Blade Runner 2049 (2017) arvostelu – Verso kuolleesta maasta

Blade Runner 2049 (2017)

Blade Runner 2049 (2017) jatkaa eksistentialismin riivaamaan dystopiakuvausta siitä, mihin alkuperäinen Blade Runner (1982) jäi. Tai no, ei aivan: alkuperäisen elokuvan ja jatko-osan välille jää 30 vuoden mittainen aukko, jonka aikana kaikki sähköinen tieto on pyyhkiytynyt äkillisen luonnonkatastrofin seurauksena jäljettömiin. Pankkien tilitiedot, henkilörekisterit, arkistot – kaikki digitaaliseen tallentamiseen nojaava tieto on kadotettu. Ihmiskunta on oppinut virheestään ja luottaa lähinnä analogisiin tallennusformaatteihin. (Tällainen skenaario ei ole mahdoton omassa maailmassamme: ei tarvita kuin hieman isompi aurinkomyrsky, ja kaikki sähköiset laitteemme ovat vaarassa lakata toimimasta. Sähkölaitteiden tilttaus merkitsee käytännössä tuntemamme talous- ja yhteiskuntajärjestelmän romahdusta. )

K polttaa maan takanaan.

Replikanttien eli ihmisten palvelemiseen suunniteltujen androidien valmistamiseen tähtäävä teknologia on kielletty useiksi vuosiksi replikanttien aiheuttamien turvallisuusuhkien vuoksi. Konkurssiin ajautuneen Tyrell Corporationin raunioista on kuitenkin noussut Wallace-yhtiö, joka on kehittänyt uuden Nexus-9-androidin, joka ei kapinoi, vaan tottelee. Nexus-9-mallia edustaa Blade Runner 2049:n päähenkilö K (Ryan Gosling). Hän toimii blade runnerina eli palkkionmetsästäjänä, joka ”poistaa käytöstä” aiempia, vaarallisiksi todettuja Nexus-malleja.

Sankarimme on siis replikantti, jonka työ on tappaa muita replikantteja.

Eräällä tappokeikalla K löytää kuolleen puun juurelle haudatun laatikon, joka on täynnä luita. Patologi hämmentyy löydöksen äärellä: luut ovat Nexus-7-mallia edustavan replikantin, joka vaikuttaa menehtyneen keisarinleikkauksen seurauksena. Siis replikantin, joka on joskin hyvin ihmismäinen, silti kone ja siksi periaatteessa lisääntymiskyvytön. Löydös on ennennäkemätön ja viittaa siihen, että Tyrell on luonut Nexus-7-mallista replikantin, joka pystyy synnyttämään uutta elämää. Kuivasta, kuolleesta maasta voi sittenkin nousta verso.

Vaikka replikantin jälkeläisestä ei tiedetä vielä mitään muuta kuin se, että hän on olemassa, piirtyy hänen tuntemattoman hahmonsa ympärille pyhimyksen aura. Neitseestä ei pitäisi syntyä elämää, mutta niin vain Neitsyt Maria synnytti Jumalan pojan, Jeesuksen. Replikanttien piti olla hedelmättömiä, ja silti toistaiseksi tuntematon Nexus-7 on synnyttänyt lapsen, joka on todiste replikanttien luomisvoimasta.

Replikantit ovat jo tähän asti kyenneet kaikkeen muuhun kuin ihmisetkin – vain kyky lisääntyä on ollut heiltä poissuljettu. Ja nyt on todistettu, että tämäkään ovi ei ole lukossa. Ihmiset ovat menettäneet sen ainoan ominaisuutensa, joka tekee heistä ylivertaisia replikantteihin nähden.

Ihminen ei ole enää ainutlaatuinen. Siksi koko ihmislajin olemassaolo on uhattuna.

Luv johdattaa K:n Wallace-yhtiön arkistoihin.

Replikanttien suunnittelusta ja valmistuksesta vastaava Niander Wallace (Jared Leto) kiinnostuu asiasta. Wallace värisee jumaluuskompleksin kourissa ja passittaa luottoreplikanttina Luvin (Sylvia Hoeks) etsimään replikanttien valitun lapsen.

Myös K saa käskyn jäljittää lapsi – ja surmata tämä. Hän on kuin kuningas Herodeksen oikea käsi – sillä erotuksella, että hänen tehtävänsä ei ole suorittaa massateurastusta, vaan tappaa tarkasti ja harkiten.

