Luz: The Flower of Evil (2019) arvostelu [Night Visions 2020]

Luz: The Flower of Evil (2019)

Luz: The Flower of Evil (2019) on kolumbialainen folk horror -elokuva kolmesta nuoresta naisesta ja valtaansa seonneesta miehestä. Kristinusko on työntänyt likaiset lonkeronsa Etelä-Amerikan viidakon ruraaliin rauhaan. Pienen kylän henkinen johtohahmo El Señor on omaksunut uuden uskon ja levittää ympärilleen outoa tulkintaansa Kristuksen sanomasta. Hänen kolme tytärtään – Uma, Zion ja Laila – saavat tuntea isänsä hulluuden nahoissaan. Lisäksi perheen keskelle on revennyt haava: El Señorin vaimo ja kolmen tyttären äiti Luz on kuollut.

El Señor näkee ympärillään hanakasti pahuutta ja syntiä. Omille teoilleen hän on kuitenkin valikoivasti sokea. Häntä vaivaa pakkomielle Jeesuksen toisesta tulemisesta, mikä saa hänet kaappaamaan nuoren pojan, jonka hän uskoo olevan Jeesukseen reinkarnaatio. Nuori Jeesus kahlitaan kaulastaan pihakarsinaan ja jätetään siihen ihmettelemään perheen touhuja.

El Señor ja tytöt.

Samalla El Señorin tyttäret joutuvat houkutuksien valtaan. Laila haluaisi kuunnella kasettisoittimella Mozartia, mutta ei saa, koska se on syntiä. Uma himoilee naapurissa asuvan ja vallan hyvinmuodostuneen Adán-nuorukaisen perään. Zionin kaipuu kohti Jumalaa on niin polttava, että hän epätoivoissaan syö Raamatun sivuja, koska tahtoo saada ”Jumalan sisälleen”, tai jotain sinnepäin. Ihan kiinnostava tulkinta ehtoollisesta.

Night Visionsissa Luzin näytöksen aluksi esitettiin ohjaaja Juan Diego Escobar Alzaten tervehdys festivaaliyleisölle. Ohjaaja kuvaili, että hänen intentionsa oli esittää, mitä kaikkea pahaa miehet (”men”, vaikea sanoa tarkoittiko hän tällä sanalla todella miehiä vai ihmisiä yleensä) tekevät maailman kauneimmille asioille – eli luonnolle ja naisille. Etenkin naisille, jotka ovat ohjaajan mukaan maailman ihanin asia.

Hmmh.

Naisten ja luonnon rinnastaminen toisiinsa on tietenkin aika passé (eikö joka naisen unelma olekaan tulla rinnastetuksi luontoon, joka on passiivinen ja järjetön?), mutta jos intentio on kuitenkin hyvä, niin annetaan sentään tilaisuus. Vai kuinka?

Kun tyttöjen pitäisi ottaa kirves käteen ja näyttää, mistä kana pissii, he… menevät uimaan.

Luzissa on kaksi ongelmaa.

  1. Elokuvassa ei ole yhtäkään positiivista hahmoa. El Señor on väkivaltainen sadisti ja psykopaatti. Muut elokuvan miehet ovat säälittäviä lampaita. Uma, Zion ja Laila ovat avuttomia, tihrusilmäisiä ämmiä, jotka menevät kallioille nakuilemaan, kun pitäisi hakea vajasta kirves ja pistää sillä hommat järjestykseen.  Oikeastaan ainoa ei-negatiivinen hahmo on poloinen Jeesus-poika, joka ei tee elokuvassa muuta kuin katselee kirkkain silmin, mitä ympärillä tapahtuu.
  2. Elokuvalla ei ole suuntaa. Kukaan hahmoista ei varsinaisesti tahdo mitään. Kukaan ei ole menossa minnekään. Kenelläkään ei ole tavoitteita. Katsojalle ei aseteta odotuksia tai anneta hänen odottaa mitään. Asioita vain tapahtuu.

Lopputuloksena on elokuva, jossa mies antaa ja nainen ottaa turpaan. Kuvaus ei varsinaisesti kannusta empatiaan naisia kohtaan, vaan pikemminkin nauttimaan heidän kärsimyksistään. Luzin naiset ovat omaksuneet ajattelutavan, jossa kaikki paha on heidän vikansa. Erityisesti Zion kärsii tunnontuskia elokuvan ikävistä tapahtumista varsin oma-aloitteisesti. Naisen rooli helvetin hyvin sisäistetty: ensin kärsiä toisten käsissä ja sitten syyttää itseään omista kärsimyksistään.

Onhan tää todella kauniin näköistä.

Äitihahmo Luz, jonka mukaan elokuva on nimetty, pysyy mysteerinä. Hän on eräänlainen ellipsi elokuvan keskellä – aukko, jonka ympärille koko elokuva kiertyy, mutta johon se ei käännä katsettaan. Me emme saa tietää Luzista juuri mitään. Hän jää myyttiseksi, pimeäksi hahmoksi. Ehkä hyvä niin.

Luz on visuaalisesti upea elokuva. Värit ovat eteläamerikkalaiseen tyyliin fantastisen muoviset. Estetiikka tuo paikoin mieleen Alejandro Jodorowskyn upean karkeat elokuvat, jotka ohjaaja mainitseekin tervehdyksessään yhdeksi tärkeimmistä esikuvistaan. Juuri visuaalisuuden vuoksi voinkin ilomielin suositella elokuvaa. Jos katsoisin Luzin uudelleen, katsoisin sen ilman tekstitystä – puhtaasti visuaaisena ilotteluna.

Ei Black Philip, vaan…?

Myös Juan Diego Escobar Alzaten alkutervehdyksestä olisi Night Visionsissa kannattanut vaikka laittaa äänet pois. Nuori, nappisilmäinen ohjaaja oli tosi kaunista katseltavaa. Kasvonpiirteistä tulee mieleen nuori Jared Leto tai Joaquin Phoenix. Paidannapit oli jääneet kivasti auki juuri sen verran, että pari rintakarvaa näkyy. Oms-noms.

Huom! Luz-nimisiä elokuvia on tehty viimeisen parin vuoden aikana pari muutakin. Älkää sotkeko tätä niihin.

Tähdet kivasta esteettisestä ilmeestä.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s