Ruusun nimi -minisarja (2019) arvostelu

Ruusun nimi (2019)

Umberto Econ samannimiseen romaaniin perustuva Ruusun nimi -minisarja (2019) kuvaa munkkiluostariin sijoittuvaa murhasarjaa. Nuori munkkikokelas Adso saapuu vuonna 1327 mestarinsa Baskervillen Williamin kanssa pohjoisitalialaiseen benediktiiniluostariin, jossa on määrä järjestää munkkikuntien välinen keskustelu maallisen vallan ja omaisuuden roolista kristillisessä kirkossa. Ennen Adson ja Williamin saapumista epäonni on kohdannut luostaria: yksi veljistä on menehtynyt epämääräisissä olosuhteissa. William ottaa välittömästi tehtäväkseen murhan selvittämisen ja alkaa selvittää, kuka luostarin väestä on murhaaja.

Pian ruumiita tulee lisää. Aina niiden löytöpaikassa tuntuu olevan vihjeitä, jotka tuovat mieleen Ilmestyskirjan kertomukset maailmanloppua enteilevistä merkeistä. (Detektiiviä ja Raamatun kertomuksia teoksissaan yhdistelevä Dan Brown on todennäköisesti lukenut Ruusun nimi- romaanin tarkasti.) Vaikuttaa siltä, että rikokset kytkeytyvät luostarin tornissa sijaitsevaan, sokkeloiseen kirjastoon, johon ei saa astua apottia, kirjastonhoitajaa ja hänen apulaistaan lukuun ottamatta kukaan muu.

Baskervillen William (vas.) on kuin keskiaikainen Sherlock Holmes. Vieressä Williamin oma (W)Adso(N).

Samaan aikaan kohti luostaria valuu joukko dominikaaneja ja Vatikaanin edustajia valmiina ottamaan osaa keskusteluun siitä, oliko Jeesus omistamista karttavaan elämäntapaan ja jos näin, tulisiko kirkon noudattaa hänen esimerkkiään. Tuntuu oudolta, että tällaista edes yritetään – miksi vaivautua, kun jo etukäteen varmasti tiedetään, ettei sopua synny?

Vaikka kirkon omistusoikeudesta ei tänä päivänä juuri puhuta (ainakaan teologisten piirien ulkopuolella), on teema ajankohtainen. Missä määrin erilaiset organisaatiot voivat kartuttaa omaa omaisuuttaan? Viekö raha huomion liiaksi pois itse asiasta eli uskonnollisista kysymyksistä – tai laajemmin asioista, joista elämän mielekkyys syntyy?

Vaatimattomiin fransiskaaneihin verrattuna paavin edustaja, kardinaali du Pouget (oik.) on korea kuin riikinkukko.

Sarjassa käsitellään paljon köyhyyslupaukseen sitoutuneiden fransiskaanien ja muun kristikunnan välisiä ristiriitoja. Vielä fransiskaanejakin enemmän paaville uskolliset suuntaukset kavahtavat dolcinolaisia, joiden johtaja fra Dolcino poltettiin kerettiläisenä vuonna 1307.

Paaville uskollisten dominikaanien ehdottomuus ja suvaitsemattomuus toisinajattelijoita kohtaan raivostuttaa. Ruusun nimessä dominikaanien kapeakatseisuus ruumiillistuu inkvisiittori Bernard Guin hahmossa. Guita näyttelevä Rupert Everett suoriutuu sadistisen dominikaanin roolista upeasti.

Lostista tuttu Michael Emerson nähdään sarjassa apotti Abbassanona (vas.). Vieressä inkvisiittori Bernard Gui.

