Kenneth Anger: Hollywood Babylon (1965) arvostelu

hollywood babylon
Hollywood Babylon (1965)

Kun Mitä Vittua -lehti kohtaa vanhan ajan elokuvaglamourin, syntyy Hollywood Babylon. Kokeellisten elokuvien ohjaajana kunnostautuneen Kenneth Angerin kirjoittama juorukirja kertoo värikkäällä tyylillä Hollywoodin skandaaleista: murhista ja itsemurhista, salaromansseista, murtuneista sydämistä, rikoksista ja oikeudenkäynneistä. Kansien välistä löytyy jänniä tarinoita monista Hollywoodin kultakauden tärkeimmistä tähdistä – osansa saavat muun muassa Clara Bow, Fatty Arbuckle, Gloria Swanson, Charlie Chaplin, Rudolph Valentino, Mae West, Erroll Flynn ja Robert Mitchum. Fokus on 1900-luvun alkupuolen tapahtumissa, mutta kirjan lopussa sivutaan myös Marilyn Monroen ja Jayne Mansfieldin kohtaloita.

Siihen, kuinka Hollywood Babylonia luetaan, vaikuttaa suuresti se, kuinka paljon lukija tietää teoksen taustoista ja maineesta. Jos teoksen taustat eivät ole tuttuja, hahmottuu siitä railakas, surullinen ja paikoin jopa järkyttävä kokoelma Hollywoodin onnekkaiden ja onnettomien kokemuksista. Jos lukija taas on tutustunut teoksen maineeseen, näkee hän nämä tarinat toisenlaisessa valossa – Hollywood Babylonia kun pidetään suurelta osin sepitteenä. Teos loi monia tunnettuja myyttejä, jotka on sittemmin osoitettu paikkaansa pitämättömiksi: Clara Bow ei harrastanut seksiä kokonaisen jalkapallojoukkueen kanssa. Lupe Vélez ei tukehtunut omaan oksennukseensa. Marie Prevostin koira ei syönyt emäntänsä ruumista.

Hollywoood Babylonin sisältöön kannattaakin suhtautua terveellä kriittisyydellä tai jopa lukea sitä silkkana fiktiona tai kirjallisena mokumenttina. Osa teoksen kertomuksista toki on tosia. Erroll Flynniä todella syytettiin alaikäisten tyttöjen hyväksikäytöstä. Chaplinin (ex-)vaimo Lita Grey todella väitti avioero-oikeudenkäynnissä miehensä tehneen mitä merkillisimpiä asioita, eivätkä Chaplinin muutkaan naissuhteet olleet täysin ongelmattomia. Fatty Arbuckle todella oli syytettynä kauniin nuorikon eli Virginia Rappen raiskauksesta ja murhasta. Kuka todella teki, mitä ja kenelle, jää kuitenkin hämäräksi. Anger sotkee teoksessaan sumeilematta totuutta, spekulaatiota ja silkkaa mielikuvitusta.

Väkisinkin miettii, mitä Angerin päässä on liikkunut, kun hän on koostanut teosta. Anger on värikäs ja ristiriitainen hahmo, mutta minun on vaikea uskoa, että hän laskettelisi valheita silkkaa ahneuttaan tai ilkeyttään. Haluaisin ajatella, että kyse on laajemmasta ”performanssista” – että Anger tietää, kuinka yleisö toimii ja reagoi ja että hän on laskenut näiden reaktioiden varaan. Haluaisin ajatella, että Anger on tarkoittanutkin kirjansa vastaanotettavan juuri sillä tavalla kuin se nyt vastaanotetaan: sepitteenä.

Tai jotain.

Hollywood Babylonilla on kyseenalaisista piirteistään huolimatta kiistattomat ansionsa. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja railakasta, ja se on kuvitettu upeasti vanhoilla Hollywood-tähtien valokuvilla. Vaikka pehmeäkantinen nide on tehty halvalla ja maksaa alle kympin, se näyttää upealta. En jaksa ottaa valokuvia hankalasti auki pysyvästä pokkarista, joten joudutte vain uskomaan sanaani.