Niander Wallace rimpuilee jumaluuskompleksin kourissa. Luv tarkkailee taustalla.

Nexus-9-androdit ovat siitä kehittyneitä otuksia, että he tarvitsevat rakkautta ja sosiaalisten suhteiden tuomaa turvaa. Vuonna 2049 tähän on vielä replikanttiakin käytännöllisempi vaihtoehto: hologramminainen Joi (Ana de Armas) mahtuu USB-tikun kokoiseen värkkiin ja kulkee kätevästi taskussa. Joi on eräänlainen anti-replikantti: siinä missä replikanttien kehityslinja alkaa mekaanisista kehoista, joilla ei ole tietoisuutta, edustaa hologrammi-Joi puhdasta tietoisuutta vailla kehoa. Hänen maailmassaolonsa perustuu pelkälle linssin läpi hohtavalle valolle ja tuo mieleen Her-elokuvan Samanthan.

Lopulta Join ja replikanttien olemassaolon luonne alkaa muistuttaa toistaan, kun heidät synnyttänyt teknologia kehittyy. Replikanteista tulee yhä älykkäämpiä ja sielukkaampia olentoja, eikä kehollisuuden kokemus ole enää poissuljettu hologrammiolennoilta.

Oikeilla apuvälineillä hologrammiolentokin saa mahdollisuuden kehollisuuteen. Vasemmalla Joi, oikealla apuvälineeksi valittu Mariette.

Blade Runner 2049 ripustautuu pakkomielteisesti hedelmällisyyden kuviin ja merkkeihin. Niander Wallace luo replikantteja muovipussissa – hän ei pysty siis vieläkään luomaan uusiutuvaa elämää eli hedelmällisiä replikantteja. Se saa hänet raivoihinsa. Hedelmällisyyteen liittyvät kysymykset tekevät elokuvasta myös ajankohtaisen: länsimaissa yhä useampi nainen valitsee lapsettomuuden.

Blade Runner 2049:n maailma on täynnä rapistuneita fetissejä hedelmällisistä naisista.

Korkeasti koulutetut naiset saavat keskimäärin vähemmän lapsia ja ovat useammin lapsettomia. Ihmisnaisen arvo ei enää ole liitoksissa hänen synnyttämiensä lapsien määrään ja elinvoimaan – sen sijaan hän voi valita vapaasti äidin tai lapsettoman naisen roolin. Tämä muodostaa ihmiskunnalle uudenlaisen uhan. Blade Runner 20149 on paitsi dystooppinen tulevaisuudenkuva, myös tätä päivää.

Blade Runner 2049 ei yllä esteettisesti samanlaisen ikonin asemaan kuin alkuperäinen Blade Runner. Hyvä elokuva se silti on.

*****

Iron Sky 2: The Coming Race (2018) arvostelu

Iron Sky 2: The Coming Race

Iron Sky 2: The Coming Race (2018) on scifikomedia, jossa joukko myyttejä ja salaliittoteorioita isketään samaan kulhoon iloiseksi sillisalaatiksi. Ja tämä on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi oikeastaan kirjoittaa. Kirjoitan silti.

Sanotaan heti alkuun, että haluaisin aivan kamalasti pitää Iron Sky -konseptista. Ykkösleffa oli metka elokuva. Varusteleka, Udo Kier, 2000-luvun alun Laibach – mikä tässä voisi mennä pieleen? Aika moni asia oikeastaan, mutta en antanut sen häiritä.

Toisen elokuvan alussa ihmiskunnan rippeet ovat paenneet natsien entiseen tukikohtaan kuun pimeälle puolelle. Porukkaa johtaa ykköselokuvasta tuttu Renate Richter, jonka tytär Obi pitää koko yhdyskunnan natisevaa infraa kasassa. Natsien kokoama rakennusto alkaa olla jo palveluskautensa lopussa, eivätkä kolmannelta valtakunnalta perityt aluksetkaan ole enää täydessä terässään.

Obi pitää kuuyhdyskunnan rattaat rullaamassa.

Ja sitten kuuhun saapuu retkikunta Maasta, jonka piti olla elinkelvoton ja tuhon oma. Obi jututtaa tulokkaita ja saa selville, että Maan ytimessä piilee vril-kansan hallussaan pitämä puhdas energiamuoto, joka parantaa kuolemansairaat, mahdollistaa galaksienvälisen matkailun jne. jne. jne. Pitäähän sitä lähteä hakemaan. Obi kokoaa retkikunnan – ja hei, taas me lennetään.

