1BR (2019) arvostelu – Night Visions Maximum Halloween 3019

1BR (lausutaan ”One Bedroom”, 2019) on psykologinen kauhuelokuva yhteisön vallasta yksilöön. Äkkiseltään elokuva näyttää lipsahtavan liiaksi tyhjänpäiväisen kidutuspornon puolelle, mutta lopulta kuitekin yllättää: 1BR:llä on enemmän sanottavaa kuin alkuun luulisi.

Parikymppinen Sarah muuttaa vaikean isäsuhteen hallitsemasta lapsuudenkodistaan Los Angelesiin käynnistelläkseen uraa muotisuunnittelijana. Luova ura ei kuitenkaan ota tuulta alleen, ja koska rahaa pitäisi jostain saada, Sarah päätyy asianajotoimiston harmaaseen kuutiotoimistoon assistentiksi. Ankean arjen keskellä Sarahia kuitenkin onnistaa: hän saa vuokra-asunnon halutusta taloyhtiöstä kymmenien hakijoiden joukosta.

Ainoa miinuspuoli on, ettei asuntoon saa tuoda lemmikkejä. Sarah kantaa kirkkaanoranssin Giles-kissansa uuteen asuntoonsa pyykkikorissa ja toivoo, ettei Giles paljasta olemassaoloaan naukumalla.

Sarahin kaksiossa tapahtuu kummia.

Sarah ihastuu uusiin naapureihinsa. Taloyhtiön henki on lämmin ja yhteisöllinen – parvekkeet avautuvat kauniille, laajalle sisäpihalle, jolla asukkaat järjestävät yhdessä puutarhajuhlia. Kaikki pitävät huolta toisistaan. Etenkin vanhuuttaan hössähtäneen rouva Stanhopen perään katsotaan tarkkaan.

Vaikka naapurit ovat ihania, talossa tapahtuu jotakin outoa. Sarahin on vaikea saada öisin unta, koska seinien sisältä kantautuu karmeaa meteliä. Joku tietää, että Sarah pitää lemmikkikiellosta huolimatta asunnossaan kissaa, ja käy työntämässä uhkaavia viestejä etuoven ali. Unettomat yöt ja häädön pelko ruostuttavat Sarahin arjen. Tilanne tuo mieleen monet Roman Polanskin elokuvat, joissa oman asunnon seinät saavat päähenkilön ahdistumaan: Rosemaryn painajaisen, Vuokralaisen ja Inhon.

Ja sitten Sarahin elämä repeää auki.

Sarahin naapuri Lester ei ole kuten muut yhteisön jäsenet.

1BR on kuvaus yhteisön voimasta maailmassa, jossa yhteisöllisyys on mennyt rikki. Yhä useampi meistä asuu yksin. Yhä harvempi meistä tuntee naapureitaan edes nimeltä. Yhteisömme syntyvät yhä useammin virtuaalisiksi tai perustuvat johonkin vaihtuvaan ja muuttuvaan, kuten harrastuksiin, mielenkiinnonkohteisiin tai alakulttuureihin.

Kaikkein pitkäaikaisimmat yhteisöllisyyden muodot perustuvat kuitenkin usein asioihin, joita me emme voi valita: perheeseen, sukuun, synnyinpaikkaan. Valitseminen tarkoittaa mahdollisuutta valita myös toisin – mahdollisuutta valita, että irtaannumme yhteisöstä. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä myös käyttää tätä valinnan mahdollisuutta. Lopulta liu’umme yksin yhteisöstä toiseen, vailla pitäviä kytköksiä mihinkään muuhun kuin omaan identiteettiimme.

Taloyhtiön asioiden hoitosta vastaavalla Jerryllä on kaikkien asukkaiden tuki takanaan.

1BR:n yhteisön perusajatus on kaunis. Meidän on kaikkien helppo yhtyä sen  kuvaaman yhteisön periaatteisiin: ihmisten on syytä pitää toisistaan huolta, olla toisilleen avoimia ja rehellisiä, tukeutua toisiinsa silloin kun tukea tarvitaan. Elokuvan taloyhtiössä homma on kuitenkin karannut pahasti käsistä. Hinta, jonka asukkaat joutuvat yhteisöllisyyden kokemuksesta maksamaan, on kallis.

