William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Laajakuva – 10 kirjoitusta (2018) – Ajatuksia esseekokoelmasta

laajakuva 10 kirjoitusta arvostelu
Laajakuva – 10 kirjoitusta (2018)

Verkkolehti Laajakuva juhlisti vuonna 2018 viisivuotista taivaltaan esseekokoelmalla, johon on valittu yhteensä kymmenen elokuva- tai videopeliaiheista esseetä viideltä eri kirjoittajalta. Onnentoivotukseni Laajakuvalle, ja paljon hyviä vuosia!

Laajakuvaan on kirjoittanut vuosien varrella yli 20 toimittajaa ja näiden lisäksi vierailevia kirjoittajia. Verkkolehdessä ilmestyneiden artikkeleiden määrää ei kokoelman esipuheessa mainita – itse arvelen, että sivustolla lienee julkaisuja artikkeleitä tällä hetkellä suunnilleen 200-300 korjaus: reilut 600. Joukossa on varmasti festariraportteja ja muita tekstejä, jotka eivät muotonsa puolesta kokoelmaan olisi sopineet – joka tapauksessa puhutaan kolminumeroisesta summasta. Kyse on siis jo varsin vakiintuneesta ja pitkään aktiivisesti toimineesta julkaisusta.

Miksi kokoelmaan on siis valittu juuri nämä kymmenen tekstiä? Ja miksi kokoelmaan on päätynyt kahdenkymmenen toimittajan joukosta vain viiden kirjoittajan tekstejä?

Voisi olettaa, että tällaiseen teokseen pyrittäisiin valitsemaan tekstejä mahdollisimman monipuolisesti. Erityisesti huomiota kiinnittää se, että kymmenestä tekstistä peräti seitsemän on kahden kirjoittajan kynästä. En sano, että nämä tekstit eivät olisi ansainneet asemaansa teoksen sivuilla, mutta olisin mieluusti lukenut, millaisilla kriteereillä tekstit on teokseen valittu.

Suosikkini teoksen teksteistä on Joonatan Nikkisen essee Punaista valkoisella: matka video nastyjen maailmaan. Video nasty -termi viittaa elokuviin, jotka joutuivat 1980-luvulla Iso-Britannian videosensuurin hampaisiin. Jos sensuuripolitiikan tarkoitus oli estää näiden elokuvien katselu, on vaikutus ollut ainakin pitkällä tähtäimellä täysin päinvastainen – elokuvan julistaminen video nastyksi kun on omiaan lähinnä herättämään mielenkiintoa siihen, mikä tässä nyt on niin kamalaa, että se on pitänyt erikseen kieltää.

Nikkisen teksti on massiivinen. Se on yli 60 sivua pitkä, ja asiaa on paljon. Silti essee on juuri sopivan tiivis ja jaoteltu selkein väliotsikoin sopiviin suupaloihin. Teksti on sopiva sekoitus faktaa ja Nikkisen omaa fiilistelyä. Video nastyt ovat esseen aiheena hyvin laaja, mutta se ei haittaa, sillä tekstin reunamat ovat selvät. Kirjoittaja ei vaeltele mielivaltaisesti sinne tänne, vaan pysyy täsmällisesti aiheessa ja etenee johdonmukaisesti. Juuri tällaisia esseitä luen mielelläni.

Osittain samasta syystä pidin Miikka Monosen Zombi 3 – 1 nimi, 15 vuotta eurokauhua -tekstistä. En ole koskaan ymmärtänyt zombigenren päälle – Kuolleista palanneet on oikeastaan ainoa zombihenkinen teos, joka ei tunnu pakkopullalta. Silti Monosen tekstiä lukee mielellään – Nikkisen tapaan hän jäsentää tekstinsä selkeästi. Mononen osaa myös miellytää lukijaa tummanharmaalla humorillaan. Toissijaista on se, mitä teksti käsittelee, kunhan lukija viihtyy.

Kuten Nikkisen video nasty -teksti, myös Zombi 3 -essee on kärsinyt jonkin verran stillien ja liikkuvan kuvan pois jättämisestä. Toisaalta teksti on ennen paperille siirtämistä saanut väliotsikot, jotka selkiyttävät ja rytmittävät tekstiä.