Luin Hollywood Babylonin suurimmaksi osaksi vessassa. Vessalukemiseksi se sopiikin erinomaisesti – tarinat ovat hyvin lyhyitä ja kevyitä.

Kenneth Anger: Hollywood Babylon (1965)
Lukuhaasterasti: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä. 

Gary Lachman: Tajunnan alkemistit (2001) arvostelu

Tajunnan alkemistit (2001)

Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001) on okkultismin ja valtavirtakulttuurin välisiin kytköksiin erikoistuneen Gary Lachmanin ensimmäinen teos. Teoksen nimi, takakansiteksti ja esipuhe johtavat lukijaa hieman harhaan: ne antavat odottaa vastauksia kysymykseen siitä, mikä 60-luvulla oikein meni pieleen ja millaisia vaarallisia ja tuhoisia ilmiöitä rauhan ja rakkauden vuosikymmeneen liittyi. Toki näitäkin asioita käsitellään teoksessa, mutta kokonaiskuvassa ne jäävät melko pieneen rooliin. Ilmeisesti teoksen nimen ”pimeä puoli” viittaakin kaikkeen 60-luvun mystiikkaan. Tämä on hämmentävää siksi, että kaikkea mystiikkaan liittyvää on hankala mieltää ”pimeäksi”. Ajattelen, että mystiikkaa on olemassa monenlaista: pimeää, valoisaa, vaarallista, vaaratonta. Ehkäpä takakannen sävy on myynninedistämisen vuoksi synkempi kuin teoksen sisältö.

Tajunnan alkemistien yhteen sitova teema ei ole niinkään 60-luvun pimeä puoli, vaan vuosikymmenen henkiset ilmiöt. Siinä käsitellään kirjallisuutta, musiikkia ja päihteitä siinä missä ne ovat tavalla tai toisella kytköksissä henkisyyteen.

Kirjallisuuden osalta teoksessa pääsevät esiin erityisesti J. R. R. Tolkien, Herman Hesse, H. P. Lovercraft ja Conan-soturin luoja Robert E. Howard. Näistä kirjailijoista osan tuotannossa kytkökset henkisiin teemoihin ovat selvät. Toisten kohdalla kytkösten näkeminen vaatii enemmän tulkintaa. Lachman käsittelee kaikkia mainittuja kirjailijoista ansiokkaasti. Minulla ei ollut aiemmin hajuakaan esimerkiksi siitä, millaiseen suosioon Tolkien, Hesse ja Lovecraft 60-luvulla nousivat. Tämä selittää hyvin sen, miksi Tolkien ja Hesse ovat lapsuudenkotini kirjahyllyissä niin vahvasti läsnä.

Sen sijaan elokuvia ei teoksessa käsitellä paria hassua mainintaa (Rosemaryn painajainen, The Wicker Man, Kenneth Angerin ja Alejandro Jodorowskyn tuotanto) lukuun ottamatta lainkaan. Jopas kummaa. Eikö Lachmanilla todellakaan ole mitään kiinnostavaa sanottavaa 60-luvulla vaikkapa niin kovin suosituiksi nousseista kauhuelokuvista? Eikö esimerkiksi Herchell Gordon Lewisin splatter-elokuvista löytyisi kiinnostavaa näkökulmaa okkultismiin? Teoksen loppusanoihin on sentään ujutettu upea summaus The Matrix -elokuvasta:

Matrixissa [gnostilainen ”toiselle puolelle murtautumisen” teema yhdistyy] Gestapo-muotiin, aurinkolaseihin ja läjään tykkejä. Mustaan nahkaan pukeutunut joukko ampuu itsensä ulos gnostilaisesta lihan vankilasta, sokaistuneen demiurgin valheellisesta todellisuudesta, johon ihmisen sielu on haudattu kuin helmi mutaan.

