo tähän asti kyenneet kaikkeen muuhun kuin ihmisetkin – vain kyky lisääntyä on ollut heiltä poissuljettu. Ja nyt on todistettu, että tämäkään ovi ei ole lukossa. Ihmiset ovat menettäneet sen ainoan ominaisuutensa, joka tekee heistä ylivertaisia replikantteihin nähden.

Ihminen ei ole enää ainutlaatuinen. Siksi koko ihmislajin olemassaolo on uhattuna.

Luv johdattaa K:n Wallace-yhtiön arkistoihin.

Replikanttien suunnittelusta ja valmistuksesta vastaava Niander Wallace (Jared Leto) kiinnostuu asiasta. Wallace värisee jumaluuskompleksin kourissa ja passittaa luottoreplikanttina Luvin (Sylvia Hoeks) etsimään replikanttien valitun lapsen.

Myös K saa käskyn jäljittää lapsi – ja surmata tämä. Hän on kuin kuningas Herodeksen oikea käsi – sillä erotuksella, että hänen tehtävänsä ei ole suorittaa massateurastusta, vaan tappaa tarkasti ja harkiten.

Niander Wallace rimpuilee jumaluuskompleksin kourissa. Luv tarkkailee taustalla.

Nexus-9-androdit ovat siitä kehittyneitä otuksia, että he tarvitsevat rakkautta ja sosiaalisten suhteiden tuomaa turvaa. Vuonna 2049 tähän on vielä replikanttiakin käytännöllisempi vaihtoehto: hologramminainen Joi (Ana de Armas) mahtuu USB-tikun kokoiseen värkkiin ja kulkee kätevästi taskussa. Joi on eräänlainen anti-replikantti: siinä missä replikanttien kehityslinja alkaa mekaanisista kehoista, joilla ei ole tietoisuutta, edustaa hologrammi-Joi puhdasta tietoisuutta vailla kehoa. Hänen maailmassaolonsa perustuu pelkälle linssin läpi hohtavalle valolle ja tuo mieleen Her-elokuvan Samanthan.

Lopulta Join ja replikanttien olemassaolon luonne alkaa muistuttaa toistaan, kun heidät synnyttänyt teknologia kehittyy. Replikanteista tulee yhä älykkäämpiä ja sielukkaampia olentoja, eikä kehollisuuden kokemus ole enää poissuljettu hologrammiolennoilta.

Oikeilla apuvälineillä hologrammiolentokin saa mahdollisuuden kehollisuuteen. Vasemmalla Joi, oikealla apuvälineeksi valittu Mariette.

Blade Runner 2049 ripustautuu pakkomielteisesti hedelmällisyyden kuviin ja merkkeihin. Niander Wallace luo replikantteja muovipussissa – hän ei pysty siis vieläkään luomaan uusiutuvaa elämää eli hedelmällisiä replikantteja. Se saa hänet raivoihinsa. Hedelmällisyyteen liittyvät kysymykset tekevät elokuvasta myös ajankohtaisen: länsimaissa yhä useampi nainen valitsee lapsettomuuden.

Blade Runner 2049:n maailma on täynnä rapistuneita fetissejä hedelmällisistä naisista.

Korkeasti koulutetut naiset saavat keskimäärin vähemmän lapsia ja ovat useammin lapsettomia. Ihmisnaisen arvo ei enää ole liitoksissa hänen synnyttämiensä lapsien määrään ja elinvoimaan – sen sijaan hän voi valita vapaasti äidin tai lapsettoman naisen roolin. Tämä muodostaa ihmiskunnalle uudenlaisen uhan. Blade Runner 20149 on paitsi dystooppinen tulevaisuudenkuva, myös tätä päivää.

Blade Runner 2049 ei yllä esteettisesti samanlaisen ikonin asemaan kuin alkuperäinen Blade Runner. Hyvä elokuva se silti on.