Paitsi Roman Polanskin elokuvat, 1BR tuo vahvasti mieleen myös kymmenen vuoden takaisen Marttyyrit-kauhuhitin. Molemmissa elokuvissa äärimmäisellä, systemaattisella kärsimyksellä on tavoite. Toisin kuin Marttyyreissa ja klassisessa kidutuspornossa, 1BR:ssä tuska on vain välivaihe, yksi lyhyt etappi pitkällä matkalla. Elokuvaa on helppo luulla vain perinteiseksi gorepätkäksi, jossa nuori nainen nuijitaan hitaasti hengiltä – tämä oletus on kuitenkin väärä.

1BR:ssä on ainekset erinomaiseen psykologiseen kauhuelokuvaan. Se jää kuitenkin haaleaksi. Sarahia esittävä Nicole Brydon Bloom tekee hyvää työtä, mutta hänen hahmostaan puuttuu syvyys. Sama pätee myös muihin elokuvan hahmoihin: hahmot ovat liian ohkaisia, eikä tarina saa raameilleen tarpeeksi täytettä. Silti elokuvasta jää hyvä maku suuhun.

Lopuksi varoituksen sana. Jos eläimiin kohdistettu fiktiivinen väkivalta ahdistaa, älä katso 1BR:ää. Älä katso myöskään alla olevaa traileria.

*****

Chinatown (1974) arvostelu – Rikosten välissä

Roman Polanski on ajankohtainen ohjaaja tämän viikon Kirjastokinossa: katselemme torstaina 26.3. klo 17.30 erään hänen elokuvansa Lahden pääkirjaston auditoriossa. Elokuvan lisäksi luvassa on alkuun allekirjoittaneen höpinää. En voi sopimusteknisistä syistä paljastaa esitettävän elokuvan nimeä tässä, mutta saatte sen selville hakemalla ohjelmaflyerin pääkirjastolta tai tiedustelemalla asiaa minulta vaikkapa sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista ja kirjoittajasta -sivulta).

CHINATOWN julkka
Chinatown (1974)

Tämän epäkaupallisen tiedotteen jälkeen voidaankin siirtyä varsinaisen aiheeseen. Chinatown (Yhdysvallat 1974) kuuluu Roman Polanskin tunnetuimpiin elokuviin. Ohjaajan suhde rikoselokuvan lajityyppiin on sinänsä kiinnostava: Chinatown on noussut genren kiistämättömäksi klassikoksi, vaikka Polanski ei ole sen lisäksi ohjannut yhtäkään tyylipuhdasta rikoselokuvaa. Monissa hänen elokuvistaan on kyllä rikoselokuville tyypillisiä juonielementtejä ja muita lajityypille ominaisia piirteitä, mutta silti ne putoavat pikemminkin trillerin, draaman tai vaikkapa sitten kauhun lajityyppiin.

Merkillepantava biografinen elementti on se, että Chinatownin ensi-ilta sijoittuu kahden Polanskin elämää varjostavan tosielämän rikoksen väliin. Vuonna 1969 Polanskin vaimo Sharon Tate ja pariskunnan syntymätön lapsi murhattiin. Vuonna 1977 Polanski puolestaan syyllistyi itse 13-vuotiaan tytön raiskaukseen. Ainakin Taten murhalla voi olettaa olleen Polanskin ohjauksiin aika suurikin vaikutus – Polanskin 1970-luvun ohjaustyöt ovat tunnelmaltaan ja sanomaltaan varsin synkkiä.

Chinatownissa yksityisestivä J. J. ”Jake” Gittes (Jack Nicholson) saa toimeksiannon: Los Angelesin vesilaitoksen yli-insinööri Hollis Mulwrayn vaimo epäilee, että hänen miehellään on toinen nainen. Jake ottaa toimeksiannon vastaan ja alkaa varjostaa Mulwrayta. Pian ilmenee viitteitä siitä, että Mulwrayn tapauksessa kyse on paljon vakavammasta hämmingistä kuin pelkästä syrjähypystä: Vesilaitos laskee joka yö suuria vesimääriä pois altaistaan, vaikka eletään kuivaa kautta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Jake saa puukosta altaiden poistokanavilla seikkaillessaan, hän voi varmistua siitä, että Los Angelesin sameissa vesissä liikkuu jotain, mitä ei pinnalta päin katsottuna voi nähdä. Jaken vainu senkus vahvistuu, kun Mulwray löytyy hukkuneena eräästä vedenlaskukanavasta. Jaken on pakko sukeltaa.