Ei magia mihinkään ole kadonnut. Kaikki velhot vain eivät enää käytä sandaaleita.

Koska teoksen aihepiiri on erittäin laaja ja moninainen, on lukujaottelun teko ollut haastavaa. Tämä ikävä kyllä näkyy teoksessa onnahtelevana jäsentelynä. Osalla luvuista ei ole kovinkaan selkeää rajaavaa tekijää, vaan aiheita on yksinkertaisesti yhdistelty jotakuinkin mielivaltaisesti lukunippuihin. Vai mitä tuumaatte luvusta, jossa The Morning of the Magicians -kirjaa, von Dänikeniä ja ufoja sekä natsiokkultismia? Entä luvusta, jossa rinta rinnan kulkevat Tolkienin hobitit ja Howardin pullistelevat barbaarit? Molemmat liittyvät toki fantasiaan, mutta ehkäpä kumpikin kirjallinen maailma olisi ansainut oman lukunsa. Entä mitä pitäisi ajatella luvusta, jossa juostaan Maharishi Mahesh Yogin luota Kenneth Angerin Lucifer Risingin kautta Altamontiin ja Cielo Drivelle? Timothy Learyn huumehommille on puolestaan omistettu kaksi lukua – miksi kummassa? Aihekokonaisuuksia on sekavan lukujaottelun vuoksi vaikea hahmottaa.

Erääseen hahmoon viitataan lähes jokaisessa luvussa. Tuo hahmo on – Aleister Crowley. Oletin aiemmin, että 60-luku oli pehmoisen esi- new agen ja Anton LaVeyn vuosikymmen, ja oivalsin vasta tämän teoksen myötä, kuinka valtava vaikutus Crowleylla oli vuosikymmenen ajatteluun. Lachman kuvaa Tajunnan alkemisteissa Crowleyta huomattavasti neutraalimmassa valossa kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Crowley-elämäkerrassa, jossa hänen otteensa on pisteliään kriittinen.

Suomenkielinen käännös on erittäin tasokas. Pilkkuvirhettä ja muuta pikkuvikaa löytyy, mutta mistäpä niitä ei löytyisi. Teoksen suomenkielinen nimi on huomattavasti kuvaavampi ja oivaltavampi kuin englanninkielinen Turn Off Your Mind. Kääntäjä Ike Vilin suomenkielinen jälkisana on ansiokas, joskin eksyy mielestäni hieman harhateille: kyse on 60-luvun mystiikasta kertovasta teoksesta, ja siihen nähden kääntäjä eksyy avaamaan Suomen henkistä liikehdintää 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten osalta turhan tarkasti.

Suomennos on julkaistu vuonna 2003. Kun kirjoitusajankohta otetaan huomioon, tuntuvat kääntäjän jälkipuheen viimeiset sanat erittäin hämmentäviltä:

Jo nyt voimme tekstiviestin hinnalla olla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja jakaa vain kaikkein merkityksellisimmän. ONX RIXUS MUIJA SEURAA? Ehkä Faustin rinnassa sykkivät kaksi sielua vihdoin yhtyvät, ja ihmiselon ristiriitainen tunteiden kirjo supistuu niihin, jotka voidaan yksiselitteisesti merkitä hymiöillä, synkiöillä tai tähtien väliin: *ihmettelee*. Voimme olla osallistujia, meidän ei tarvitse olla ymmärtäjiä. ”Every man and every woman is a star”, kuten Crowley asian esitti. On vain ajan kysymys, milloin suomalainen formaatti – jossa uhmiset tuottavat itse itselleen sisältöä ja vielä maksavat ilosta rahat keräävälle osapuolelle – siirtyy Yhdysvaltoihin, jossa yleinen älykkyysosamäärä jo nyt lähentelee vaarallisia tasoja. Mikä on systeemievoluution seuraava siirto? Miettiikö joku vielä joskus katkerana, miksi kumisaappaita valmistanut Nokia ei siirtynyt tutkimaan tuulivoiman aeromantiaa?