Jaakko Kuitusen peliaiheiset tekstit Starsiege: Tribes 18-vuotiaana ja hauskasti nimetty Laukauksia Souslbornesta olivat minulle raskasta luettavaa. Niistä kyllä hehkuu Kuitusen innostus ja rakkaus niihin teoksiin, joita hän teksteissä kuvaa ja ruotii. Niille lukijoille, joille Kuitusen käsittelemät pelit ovat tuttuja, tekstit ovat varmasti antoisia. Minä kuitenkin eksyin niihin – ne menevät ajoittain niin tarkkaan pelien ominaisuuksien analyysiin, että pelejä tuntemattoman lukijan on vaikea löytää niistä tarttumapintaa. Yhtä hyvin olisin voinut lukea äitini lehtipinossa lojuvaa hammaslääkärilehteä – suunnilleen yhtä paljon tekstin sisällöstä ymmärsin.

Samat ajatukset vaivasivat minua Joonas Nykäsen Mikio Naruse -esseetä lukiessani. Nykäsen teksti on ainoa kokoelman kirjoitus, jota ei ole julkaistu Laajakuvassa – se näki päivänvalon Filmihullun sivuilla, eikä ihme, sillä se on hyvin… noh, ”filmihullumainen”. Tunnen Narusen tuotantoa huonosti, joten tekstistä oli vaikea sada otetta. Osittain juuri tällaisten lukukokemusten vuoksi en enää lue Filmihullua – liian suuri osa lehden teksteistä käsitteli sellaisia elokuvia, joita en ollut nähnyt, sellaisella tavalla, josta en saanut mitään irti.

Laajakuvassa on muuten ilmestynyt myös erinomainen, Mikko Lambergin kirjoittama Miksi lopetin Filmihullun tilaamisen?, joka olisi mielestäni ansainnut sijansa kokoelmassa. Tätä aasinsiltaa pitkin pääsemmekin neljään Lambergin kirjoittamaan esseeseen, jotka on otettu mukaan kokoelmaan.

Mikko Lambergin esseet eroavat teoksen muista teksteistä voimakkaasti. Muut kirjoittajat ovat rajanneet esseensä aiheet täsmällisesti ja konkreettisesti: tietty teksti käsittelee tietyn taitelijan tuotantoa, tiettyä peliä tai elokuvaa, tiettyä elokuvahistoriallista ilmiötä. Kirjoittajat tuovat nämä rajat esille heti otsikossa, ja pysyvät asettamiensa rajojen sisällä. Nämä rajat ovat tekstin lupaus lukijalle: ”Tätä saat, kun luet minut”. Lambergin tekstit eivät anna tällaisia lupauksia. Tärkeintä niissä ei ole käsillä oleva teos, vaan pikemminkin jokin taidetta tai maailmaa koskeva ajatus, jonka kirjoittaja tahtoo ilmaista. Esseessä esille nostettava teos on väline tuon ajatuksen ilmaisemiseen.

Tällainen lähestymistapa voi olla hedelmällinen – juurihan sanoin, etten mielelläni lue esseitä, jotka sukeltavat liian yksityiskohtaisesti minulle tuntemattomiin teoksiin, ja Lambergin lähestymistapa edustaa juuri päinvastaista kirjoittamisen tapaa.

Kuitenkin arvostan sitä, että tekstin otsikossa tai johdannossa määritellään, mitä teksti käsittelee – että minulle kerrotaan, mitä saan, kun luen tekstin, ja että tuo lupaus myös pidetään. Pidän siitä, että tekstillä on konkreettiset, selkeät raamit – juuri tämän vuoksi viihdyin niin hyvin Nikkisen video nasty -historiikin ja Monosen Zombi 3 -esseen parissa. Kirjoittaja, joka johdattelee virke virkkeeltä lukijaa pimeään, kohti tuntematonta, on minulle epäilyttävä ja pelottava. Ennen kuin lähden tuntemattoman matkaan, tahdon tietää etukäteen, minne ollaan menossa, tai ainakin sen, millä kartan lukemattomista ruuduista aiomme liikkua.

