Kuu, koira ja näkinkenkä -kinokonsertti @ Sibafest 28.1.2020

Sibafestin Kuu, koira ja näkinkenkä -kinokonsertin näytös koostui kolmesta mykän lyhytelokuvan klassikosta: Luis Buñuelin ja Salvador Dalín Andalusialainen koira (1929), Germaine Dulacin Näkinkenkä ja pappi (1928) ja Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902). Säestyksestä huolehtivat Aija Puurtinen (laulu), Piia Komsi (laulu) ja Janne Storm (eloelektroniikka).

Ennen näytöksen alkua katsojissa aiheutti suurta hilpeyttä se seikka, että Kino Reginan salin valoja ei yksinkertaisesti saatu sammuksiin, kun Oodin automatisoitu talotekniikka petti. No, mikäpäs siinä – surrealististen elokuvien katselu surrealistiseen tyyliin valoisassa elokuvasalissa käy kyllä. Näytöksen puolivälin paikkeilla valot saatiin onneksi sammuksiin. Peukkua näytöksen järjestäjille: yleisölle jaettiin näytöksen jälkeen vapaaliput. Näin ongelmatilanteista selvitään niin, että kaikille jää hyvä mieli.

Andalusialaisen koiran kuuluisa silmänleikkauskohtaus.

Surrealistinen Andalusialainen koira (Un Chien Andalou, 1929) on täyttänyt jo 90 vuotta, ja silti se lienee yhä maailman tunnetuin ja katsotuin lyhytelokuva. Oli kulunut jo varmasti jo yli 10 vuotta siitä, kun viimeksi näin Andalusialaisen koiran. Vaikka elokuva oli tuttu, koin saavani siihen tällä kertaa uutta perspektiiviä. Aiemmin olen katsellut Andalusialaista koiraa klassikkona – kahden tunnetun surrealistin teoksena. Nyt näin sen pikemminkin kahden kiukkuisen anarkistin tuotoksena. Buñuel ja Dalí olivat omana aikanaan taiteen punkkareita, ehkä jopa terroristeja.

Andalusialaisen koiran juonta on mahdoton selittää. En ole aivan varma, onko juonesta tämän elokuvan kohdalla edes mielekästä puhua. Se ei rakennu niinkään tietyn tarinan, vaan pikemminkin oudosta tilanteesta toiseen siirtyvän nuoren naisen (Simone Mareuil) ympärille. Elokuvan välitekstit pikemminkin sotkevat kuin auttavat tarinan hahmottamista – elokuva alkaa välitekstillä Olipa kerran…, mitä seuraavat tekstit 8 vuotta myöhemmin, noin klo 3 aamulla ja 16 vuotta aikaisemmin. Juuri ennen elokuvan viimeistä kuvaa seuraa viimeinen lopputeksti: Keväällä. Vaikuttaa siltä, että tekstit on heitetty elokuvaan mielivaltaisessa järjestyksessä ja lähinnä katsojan kiusaksi.

Käsi, jonka keskus pulppuaa muurahaisia.

Tällä katselukerralla löysin Andalusialaisesta koirasta ennen kaikkea länsimaalaisen kauhuelokuvan esiasteen. Buñuelin ja Dalín ensisijainen tarkoitus on varmaankin ollut katsojien etäännyttäminen, ehkä myös järkyttäminen. He onnistuvat kuitenkin myös kauhistuttamaan. Elokuvan alun kuuluisa silmän leikkaaminen voisi hieman toisin toteutettuna olla mistä tahansa 2000-luvun gore-elokuvasta. Kohtaus, jossa mies ihmettelee kämmenessään olevasta reiästä tulvivia muurahaisia, tuo mieheen Hereditaryn muurahaisunikohtauksen. Nuori nainen, joka tökkii kepillä kadulla lojuvaa irtokättä, voisi yhtä lailla esiintyä (hieman toisenlaisessa asussa) vaikkapa Texasin moottorisahamurhaajassa. Nuoren naisen kokema ahdistelu tuo toisaalta mieleen Polanskin Inhon, toisaalta jopa Gaspar Noen Irréversiblen. Myös viimeinen kuva, jossa elokuvan nuori nainen nähdään yhdessä erään elokuvan mieshahmon kanssa puolittain haudattuna rannan hiekkaan, on makaaberiudessaan silkkaa horroria.

