Gary Lachman: Tajunnan alkemistit (2001) arvostelu

Tajunnan alkemistit (2001)

Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001) on okkultismin ja valtavirtakulttuurin välisiin kytköksiin erikoistuneen Gary Lachmanin ensimmäinen teos. Teoksen nimi, takakansiteksti ja esipuhe johtavat lukijaa hieman harhaan: ne antavat odottaa vastauksia kysymykseen siitä, mikä 60-luvulla oikein meni pieleen ja millaisia vaarallisia ja tuhoisia ilmiöitä rauhan ja rakkauden vuosikymmeneen liittyi. Toki näitäkin asioita käsitellään teoksessa, mutta kokonaiskuvassa ne jäävät melko pieneen rooliin. Ilmeisesti teoksen nimen ”pimeä puoli” viittaakin kaikkeen 60-luvun mystiikkaan. Tämä on hämmentävää siksi, että kaikkea mystiikkaan liittyvää on hankala mieltää ”pimeäksi”. Ajattelen, että mystiikkaa on olemassa monenlaista: pimeää, valoisaa, vaarallista, vaaratonta. Ehkäpä takakannen sävy on myynninedistämisen vuoksi synkempi kuin teoksen sisältö.

Tajunnan alkemistien yhteen sitova teema ei ole niinkään 60-luvun pimeä puoli, vaan vuosikymmenen henkiset ilmiöt. Siinä käsitellään kirjallisuutta, musiikkia ja päihteitä siinä missä ne ovat tavalla tai toisella kytköksissä henkisyyteen.

Kirjallisuuden osalta teoksessa pääsevät esiin erityisesti J. R. R. Tolkien, Herman Hesse, H. P. Lovercraft ja Conan-soturin luoja Robert E. Howard. Näistä kirjailijoista osan tuotannossa kytkökset henkisiin teemoihin ovat selvät. Toisten kohdalla kytkösten näkeminen vaatii enemmän tulkintaa. Lachman käsittelee kaikkia mainittuja kirjailijoista ansiokkaasti. Minulla ei ollut aiemmin hajuakaan esimerkiksi siitä, millaiseen suosioon Tolkien, Hesse ja Lovecraft 60-luvulla nousivat. Tämä selittää hyvin sen, miksi Tolkien ja Hesse ovat lapsuudenkotini kirjahyllyissä niin vahvasti läsnä.

Sen sijaan elokuvia ei teoksessa käsitellä paria hassua mainintaa (Rosemaryn painajainen, The Wicker Man, Kenneth Angerin ja Alejandro Jodorowskyn tuotanto) lukuun ottamatta lainkaan. Jopas kummaa. Eikö Lachmanilla todellakaan ole mitään kiinnostavaa sanottavaa 60-luvulla vaikkapa niin kovin suosituiksi nousseista kauhuelokuvista? Eikö esimerkiksi Herchell Gordon Lewisin splatter-elokuvista löytyisi kiinnostavaa näkökulmaa okkultismiin? Teoksen loppusanoihin on sentään ujutettu upea summaus The Matrix -elokuvasta:

Matrixissa [gnostilainen ”toiselle puolelle murtautumisen” teema yhdistyy] Gestapo-muotiin, aurinkolaseihin ja läjään tykkejä. Mustaan nahkaan pukeutunut joukko ampuu itsensä ulos gnostilaisesta lihan vankilasta, sokaistuneen demiurgin valheellisesta todellisuudesta, johon ihmisen sielu on haudattu kuin helmi mutaan.

Ei magia mihinkään ole kadonnut. Kaikki velhot vain eivät enää käytä sandaaleita.

Koska teoksen aihepiiri on erittäin laaja ja moninainen, on lukujaottelun teko ollut haastavaa. Tämä ikävä kyllä näkyy teoksessa onnahtelevana jäsentelynä. Osalla luvuista ei ole kovinkaan selkeää rajaavaa tekijää, vaan aiheita on yksinkertaisesti yhdistelty jotakuinkin mielivaltaisesti lukunippuihin. Vai mitä tuumaatte luvusta, jossa The Morning of the Magicians -kirjaa, von Dänikeniä ja ufoja sekä natsiokkultismia? Entä luvusta, jossa rinta rinnan kulkevat Tolkienin hobitit ja Howardin pullistelevat barbaarit? Molemmat liittyvät toki fantasiaan, mutta ehkäpä kumpikin kirjallinen maailma olisi ansainut oman lukunsa. Entä mitä pitäisi ajatella luvusta, jossa juostaan Maharishi Mahesh Yogin luota Kenneth Angerin Lucifer Risingin kautta Altamontiin ja Cielo Drivelle? Timothy Learyn huumehommille on puolestaan omistettu kaksi lukua – miksi kummassa? Aihekokonaisuuksia on sekavan lukujaottelun vuoksi vaikea hahmottaa.