TL;DR: En sano, että Lambergin esseissä olisi mitään vikaa – en vain ole niille oikea lukija.

Keille elokuvaesseitä kirjoitetaan? Heille, jotka ovat tekstissä käsiteltävät elokuvat jo nähneet, vai heille, jotka eivät ole niitä nähneet?  Huomasin pohtivani tätä moneen otteeseen kokoelmaa ja erityisesti Nykäsen Naruse-tekstiä lukiessani.

Asialla on valtava merkitys. Useimmiten elokuvaesseitä lukiessani koen, että kirjoittaja suuntaa tekstinsä ensisijaisesti sellaiselle lukijalle, jolle käsitellyt elokuvat ovat tuttuja. Jostain syystä kirjallisuusesseiden kohdalla kokemukseni on yleensä toinen. En lopettanut Parnasson tilaamista siksi, että liian suuri osa sen teksteistä olisi käsitellyt kirjoja, joita en ollut lukenut, sellaisella tavalla, josta en saanut mitään irti. En vain yksinkertaisesti jaksanut enää lukea lehteä.

Tilausta hyvälle, suomeksi kirjoitetulle kulttuurikritiikille kuitenkin on, vaikka sanomalehtien kulttuurisivuja on supistettu raskaalla kädellä, todetaan kirjoituskokoelman esipuheessa. Tämä varmaankin pitää paikkaansa. Syyt Laajakuvan olemassaolon taustalla ovat uskoakseni kuitenkin moninaisemmat. On vaikea uskoa, että Laajakuvan kaltaisten julkaisujen toimittajia (joille ei makseta kirjoituspalkkioita) motivoisi niinkään se, että heidän kirjoittamilleen teksteille on kysyntää. Pikemminkin merkittävin motivaatio lienee se, että kirjoittajat haluavat tekstejään julki.

Sama hieman lyhyemmin: en usko, että Laajakuva on olemassa niinkään siksi, että sille on kysyntää eli lukijoita, vaan pikemminkin siksi, että on ihmisiä, jotka haluavat siihen kirjoittaa.

Omaehtoinen kirjoittaminen ja julkaiseminen sopii ei-kaupalliseen verkkolehteen tai vaikkapa blogiin. Kun tekstit painetaankin kirjaksi, vaatimukset ovat kovemmat: koska kirja maksaa rahaa, on teoksen ajateltava kirjan ostajaa ja lukijaa. Miksi lukija ostaisi kirjan, jonka tekstit (tai ainakin suurin osa niistä) löytyvät ilmaiseksi netistä? Tämä on kysymys, johon jokaisen verkkoteksteistä kootun kirjan toimittajan pitäisi pystyä vastaamaan – ja mieluusti ilmaista vastaus suoraan kirjan takakannessa. Kirjassa täytyy olla jotain sellaista, jota ei muualta saa.

Teoksesta on jätetty pois kuvat, jotka rytmittävät esseiden alkuperäisversioita Laajakuvan sivuilla. Hyvälaatuisten värikuvien painattaminen kirjaan on kallista, joten arvelen, että ratkaisun taustalla on taloudellisia syitä. Voi kysyä, mitä mieltä on painattaa tekstejä kirjaksi, jos tekstin silmäiltävyys ja ilmaisuvoivat kärsivät, kun stillit ja liikkuva kuva jätetään pois – etenkin, kun monille Laajakuvan kirjoittajille näyttää olevan luontevaa värittää ja havainnollistaa tekstiä stilleillä ja videopätkillä. Netissä värikuvat eivät kasvata kustannuksia. Osittain juuri tästä syystä netti pääsääntöisesti on selvästi kirjaa parempi julkaisualusta elokuvia ja videopelejä käsitteleville teksteille.