Umberto Econ Ruusun nimi -romaani, johon sarja perustuu, on yksi maailmanhistorian upeimpia romaaneja. Se on samanaikaisesti viihdyttävä, syvällinen ja älyllisesti haastava. Pintapuolisesti tarkasteltuna se on ennen kaikkea salapoliisiromaani luostarissa tapahtuvista murhista ja siinä sivussa kuvaus kristinuskon eri haarojen (fransiskaanien, dominikaanien ja benediktiinien) välisistä teologisista kiistoista. Teoksen lopussa sen syvätaso nousee kuitenkin yhä paremmin näkyviin. Se kertoo merkeistä ja niiden suhteesta maailmaan – merkeistä, joilla voidaan käsitellä olemassa olevia, tuhoutuneita ja täysin olemattomia asioita. Ecohan oli paitsi romaanikirjailija, myös semiootikko – on luontevaa, että hän on ikään kuin pukenut semioottisen eli merkkejä koskevan teoriansa romaanin muotoon.

Tai jotakin sinne päin. En rehellisesti sanoen ole varma, kuinka pitkälle vietyä seomioottista teoriaa Ruusun nimestä voi objektiivisesti ottaen löytää – luin sen elämänvaiheessa, jolloin olin kiinnostunut semiotiikasta ja siksi kenties näin sitä Econ romaanissa enemmän kuin romaani itsessään olisi antanut aihetta.

Kirjastonhoitaja Malakias ja hänen avustajansa Berengar seuraavat sivusta Williamin tutkimuksia.

Koska olen lukenut Ruusun nimi -romaanin ja nähnyt myös vuoden 1986 filmatisoinnin (jonka pääosassa nähtiin Sean Connery), en osaa kommentoida Ruusun nimi -minisarjaa pelkkänä minisarjana. On mahdollista, että katsoja, jolle tarina ei ole ennalta tuttu, pitää sarjaa liian täyteen ahdettuna – sarja suorastaan vilisee erityisesti eri munkkien nimiä ja elämäntarinoita. Tällainen katsoja ei ole myöskään tietoinen teoksen juoneen ja teemoihin liittyvistä muutoksista, joita käsikirjoittajat ovat alkuperäiseen tarinaan tehden. En kajoa niihin enempää – sanon vain, että käsikirjoittajien tekemät lisäykset ovat mielestäni pääosin hyviä valintoja.

Pidän Ruusun nimi -minisarjasta, koska se tuo mieleeni Ruusun nimi -romaanin. En osaa sanoa, pitäisinkö siitä, jos romaani ei olisi minulle ennalta tuttu.

Ruusun nimi on katsottavissa Yle Areenassa vielä noin kuukauden ajan.

*****

Midsommar – Loputon yö (2019) arvostelu

Midsommar arvostelu
Midsommar (2019)

Midsommar (2019) on folk horror -elokuva amerikkalaisopiskelijoista, jotka matkustavat Ruotsiin osallistuakseen syrjäisessä Hårgan kyläyhteisössä keskikesän juhlaan. Elokuvan virta kulkee kauhuelokuvan traditioita vastaan: siinä missä perinteiset kauhuelokuvat yleensä alkavat iloisissa ja huolettomissa tunnelmissa ja päättyvät ahdistukseen ja kauhuun, vaihtavat Midsommarissa ahdistus ja ilo paikkaa.

Dani (upea Florence Pugh) on tukehtua yksinäisyyteensä. Hänen maanisdepressiivinen siskonsa ei vastaa viesteihin eivätkä vanhemmat puhelimeen. Poikaystävä Christian (Jack Reynor) sentään suostuu puhumaan hänen kanssaan, joskin vastahakoisesti. Mieluummin Christian viettäisi aikaa kavereidensa kanssa – kavereiden, joiden mielestä hänen olisi jo korkea aika jättää takertuva ja epätoivoinen Dani.

Sitten selviää, mistä Danin siskon ja vanhempien radiohiljaisuus johtuu. Maailma rusentuu hetkessä. Jos yksinäisyys oli aiemmin painaa Danin murskaksi, nyt sen tekee menetyksen tuska. Christian ei osaa lohduttaa, vaan suunnittelee kavereidensa kanssa matkaa Hårgaan, ystävänsä Pellen kotikylään.

Puolivahingossa surutyön keskellä rämpivä Dani kutsutaan mukaan Ruotsiin – ja sitten mennäänkin jo.