Erääseen hahmoon viitataan lähes jokaisessa luvussa. Tuo hahmo on – Aleister Crowley. Oletin aiemmin, että 60-luku oli pehmoisen esi- new agen ja Anton LaVeyn vuosikymmen, ja oivalsin vasta tämän teoksen myötä, kuinka valtava vaikutus Crowleylla oli vuosikymmenen ajatteluun. Lachman kuvaa Tajunnan alkemisteissa Crowleyta huomattavasti neutraalimmassa valossa kuin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Crowley-elämäkerrassa, jossa hänen otteensa on pisteliään kriittinen.

Suomenkielinen käännös on erittäin tasokas. Pilkkuvirhettä ja muuta pikkuvikaa löytyy, mutta mistäpä niitä ei löytyisi. Teoksen suomenkielinen nimi on huomattavasti kuvaavampi ja oivaltavampi kuin englanninkielinen Turn Off Your Mind. Kääntäjä Ike Vilin suomenkielinen jälkisana on ansiokas, joskin eksyy mielestäni hieman harhateille: kyse on 60-luvun mystiikasta kertovasta teoksesta, ja siihen nähden kääntäjä eksyy avaamaan Suomen henkistä liikehdintää 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten osalta turhan tarkasti.

Suomennos on julkaistu vuonna 2003. Kun kirjoitusajankohta otetaan huomioon, tuntuvat kääntäjän jälkipuheen viimeiset sanat erittäin hämmentäviltä:

Jo nyt voimme tekstiviestin hinnalla olla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja jakaa vain kaikkein merkityksellisimmän. ONX RIXUS MUIJA SEURAA? Ehkä Faustin rinnassa sykkivät kaksi sielua vihdoin yhtyvät, ja ihmiselon ristiriitainen tunteiden kirjo supistuu niihin, jotka voidaan yksiselitteisesti merkitä hymiöillä, synkiöillä tai tähtien väliin: *ihmettelee*. Voimme olla osallistujia, meidän ei tarvitse olla ymmärtäjiä. ”Every man and every woman is a star”, kuten Crowley asian esitti. On vain ajan kysymys, milloin suomalainen formaatti – jossa uhmiset tuottavat itse itselleen sisältöä ja vielä maksavat ilosta rahat keräävälle osapuolelle – siirtyy Yhdysvaltoihin, jossa yleinen älykkyysosamäärä jo nyt lähentelee vaarallisia tasoja. Mikä on systeemievoluution seuraava siirto? Miettiikö joku vielä joskus katkerana, miksi kumisaappaita valmistanut Nokia ei siirtynyt tutkimaan tuulivoiman aeromantiaa?

Who-oo-oouuhhh. Ike Vil osuu tässä niin monessa kohtaa oikeaan – ja toisaalta niin väärään. Nokia ei paneutunut magian sovelluksiin tuotekehityksessä, vaan paskoi kukoistavan bisneksensä ja jäi nousevien älypuhelinvalmistajien jalkoihin. (Viittaukset ”suomalaiseen formaattiin” liittynevät tekstiviestien lisäksi myös H. P. Blavatskyn puheisiin ”valosta”, joka nousee vaikeiden aikojen koittaessa Suomesta. Alan taipua ajattelemaan, että kenties vanharouva Blavatsky on erehtynyt asiassa.) Tähdet ovat jääneet viimeisen kymmenen vuoden aikana kommunikaatiostamme pois – *harmittelee*. Hymiöistä on sen sijaan kehittynyt emojeja, joilla on ilmaistavissa käytännössä koko inhimillisten tunteiden ja aatosten kirjo. Vai kävikö sittenkin niin, että oma ajatusmaailmamme ja tunne-elämämme on kutistunut sellaiseksi, että se on helposti ilmaistavissa irvistelevillä keltaisilla palloilla? Yksi asia on selvä: tänä älypuhelinten aikakautena olemme todellakin kaikkien kanssa kaiken aikaa ja silti vähemmän läsnä kuin koskaan aiemmin.

Tajunnan alkemistit luettuani näin huomattavasti selvemmin, mitkä asiat nykyisessä kulttuurissamme ovat 60-luvun perua. Ehkäpä kiinnostavin – ja samalla surullisin – 60-luvulla levinnyt ja nykyään yhä merkittävämmäksi noussut ilmiö on salatieteisiin ja mystiikkaan liittyvä huomionkipeä poseeraus, oman egon korostus ja tapa käyttää okkulttista harrastelua oman identiteetin rakennuspalikkana. Kyse on eräänlaisesta harmittomasta larppauksesta.