Iron Sky 2 on 1,5 tunnin amok-juoksu dinosaurusten, reptiliaanien, salaliittoteoreetikkojen ja Steve Jobsia jumalanaan pitävien hörhöjen parissa. Elokuva on täynnä kaikkea – liian täynnä. Aivan kuin kourallinen suolakurkkuja ja kipollinen salsadippiä olisi sekoitettu kermavaahtoon: erikseen ne ovat namua, mutta yhteen sotkettuna lähinnä yrjöttävät.

Tekee pahaa sanoa näin. Haluaisin, että kun suomalaiset kerrankin onnistuvat puhaltamaan liekin kansainvälisen tason elokuvatuotantoon, olisi lopputuloksena saakelin hyvää elokuvaa. Nyt niin ei vain tapahtunut.

Udo Kier näyttelee Hitler-vriljaa.

Propsit käsikirjoittajille viittauksista scifikirjallisuuden klassikkoon eli Vril: Tuleva rotu -teokseen. Tämä Edward Bulwer-Lyttonin ohkainen fantasiaromaani tunnetaan nykyään Suomessa harmillisen huonosti. Maailmalla Bulwer-Lytton on ennen kaikkea scifin ja fantasian pioneeri – Suomessa häntä taas pidetään jonkinlaisena värikkäiden okkultismifaabeleiden  kirjoittajana.

Lisäksi Bulwer-Lytton on saanut kyseenalaisen kunnian ”huonoon kirjoittamiseen” keskittyvän kilpailun nimihahmona; kaikkien tuntema lausuma ”Oli synkkä ja myrskyinen yö” on peräisin Bulwer-Lyttonin Paul Clifford -romaanista. Minusta kyseinen virke ei kokonaisuudessaan ole lainkaan hullumpi – se on oman aikansa ja oman lajityyppinsä tuote, ja sellaisena sitä tulisi lukea.

Oh, my. Minun pitäisi kirjoittaa Iron Sky kakkosesta – sen sijaan kirjoitan Bulwer-Lyttonista. Nyt lopetan.

Yksi tähti hienosta dinosauruksesta, toinen Putinia esittävästä Kari Ketosesta.

Jos trailerista tulee paha mieli, voitte lohduttautua kuuntelemalla heti perään vähän Laibachia ja teeskennellä, että taas on vuosi 2003.

*****

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (1997) arvostelu – Voimatta tulla yhdeksi heidän kanssaan

Koko kosmokomiikka (1997)

Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on yksi minulle rakkaimpia novellikokoelmia kautta aikain. Luin teoksen lukioikäisenä ja rakastuin. Calvino lyö yhteen maailmankaikkeuden ajat kaikissa oudoissa piirteissään ja ajattomat ilmiöt, joiden laajuus uhmaa jokaisen meistä käsityskykyä. Näistä yhdistelmistä syntyy huumoria, jonka vertaista ei ole. Monissa novelleissa kertojana toimii Qfwfq, jonka olemuksesta on vaikea saavuttaa varmuutta – tai oikeastaan: jonka olemus on selvä paradoksi, iätön mahdottomuus.

Viime kesänä hoksasin, että Kosmokomiikasta on ilmestynyt laajennettu versio, hauskasti nimetty Koko kosmokomiikka, jossa huimaavia avaruusnovelleja on vielä toinenkin mokoma. Pakkohan tämä oli lukea.

Suosikkini kokoelman novelleista on Avaruuden muoto, jonka tapahtumat sijoittuvat jonnekin tyhjään avaruuteen. Novellin minäkertoja on joutunut kiperään paikkaan: hän putoaa, putoaa ja putoaa. Tai oikeastaan hän ei voi olla varma, putoaako hän vai liikkuuko hän pikemminkin ylöspäin, vai pysyykö kenties paikallaan, sillä hänellä ei ole vertailukohtia, joiden avulla ymmärtää, mitä sellaiset käsitteet kuin putoaminen, paikallaan pysyminen tai nouseminen tarkoittavat. Koska hän ei tiedä paremmasta, hän voi yhtä lailla ajatella putoavansa.