Menee hetki, ennen kuin Dani asettuu osaksi Hårgan yhteisöä.

Hårgassa kaikki on toisin. Aurinko ei laske, yö ei tule. Vain muutaman kymmenen asukkaan kylä toivottaa vieraat ylitsevuotavan lämpimästi tervetulleiksi ja majoittaa heidät suureen yhteismajoitustaloon. Talon sisäseinät on koristettu yksityiskohtaisin maalauksin, joissa kuvataan Hårgan rikasta seremoniaperinnettä. Pian amerikkalaiset pääsevät tutustumaan perinteisiin omakohtaisesti.

Tiedättekö – olen huomannut erään asian. Ehkä joku muutkin on pannut tämän merkille: aina, kun länsimaalaiset suuntaavat elokuvissa eristyneeseen, pakanallisten uskomusten dominoimaan yhteisöön, käy jotenkin huonosti. Siis ihan aina. The Wicker Man, Apostle, Ritual, tavallaan myös Cannibal Holocaust ja Green Inferno. Jännä juttu. Miksei me länkkärit osata tehdä kivoja, aurinkoisia ja rakkaudellisia elokuvia pakanakulteista? Miksi aina pitää olla ihmisuhreja, kannibalismia tai raiskauksia? Ovatko meidän käsityksemme pakanauskonnoista oikeasti näin yksipuolisia?

Hårgan pakanapapitar julistaa juhannuksen juhlallisuudet alkaneiksi.

Myöskään Midsommar ei ole pelkkiä kukkia ja piirileikkiä. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvän mielen elokuva, jossa pakanat kuvataan oikeastaan varsin positiivisessa valossa. Heidän vuosisataiset, julmat ja väkivaltaiset rituaalinsa saattavat vähän hirvittää, mutta noin muuten ovat mukavaa porukkaa.

Hårgaan saapuvat amerikkalaisvieraat ovat Dania lukuun ottamatta kaikki antropologian opiskelijoita. He näkevät Hårgan samalla tavalla kuin laborantti näkee bakteerit petrimaljassa: tutkimuksen ja tarkastelun kohteina. He tarkastelevat kyläläisiä hyväntahtoisesti, turvallisen etäisyyden päästä – omilla ehdoillaan. – Jos länsimaalaiset elokuvat välittävät negatiivisesti sävyttynyttä kuvaa pakanoista, samaa voi sanoa myös elokuvien antropologikuvauksista.

Dani tempautuu mukaan pakanarituaaleihin.

Dani on toista maata. Alkukankeuksien jälkeen hän heittäytyy juhlimaan kylän asukkaiden kanssa. Hän saavuttaa käännekohdan osallistuessaan perinteiseen tanssikilpailuun muiden kylän tyttöjen kanssa. Kesken tanssin hän huomaa ymmärtävänsä ympärillään tanssivia ruotsalaistyttöjä ja voivansa puhua heille. Yhteisön voima on Hårgassa niin vahva, että ihmisten tietoisuudet ja elämykset suorastaan sulavat yhteen. He jakavat keskenään kaiken: ilon, ahdistuksen, kiihkon, jopa kiiman.

Lopulta juuri Hårgan yhteisöllisyys pelastaa Danin. Kotonaan hän oli yksin, hiljaisuuden ympäröimä ja poikaystävänsä hyljeksimä. Hårgassa häntä tuetaan jokaisessa käänteessä. Pakanayhteisö kyllä ruhjoo ja traumatisoi häntä, mutta sen jälkeen tuudittaa hänet levolliseen, aurinkoiseen uneen.

Midsommar on täynnä hedelmällisyyteen liittyvää symboliikkaa.