Vielä 1900-luvulla Crowleyn kaltaiset tirehtöörit olivat salatieteiden harrastajien keskuudessa poikkeuksia, ja tyypillinen henkisen tien kulkija vaelsi hiljaa ja katseita karttaen. Sittemmin omaa egoa korostavasta tavasta ”harjoittaa” ”okkultismia” on tullut hämmästyttävän yleinen malli. Usein tähän liittyy vahva kiinnostus estetiikkaan ja ”ilmiöihin” sekä irtokarkkityypinen suhtautuminen henkisyyteen: omaan säkkiin napsitaan oman maun mukaan niitä namuja, jotka kutakin eniten miellyttävät. Ne osaset, jotka eivät ole ”jänniä” tai jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä, voi jättää omasta pussista pois – eihän ihmisen tarvitse pakottaa itseään tekemään mitään, mikä ei tunnu hyvältä. Tärkeintä ei ole enää se, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, vaan se, näyttääkö puuhastelu ulospäin uskottavalta.

Tajunnan alkemistit jättää mielen matalaksi. Se muistuttaa siitä, että kirjoitukset ihmisten viimeaikaisesta ”henkisestä mielenkiinnosta” ovat paskapuhetta. Päinvastoin: se pieni pala pyhää, joka vielä 1900-luvulla eli länsimaisen kulttuurin keskuudessa, on nostettu ihmisen kyltymättömän omahyväisyyden ja huomionkipeyden halvaksi välineeksi. Okkultismin käsite on tyhjentynyt: asia on paradoksaalisesti sitä ”okkulttisempaa”, mitä katu-uskottavampaa ja näkyvämpää se on.

Gary Lachman: Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli (Turn Off Your Mind. The Mystic Sixties and the Dark Side of the Age of Aquarius, 2001, suom. 2003)
Lukuhaasterasti: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

6 kommenttia artikkeliin ”Gary Lachman: Tajunnan alkemistit (2001) arvostelu

    1. Heini L.

      Kiitos 🙂 Oletko itse lukenut tätä? Yritin etsiä blogistasi tästä tekstiä, mutten löytänyt. Arvelisin, että aihepiiri kiinnostaa sinua enemmän kuin vaikkapa Lachmanin Crowley-kirjassa.

      Tykkää

      1. Juu, löytyy hyllystä. Mutta luin sen niin kauan sitten, että blogeja ei ollut vielä keksitty 🙂 Mutta puutteistaan huolimatta, kirja toimi yhtenä (tiedostamattomasti kyllä) herättäjänä länsimaisen esoterian tutkimukseen. Toinen, vielä varhaisempi taustalla ollut tärkeä kirja niin itselläni kuin ilmeisesti Lachmanilla oli Colin Wilsonin Ovi tuntemattomaan. Löysin sen hyllystäni, mutten vielä ole ehtinyt lukea.

        Tykkää

      2. Heini L.

        Jos päätät virkistää muistiasi ja lukaista Tajunnan alkemistit uudelleen, lukisin mielelläni ajatuksiasi tästä blogistasi ☺️

        Ovi tuntemattomaan on minulle (vain) nimenä tuttu. Olen törmännyt monissa kirjoissa viittauksiin kyseiseen teokseen, ja siksi se on alkanut kiinnostaa. Pitänee etsiä tämäkin jossakin vaiheessa omiin käsiin.

        Liked by 1 henkilö

      3. Täytyy katsoa, jos joskus ehtisi. Lachmanin biografiat ovat mielestäni hyviä, mutta alan vähän puutumaan hänen temaattisiin teoksiinsa (Secret Teachers, Lost Knowledge of Imagination yms), koska niissä hän paljon kierrättää aiemmin kirjoittamaansa, vain vähän uudesta kulmasta. Siksi odotan kiinnostuneena, minkälainen on ”uusi” löytämäni esoteerisista aiheista (esim. Crowley, Gurdjieff) tietokirjoja kirjoittava Tobias Churton. Niitä ei kai ole suomennettu, mutta Amazonista löytyy monenhintaisia. Ajattelin tutustua hänen kirjoittamaansa William Blaken elämäkertaan. Kerron sitten, miltä vaikuttaa.

        Tykkää

      4. Heini L.

        Itsehän olen lukenut vain nämä kaksi suomennettua Lachmania (Crowley ja Alkemistit, tuskin muita on suomennettu?), mutta jotekin aavistan, mitä tarkoitat kierrättämisellä. Churton on nimenä ennalta täysin vieras, vaikuttaa kiinnostavalta! Odotan mielenkiinnolla, mitä tykkäät näistä. Blake-elämäkerta kiinnostaisi kovasti ihan substanssinsa puolesta…

        Liked by 1 henkilö

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s