Onneksi minäkertojalla on sentään seuraa: ihastuttava Ursula H’x putoaa täsmälleen samaa vauhtia ja hänen putoamislinjaansa nähden (tiettävästi) suorassa linjassa. Minäkertojan harmiksi myös luutnantti Fenimore putoaa hänen ja Ursula H’x:n seurassa suoraa linjaa pitkin. Kaikki kolme hahmoa pysyvät jatkuvasti saman etäisyyden päässä toisistaan – vaikka he putoaisivat tuhansia vuosia, he eivät pääse toisistaan eroon, mutteivät voi myöskään koskettaa toisiaan.

Vaikka novellin todellisuus on kaukana omasta, arkisesta ja mundaanista todellisuudestamme, on sen kuvaama kaava meille kaikille tuttu: me ihmiset kuljemme kuin yhdensuuntaisia suoria pitkin pääsemättä eroon toisista ihmisistä – ja voimatta kuitenkaan koskettaa heitä, ymmärtää heidän asemaansa, tulla yhdeksi heidän kanssaan.

Toinen suosikkinovelleistani on Merkki avaruudessa, joka voisi nimensä puolesta olla vaikkapa H.P. Lovecraftin kertomus. Se on kuitenkin kuin semiotiikan peruskurssin kaunokirjallinen versio: novellin alussa Qfwfq tekee avaruuteen maailmankaikkeuden ensimmäisen merkin, joka on merkkinä paitsi sille pisteelle, jota se merkitsee, myös Qfwfq:lle, koska hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on merkkejä maailmankaikkeuteen tehnyt. Ja koska se on ainoa piste, joka on merkitty, on se myös ainoa piste, jonka olemassaolo on kiistattoman varmaa ja jonka avulla muita pisteitä voidaan määritellä.

Kun Qfwfq on piirtänyt merkin ja jättänyt sen avaruuteen oman onnensa nojaan, tulee siitä hänelle pakkomielle. Hänen on nähtävä uudelleen tuo merkki, joka on niin tiiviisti kytketty hänen omaan minuutensa. Vaan kas: kun hän kiertää satojen miljoonien vuosien kuluttua uudelleen Linnunradan siihen pisteeseen, jossa hänen merkkinsä pitäisi olla, on se pyyhitty pois, ja sen tilalle on piirretty jotakin sotkuista, nuhruista ja epäsäännöllistä. Enää hän ei ole ainoa, joka on piirtänyt avaruuteen merkin – myös Kgwgk on luonut Linnunradalle oman merkkinsä. Ja siitäkös sotku syntyy.

Kolmas novelli, jonka tahdon nostaa esille, on Kaikki yhdessä pisteessä – kertomus ajasta ennen alkuräjähdystä. Jokainen jokaisen meidän piste yhtyi jokaiseen kaikkien muiden pisteeseen yhdessä ainoassa pisteessä joka oli se missä me kaikki olimme, kertoo Qfwfq. Novellin maailma on mahdoton ja absurdi: se yhdistää mielettömästi arkisiin seikkoihin matemaattisen pisteen käsitteen – pisteen, joka ei tarkoita edes tiettyä pinta-alaa, vaan paikkaa, koordinaattien risteämää avaruudessa. Tosiasiassa yhdessä pisteessä ei voi olla ketään tai mitään – ja silti Calvinon novellissa yhteen pisteeseen on mahdutettu joukko olentoja, kenttävuoteita, pyykkinaruja, koreja ja muuta roinaa.

Mainitsen vielä yhden novellin. Valovuodet kertoo onnettomasta minäkertojasta, joka saa viestin avaruuden toiselta laidalta: Minä näin sinut. Viestin lähtöpisteen perusteella minäkertoja päättelee, mihin hetkeen hän viittaa, ja hän arvaa heti, että kyse on eräästä tietystä hänen kannaltaan hyvin kiusallisesta hetkestä. Käynnistyy selityksien ja reaktioiden sarja, joka ulottuu ympäri koko avaruuden – ja joka kestää aikoja, joita meidän on mahdotonta käsittää. Valo etenee avaruudessa verrattain hitaasti, ja viestin kulku sen laidalta toiselle vie pienen ikuisuuden. Silti minäkertojan käytös ja halu esiintyä edukseen muistuttaa hämmästyttävän paljon nykyajan hektiselle somehypelle ominaista poseeraamista.