Elokuvan tekijät – ennen kaikkea käsikirjoittajat ja puvustajat – ovat selvästi perehtyneet pohjoismaisiin pakanauskontoihin ja riimukirjoitukseen. Riimuihin syventynyt katsoja varmaankin saisi paljon elokuvan estettiikasta irti (itse en tunne riimukirjaimistoa niin hyvin, että voisin ottaa asiaan tässä sen kummemmin kantaa). Elokuvan tanssikohtaus on saanut vaikutteita niin sanotusta Hårgadansenista, jossa nuoret kokoontuvat tanssimaan uupumukseen asti juhannusiltana. Myös ättestupa eli sukujyrkkämä ja ätteklubba eli sukunuija vilahtavat elokuvassa – nykytiedon mukaan nämä ovat kuitenkin pelkkiä myyttejä. Oli sukujyrkkämä pelkkää legendaa tai tiukkaa historiallista faktaa, se havainnollistaa hyvin yhteisöllisyyden negatiivisia puolia.

Hårgassa aurinko ei laske.

Elokuvan ohjaaja Ari Aster on ohjannut Midsommaria ennen vain yhden kokoillan elokuvan eli Hereditaryn. Vaikka Asterin tuotanto featureohjaajana on toistaiseksi lyhyt, on hänen elokuvissaan jo havaittavissa selkeitä toistuvia elementtejä.

Aster on hyvin kiinnostunut perheistä. Elokuvissa toistuu tietty itselle rakkaiden ja jopa omaan perheeseen liittyvien asioiden uhraaminen. Myös ambivalentit loput alkavat muodostua Asterin tavaramerkeiksi. Lisäksi representaatio kiinnostaa Asteria: hän asettaa usein fiktion maailman eräänlaisen miniversion kertomastaan tarinasta. Hereditaryn nukketalot kuvasivat päähenkilöiden tarinaa pienoiskoossa, Midsommarissa puolestaan pakanakylän komeat seinämaalaukset sekä Christianin ja Danin kotien seinille ripustetut teokset vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Myös Midsommarin kameran liikkeet tuovat paikoin mieleen Hereditaryn: toisinaan kamera lävistää seinät ja katon, aivan kuin ne puuttuisivat – kuin nukkekodissa.

Midsommar on hehkuva, kirkas, kaunis ja outo elokuva. Siitä tulee samaan aikaan sekä hyvä että paha mieli. Yksinkertaisten, selkeän ja valmiiksi pureksitun viihde-elokuvan ystäville en sitä suosittele, kaikille muille kyllä.

*****

Apostle (2018) arvostelu – 2010-luvun The Wicker Man

Apostle arvostelu
Apostle (2018)

Apostle (2018) on kauhuelokuva uskosta, taistelusta ja vallasta. On vuosi 1905. Thomas (Dan Stevens) saa tietää, että hänen siskonsa on siepattu etäiselle saarelle, jota asuttaa omituinen pakanakultti. Kun kultin jäsenet penäävät perheeltä lunnasrahoja, Thomas päättää matkustaa saarelle siskoaan pelastamaan.

Saaren asukkaat elävät vaatimattomissa oloissa. Yhteisön voima on vahva: ihmiset pitävät huolta toisistaan. Saarella velloo kuitenkin epämääräinen kauhu, jonka aiheuttajaa Thomasin on vaikea tunnistaa. Pelkäävätkö asukkaat omia autoritäärisiä johtajiaan vai omaa jumaluuttaan, jota varten kukin vuodattaa säännöllisesti veriuhrin omista suonistaan?

Thomas saapuu saarelle kohtuullisen hyvissä hengen ja sielun voimissa.

Yhteisön perustaja ja henkinen airut Malcolm (Martin Sheen) pitää silmät kipunoiden saaren vaatimattomassa ”kirkossa” hurmiohenkisiä puheita yhteisön loistavasta tulevaisuudesta. Malcolm on oppikirjaesimerkki karismaattisesta johtajasta, joka saa sanoillaan muutettua kivisen ja kituliaan saaren maanpäälliseksi paratiisiksi. Yleisö nyökyttelee ja alistuu.