Who-oo-oouuhhh. Ike Vil osuu tässä niin monessa kohtaa oikeaan – ja toisaalta niin väärään. Nokia ei paneutunut magian sovelluksiin tuotekehityksessä, vaan paskoi kukoistavan bisneksensä ja jäi nousevien älypuhelinvalmistajien jalkoihin. (Viittaukset ”suomalaiseen formaattiin” liittynevät tekstiviestien lisäksi myös H. P. Blavatskyn puheisiin ”valosta”, joka nousee vaikeiden aikojen koittaessa Suomesta. Alan taipua ajattelemaan, että kenties vanharouva Blavatsky on erehtynyt asiassa.) Tähdet ovat jääneet viimeisen kymmenen vuoden aikana kommunikaatiostamme pois – *harmittelee*. Hymiöistä on sen sijaan kehittynyt emojeja, joilla on ilmaistavissa käytännössä koko inhimillisten tunteiden ja aatosten kirjo. Vai kävikö sittenkin niin, että oma ajatusmaailmamme ja tunne-elämämme on kutistunut sellaiseksi, että se on helposti ilmaistavissa irvistelevillä keltaisilla palloilla? Yksi asia on selvä: tänä älypuhelinten aikakautena olemme todellakin kaikkien kanssa kaiken aikaa ja silti vähemmän läsnä kuin koskaan aiemmin.

Tajunnan alkemistit luettuani näin huomattavasti selvemmin, mitkä asiat nykyisessä kulttuurissamme ovat 60-luvun perua. Ehkäpä kiinnostavin – ja samalla surullisin – 60-luvulla levinnyt ja nykyään yhä merkittävämmäksi noussut ilmiö on salatieteisiin ja mystiikkaan liittyvä huomionkipeä poseeraus, oman egon korostus ja tapa käyttää okkulttista harrastelua oman identiteetin rakennuspalikkana. Kyse on eräänlaisesta harmittomasta larppauksesta.

Vielä 1900-luvulla Crowleyn kaltaiset tirehtöörit olivat salatieteiden harrastajien keskuudessa poikkeuksia, ja tyypillinen henkisen tien kulkija vaelsi hiljaa ja katseita karttaen. Sittemmin omaa egoa korostavasta tavasta ”harjoittaa” ”okkultismia” on tullut hämmästyttävän yleinen malli. Usein tähän liittyy vahva kiinnostus estetiikkaan ja ”ilmiöihin” sekä irtokarkkityypinen suhtautuminen henkisyyteen: omaan säkkiin napsitaan oman maun mukaan niitä namuja, jotka kutakin eniten miellyttävät. Ne osaset, jotka eivät ole ”jänniä” tai jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä, voi jättää omasta pussista pois – eihän ihmisen tarvitse pakottaa itseään tekemään mitään, mikä ei tunnu hyvältä. Tärkeintä ei ole enää se, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, vaan se, näyttääkö puuhastelu ulospäin uskottavalta.

Tajunnan alkemistit jättää mielen matalaksi. Se muistuttaa siitä, että kirjoitukset ihmisten viimeaikaisesta ”henkisestä mielenkiinnosta” ovat paskapuhetta. Päinvastoin: se pieni pala pyhää, joka vielä 1900-luvulla eli länsimaisen kulttuurin keskuudessa, on nostettu ihmisen kyltymättömän omahyväisyyden ja huomionkipeyden halvaksi välineeksi. Okkultismin käsite on tyhjentynyt: asia on paradoksaalisesti sitä ”okkulttisempaa”, mitä katu-uskottavampaa ja näkyvämpää se on.