Kaikki edellä mainitut novellit kuuluvat alkuperäiseen Kosmokomiikkaa-niteeseen. Ne kymmenisen novellia, jotka luin nyt ensimmäistä kertaa Koko kosmokomiikasta, olivat alkuperäisiin kosmokomiikoihin verrattuna taskulämpimiä: lukihan ne, ja välillä  nauratti, mutta se siitä.

Kosmokomiikkaa on tuottanut minulle niin paljon riemun ja onnen hetkiä, että uskon lukevani teoksen vielä kolmannenkin kerran elämässäni.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997, suom. 2008)
Lukuhaasterasti: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Thor: Ragnarök (2017) arvostelu – Muovivasara heilahtaa

Thor: Ragnarök (2018)
Thor: Ragnarök (2018)

Tieteisfantasiaelokua Thor: Ragnarök jatkaa aiempien Thor-elokuvien tarinaa ukkosenjumalasta, joka päätyy jälleen kerran vastatusten pimeiden voimien kanssa. Tällä kertaa Thorista (Chris Hemsworth) mittaa ottaa oma siskotyttö, kuoleman jumalatar Hela (Cate Blanchett), jonka olemassaolosta isä-Odin on vallan unohtanut kertoa Thorille. Myös velipoika Loki (mussuti-pussuti Tom Hiddleston) on seikkailuissa mukana.

Alkuun Thor ja Loki suhtautuvat siskoonsa vähätellen. Pian he kuitenkin huomaavat, että sisko on valloittanut koko Asgardin ja uhkaa sen kansalaisia. Kaiken kukkuraksi Thor joutuu taistelijaksi omituiseen gladiaattoriesitykseen, jonka areenalla hän törmää vanhaan tuttuun. Loki istuu areenan katsomossa ja hymyilee.

Veljekset Thor ja Loki ovat erimielisyyksistään huolimatta jälleen kerran tiimi.

Palataanpa vähän taaksepäin. Ihastuin sarjan aiemmissa osissa eli Thorissa (2011) ja Thor: The Dark Worldissa (2013) toisaalta niiden synkkyyteen, toisaalta huumoriin, joka syntyi Asgardin ja Maan välisistä eroavaisuuksista. Thor: Ragnarökissä molemmat elementit on menetetty. Se on kirkuvan värikäs elokuva, jossa vain pari hassua kohtausta sijoittuu Maahan. Elokuvassa on joitakin kiehtovia elementtejä, jotka eivät kuitenkaan riitä kampeamaan sitä kokonaisuutena kahden aiemman elokuvan tasolle.

Taitaa olla niin, että moni ei ole kanssani samaa mieltä. Olen saanut sen käsityksen, että Thor: Ragnarök on saanut keskimäärin paremman vastaanoton kun kumpikaan sarjan aiemmista elokuvista. Ehkäpä tämä kertoo lähinnä siitä, mitä  suuri yleisö Thor-elokuvilta toivoo ja odottaa: vauhdikasta ja värikylläistä toimintarynttyytystä, josta ei huumoria puutu.

Thor: Ragnarök (2018)
Cate Blanchett on Helana aika ihana.

Periaatteessa tämän parissa kai pitäisi minunkin viihtyä. Periaatteessa. Pitäisi.

Elokuvan juoni jää kuitenkin tavattoman pinnalliseksi. Hahmot eivät löydä tai opi itsestään mitään uutta. Loki pelleilee ja huijaa vanhaan tyyliinsä, Thor oppii taas kerran tulemaan toimeen ilman vasaraansa. Samat jutut on nähty jo moneen otteeseen.

Ja sitten ne vielä leikkaavat Thorin tukan! :( Onneksi Lokin kutrit jätetään rauhaan.

Onneksi elokuvassa on sentään jokunen uusi, kiinnostava hahmo. Westworldista tutun Tessa Thompsonin esittämä romunkerääjä 142 on oikeastaan varsin piristävä ilmestys. Myös Cate Blanchettin Hela-tulkinta on ihana. Helalle ei kuitenkaan anneta tilaa kasvaa ja kukoistaa – Blanchettin suoritus on ikään kuin liian iso tähän elokuvaan. Myös Hulk on kiva.

Myös Tessa Thompson on valk.., öööh, siis jätteenkerääjänä aika ihana.

En silti olisi hirvittävän pahoillani, jos Thor: Ragnarök sattuisi jäämään viimeiseksi Thor-elokuvaksi. Avengersejakaan tuskin jaksan käydä katsomassa.

*****