Niin siinä sitten kävi, että Carnivàlen viimeisen jakson jättämässä tyhjiössä kiusaus palata muiden nuoruuden tivolimeininkien pariin kasvoi vastustamattoman suureksi. Kun käytetty DVD-kopio Carnival of Soulsista (Yhdysvallat 1962) ilmestyi eteeni kuin kutsusta, oli se ostettava omaksi. Hamusin elokuvaa käsiini jo varhaisteininä – valitettavan huonolla menestyksellä. Näin Carnival of Soulsin ensi kertaa vasta vuonna 2008, silloinkin ilman minkään valtakunnan tekstitystä.

Carnival of Soulsia on levitetty Suomessa myös nimellä Helvetilliset – missä ja milloin, sitä en tiedä. Kankea suomenkielinen nimi tuntuu kulkevan jonkinlaisena riippakivenä IMDb:ssä, Elonetissä ja muissa tietokannoissa, enkä ole koskaan kuullut kenenkään oikeasti viittaavan elokuvaan tällä nimellä. Helvetilliset-nimi ei myöskään viesti mainittavan hyvin Carnival of Soulsin ominaisluonnetta. Käytän siis itse jatkossakin mieluummin elokuvan alkukielistä nimitystä.

Carnival of Souls kertoo Marysta (Candace Hilligoss), joka joutuu epäonnisen rallikisan päätteeksi vakavaan auto-onnettomuuteen. Muut auton matkustajat menehtyvät, mutta Mary jää henkiin.  Onnettomuuden jälkeen Mary muuttaa vieraaseen kaupunkiin, josta on saanut töitä seurakunnan urkurina. Maryn suhtautuminen kirkon pestiin on kovin sekulaari: hänelle kirkko on pelkkä työpaikka, ei muuta.

Uuteen kaupunkiin saapuessaan Mary alkaa nähdä outoja. Haudasta nousseen näköinen mies (Herk Harvey) ilmestyy tukka hapsottaen milloin ikkunan taakse, milloin asuntolan käytävään tuijttamaan Marya lasittunein silmin. Omituinen epäkuollut tuntuu liittyvän jollakin tavalla kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan, autioituneeseen tivoliin.

Kummallisia näkyjä lukuun ottamatta uusi kaupunki ottaa Maryn vastaan avosylin. Vuokraemäntä rouva Thomas (Frances Feist) on itse ystävällisyys, ja naapurihuoneessa asuva herra Linden (Sidney Berger) keittelee huonosti nukkuneelle Marylle aamukahvia. Myös uudella työpaikalla on mukavaa, ja Mary nauttii saadessaan soittaa pieneen kirkkoon aivan liian suurta urkuapparaattia.

Pian asiat alkavat kuitenkin mennä pieleen. Mary saa outoja kohtauksia, joissa todellisuus hänen ympärillään vääristyy. Hapsutukkainen ukko hyppää milloin minkäkin nurkan takaa. Herra Lindenin lähentely-yritykset rasittavat Marya, joka oikeastaan ei erityisemmin pidä ihmisistä, vaan viihtyy parhaiten yksin. ”I don’t belong to the world”, Mary toteaa. Muut ihmiset kalsastavat Marya ja eivätkä voi ymmärtää, miksi hän haluaa vetäytyä muiden seurasta.

Carnoval of Soulsin juoni on oikeastaan aivan hölmö. Näennäisesti se vaikuttaa laiskasti kirjoitetulta kummitustarinalta tai kuvaukselta nuoren naisen sekoamisesta Roman Polanskin Inhon (Repulsion, Iso-Britannia 1965) hengessä. Langanpätkiä jää elokuvan lopussa vapaaksi niin paljon, että niistä saisi punottua itselleen vaikkapa tukevan hirttoköyden.

Carnival of Soulsin upeus onkin juuri kokonaisuuden hulluudessa ja sirpaleisuudessa. Se on ahdistava ja samalla niin kiinnostava elokuva, koska Mary joutuu keskelle maailmaa, joka on pahasti vinksahtanut, outo ja ”väärä”. En väitä, että elokuva olisi sekava tai huonosti kirjoitettu – päin vastoin: kyse on hallitusta kokonaisuudesta, joka heijastaa romahtaneen maailman kaaosta.

Maryn tarina on osa suurempaa kokonaisuutta, jonka luonteesta me emme pääse perille. Kuka on ikkunan takaa tuijottava mies, ja miksi hän seuraa Marya? Mitä hänelle ja koko tivolille on tapahtunut? Onko tapahtunut suuronnettomuus, jonka seurauksena tyhjä tivoli väreilee parapsykologiaa, vai onko kyseessä suoranainen helvetin portti, jonka takana kuolo vaalii omiaan? Näihin kysymyksiin elokuvassa ei saada selkeitä vastauksia. Tämä on tekijöiltä viisas valinta: on paras näyttää ja kertoa katsojalle se, mihin omat rahkeet riittävät sen sijaan, että yritettäisiin paljastaa kokonainen kuolleiden valtakunta.

Carnival of Souls onnistuu samanaikaisesti olemaan pelottava ja omaperäinen, mutta myös kertomaan ihmisenä olemisen todellisuudesta jotain yleismaallista ja samastuttavaa. Elokuvan markkinoinnissa käytetty slogan ”She was a stranger among the living” kuvaa hyvin Maryn kokemusta hänen paikastaan ihmisten keskellä. Elokuvan voi siis katsoa sekä kuvauksena kuolleiden ja elävien välisestä metafysiikasta että kertomuksena vieraantuneesta, ihmisiä ja elämää pelkäävästä nuoresta naisesta. Muukalaisuuden kokemus ja pelko lienevät täysin yleismaallisia, jokaiselle tuttuja asioita.

Carnival of Souls on kuvattu kengännauhabudjetilla: tuotanto kustansi naurettavat 30 000 dollaria. Mustavalkoisen filmin laadussa ei ole kehumista, ja ääni särkyy paikoin pahasti. Kookkaampi budjetti olisi kuitenkin tarkoittanut silottelevia kompromisseja ja ratkaisuja, jotka olisivat todennäköisesti syöneet mustavalkofilmille kuvatun elokuvan karkeaa ja suttuista luonnetta, joka nähdäkseni kuuluu hyvällä tavalla Carnival of Soulsin ominaisluonteeseen.

Kuten oheisista kuvista voi päätellä, käsiini eksynyt CCV Entertainmentin julkaisema DVD-kopio sisältää myös jälkiväritetyn version Carnival of Soulsista. Tämän elokuvan kohdalla jälkivärityksen tekijät ovat joutuneet haastavien tilanteiden eteen: kuinka värittää elävien kuolleiden iho tai silmät? Myös kohtaus, jossa Mary soittaa villisti kirkon urkuja, on jälkivärtyksen kannalta kiinnostava: punaisena loimottava hohde kirkon seinillä ja Maryn kasvoilla tekee kohtauksesta voimakkaamman ja vaikuttavamman kuin mustavalkoversiossa.

Carnival of Soulsista tehtiin Kuolleiden karnevaali -niminen remake (Carnival of Souls, Yhdysvallat 1998). En ole tätä nähnyt, mutta tavallaan kiinnostaisi. Odotukset eivät ole suuret, eikä edes Wes Cravenin nimi markkinoinnissa juuri kiinnosta. Mutta en mahda sille mitään: alkuperäinen Carnival of Souls on niin hieno elokuva, etten voi olla kiinnostumatta sen pohjalta tehdystä uusintafilmatisoinnista. Katson, jos tämä tulee joskus vastaan.

*****