Gary Lachman: Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001, suom. 2003)
Lukuhaasterasti: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Ysärikirja (2017) arvostelu

ysärikirja arvostelu
Ysärikirja (2017)

Ysärikirja (2017) tekee tiiviin läpileikkauksen 90-luvun ilmiöihin, musiikkiin, elokuviin ja teknologiaan. Tämä huolellisesti kuvitettu ja taitettu kirja on helppolukuinen, kevyt ja pintapuolinen. Kirjan rakenne on yksinkertainen: se jakautuu yhteentoista lukuun eri aihepiirien ja elämänalojen mukaan; oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ysärin ruokakulttuuri, pukeutuminen ja muoti, televisio-ohjelmat ja leluvillitykset. Lukujen väleissä kurkistetaan yksi kerrallaan kuhunkin ysärin vuoteen.

Teoksen kirjoittajat Essi Huuhka ja Aino Tormulainen ovat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa 90-luvulla. Ehkäpä juuri tästä syystä Ysärikirjassa keskitytään vahvasti lasten ja nuorten kulttuuriin. On leluja, teini-ilmiöitä ja nuorisomuoteja. Toki teoksessa käsitellään myös sellaisia ilmiöitä, jotka ovat koskettaneet väestöä kokonaisuudessaan – tällaisia ovat ennen kaikkea sisustukseen, teknologiaan ja ruokakulttuuriin liittyvät luvut. Kaikkiaan tällaiset ”koko kansan ilmiöt” jäävät kirjassa kuitenkin nimenomaan ysärilapsia ja -nuoria koskettaneiden aiheiden varjoon.

Tämä ei ole sen enempää moite kuin kehukaan. Olen itsekin elänyt ysärillä sekä lapsuuteni että ensimmäiset teinivuoteni, ja siksi kirjassa käsitellyt aiheet tuntuvat hyvin läheisiltä ja kiinnostavilta. Voin kuitenkin arvella, että iäkkäämmälle lukijakunnalle kirja ei kenties avaudu samalla tavalla.

Ainoat aiheet, joiden käsittely tuntuu teinimeininkipainotuksen vuoksi vaillinaiselta, ovat politiikka ja ideologiat. Näille aiheille on varmasti suotu runsaasti palstametrejä toisentyyppisissä teoksesissa – ehkäpä myös tässä kirjassa olisi kuitenkin voinut suoda aiheille omat lukunsa. Se olisi toisaalta rikkonut teoksen kymmenjakoisen lukujaottelun.

Teoksen kirjoittajat käsittelevät 90-lukua leimallisen suomalaisesta näkökulmasta. Luvuissa toistuvat kuvaukset siitä, kuinka tietyt ilmiöt levisivät Suomeen hieman hitaammin kuin muualle maailmaan ja kuinka ne mukautuivat suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämäntapaan. Tämä tekee kirjasta kotoisan, kiinnostavan ja hyvin tehokkaan nostalgiatriggerin.

Ysärikirjan ehkäpä parasta antia ovat kuvat. En tiedä mistä kirjoittajat ovat kaivaneet kaikki nämä minttikuntoiset pipot, lelut, karkkiaskit, julisteet ja lehdet – joko he ovat päässeet käsiksi asialleen omistautuneen ysärikeräilijän kokoelmiin, tai sitten heillä on käynyt esineiden löytämisen suhteen mieletön tuuri. Valokuvat esineistä ovat laadukkaita ja yksinkertaisia – juuri sellaisia kuin tällaisessa kirjassa pitääkin.

Kirjan molemmat kirjoittajat ovat ammatiltaan tutkijoita. Tämä näkyy kirjan äärimmäisen huolellisessa kielessä ja täsmällisessä lähteiden merkintätavassa. Toisaalta kokonaisuudesta on tullut harmillisen luettelomainen: kerrotaan, että ysärillä oli tämmöstä, tuommosta ja vielä sellastakin. Mutta mistä syntyi ysärin henki? Mikä oli ysärillä kaikkein oleellisinta? Mistä syntyy käsityksemme ja mielikuvamme siitä, mikä on ysäriä? Teoksessa ei pohdiskella, väitetä, arvoteta tai tulkita – siinä vain luetellaan faktoja siistien kuvien koristamilla sivuilla.