Chinatown edustaa paitsi rikoselokuvan, myös neo-noirin lajityyppiä. Selkein kytkös Chinatownin ja klassisten noirien välillä on leski Evelyn Mulwrayn (Faye Dunaway) hahmo, joka on erittäin  läheistä sukua 40-luvun femme fataleille. Toinen keskeinen tekijä on rikollisen toiminnan laajuus ja käsittämättömyys: Chinatownissa häikäilemätön omaneduntavoittelu on levinnyt valtahierarkiassa niin laajalle ja niin kauas, että siihen on käytännössä mahdoton saada konkreettista kosketusta. Samalla ihmissuhteet, jotka liittyvät elimellisesti hämäriin liiketoimiin, ovat hyvin intiimejä ja yksityisiä. Chinatownissa kaikki on henkilökohtaista.

CHINATOWN-nicholso
Evelyn Mulwray ei arvosta Gittesin supliikkia.

Neo-noir on sinänsä kiinnostava lajityyppi, että se syntyi kaihosta menneeseen maailmaan – maailmaan, jota ei oikeastaan koskaan ollut olemassa, siis film noirin fiktiiviseen, voimakkaiden valojen  ja varjojen doiminoimaan näyttämöön. Chinatown on siinä mielessä täydellinen neo-noir-elokuva, että se kiteyttää tämän kevytmelankolisen nostalgian paremmin kuin mikään tähän mennessä näkemistäni lajityypin edustajista. Tavallaan Chinatown on hyvin vanhanaikainen, jopa konservatiivinen rikoselokuva. Toiminnallisia kohtauksia on (ainakin nykypäivän vinkkelistä arvioituna) vähän, ja ne ovat luonteeltaan melko yksinkertaisia. Tarinaa kuljetellaan eteenpäin ennen kaikkea dialogin avulla.

Onko dialogi elokuvallinen ilmaisukeino vai ei? Kysymys ei siis ole siitä, käytetäänkö dialogia elokuvassa (idioottikin osaa vastata tähän), vaan siitä, onko dialogi luonteeltaan erityisesti elokuvalle ominainen vai ei. Onko sen rooli elimellinen osa juuri elokuvailmaisua? Kirja-alalla dialogin korostunut painoarvo on perinteisesti laskettu elokuvan syyksi: olemme tottuneet elokuvia katsellessamme saamaan henkilöhahmoista ja tarinasta tietoa ennen kaikkea dialogin (eikä esimerkiksi kuvailevan tai kertovan lähestymistavan) kautta. Hahmo tulee meille tutuksi puheensa sisällön ja tyylin kautta. Tällaista kuvaustapaa on sitten alettu pitää tyylikkäänä myös kirjallisuuden puolella. Ja hyvä näin, onhan tämä nyt paljon parempi hienovaraisempi ja sävykkäämpi tapa välittää lukijalle tietoa henkilöhahmoista kuin suorasanainen kuvailu.

Helppoa olisi siis vastata kysymykseen myöntävästi, kyllä, dialogi on leimallisesti elokuvallinen ja elokuvalle ominainen ilmaisukeino. Mutta malttakaapa. Elokuva miellettiin eräänlaiseksi universaaliksi taiteeksi aina ääniteknologian kehitykseen asti. Mykkäkauden elokuvissa on helppo pysyä kärryllä, vaikka välitekstejä ei kielimuurin vuoksi ymmärtäisi. Elokuvaa ajateltiin tuolloin koko ihmiskunnan yhdistävänä projektina – universaalina ”kielenä”, joka ylittää kulttuurirajat ja kielimuurit. Sitten tuli äänielokuva ja pilasi kaiken. Alkeelliset mikrofonit piti piilottaa lavasteisiin. Näyttelijät saivat puhua kukkamaljakoihin ja verhoihin, jotta ääni saatiin purkkiin. Vuosikymmenien mittaan kehittynyt visuaalinen poetiikka unohdettiin – yleisö halusi  talkieita, joten niitä myös tehtiin. Lopputuloksena oli huonoa elokuvaa.