Hiljalleen Thomasille selviää, että Apostlen uskonto perustuu kaupankäyntiin: kun jumaluudelle annetaan, olettavat saaren asukkaat saavansa jotain vastineeksi lahjoistaan. Tämä ajattelutapa eroaa huomattavasti ajalle ominaisesta, kristillisestä eetoksesta, jonka seuraajat eivät odota hyvistä teoistaan palkintoa maallisen elämän aikana. (Osa myöhemmistä kristillisyyden suuntauksista toki muistuttaa tässä suhteessa ajattelultaan paljonkin Apostlen pakanoita, hyvänä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen menestysteologia.) Kaupankäyntiin nojaava kultti on johtanut lopulta kummalliseen asetelmaan, jossa johtajat kohtelevat jumaluuttaan pikemminkin työkaluna kuin ikiaikaisena, ylimaallisena olentona.

Saaren uumen paljastaa merkkejä saarelaisten oudosta uskonnosta.

Saaren yhteisöä piinaavat siis puute, nälkä, pelko ja epäluulo – vaan eipä sen pelastajaksi tuomitulla Thomasilla mene juuri sen paremmin. Alusta asti on selvää, että laudanum-tippoja pipetillä nappaileva protagonistimme kantaa niskassaan jotakin suurta, painavaa ja psyykkistä. Apostlen alussa hänet esitellään penseänä ja sisäänpäinkääntyneenä tyyppinä. Trauma, joka on tehnyt Thomasista sen ihmisen joka hän on, harmillisesti paljastetaan elokuvan lopussa. Kuvaus Thomasin kokemista iskuista on liiankin eksoottinen ja dramaattinen, ja se turvottaa hänen taustatarinansa niin kummalliseksi, että siihen on vaikea suhtautua enää vakavasti.

Traumatakauman heikkouksista huolimatta Thomasin tarina sulkeutuu kauniisti kuin soittorasia: hän on täyttänyt tehtävänsä.

Apostlessa on kohtauksia, jotka menevät ihon alle.

Apostle on väkivaltainen ja verinen elokuva. Kohtauksia, jotka sisältävät graafista väkivaltaa, on suhteellisen vähän, mutta ne ovat sitäkin julmempia. Niiden äänisuunnittelu ja kuvaus ovat sen verran ilkeitä, että tilanteet tunkeutuvat ihon alle sutjakasti kuin näytteenottoneula verikokeessa. Kamera pyörii ympäri, metalli nakuttaa korvissa metallia vasten, vaijeri kiristyy vihloen, linssi sumenee merkiksi sammuvasta tajunnasta.

Apostlen verikekkereiden järjestelyistä huolehtii nimetön, äänetön ja kasvoton hahmo, jota kutsutaan lopputeksteissä nimellä The Grinder. Paremman aliaksen puutteessa ennätin nimetä tämän huppupäisen hahmon Markkulan Pasiksi. Otus on kaikessa hiljaisuudessaan ja persoonattomuudessaan vain suuri kysymysmerkki: Kuka hän on? Miksi hänen päänsä näyttää narukerältä? Ja mistä hän saa jatkuvasti tuoretta verta päälleen? Suurin osa Apostlen mysteereistä selviää ennen kuin lopputekstit pyörähtävät käyntiin, mutta narukeräpäähän liittyvät kysymykset jäävät vaille vastauksia.

Pasi-perkele.

Apostlen alkuasetelma tuo mieleen The Wicker Man -kauhuklassikon. Tuonnempana elokuvassa on pari kohtausta, jotka vaikuttavat suorastaan pastisseilta tietyistä The Wicker Manin kohtauksista. Kyse ei ole matkimisesta tai kopioimisesta, vaan tyylikkäästä kunnianosoituksesta The Wicker Manille. Apostle on kuin 2010-luvulle saateltu versio The Wicker Manin käsittelemästä tarina-aihiosta ja tematiikasta. Se on huomattavasti väkivaltaisempi, epäloogisempi, ”sairaampi” ja hullumpi kuin The Wicker Man, joiden folkkipakanoiden suviset nakuilurituaalit näyttävät Apostlen epäjumalanpalvojien rinnalla hempeän harmittomilta.