Ysärin todellinen luonne jää tavoittamatta. Ehkä rima olisi kannattanut nostaa korkeammalle – uskon, että tekijöillä olisi ollut aiheesta enemmänkin annettavaa.

Ysärissä riittää siis edelleen runsaasti työsarkaa. Markkinoilla olisi varmasti tilaa erityisesti esseetyyppisille teksteille vuosituhannen viimeisestä vuosikymmenestä.

Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja (2017)
Lukuhaasterasti: 8. Suomen historiasta kertova kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

 

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) arvostelu

Jim (No One Here Gets Out Alive), 1980

Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) on ensimmäinen Jim Morrisonista kirjoitettu elämäkerta. Sittemmin Morrisonin elämästä on varmasti kirjoitettu muitakin elämäkertoja, joista monet ovat varmasti monilla tavoin parempia kuin tämä pioneeriteos. Tartuin Jimiin ennen kaikkea siksi, että se sattui olemaan sopivasti ns. tyrkyllä.

Morrison eli lyhyen mutta tapahtumarikkaan elämän. Hänestä tuli ihailtu ja palvottu tähti vain 21-vuotiaana. Morrison tunnetaan paitsi saavutuksistaan musiikin saralla, myös aikansa tärkeimpänä miespuolisena seksisymbolina. Lähes koko uransa ajan Morrison harmitteli sitä, että hänet nähtiin ensisijaisesti rock-tähtenä, eikä yleisö ottanut häntä vakavasti runoilijana. Julkisuuden luomat paineet ja sisäiset demonit ajoivat Morrisonin jo varhain viattomista päihdekokeiluista sairaalloiseen riippuvuuteen.

Jim on tyyliltään hyvin vanhanaikainen teos. Se pyrkii koostamaan Morrisonin elämästä eheän, suorastaan romaanimaisen kertomuksen, jossa kohtaukset seuraavat sujuvasti toisiaan kuin elokuvassa. Toisin kuin tämän päivän elämäkerrat yleensä, Jim ei ristivalota aihettaan. Teoksessa ei kerrota, kuinka teoksessa kerrotut tiedot on kerätty ja kuka Morrisonin elämästä on sanonut mitäkin. Näin ollen lukija ei voi arvioida eri tietojen luotettavuutta. Jokaisen elämäkerran arvoisen ihmisen elämään liittyy ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tarvitaan eri kertojien kokemusten vertailua. Jim Morrisonin elämään niitä mahtuu varmasti poikkeuksellisen paljon. Siksi tällainen ”yhteen totuuteen” nojaava lähestymistapa tuntuu erityisen ongelmalliselta juuri Morrisonin elämäkerrassa.

Kirjan luettuani huomasin pohtivani, millainen merkitys tällä teoksella on ollut Morrisonin postuumin tähtikuvan kannalta. Mieleen muistuu Maurice Zolotowin kirjoittama Marilyn Monroen elämä, jolla oli valtava vaikutus siihen, mitä ja millä tavalla Marilynista myöhemmin on kirjoitettu. Juuri Hopkinsia ja Sugermania on luultavasti kiittäminen siitä, että muistamme Jim Morrisonista hänen taiteensa lisäksi ennen kaikkea hänen päihdeongelmansa, moniavioisen elämäntapansa ja ahdistuksensa siitä, että hänen tähti-imagonsa jätti jatkuvasti varjoon hänen runolliset saavutuksensa ja tavoitteensa. En väitä, että tämä olisi jollain tavalla valheellinen kuva Morrisonista – mutta täydellinen se ei varmasti ole. Postuumiin tähtikuvaan mahtuu vain tietty määrä ominaisuuksia, jolloin vähemmän tärkeät ja kiinnostavat ominaisuudet saavat väistyä ja lopulta unohtua.