CHINATOWN-huston-nicholson
Vesimies Noah Cross (John Huston) ja teipattu Gittes.

Sittemmin tekniikka on kehittynyt ja ääni tullut luontevaksi osaksi elokuvailmaisua. Itse katson nykyään mykkäelokuvia erittäin harvoin. Miksi? Koska ne tuntuvat luonnottomilta. Ääni on olennainen osa sitä kokemusta, jonka ympäröivästä todellisuudesta saamme, joten mikäli se ei ole elokuvassa läsnä, todellisuusvaikutelma kärsii pahasti. Arvosti kokeellista ilmaisua ja taide-elokuvaa miten paljon tahansa, on varmaankin pakko myöntää, että elokuvan viehätys pohjautuu pitkälti juuri sen todenkaltaisuudelle. Siksi onkin pakko todeta, että kyllä, dialogi on leimallisen elokuvallinen ilmaisukeino.

Siksi ei ole Chinatownille mikään häpeä, että sen kerronta on niin vahvasti dialogivetoista. Käsikirjoitukseen oli kuulemma alun perin kirjoitettu Jaken voice-over-selostus tapahtumien kulusta, mutta luojan kiitos se on jätetty pois. Tuloksena olisi luultavasti ollut jotain yhtä kamalaa kuin Blade Runnerin surullisenkuuluisa voice-over-fail.

Elokuvan vetovoima perustuu osittain keskeisten hahmojen näyttelijöihin ja heidän karismaansa. Oikeastaan juuri Chinatown vakiinnutti Nicholsonin tähtikuvan sellaiseksi, kuin se nykyään muistetaan – toisin sanoen: Chinatownin myötä Nicholsonista tuli brändi. Nicholsonin ja Dunawayn lisäksi elokuvassa nähdään myös John Huston. Hänet muistetaan yleensä lähinnä ohjaajana, mutta perhana, kyllä hän osaa myös näytellä. Olisi sääli, jos noin komeaääninen mies olisi jäänyt kokonaan ikuistamatta valkokankaalle.

Ja kaikkihan muistavat, että elokuvassa vilahtaa myös Polanski itse piskuisessa miniroolissa.

CHINATOWN-polanski
Rusetti pukee sinua, Roman.

Vielä sananen Chinatownin vanhanaikaisuudesta: elokuvassa tupakoidaan melkein jatkuvasti. Se näyttää niin ihanalta, että minunkin alkaa tehdä mieli savuketta. Voin auliisti myöntää, että jos olisin katsonut teininä vähemmän 50–70-luvuilla tehtyjä elokuvia, en varmaankaan olisi aloittanut koskaan tupakointia. Tuhti tupakansavu näyttää elokuvassa niin kauniilta… Tupakointi on kuin film noirien naiset: kaunista, mutta tappavaa. (Aivan näinä päivinä tulee, muuten, kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin. Huraa!)

CHINATOWN-savu
Kaksi kaunotarta: Faye Dunaway ja savu.

Chinatownin myötä tekisi mieli katsoa vähän lisää aikakauden elokuvia – myös 70-luvun leffat ovat jääneet ikävästi aliedustetuksi viime aikojen katselmistossani, vaikka pidän kovasti vuosikymmenelle ominaisesta pehmoisesta (savuisesta?) filminlaadusta.

*****

Discshop DVD (Special Colletor’s Edition) / Blu-ray / Shutter Island / No Country For Old Men / Chinatown DVD

Carnival of Souls (1962) arvostelu – Muukalainen maailmassa

carnival-of-souls julkka
Carnival of Souls (1962)

Niin siinä sitten kävi, että Carnivàlen viimeisen jakson jättämässä tyhjiössä kiusaus palata muiden nuoruuden tivolimeininkien pariin kasvoi vastustamattoman suureksi. Kun käytetty DVD-kopio Carnival of Soulsista (Yhdysvallat 1962) ilmestyi eteeni kuin kutsusta, oli se ostettava omaksi. Hamusin elokuvaa käsiini jo varhaisteininä – valitettavan huonolla menestyksellä. Näin Carnival of Soulsin ensi kertaa vasta vuonna 2008, silloinkin ilman minkään valtakunnan tekstitystä.