Kokoelman kannet kommunikoivat säästeliäästi sen sisällöstä. Sen nimi ei juuri kerro siitä, mitä kansien välistä löytyy – etenkään sellaiselle lukijalle, jolle Laajakuva ei ole tuttu konsepti. Takakansiteksti puuttuu niteestä kokonaan, ja sen sijaan takakannessa luetellaan esseiden nimet. Niistä osa auttaa onneksi lukijaa ymmärtämään, mistä on kyse.

Teoksen kanteen on valittu stilli Thomas A. Edisonin yhtiön kuvaamasta Electrocuting an Elephant -lyhytdokumentista (1903), johon ei (muistaakseni?) viitata yhdessäkään teoksen esseistä. Pyörittelin kirjaa pitkään kädessäni ja ihmettelin, miksi teoksen kanteen on juuri tämä kuva. Ehkäpä myös tähän ratkaisuun on päädytty taloudellisista syistä: kyseinen elokuva kuuluu public domainin piiriin, eikä siitä napatun stillin käytöstä siis tarvitse maksaa.

Toinen ja kenties tärkempi syy voi olla se, että kannen suunnittelija tahtoo vinkata silmää kirjan lukijalle. Kuva ei sinällään näytä kovinkaan kiinnostavalta – on vaikea päätellä, mitä siinä tapahtuu. Ne, jotka tunnistavat stillin, tietävät, että kyse on eläimen teloituksesta. Tämä toi mieleeni tavan, jolla eri alakulttuureihin (lue: black metaliin) erikoistuneissa julkaisuissa käytetään lainattua ja kuvamateriaalia, jossa viitataan elävän elämän väkivaltaan ja tuhoon. Äkkiseltään mieleen tulee lähinnä levynkansia: Mayhemin Deathcrush ja Dawn of the Black Hearts, Devourmentin Molesting the Decapitated (hups: nyt mentiin death metalin puolelle), Burzumin Aske, Absurdin Thuringian Pagan Madness.

Niin Laajakuvan kirjoituskokoelman kuin black metal -levyjen kannet ovat omiaan herättämään hämmennystä silloin, kun kannen valokuva ei ole katsojalle ennalta tuttu. Tietäjät kuitenkin tietävät, mistä on kyse. Kyse on eräänlaisesta merkistä: kun katsoja tunnistaa kannessa olevan valokuvan, hän tietää kuuluvansa sisäpiiriin ja olevansa teoksen kohderyhmää. Muut saavat ihmetellä rauhassa.

Juuri tämä mielleyhtymä on avain siihen, kuinka Laajakuvan esseekokoelmaa nähdäkseni kannattaa lukea. Laajakuvan toimituksella ei todennäköisesti ole missään vaiheessa ollut käytössään suuren (tai edes pienen) kustantamon resursseja, levityskanavia, tukea – tai toisaalta rajoitteita. Sillä ei ole ollut mahdollisuutta kiillottaa, hinkata ja viilata. Siksi kokoelmaa ei kannata lukea samalla tavalla kuin suurten talojen kustantamia, kustannustoimittamia ja jakelemia teoksia.

Laajakuvan esseekokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka suhtautuu siihen samalla tavalla kuin zineen. Laajakuva ”on lehti harrastajilta harrastajille” (kuten Lamberg toteaa mainiossa Kusipää kriitikko -tekstissään – sekin olisi mielestäni ansainnut paikkansa tämän kokoelman sivuilla) – aivan kuten vanhat kunnon mustavalkozinet, joita monistetaan kopiokoneilla ja jaetaan kädestä käteen. Ne nousevat marginaalista ja elävät marginaalissa – ja juuri siksi ne voivat tarjota elintilan sellaisille ajatuksille ja teksteille, joista valtavirta kääntää katseensa pois.

Olen saanut teoksesta kappaleen Laajakuvan toimitukselta.