*****

Deprogrammed (2015) arvostelu

deprogrammed
Deprogrammed (2015)

Deprogrammed (Yhdysvallat 2015) on dokumentti kulttienvastaisesta liikkeestä ja deprogramming-tekniikasta, joilla kulttien aivopesemiä (tai ”aivopesemiä”) nuoria on saatu takaisin ”normaalin elämän” pariin. Elokuvan kerronta keskittyy deprogramming-tekniikan luojaan Ted Patrickiin. Patrickin mukaan kultit ”ohjelmoivat” eli aivopesivät ja ”kidnappasivat psykologisesti” nuoria, jotka menettivät vapaan tahtonsa ja muuttuivat kulttien orjiksi. Ainoa keino näiden nuorten auttamiseksi oli Patrickin mukaan purkaa ohjelmointi, joka oli juurrutettu nuoren mieleen aivopesun myötä.

Dokumentti alkaa 90-luvun alussa kuvatulla arkistomateriaalilla: maitopartainen 14-vuotias Matthew on juuri vapautunut satanistisen kultin ikeestä Ted Patrickin avulla. Arkistopätkän jälkeen saamme kuulla, että Matthew on dokumentin ohjaaja Mia Donovanin velipuoli, ja näemme, mitä hänelle kuuluu vuonna 2015 eli noin 20 vuotta ohjelmoinnin purkamisen jälkeen. Vaikuttaa siltä, että deprogramming ei ole vaikuttanut Matthew’n elämän kulkuun lainkaan positiivisesti. Ohjaaja Donovanin syyt dokumentin tekoon ovat henkilökohtaisia: Hän on seurannut velipuolensa ohjelmoinnin purkua ja sen jälkivaikutuksia lähietäisyydeltä. Nyt hän tahtoo on ymmärtää Ted Patrickia ja hänen metodiaan.

Ted Patrick on hyväntahtoinen ihminen. Hän uskoo vilpittömästi siihen, että kultit pyrkivät systemaattisesti aivopesemään nuoria ja tekemään näistä orjiaan. Hän ajattelee, että deprogramming-tekniikka on ainoa keino, jolla aivopestyjä nuoria voidaan auttaa. Koska kyseessä on nuoren ihmisen kohtalo ja elämä, tarkoitus pyhittää keinot. Nuori voidaan Patrickin mielestä raahata deprogramming-sessioon vastentahtoisesti, ja häntä voidaan pitää vangittuna useita päiviä, kunnes alkaa näyttää siltä että ohjelmoinnin purku on onnistunut. Patrick oikeuttaa toimiaan myös sillä, että hän toimii ainoastaan nuoren vanhempien tai muun läheisen pyynnöstä ja kutsumana.

deprogrammed ted patrick
Ted Patrick on siirtynyt eläkkeelle.

Elokuvassa haastatellaan useita henkilöitä, joille Patrick on suorittanut ohjelmoinnin purkamisen. Heidän kokemuksensa ja mielipiteensä Patrickin tekniikasta vaihtelevat paljon. Osa kokee oman deprogramming-session vahingollisena ja jopa traumaattisena tapahtumana. Jotkut haastatellut pitävät tekniikkaa viallisena, mutta laskevat silti Patrickin ansioksi sen, että he pystyivät lähtemään kultista session jälkeen. Kukaan dokumenttia varten haastatelluista Patrickin ”potilaista” ei suhtaudu Patrickin tekniikkaan täysin kritiikittä. Kertooko tämä enemmän Patrickin ajatusten vastaanotosta vai dokumentin ohjaajan valinnoista, sitä on vaikea arvioida.

Erityisen kiinnostavaa Patrickin tekniikassa on se, millaisia yhteyksiä sillä on valtavirtaisiin kristillisyyden muotoihin ja erityisesti manaustraditioon. Patrickin suvussa on sekä metodisti- että baptistisaarnaajia, ja hän vaikuttaa ottaneen näiden retoriikasta vaikutteita. Lisäksi dokumentista saa sen käsityksen, että hän harjoittaa jotakin valtavirtaisen kristillisyyden muotoa. Nämä seikat herättävät paljon kysymyksiä. Miten deprogramming oikeastaan toimii? Mihin se perustuu? Miten sessio käytännössä etenee? Dokumenttiin on liitetty sessioissa kuvattua videomateriaalia, mutta ne tarjoavat vain pieniä väläyksiä tilanteesta, eikä suurempi kokonaisuus hahmotu.