Carnival of Soulsia on levitetty Suomessa myös nimellä Helvetilliset – missä ja milloin, sitä en tiedä. Kankea suomenkielinen nimi tuntuu kulkevan jonkinlaisena riippakivenä IMDb:ssä, Elonetissä ja muissa tietokannoissa, enkä ole koskaan kuullut kenenkään oikeasti viittaavan elokuvaan tällä nimellä. Helvetilliset-nimi ei myöskään viesti mainittavan hyvin Carnival of Soulsin ominaisluonnetta. Käytän siis itse jatkossakin mieluummin elokuvan alkukielistä nimitystä.

Carnival of Souls kertoo Marysta (Candace Hilligoss), joka joutuu epäonnisen rallikisan päätteeksi vakavaan auto-onnettomuuteen. Muut auton matkustajat menehtyvät, mutta Mary jää henkiin.  Onnettomuuden jälkeen Mary muuttaa vieraaseen kaupunkiin, josta on saanut töitä seurakunnan urkurina. Maryn suhtautuminen kirkon pestiin on kovin sekulaari: hänelle kirkko on pelkkä työpaikka, ei muuta.

CARNIVAL-OF-SOULS
Ihanan Candace Hillgossin kasvoille lankeava varjo on enteellinen. Päänäyttelijättären fotogeenistä hehkua tuodaan elokuvassa upeasti esille – tällaista naiskauneuden vaivihkaista ylistystä ei elokuvissa enää juuri näe.

Uuteen kaupunkiin saapuessaan Mary alkaa nähdä outoja. Haudasta nousseen näköinen mies (Herk Harvey) ilmestyy tukka hapsottaen milloin ikkunan taakse, milloin asuntolan käytävään tuijttamaan Marya lasittunein silmin. Omituinen epäkuollut tuntuu liittyvän jollakin tavalla kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan, autioituneeseen tivoliin.

Kummallisia näkyjä lukuun ottamatta uusi kaupunki ottaa Maryn vastaan avosylin. Vuokraemäntä rouva Thomas (Frances Feist) on itse ystävällisyys, ja naapurihuoneessa asuva herra Linden (Sidney Berger) keittelee huonosti nukkuneelle Marylle aamukahvia. Myös uudella työpaikalla on mukavaa, ja Mary nauttii saadessaan soittaa pieneen kirkkoon aivan liian suurta urkuapparaattia.

CARNIVAL-OF-SOULS-auto
Ensimmainen vilaus oudoista seuralaisista

Pian asiat alkavat kuitenkin mennä pieleen. Mary saa outoja kohtauksia, joissa todellisuus hänen ympärillään vääristyy. Hapsutukkainen ukko hyppää milloin minkäkin nurkan takaa. Herra Lindenin lähentely-yritykset rasittavat Marya, joka oikeastaan ei erityisemmin pidä ihmisistä, vaan viihtyy parhaiten yksin. ”I don’t belong to the world”, Mary toteaa. Muut ihmiset kalsastavat Marya ja eivätkä voi ymmärtää, miksi hän haluaa vetäytyä muiden seurasta.

Carnoval of Soulsin juoni on oikeastaan aivan hölmö. Näennäisesti se vaikuttaa laiskasti kirjoitetulta kummitustarinalta tai kuvaukselta nuoren naisen sekoamisesta Roman Polanskin Inhon (Repulsion, Iso-Britannia 1965) hengessä. Langanpätkiä jää elokuvan lopussa vapaaksi niin paljon, että niistä saisi punottua itselleen vaikkapa tukevan hirttoköyden.