Ian Brady: The Gates Of Janus (2001/2015) arvostelu – Murhaaja murhaajista

gates-of-janus-ian-brady
Gates of Janus (2001/2015)

The Gates of Janus on poikkeuksellinen kirja aiheesta, josta on kirjoitettu valtavasti: sarjamurhaajista. Poikkeuksellisen siitä tekee sen, että sen kirjoittaja, Ian Brady, on sarjamurhaaja itsekin. Teoksen aloittaa ”filosofinen” ja maailmankatsomuksellinen osuus, jossa Brady valottaa ajatuksiaan hyvään ja pahaan liittyvistä kysymyksistä. Näiden aiheiden jälkeen siirrytään teoksen ydinsisältöön eli Bradyn analyysiin yhdentoista sarjamurhaajan metodeista ja ominaisuuksista.

Teoksen laajennetussa, vuonna 2015 julkaistussa painoksessa Bradyn kirjoituksia ympäröivät eri kirjoittajien mittavat esi- ja jälkipuheet. Uusintapainoksen sivumäärästä vain hieman yli puolet kuuluu Bradyn kirjoitusten parissa.

Brady tiettävästi toivoi aluksi, että The Gates of Janus julkaistaisiin peitenimellä. Hän ajatteli, että teos pitäisi tarjota lukijoille anonyymin sarjamurhaajan hengentuotteena. Idea tällaisesta julkaisutavasta on kiinnostava, ja ehkäpä teos olisi avautunut osalle lukijoista paremmin ilman sitä taakkaa, jonka Bradyn nimi sen harteille asettaa. Tällaisenaan teokselle on tapahtunut juuri se, mitä Brady kertomansa mukaan pelkäsi: lukijan on mahdoton keskittyä itse asiasisältöön, sillä hänen huomiotaan vedetään sekä teoksen esi- että jälkisanoissa Bradyn ja hänen rikoskumppaninsa Myra Hindleyn profiileihin ja rikoksiin.

On mahdollista, että teoksesta olisi saanut enemmän irti, jos sen olisi lukenut yksinkertaisesti rikollisen kirjoituksena muiden tekemistä rikoksista. Nyt kirjoitukset Bradyn omista rikoksista vetävät kaikessa vastenmielisyydessään liikaa huomiota puoleensa. Suosittelen siis potentiaalista lukijaa harkitsemaan, jättäisikö alku- ja jälkisanat sittenkin kokonaan lukematta.

Toisaalta sillä, että teos julkaistiin Bradyn nimissä, on eräs merkittävä etu. Minulle on syntynyt Bradysta mielikuva päämäärätietoisena ja taitavana manipuloijana. Missä määrin Brady siis pyrkii manipuloimaan The Gates of Janusin lukijaa? Voiko mihinkään, mitä Brady on kirjoittanut, luottaa ensinkään? Vaikea sanoa. Pääasia on, että lukija osaa suhtautua esitettyyn terveen varauksellisesti.

Teoksen ensimmäinen, ”filosofinen” osa on silkkaa puppua – de Saden ja Nietzschen hengessä kirjoitettua, pitkäpiimäistä hapatusta ”hyvän ja pahan tuolta puolen”. Brady ihannoi poikkeusyksilöitä, joilla on rohkeutta elää mieluummin ”yksi päivä leijonana kuin elinikä lampaana”. Hänen käsityksensä leijonan elämästä näyttää olevan se, että ihmisellä on munaa surmata ja kiduttaa heikompiaan ja nauttia siitä – ja että lampaita ovat ne, jotka tarrautuvat heikkoon orjamoraaliin ja kieltäytyvät sadistis-hedonistisista nautinnoista.

Bradylla näyttää olevan kummallinen käsitys sekä nautinnosta että ihmisistä.

Ehkäpä onkin niin, että Brady erehtyy – ehkäpä ihmiset pidättäytyvät raiskaamasta ja surmaamasta pikkutyttöjä jostakin muusta syystä kuin siksi, että he eivät uskalla? Ehkäpä normaaleilla ihmisillä ei onnekseen yksinkertaisesti ole samanlaisia mielihaluja kuin Bradylla – ehkäpä ihmiset noin ylipäätään kokevat seksuaali- ja henkirikokset vastenmielisiksi? Tämä ei näytä tulleen lainkaan Bradyn mieleen.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on teoksen jälkimmäinen osa eli analyysit eri sarjamurhaajista. Esittelyyn ovat päässeet kaikkien tuntemat Ted Bundy, John Wayne Gacy, Henry Lee Lucas, Richard Ramirez ja Green Riverin tappaja. Lisäksi mukana on analyysit hieman huonommin tunnetuista tappajista: Graham Young, Dean Corll, Peter Sutcliffe, Carl Panzram, Hillsiden kuristajat ja Clevelandin torsomurhaaja.