*****

Iron Sky 2: The Coming Race (2018) arvostelu

Iron Sky 2: The Coming Race

Iron Sky 2: The Coming Race (2018) on scifikomedia, jossa joukko myyttejä ja salaliittoteorioita isketään samaan kulhoon iloiseksi sillisalaatiksi. Ja tämä on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi oikeastaan kirjoittaa. Kirjoitan silti.

Sanotaan heti alkuun, että haluaisin aivan kamalasti pitää Iron Sky -konseptista. Ykkösleffa oli metka elokuva. Varusteleka, Udo Kier, 2000-luvun alun Laibach – mikä tässä voisi mennä pieleen? Aika moni asia oikeastaan, mutta en antanut sen häiritä.

Toisen elokuvan alussa ihmiskunnan rippeet ovat paenneet natsien entiseen tukikohtaan kuun pimeälle puolelle. Porukkaa johtaa ykköselokuvasta tuttu Renate Richter, jonka tytär Obi pitää koko yhdyskunnan natisevaa infraa kasassa. Natsien kokoama rakennusto alkaa olla jo palveluskautensa lopussa, eivätkä kolmannelta valtakunnalta perityt aluksetkaan ole enää täydessä terässään.

Obi pitää kuuyhdyskunnan rattaat rullaamassa.

Ja sitten kuuhun saapuu retkikunta Maasta, jonka piti olla elinkelvoton ja tuhon oma. Obi jututtaa tulokkaita ja saa selville, että Maan ytimessä piilee vril-kansan hallussaan pitämä puhdas energiamuoto, joka parantaa kuolemansairaat, mahdollistaa galaksienvälisen matkailun jne. jne. jne. Pitäähän sitä lähteä hakemaan. Obi kokoaa retkikunnan – ja hei, taas me lennetään.

Iron Sky 2 on 1,5 tunnin amok-juoksu dinosaurusten, reptiliaanien, salaliittoteoreetikkojen ja Steve Jobsia jumalanaan pitävien hörhöjen parissa. Elokuva on täynnä kaikkea – liian täynnä. Aivan kuin kourallinen suolakurkkuja ja kipollinen salsadippiä olisi sekoitettu kermavaahtoon: erikseen ne ovat namua, mutta yhteen sotkettuna lähinnä yrjöttävät.

Tekee pahaa sanoa näin. Haluaisin, että kun suomalaiset kerrankin onnistuvat puhaltamaan liekin kansainvälisen tason elokuvatuotantoon, olisi lopputuloksena saakelin hyvää elokuvaa. Nyt niin ei vain tapahtunut.

Udo Kier näyttelee Hitler-vriljaa.

Propsit käsikirjoittajille viittauksista scifikirjallisuuden klassikkoon eli Vril: Tuleva rotu -teokseen. Tämä Edward Bulwer-Lyttonin ohkainen fantasiaromaani tunnetaan nykyään Suomessa harmillisen huonosti. Maailmalla Bulwer-Lytton on ennen kaikkea scifin ja fantasian pioneeri – Suomessa häntä taas pidetään jonkinlaisena värikkäiden okkultismifaabeleiden  kirjoittajana.

Lisäksi Bulwer-Lytton on saanut kyseenalaisen kunnian ”huonoon kirjoittamiseen” keskittyvän kilpailun nimihahmona; kaikkien tuntema lausuma ”Oli synkkä ja myrskyinen yö” on peräisin Bulwer-Lyttonin Paul Clifford -romaanista. Minusta kyseinen virke ei kokonaisuudessaan ole lainkaan hullumpi – se on oman aikansa ja oman lajityyppinsä tuote, ja sellaisena sitä tulisi lukea.

Oh, my. Minun pitäisi kirjoittaa Iron Sky kakkosesta – sen sijaan kirjoitan Bulwer-Lyttonista. Nyt lopetan.

Yksi tähti hienosta dinosauruksesta, toinen Putinia esittävästä Kari Ketosesta.

Jos trailerista tulee paha mieli, voitte lohduttautua kuuntelemalla heti perään vähän Laibachia ja teeskennellä, että taas on vuosi 2003.

*****