The Lodge (2019) on psykologinen kauhuelokuva, jota esitettiin tämän syksyn Night Visionsin avajaisnäytöksessä. Avajaiselokuvan paikka on tunnetusti ollut Night Visionsissa elokuvalle suuri tunnustus ja katsojille mittava lupaus, ja usein näiden elokuvien ympärillä käy kova kuhina (hyvänä esimerkkinä parin vuoden takainen The VVitch). Ja niinhän siinä kävi tänäkin vuonna, että avajaiselokuvasta kohistiin, ja sitä käytiin myös katsomassa sankoin joukoin: The Lodge oli tänä syksynä Night Visionsin katsotuin elokuva.

Kaikki alkaa avioeroperheestä. Richard (Richard Armitage) yrittää siirtyä epäonnistuneen avioliiton jälkeen elämässään eteenpäin ja tahtoo viedä vihille naisystävänsä Gracen (Riley Keough). Ensin pitäisi kuitenkin viimeistellä avioero Laura-vaimon kanssa ja saada lapset Aidan ja Mia hyväksymään koko uusioperhekuvio. Asiat eivät kuitenkaan etene Richardin toivomalla tavalla, mikä saa lapset karttamaan ja hylkimään Gracea entistäkin voimakkaammin.

Ehkä kaikki korjaantuu yhteisellä laatuajalla – tai näin Richard ja Grace toivovat. He nappaavat lapset mukaansa ja suuntaavat joulun pyhiksi hulppealle erämaamökille. Kun Richard joutuu työnsä vuoksi jättämään Gracen ja lapset pariksi päiväksi yksin, alkaa pakkanen kiristyä ja nurkissa napsua.

Richardilla on poikkeuksellinen taipumus rakastua hauraisiin naisiin. The Lodgessa ei selitetä tarkemmin, millaista psykologista taakkaa Laura kantaa – selvää joka tapauksessa on, että ihan kaikki ei ole kunnossa. Gracen traumoihin tutustutaan paremmin. Grace on kristillisen itsemurhakultin kasvatti – kultin, jonka johtaja oli hänen oma isänsä. Kun koko kultti päätti päivänsä, oli Grace 12 vuoden ikäinen ja ainoa elossa selvinnyt. Tällaisesta lapsuudesta ei kukaan pääse yli ilman psyykkisiä jälkiä.

The Lodgeen tuodaan siis psykologisen likapyykin taakkaa kahdelta suunnalta: venettä keinuttava voima syntyy joko Laurasta tai Gracesta. Mutta kummasta?

The Lodge antaa ristiriitaisia ja outoja signaaleja siitä, keihin sen henkilöhahmoista meidän tulisi samaistua. Ensimmäinen henkilöhahmo, jonka kohtaamme, on Laura-äiti – ehkä hän on elokuvan päähenkilö?, me kysymme. Sitten meidät johdatetaan Richardin luo – kerrotaanko tarina hänen näkökulmastaan?, me mietimme. Todellinen päähenkilö ja samaistumisen kohde on kuitenkin Grace – ja hänet tapaamme vasta, kun elokuvaa on takana hyvän aikaa. En tsekkaillut kelloa elokuvaa katsellessani, mutta arvelen, että Grace astuu valkokankaalle vasta, kun leffaa on takana jo 10-15 minuuttia.

Kun Richard on poissa ja tunnelma mökillä alkaa tiivistyä, olemme tutun kysymyksen edessä: ovatko oudot tapahtumat vain Gracen haavaisen mielen harhakuvitelmia vai todellisinta totta ja yliluonnollista perää? The Lodge tuo tässä vaiheessa mieleen Stanley Kubrickin Hohdon: olemme saarroksissa pakkasen keskellä emmekä tiedä, olemmeko joutuneet kosketuksiin oman hulluutemme vai pahantahtoisten aaveiden kanssa.

The Lodgen keskeisiä teemoja ovat synti ja syyllisyys. Grace on kasvanut ympäristössä, jossa korostetaan jatkuvasti synnin tuomaa painolastia ja henkisen katumuksen välttämättömyyttä. Vahva käsitys omasta hänen omasta huonoudestaan ja syyllisyydestään on painettu häneen ikuisiksi ajoiksi. Vanha merkki ja kipu nousevat pintaan, kun Grace joutuu Aidenin kaunan polttopisteeseen. Aiden vihaa Gracea, koska hän pitää Gracea syyllisenä siihen, että side omaan biologiseen äitiin on katkennut.

Mia sen sijaan on omaksunut samankaltaisen asenteen kuin Grace. Jos en aivan väärin muista, Mia itkee elokuvan alkupuolella olevansa ”syyllinen” siihen, että äiti ei ole enää läsnä. Myös elokuvan loppupuolella hän hakeutuu oma-aloitteisesti häpeänurkkaa tuijottamaan. The Lodgen miehet – Richard ja Aiden – eivät osoita samanlaista taipumusta syyllisyydentuntoon. Siitä lähtien, kun Eeva puraisi omenaa, on syyllisyyden- ja synnintunto ollut ensisijaisesti naisen oikeus ja velvollisuus.

The Lodge on myös mainio kuvaus keskenkasvuisten kyvystä haavoittaa muita. Erityisesti Aidan on Gracea kohtaan sanomattoman töykeä ja julma. Hän on liian nuori ja kiukkuinen käsittääkseen käytöksensä seuraukset. Ymmärrän hänen kiukkuaan, mutta sen kohde on yksinkertaisesti väärä. Paradoksaalista on, että kaikista elokuvan hahmoista juuri Aidanilla olisi eniten todellista syytä kokea syyllisyydentuntoja, mutta hän osoittaa niitä kaikkein vähiten.

The Lodge on elokuva, joka varmasti hyötyisi useammasta katselukerrasta. Nyt siihen ei sattuneesta syystä ole tilaisuutta – tämä elokuva tulee kuitenkin varmasti katsottua vielä uudelleen. Elokuva lähtee käyntiin verkkaiseen tahtiin, mikä saattaa pitkästyttää muutamaa katsojaa. Itse pidän siitä, ettei elokuvassa kiirehditä turhaan. Ylimääräiset minuutit ovat kauniita ja tunnelmallisia.

Heti Gracen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien ihmettelin, kuinka hän muistuttaa Eva Greeniä. Vasta lopputeksteistä tajusin, että kyseessähän on Riley Keough! Keough ei ole minulle näyttelijänä erityisen hyvin tuttu, ja hän onkin jäänyt mieleen ensisijaisesti The House that Jack Built -elokuvasta, jossa hänellä on verrattain pieni rooli. Näiden kahden roolityön perusteella on kuitenkin todettava, että  Keough on hämmästyttävän muuntautumiskykyinen tapaus. Odotan tältä mimmiltä suuria. (Kuulemma hän oli myös Mad Max: Fury Roadissa, mutta en kuollaksenikaan muista häntä tästä elokuvasta.)

The Lodge ei tarjoa ”synninpäästöä”, lohtua tai vapautusta. Juuri tällaisia elokuvia maailma tarvitsee enemmän.

*****