Carnival of Soulsin upeus onkin juuri kokonaisuuden hulluudessa ja sirpaleisuudessa. Se on ahdistava ja samalla niin kiinnostava elokuva, koska Mary joutuu keskelle maailmaa, joka on pahasti vinksahtanut, outo ja ”väärä”. En väitä, että elokuva olisi sekava tai huonosti kirjoitettu – päin vastoin: kyse on hallitusta kokonaisuudesta, joka heijastaa romahtaneen maailman kaaosta.

CARNIVAL-OF-SOULS-silmä
Maryn uusi työpaikka. Kuka muu huomaa tässä kuvassa pelottavan näköisen silmän?

Maryn tarina on osa suurempaa kokonaisuutta, jonka luonteesta me emme pääse perille. Kuka on ikkunan takaa tuijottava mies, ja miksi hän seuraa Marya? Mitä hänelle ja koko tivolille on tapahtunut? Onko tapahtunut suuronnettomuus, jonka seurauksena tyhjä tivoli väreilee parapsykologiaa, vai onko kyseessä suoranainen helvetin portti, jonka takana kuolo vaalii omiaan? Näihin kysymyksiin elokuvassa ei saada selkeitä vastauksia. Tämä on tekijöiltä viisas valinta: on paras näyttää ja kertoa katsojalle se, mihin omat rahkeet riittävät sen sijaan, että yritettäisiin paljastaa kokonainen kuolleiden valtakunta.

Carnival of Souls onnistuu samanaikaisesti olemaan pelottava ja omaperäinen, mutta myös kertomaan ihmisenä olemisen todellisuudesta jotain yleismaallista ja samastuttavaa. Elokuvan markkinoinnissa käytetty slogan ”She was a stranger among the living” kuvaa hyvin Maryn kokemusta hänen paikastaan ihmisten keskellä. Elokuvan voi siis katsoa sekä kuvauksena kuolleiden ja elävien välisestä metafysiikasta että kertomuksena vieraantuneesta, ihmisiä ja elämää pelkäävästä nuoresta naisesta. Muukalaisuuden kokemus ja pelko lienevät täysin yleismaallisia, jokaiselle tuttuja asioita.

CARNIVAL-OF-SOULS-kuolleet
Elokuvan loppupuolen kauhuilottelua

Carnival of Souls on kuvattu kengännauhabudjetilla: tuotanto kustansi naurettavat 30 000 dollaria. Mustavalkoisen filmin laadussa ei ole kehumista, ja ääni särkyy paikoin pahasti. Kookkaampi budjetti olisi kuitenkin tarkoittanut silottelevia kompromisseja ja ratkaisuja, jotka olisivat todennäköisesti syöneet mustavalkofilmille kuvatun elokuvan karkeaa ja suttuista luonnetta, joka nähdäkseni kuuluu hyvällä tavalla Carnival of Soulsin ominaisluonteeseen.

Kuten oheisista kuvista voi päätellä, käsiini eksynyt CCV Entertainmentin julkaisema DVD-kopio sisältää myös jälkiväritetyn version Carnival of Soulsista. Tämän elokuvan kohdalla jälkivärityksen tekijät ovat joutuneet haastavien tilanteiden eteen: kuinka värittää elävien kuolleiden iho tai silmät? Myös kohtaus, jossa Mary soittaa villisti kirkon urkuja, on jälkivärtyksen kannalta kiinnostava: punaisena loimottava hohde kirkon seinillä ja Maryn kasvoilla tekee kohtauksesta voimakkaamman ja vaikuttavamman kuin mustavalkoversiossa.

CARNIVAL-OF-SOULS-puna
Kerrankin jälkiväritys onnistuu tuomaan elokuvaan olennaisen ilmaisullisen lisän.

Carnival of Soulsista tehtiin Kuolleiden karnevaali -niminen remake (Carnival of Souls, Yhdysvallat 1998). En ole tätä nähnyt, mutta tavallaan kiinnostaisi. Odotukset eivät ole suuret, eikä edes Wes Cravenin nimi markkinoinnissa juuri kiinnosta. Mutta en mahda sille mitään: alkuperäinen Carnival of Souls on niin hieno elokuva, etten voi olla kiinnostumatta sen pohjalta tehdystä uusintafilmatisoinnista. Katson, jos tämä tulee joskus vastaan.

*****