Andalusialaisen koiran säestys rakentui pääosin Pia Komsin tuottamille äänille. Laulusta puhuminen johtaisi harhaan – pikemminkin kyse on korahduksista, naksahduksista, vingahduksista ja huokauksista. Ehkäpä oli juuri Komsin säestyksen ansiota, että osasin katsoa Andalusialaista koiraa tällä kertaa nimenomaan varhaisena kauhuelokuvana.

Näkinkengän ja papin kenraali halkeaa kahteen osaan.

Näkinkenkä ja pappi (La Coquille et le Clergyman, 1928) on minulle esseistä ja kritiikeistä tuttu elokuva jo vuosien takaa, mutta vasta nyt pääsin näkemään sen ensimmäistä kertaa. Elokuvan käsikirjoitti Antonin Artaud, joka oli eräs eurooppalaisen avant-garden tärkeimmistä hahmoista. Artaud koki, ettei ohjaaja Germaine Dulac ollut uskollinen hänen alkuperäiselle idealleen, ja riitaantui tämän kanssa. Muun muassa Artaudin kiukkuisten kommenttien vuoksi elokuva vastaanotettiin huonosti, ja se nousikin vasta myöhemmin kokeellisen elokuvan klassikon asemaan.

Vaikka elokuvasta on vaikea hahmottaa juonta tai tarinaa, on siinä sentään kolme koherenttia henkilöhahmoa: pappi, kenraali ja kenraalin vaimo. Pitkin elokuvaa pappi himoitsee kenraalin vaimoa ja haaveilee repäisevänsä näkinkengistä rakennetut rintaliivit tämän yltä. Näkinkenkä näyttääkin olevan elokuvassa jonkinlainen naisen seksuaalisuuteen liittyvä vertauskuva. – Kiinnostavaa muuten on, että sekä Andalusialaisessa koirassa että Näkinkengässä ja papissa nähdään naisen paljaat rinnat. Molemmissa elokuvissa on aimo annos vilpitöntä miehistä uteliaisuutta naisten intiimejä ruumiinosia kohtaan.

Jos Andalusialainen koira muistuttaa inhottavuudessaan kauhuelokuvaa tai painajaista, on Näkinkenkä ja pappi pikemminkin melankolinen, eteerinen ja unenomainen. Vaikka myös Näkinkengässä ja papissa on viittauksia väkivaltaan, ei elokuva ole omiaan kauhistuttamaan tai inhottamaan. Erityisesti ilmavat sisäkohtaukset ovat yksinkertaisesti kauniita. Vaikka papin kokema himo kenraalin vaimoa kohtaan kuohuu toisinaan yli, ei hän vaikuta henkilöhahmona vastenmieliseltä, vaan pikemminkin säälittävältä, hämmentyneeltä ja yksinäiseltä.

Papin pää päätyy vesimaljaan.

Pitkin elokuvaa toistuva elementti on musta neste, jota pappi siirtelee näkinkengän avulla elokuvan alussa asiasta toiseen. Neste toi elokuvaa katsellessani mieleen Billie Eilishin When the Party’s Over -musiikkivideon. Muutamaa päivää myöhemmin törmäsin Bojack Horsemanin 6. tuotantokauden toiseksi viimeistä jaksoa katsellessani jälleen mustaan nesteeseen. Kaikissa näissä teoksissa mustaan nesteeseen liittyy jotain mystistä ja vaarallista, pelottavaakin.