Bradyn analyysit ovat kiinnostavia. Erityisesti Bradyn ihannoiva kuvaus Carl Panzramin lapsenomaisesta raivosta ja kyltymättömästä vihasta ihmiskuntaa kohtaan on avartavaa luettavaa – sekä Bradyn että Panzramin henkilökuvan kannalta. Myös Green Riverin tappajaa kuvaava luku on jännittävä: Brady esittää, että murhista tuomittu Gary Ridgway ei olisi tehnyt kaikkia Green Riverin tappajan kontolle laskettuja murhia, vaan että murhaajia on ollut liikkeellä vähintään kaksi. Clevelandin torsomurhaaja oli minulle täysin uusi tuttavuus, jonka ratkaisematta jäänyt rikossarja on kliinisessä primitiivisyydessään mielenkiintoinen.

Hillsiden kuristajista Brady kirjoittaa pitkään ja antaumuksella. Miksi hän panosti näin paljon juuri Hillsiden kuristajista kertovaan lukuun, se jää epäselväksi. Ehkäpä häntä kiinnosti kahden murhaajan välinen suhde ja yhteys – tässä mielessä Hillsiden kuristajien teot ovat kaikkein lähimpänä Bradyn omia, Myra Hindleyn kanssa tehtyjä rikoksia.

Bongasin Bradyn analyyseista jonkin verran asiavirheitä. Voi olla, että virheet johtuvat Bradyn ymmärrettävästi puutteellisesta lähdeaineistosta. Toisaalta on jälleen kerran hyvä pitää mielessä, että Brady on mitä on – hänen tarpeensa lukijan manipulointiin ja oman persoonansa esittämiseen tietyissä valossa ovat todennäköisesti vaikuttaneet tekstin sisältöön. Selittääkö Bradyn manipulatiivisuus teoksen asiavirheet – mene ja tiedä.

Teoksen oheistekstit ovat pääosin kirjailja Colin Wilsonin ja monitoimimies Peter Sotosin käsialaa. Wilson kävi 90-luvulla Bradyn kanssa kirjeenvaihtoa, ja hänellä oli The Gates of Janusin julkaisussa keskeinen rooli. Wilsonin kirjoitukset edustavat teoksessa järjestelmällistä ja ammattimaista kirjoittamista, Sotosin tekstit taas ovat nähtävästi syntyneet jonkinlaisen hämärämmän inspiraation innoittamina.

Peter Sotos – siinäpä erikoinen kaveri! Sotos oli minulle jo ennalta jossakin määrin tuttu, mutta vasta The Gates of Janusin luettuani selvitin hieman tarkemmin, millaisesta miehestä on kyse. Tällä hetkellä pohdin, uskaltaisinko sukeltaa syvemmälle Sotosin tuotantoon – pelkään, että Sotosin teosten maailma on niin synkkä, ettei se tee omalle tasapainolleni hyvää. Toisaalta minua on nuoresta pitäen piinannut halu katsoa sinne, minne ei saisi katsoa – asioihin, joita ihmisen on vaikea, lähes mahdoton ymmärtää, kuviin, jotka kääntävät jokaisen sisuskalut nurin.

The Gates of Janusiin liitetyt, Sotosin kirjoittamat tekstit ovat mielestäni sekavia, jäsentelemättömiä ja lähes lukukelvottomia. Ehkä vika ei silti olekaan Sotosissa, vaan minussa. Kenties näissä näissä samojen kysymysten parissa kehää kiertävissä kirjoituksissa jokin salainen, upea kaava – hieman samaa tapaan kuin vaikkapa Blavatskyn Salaisessa opissa? Ehkä en vaan tajua?