Entä kuinka kultti määritellään? Mikä on kultin ja ”normaalin” uskonnollisen ryhmän ero? Miksi kristilliset kultit ovat vaarallisia, mutta tavanomaiset kristilliset ryhmät eivät? Nämä kysymykset jäävät dokumentissa vaille vastausta.

deprogrammed_arkisto
Dokumentissa on käytetty arkistomateriaalia 70-luvun deprogramming-sessioista.

Patrick ei näytä lainkaan ymmärtävän nuoruuteen liittyvää kapinahenkeä. Moni teini kapinoi kotinsa ja vanhempiensa arvomaailmaa vastaan etsimällä tietoa toisenlaisia arvoja edustavista ideologioista ja liikkeistä. Mitä voimakkaammin vanhemmat pyrkivät irrottamaan nuoren näistä kiinnostuksen kohteista, sitä vahvemmaksi kasvaa kapinahenki. Kun tähän väliin otetaan vielä Ted Patrick, joka vanhempien pyynnöstä kidnappaa nuoren, vangitsee tämän motellihuoneeseen ja yrittää painostaa tätä palaamaan vanhempien edustaman arvomaailman hellään huomaan, saadaan aikaan todella pahaa jälkeä.

Ted Patrickin ja deprogrammingin kultakausi oli 70-luvulla. Erityisesti Jonestownin joukkoitsemurha vuonna 1978 nostatti suuren yleisön mielenkiintoa Patrickin työtä kohtaan, ja asiakkaiden jono venyi venymistään. 1980-luvulla monet kultit hajaantuivat ja niihin liittyvä hysteria sai uusia muotoja. 90-luvun alku toi mukanaan Daavidin oksan. Samalla vanhempien epäluulo metallimusiikkia ja sen kuvastoa kohtaan kasvoi.

deprogrammed_matthew
Nuoruudenkokemukset ovat jättäneet Matthew’ihin jälkensä.

Se, että Patrick ylipäätään ryhtyi 90-luvulla soveltamaan deprogramming-tekniikkaa ”satanisteihin” ja ”saatananpalvojiin”, oli valtava virhe. Patrick oli aiemmin työskennellyt lähinnä 70-luvun hippikulttien ja muiden vastaavien liikkeiden parissa. Kenen tahansa pitäisi ymmärtää, että satanismi ja ”hevihommat” ovat hyvin erilaisia ilmiöitä kuin 70-luvun rauhan ja rakkauden kyllästämä henkisyys. Patrick sai aikaan melkoisesti vahinkoa jo 70-luvulla, ja 90-luvulla homma näyttää olleen vielä pahemmin hakusessa.

Jos dokumenttia varten haastateltuja Patrickin potilaita verrataan toisiinsa, yksi erottuu muista selvästi: Matthew. Vaikuttaa siltä, että Patrick on saanut kaikkein eniten vahinkoa aikaan nimenomaan Matthew’n kohdalla. On harmillista, että dokumentissa ei kerrota selväsanaisemmin siitä, mitä Matthew’lle tapahtui ”ohjelmoinnin purkamisen” jälkeen ja kuinka prosessi häneen vaikutti. Matthew’n koko olemus kertoo kuitenkin epäsuorasti siitä, että vaikutus ei ole ollut myönteinen.

Deprogrammed on kiinnostava dokumentti aiheesta, jossa omaa puoltaan on vaikea valita. Ted Patrick toimii kyllä ”potilaidensa” parhaaksi, mutta valitettavan usein hänen työnsä lopputulokset eivät vastaa hänen jaloja motiivejaan. Käytännössä kaikkein kiinnostavimmat kysymykset jäävät dokumentin mittaan ikävä kyllä käsittelemättä.

Deprogrammed on kirjoitushetkellä katsottavissa Netflixissä.

*****