Bruce McDonaldin Dreamland (2019) on surrealistinen rikos-fantasiaelokuva hyvistä ja pahoista ihmisistä. Sanon ”Bruce McDonaldin Dreamland”, koska samannimisiä elokuvia on tehty viime vuosina pari muutakin. Älkää sekoittako tätä niihin.

Stephen McHattie esittää Dreamlandissa kahta keskushahmoa: palkkamurhaaja Johnny Deadeyesia ja pahasti kemiallisiin apuaineisiin koukkuun jäänyttä trumpetistia, joka tunnetaan nimellä Maestro. Jälkimmäinen on onnistunut suututtamaan Herculeen (Henry Rollins) eli paikallisen rikollispomon, joka on laajentanut liiketoimiaan ihmiskauppaan. Maestron olemassaolo ottaa luumuun Herculesta niin lujaa, että hän usuttaa Deadeyesin Maestron perään ja vaatii tätä tuomaan itselleen Maestron oikean käden pikkusormen. Deadeyes lähtee jahtiin sikarileikkuri taskussaan.

Deadeyes ei kuitenkaan tee Herculeen kanssa yhteistyötä mielellään. Kivenä palkkatappajan nahkakengässä hiertää tieto siitä, että Hercules on tehnyt silmäätekevän herttuattaren (Juliette Lewis) vampyyriveljen (Tómas Lemarquis) kanssa kaupat aivan hel-ve-tin alaikäisestä morsiamesta. Edessä ovat vuosisadan komeimmat häät – tai olisivat, ellei Deadeyes päättäisi tehdä kaikkensa pelastaakseen tytön kurjalta kohtalolta. Ja jotta keskushahmojen tiet varmasti sotkeutuvat kunnon solmuksi, on Maestron tarkoitus esiintyä samoissa juhlissa.

Dreamland on hyvin tyylivetoinen elokuva. Sen juonessa ei ole mitenkään valtavan paljon järkeä, enkä oikein ota henkilöhahmojen motiiveista selvää (miksi tuikituntemattoman orpolapsen kohtalo on niin kovaksikeitetylle Deadeyesille niin herkkä paikka?). Osaa katsojista velttona vaelteleva tarina varmasti häiritsee, ja Dreamlandia onkin kritisoitu poikkoilevasta ja epäloogisesa juonesta. Jos tällainen nyppii, Dreamland tuskin on sinun juttusi.

Hahmot ovat hämäristä taustoistaan ja vaikuttimistaan huolimatta kiinnostavia ja aidon tuntuisia. Mietin koko elokuvan ajan, onko esittääkö Stephen McHattie todellakin molempia päähahmoja – esittää kyllä, ja tämä antaakin elokuvalle tietyn tulkinnallisen suunnan. Deadeyes ja Maestro ovat kolikon kaksi puolta. He työntyvät toisistaan yhä kauemmas, vaikka samanaikaisesti heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa. Kaksoisolentoteemaa voisi miettiä enemmänkin, mutta se vaatisi jo toisen katselukerran.

Juliette Lewis on hysteerisenä herttuattarena ihana. Se ei ole yllätys, sillä Juliette Lewis on aivan minä tahansa ihana (kaikkein eniten kuitenkin Natural Born Killersissä). Harmi vaan, että hän liukuu elokuvaan mukaan vasta niin myöhään, joten hänen irvistyksenomaisesta hymystään päästään nauttimaan verrattain lyhyen aikaa. Sekä Lewis että verenhimoista veljeä esittävä Tómas Lemarquis ylinäyttelevät huolellisesti ja tyylikkäästi. Osittain tästä syystä Dreamlandiin punoutuu myös komedian piirteitä.

Hääkohtaus tuo kaikessa pervoudessaan mieleen Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivää -elokuvan häähommat. Meno ei ole aivan yhtä ronskia, mutta samalla tavalla perinpohjaisesti väärin ja sairasta. Ja aivan samalla tavalla kuin Pasolinin Sodomassa, Dreamlandissa sairaasta maailmasta ei ole mahdollista paeta. It is what it is. Onneksi lopussa ei sentään syödä paskaa.

Koska Dreamland ei koreile tarinalla, on oikeutettua odottaa, että näyttämöllepano on toteutettu huolella – ja niinhän se on. En ole ihan varma, missä elokuvan ulkokohtaukset on kuvattu (Luxemburgissa? Jossain Belgiassa?) – oli kaupunki mikä vain, niin oijj-että näyttää hianolta. Sisätiloissakaan ei ole vikaa: kaikki on jatsisen savuista, nostalgista ja täynnä kauniita, puhtaita värejä.

Vaikka Dreamlandissa on tosi vähän järkeä, on loppukohtaus tasapainottava, puhdistava ja kaunis. Asiat asettuvat lopussa kohdilleen. Päätös on surullinen,  kuten tällaisessa elokuvassa pitääkin – ja siitä jää hyvä mieli. And everybody’s happy now, the good thing’s here to stay. Please let it stay.

*****