Eräänlaisena taustahahmona teoksessa häilyy Feral House -kustantamon perustaja ja puuhamies Adam Parfrey, joka kuoli viime keväänä. Feral House tunnetaan Suomessa varmaankin parhaiten black metalin alkuhämäristä kertovasta Lords of Chaos -teoksesta (suom. Kaaoksen ruhtinaat). Tietääkseni muuta Feral Housen valikoimasta ei ole suomennettu. Kustantajan katalogi on vaikuttava, ja suosittelen lämpimästi kaikkia ”oudoista” ja ”kielletyistä” aiheista kiinnostuneita tsekkaamaan, mitä valikoimasta löytyy. Omaa mieltäni kutkuttelevat ennen kaikkea Prosessikirkosta kertova Love Sex Fear Death ja natsiokkultismin myytteihin ja historiaan sukeltava The Secret King. Myös Apocalypse Culture II kiinnostaa – alkuperäisestä Apocalypse Culturesta kirjoittelin joskus blogiinkin.

Teoksen nimi, The Gates of Janus, liittyy muuten roomalaiseen Janus-jumalaan ja tämän temppeliin. Janus on muutoksen, ajan, alkujen ja loppujen jumala, joka kuvataan taiteessa kaksikasvoisena: kahdet kasvot katsovat vastakkaisiin suuntiin. Myös Roomassa sijainnut Januksen temppeli toisti kahtalaisuuden teemaa. Temppelissä oli kahdet portit vastakkaisilla seinillä. Rauhan aikana portit olivat kiinni, ja ne jätettiin avoimiksi vain sodan – siis suuren muutoksen – aikana.

Onko Peter Sotos jo tuttu hahmo? Osaatko suositella jotakin hänen tuotannostaan? Jätä kommenttia! Myös suositukset Feral Housen katalogista ovat tervetulleita.

Ian Brady: The Gates Of Janus. Serial Killing and Its Analysis (2001/2015)
Lukuhaasterasti: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (sarjamurhaajat lienevät laskettavissa epäkohdaksi).
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Jason Moss: The Last Victim (1999) arvostelu

the last victim
The Last Victim (1999)

Jason Mossin The Last Victim (1999) on omakohtainen tositarina teinipojasta, joka ryhtyi kirjeenvaihtoon useiden sarjamurhaajien kanssa 1990-luvun alussa. Viattomasta uteliaisuudesta ja oppimisen halusta alkanut kirjeenvaihtoharrastus paisui hiljalleen valtavaksi projektiksi, joka alkoi vaikuttaa vakavasti Mossin mielenterveyteen. Lopulta Mossista tuli – kuten hän asiaa itse kuvaa – erään sarjamurhaajan ”viimeinen uhri”.

Moss kuvaa teoksessa itseään ahkerana mallioppilaana, jolla on polttava tarve todistaa omaa kyvykkyyttään ja ahkeruuttaan jatkuvalla suorittamisella. Hän onnistuu kaikessa, mitä hän tekee: urheilussa, koulussa, harrastuksissa. Pakonomainen suorittaminen kuitenkin johtaa ahdistukseen ja epäonnistumisen pelkoon. Moss kyllä menestyy kaikessa, mitä hän tekee, mutta on silti onneton ja levoton.

Collegessa opiskellessaan Moss kiinnostui krimimaalipsykologiasta ja asetti itselleen uuden haasteen. Hän päätti kirjoittaa kuolemanrangaistustaan odottavalle John Wayne Gacylle, joka syyllistyi 70-luvulla lukuisiin henki- ja seksuaalirikoksiin. Moss alkoi luoda itselleen fiktiivistä persoonaa – hahmoa, jota esittämällä hän tekisi itsestään kiinnostavamman kirjeenvaihtotoverin Gacyn silmissä. Näin hän saisi Gacyn todennäköisemmin vastaamaan kirjeisiinsä.

Moss onnistuu yrityksessään: Gacy vastaa kirjeeseen. Yhteydenpito muuttuu hiljalleen yhä intensiivisemmäksi, ja Moss joutuu hiomaan Gacyn mielenkiinnon ylläpitämiseksi kehittelemäänsä naamiota yhä yksityiskohtaisemmaksi.