Eräässä suhteessa jälkimaailma on unohtanut Hopkinsin ja Sugermanin kirjoitukset. Teoksen lopussa spekuloidaan lyhyesti sillä mahdollisuudella, että Morrison ei tosiasiassa olisikaan kuollut Pariisissa heinäkuussa 1971, vaan kenties lavasti oman kuolemansa vetäytyäkseen viettämään rauhallista, tähtikultista irrallista elämää. On kiistämätöntä, että Morrisonin kuolemaan liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Esimerkiksi hänen kuolinsyynsä on hämärän peitossa, sillä hänen ruumiilleen ei tehty ruumiinavausta. Ainoa Morrisonin läheinen, joka tiettävästi näki hänen ruumiinsa, oli Morrisonin elämänkumppani Pamela Courson, jonka psyykkinen tila ja toisaalta suhde Morrisoniin asetavat hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi. Muut Morrisonin hautajaisiin osallistuneet näkivät vain suljetun arkun. Tätä seikkaa vasten tuntuukin erikoiselta, ettei Morrisonin kuolemaa ole voimakkaammin kyseenalaistettu.

Jim on paitsi Jim Morrison -elämäkerta, myös The Doors -historiikki. Morrison oli erittäin karismaattinen ja omalakinen keulahahmo yhtyeelleen, ja siksi The Doorsia ja Morrisonia on vaikea, aika ajoin jopa mahdoton erottaa toisistaan. Varsinaisissa The Doors -historiikeissa syvennytään varmasti asioihin, joita Jimissä ei käsitellä, mutta bändin uran ja tyylin keskeiset elementit käydään perinpohjaisesti läpi myös tässä Morrison-elämäkerrassa. Teoksessa myös jossain määrin tulkitaan Morrisonin laulutekstejä ja etsitään niihin kytköksiä Morrisonia edeltäneestä kirjallisesta perinnöstä.

Jäin itse kaipaamaan lisätietoja monista Morrisonin elämän kannalta keskeisistä hahmoista: kumppani Pamela Coursonista, musiikkikriitikko Patricia Kennelystä, The Doorsin muista jäsenistä, Morrisonin vanhemmista ja sisaruksista. Erityisen suuri pettymys teoksessa on se, että Pamela Coursonin elämää Morrisonin kuoleman jälkeen ei käsitellä lainkaan. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Coursonilla oli äärimmäisen tärkeä rooli Morrisonin elämässä. Siksi on hämmentävää, että hänen elämästään Morrisonin leskenä ei kerrota mitään – ainoastaan se, että Courson kuoli kolme vuotta Morrisonin jälkeen.

En tiedä, miksi Courson edes kiinnostaa minua. Hän muistuttaa monessa suhteessa Nancy Spungenia: kumpikaan näistä naisista ei sinänsä itse tehnyt mitään merkittävää, vaan he nousivat julkisuuteen kuuluisien puolisoidensa rinnalla. He rahoittivat elämisensä ja huumeidenkäyttönsä puolison tienesteillä. Näiden hahmojen asema mahdollistaa helpon ja laiskan elämän, mutta julkisuus ei yleensä esitä heitä kiitollisessa valossa. En todellakaan tiedä, kuinka näihin hahmoihin pitäisi suhtautua – ennen kaikkea heidän tarinansa herättävät minussa sääliä ja surua. Nancysta sentään kirjoitettiin elämäkerta, Pamelasta vastaavaa ei tietääkseni ole tehty.

Jim on oman aikansa tuote ja kiinnostava esimerkki 70-luvun elämäkertakirjallisuudesta. Vanhahtavan tyylin ja jokseenkin yksinkertaisen lähestymistavan vuoksi suosittelisin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti johonkin tuoreempaan Morrison-elämäkertaan – parempiakin teoksia aiheesta on varmasti kirjoitettu. Oma painokseni on lisäksi täynnä kirjoitusvirheitä, jotka toivottavasti on korjattu myöhempiin painoksiin.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.
Mistä peräisin: Lapsuudenkodin kirjahyllystä.