Aija Puurtisen säestys oli elokuvan hengessä kokeellinen, mutta kuitenkin huomattavasti pehmeämpi ja helpompi sulateltava kuin Komsin säestys Andalusialaiseen koiraan. Siinä missä Komsin säestys oli paikoin pisteliäs ja jopa julma, kuulin Puurtisen säestyksessä leikkisyyttä. Vasta jälkikäteen tajusin, että kyseessä olikin se Aija Puurtinen – Honey B and the T-Bones -yhtyeen laulaja-basisti ja Sibafestin taiteellinen johtaja. Taiteellisella johtajalla on festivaalin järjestämisessä tekemistä muutenkin, joten arvostan, että Puurtinen on osallistunut myös itse ohjelmiston tekemiseen esiintyvänä artistina.

Kuurakettia pantiin kasaan vuonna 1902 naisvoimin.

Matka kuuhun (Le Voyage dans la lune, 1902) on yksi 1900-luvun alun elokuvan kuuluisimpia teoksia, jonka varmaankin melkein jokainen tunnistaa ainakin nimeltä. Itse olin nähnyt elokuvasta katkelmia, mutten kertaakaan ollut katsonut sitä alusta loppuun. Sibafestin yleisöä (minut mukaan lukien) Matka kuuhun nauratti – Komsin ja Puurtisen yhteissäestyksellä saattoi olla asiaan myötävaikutusta.

Matka kuuhun on kuin lapsen kuvitelmaa siitä, kuinka kuuhun mennään: ensin nakutellaan metallilevyistä kasaan raketti, pakataan sen sisään joukko parrakkaita tiedemiehiä – ja sitten mennäänkin jo. Kun tiedemiehet saapuvat perille kuuhun, he hyppäävät raketista ulos ja ottavat tirsat Kuun pinnalla. Avaruuspukuja ei tarvita – riittää, että unien ajaksi päälleen vetää viltin suojaksi kylmältä. Ja kun yö on ohi, ollaan valmiita leikkimään hippaa sammakkomaisten kuuolentojen kanssa – ja sen jälkeen palaamaan kotiin samalla raketilla.

On hauskaa, huomata, että vain 67 vuotta Matka kuuhun -elokuvan valmistumisen jälkeen vuonna 1969 ihminen pääsi ensimmäistä kertaa Kuun pinnalle. Tässä verrattain lyhyessä ajassa ihmiskunnan tieto ja ymmärrys avaruudesta ehti mullistua perinpohjaisesti.

Mélièsin kamera ei liiku, panoroi tai zoomaa. Useimmat kohtauksista on toteutettu yhdellä otoksella. Elokuvataide muistutti yhä paljon teatteritaidetta: kamera oli kuin teatterin katsoja, joka näki, mitä lavalla tapahtuu. Vaikutelma on äärimmäisen kaksiulotteinen. Kameran edessä on jatkuvasti ruuhkaa, ja yksittäisiä henkilöhahmoja ja heidän ilmeitään on jokseenkin mahdoton erottaa.

Matka kuuhun eroaa keinovalikoimaltaan valtavasti näytöksen kahdesta muusta elokuvasta. Silti sarja tuntuu jollain omituisella tavalla tasapainoiselta. Tämä johtunee siitä, että myös Andalusialainen koira ja Näkinkenkä ja pappi eroavat toisistaan tunnelman puolesta. Sarjan kulku kauhuelokuvamaisesta Andalusialaisesta koirasta melankoliseen ja kauniiseen Näkinkenkään ja pappiin ja edelleen outoon, mutta elämäniloiseen Matkaan kuuhun jättää hyvän mielen.

Carnival of Souls (1962) arvostelu – Muukalainen maailmassa

carnival-of-souls julkka
Carnival of Souls (1962)

Niin siinä sitten kävi, että Carnivàlen viimeisen jakson jättämässä tyhjiössä kiusaus palata muiden nuoruuden tivolimeininkien pariin kasvoi vastustamattoman suureksi. Kun käytetty DVD-kopio Carnival of Soulsista (Yhdysvallat 1962) ilmestyi eteeni kuin kutsusta, oli se ostettava omaksi. Hamusin elokuvaa käsiini jo varhaisteininä – valitettavan huonolla menestyksellä. Näin Carnival of Soulsin ensi kertaa vasta vuonna 2008, silloinkin ilman minkään valtakunnan tekstitystä.

Carnival of Soulsia on levitetty Suomessa myös nimellä Helvetilliset – missä ja milloin, sitä en tiedä. Kankea suomenkielinen nimi tuntuu kulkevan jonkinlaisena riippakivenä IMDb:ssä, Elonetissä ja muissa tietokannoissa, enkä ole koskaan kuullut kenenkään oikeasti viittaavan elokuvaan tällä nimellä. Helvetilliset-nimi ei myöskään viesti mainittavan hyvin Carnival of Soulsin ominaisluonnetta. Käytän siis itse jatkossakin mieluummin elokuvan alkukielistä nimitystä.

Carnival of Souls kertoo Marysta (Candace Hilligoss), joka joutuu epäonnisen rallikisan päätteeksi vakavaan auto-onnettomuuteen. Muut auton matkustajat menehtyvät, mutta Mary jää henkiin.  Onnettomuuden jälkeen Mary muuttaa vieraaseen kaupunkiin, josta on saanut töitä seurakunnan urkurina. Maryn suhtautuminen kirkon pestiin on kovin sekulaari: hänelle kirkko on pelkkä työpaikka, ei muuta.

CARNIVAL-OF-SOULS
Ihanan Candace Hillgossin kasvoille lankeava varjo on enteellinen. Päänäyttelijättären fotogeenistä hehkua tuodaan elokuvassa upeasti esille – tällaista naiskauneuden vaivihkaista ylistystä ei elokuvissa enää juuri näe.

Uuteen kaupunkiin saapuessaan Mary alkaa nähdä outoja. Haudasta nousseen näköinen mies (Herk Harvey) ilmestyy tukka hapsottaen milloin ikkunan taakse, milloin asuntolan käytävään tuijttamaan Marya lasittunein silmin. Omituinen epäkuollut tuntuu liittyvän jollakin tavalla kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan, autioituneeseen tivoliin.

Kummallisia näkyjä lukuun ottamatta uusi kaupunki ottaa Maryn vastaan avosylin. Vuokraemäntä rouva Thomas (Frances Feist) on itse ystävällisyys, ja naapurihuoneessa asuva herra Linden (Sidney Berger) keittelee huonosti nukkuneelle Marylle aamukahvia. Myös uudella työpaikalla on mukavaa, ja Mary nauttii saadessaan soittaa pieneen kirkkoon aivan liian suurta urkuapparaattia.

CARNIVAL-OF-SOULS-auto
Ensimmainen vilaus oudoista seuralaisista

Pian asiat alkavat kuitenkin mennä pieleen. Mary saa outoja kohtauksia, joissa todellisuus hänen ympärillään vääristyy. Hapsutukkainen ukko hyppää milloin minkäkin nurkan takaa. Herra Lindenin lähentely-yritykset rasittavat Marya, joka oikeastaan ei erityisemmin pidä ihmisistä, vaan viihtyy parhaiten yksin. ”I don’t belong to the world”, Mary toteaa. Muut ihmiset kalsastavat Marya ja eivätkä voi ymmärtää, miksi hän haluaa vetäytyä muiden seurasta.

Carnoval of Soulsin juoni on oikeastaan aivan hölmö. Näennäisesti se vaikuttaa laiskasti kirjoitetulta kummitustarinalta tai kuvaukselta nuoren naisen sekoamisesta Roman Polanskin Inhon (Repulsion, Iso-Britannia 1965) hengessä. Langanpätkiä jää elokuvan lopussa vapaaksi niin paljon, että niistä saisi punottua itselleen vaikkapa tukevan hirttoköyden.

Carnival of Soulsin upeus onkin juuri kokonaisuuden hulluudessa ja sirpaleisuudessa. Se on ahdistava ja samalla niin kiinnostava elokuva, koska Mary joutuu keskelle maailmaa, joka on pahasti vinksahtanut, outo ja ”väärä”. En väitä, että elokuva olisi sekava tai huonosti kirjoitettu – päin vastoin: kyse on hallitusta kokonaisuudesta, joka heijastaa romahtaneen maailman kaaosta.

CARNIVAL-OF-SOULS-silmä
Maryn uusi työpaikka. Kuka muu huomaa tässä kuvassa pelottavan näköisen silmän?

Maryn tarina on osa suurempaa kokonaisuutta, jonka luonteesta me emme pääse perille. Kuka on ikkunan takaa tuijottava mies, ja miksi hän seuraa Marya? Mitä hänelle ja koko tivolille on tapahtunut? Onko tapahtunut suuronnettomuus, jonka seurauksena tyhjä tivoli väreilee parapsykologiaa, vai onko kyseessä suoranainen helvetin portti, jonka takana kuolo vaalii omiaan? Näihin kysymyksiin elokuvassa ei saada selkeitä vastauksia. Tämä on tekijöiltä viisas valinta: on paras näyttää ja kertoa katsojalle se, mihin omat rahkeet riittävät sen sijaan, että yritettäisiin paljastaa kokonainen kuolleiden valtakunta.

Carnival of Souls onnistuu samanaikaisesti olemaan pelottava ja omaperäinen, mutta myös kertomaan ihmisenä olemisen todellisuudesta jotain yleismaallista ja samastuttavaa. Elokuvan markkinoinnissa käytetty slogan ”She was a stranger among the living” kuvaa hyvin Maryn kokemusta hänen paikastaan ihmisten keskellä. Elokuvan voi siis katsoa sekä kuvauksena kuolleiden ja elävien välisestä metafysiikasta että kertomuksena vieraantuneesta, ihmisiä ja elämää pelkäävästä nuoresta naisesta. Muukalaisuuden kokemus ja pelko lienevät täysin yleismaallisia, jokaiselle tuttuja asioita.

CARNIVAL-OF-SOULS-kuolleet
Elokuvan loppupuolen kauhuilottelua

Carnival of Souls on kuvattu kengännauhabudjetilla: tuotanto kustansi naurettavat 30 000 dollaria. Mustavalkoisen filmin laadussa ei ole kehumista, ja ääni särkyy paikoin pahasti. Kookkaampi budjetti olisi kuitenkin tarkoittanut silottelevia kompromisseja ja ratkaisuja, jotka olisivat todennäköisesti syöneet mustavalkofilmille kuvatun elokuvan karkeaa ja suttuista luonnetta, joka nähdäkseni kuuluu hyvällä tavalla Carnival of Soulsin ominaisluonteeseen.

Kuten oheisista kuvista voi päätellä, käsiini eksynyt CCV Entertainmentin julkaisema DVD-kopio sisältää myös jälkiväritetyn version Carnival of Soulsista. Tämän elokuvan kohdalla jälkivärityksen tekijät ovat joutuneet haastavien tilanteiden eteen: kuinka värittää elävien kuolleiden iho tai silmät? Myös kohtaus, jossa Mary soittaa villisti kirkon urkuja, on jälkivärtyksen kannalta kiinnostava: punaisena loimottava hohde kirkon seinillä ja Maryn kasvoilla tekee kohtauksesta voimakkaamman ja vaikuttavamman kuin mustavalkoversiossa.

CARNIVAL-OF-SOULS-puna
Kerrankin jälkiväritys onnistuu tuomaan elokuvaan olennaisen ilmaisullisen lisän.

Carnival of Soulsista tehtiin Kuolleiden karnevaali -niminen remake (Carnival of Souls, Yhdysvallat 1998). En ole tätä nähnyt, mutta tavallaan kiinnostaisi. Odotukset eivät ole suuret, eikä edes Wes Cravenin nimi markkinoinnissa juuri kiinnosta. Mutta en mahda sille mitään: alkuperäinen Carnival of Souls on niin hieno elokuva, etten voi olla kiinnostumatta sen pohjalta tehdystä uusintafilmatisoinnista. Katson, jos tämä tulee joskus vastaan.

*****