Gacyn kirjeistä innostuneena Moss päättää kokeilla onneaan myös muiden tunnettujen sarjamurhaajien parissa. Hän lähestyy yksi kerrallaan kirjeitse myös Charles Mansonia, Jeffrey Dahmeria, Richard Ramirezia ja Henry Lee Lucasia. Hän pohti etukäteen, millainen kirjeenvaihtotoveri olisi kullekin murhaajalle mieleen, ja muovasi sitten kutakin varten omanlaisensa persoonan. Dahmeria hän lähestyi yksinäisenä ja sosiaalisesti epävarmana poikana, Ramirezia taas aggressiivisena satanistikultin johtajana.

Moss onnistui yli odotusten: hän sai vastauksen kirjeisiinsä kaikilta mainituilta murhaajilta.

The Last Victim keskittyy Mossin ja John Wayne Gacyn monimutkaisen suhteen kuvaukseen, joka onkin teoksen parasta antia. Heidän yhteydenpitonsa ei rajoitu pelkkiin kirjeisiin, vaan Moss pitää Gacyyn yhteyttä myös puhelimitse ja käy lopulta jopa tapaamassa Gacya vankilassa. Gacyn ja Mossin kohtaaminen onkin koko teoksen intensiivisin hetki.

Moss kyllästyy suhteellisen pian kirjeenvaihtoon Ramirezin, Mansonin ja Lucasin kanssa – he eivät tarjoa hänelle samanlaista haastetta kuin Gacy. Myös Dahmer kiinnostaa Mossia enemmän kuin muut kirjeenvaihtotoverit. Lupaavasti alkanut kirjeenvaihto kuitenkin katkeaa, kun Dahmer murhataan vankilassa marraskuussa 1994. Mikä pettymys – sekä Mossille että minulle. Olisin mieluusti lukenut Dahmerin kirjeistä enemmänkin.

The Last Victim on true crime -kirjallisuuden massassa poikkeuksellinen teos. Se ei kerro vain sarjamurhaajista – se kertoo myös nuoresta miehestä, joka päättää omakohtaisesti eläytyä sarjamurhaajien ajatusmaailmaan, ja siitä, kuinka kirjeenvaihto rikollisten kanssa vaikutti häneen. Kehittämiensä naamiopersoonallisuuksien avulla Moss onnistuu samastumaan murhaajien ajatusmaailmaan ja auttaa samalla lukijaa ymmärtämään, mitä hän oppi kirjeystäviltään.

The Last Victimin heikkous on sen ylimalkaisuus. Teos on kirjoitettu amerikkalaiselle yleisölle: se on nopealukuinen, viihteellinen ja lyhyt. Moss on sisällyttänyt teokseen kultakin kirjetoveriltaan vain muutamia lyhyitä otteita kirjeistä – poikkeuksen tähän muodostavat tosin Gacyn kirjeet, joiden sisällöstä Moss kertoo enemmän. Jäin kuitenkin kaipaamaan selvästi enemmän konkreettisia sitaatteja – Moss referoi liikaa.

Moss kertoo lyhyesti myös siitä, kuinka kirjeenvaihto tunnettujen rikollisten kanssa vaikutti häneen ja mitä hänelle tapahtui kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen. Hän pääsi opiskelemaan lakia ja sai harjoittelupaikan Yhdysvaltojen salaisesta palvelusta. Todennäköisesti kirjeenvaihtokokemuksilla oli näihin saavutuksiin myötävaikutusta. Toisaalta hän menetti Gacyn yksityiskohtaisia seksifantasioita luettuaan mielenkiintonsa seksiin täysin, ja kohtaaminen Gacyn kanssa aiheutti hänelle pitkään painajaisia.

Sitä teoksessa ei kerrota, että Moss teki itsemurhan vuonna 6.6.2006. Ehkäpä tästä olisi ollut syytä lisätä jonkinlainen maininta teoksen myöhempiin painoksiin.

Jason Moss: The Last Victim (1999)
Lukuhaasterasti: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta.