Suuri noitakirja on minulle eräänlainen Noidan käsikirjan sisarteos. Siinä missä Noidan käsikirja oli sopivasti jännää luettavaa ala-asteen ensimmäisiä luokkia käyvälle, tarjosi Suuri noitakirja kiinnostavia tarinoita vähän vanhemmalle lukijalle. Luin Suuren noitakirjan noin 11-vuotiaana, ja tuolloin teos tuntui – ainakin Noidan käsikirjaan verrattuna – huiman pelottavalta. Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin sen teho ei ole aivan yhtä suuri.

Suuri noitakirja sisältää 17 noita-aiheista kauhunovellia. Kaikki kertomukset näyttävät silmämääräisen arvion perusteella olevan peräisin yhdysvaltalaiskirjoittajien kynistä. Ainoat minulle ennalta tutut nimet teoksen sisällysluettelossa ovat Stephen King, Nathaniel Hawthorne ja Robert Bloch, jotka ovat valtavirrassakin hyvin tunnettuja kirjailijoita. Muut teoksen novellistit taitavat edustaa marginaalisempia kauhukirjailijoita tai niitä kirjoittajia, jotka ovat hankkineet kannuksensa muissa lajityypeissä ja tehneet kauhun saralla vain satunnaisia kokeiluja.

Ensimmäiseltä lukukerralta mieleeni oli painunut ennen kaikkea kaksi novellia: Stephen Kingin Mummi ja Shamus Fraserin Marjakuusi.

Mummi kertoo 11-vuotiaasta Georgesta, joka jää iltapäivän ajaksi yksin kotiin seniilin mumminsa kanssa. Mummi on aina ollut Georgelle pelottava ja vastenmielinen hahmo, ja vanhuudenhöperyys tehnyt mummista entistäkin karmivamman. George toivookin, että mummi nukkuisi koko iltapäivän ajan, jotta hän ei joutuisi tuomaan mummille juotavaa tai toimittamaan muita mummin käskyjä. Valitettavasti iltapäivä ei etene Georgen toivomalla tavalla. – Novelli on kirjoitettu kohtausmaiseen tapaan: se etenee tuskallisen verkkaisesti, aivan samalla tavalla kuin Georgen iltapäivä. Sen voima syntyy ennen kaikkea odotuksesta: jotain pahaa tapahtuu, mutta mitä ja milloin? Vaikka novelli tapahtumaympäristö on Kingin teoksille ominaiseen tapaan arkinen ja ”tylsä”, kuplii sen pinnan alta elementtejä, jotka yhdistävät Mummin suoraan Cthulhu-mytologiaan. En muista törmänneeni näin suoriin Lovecraft-viittauksiin missään muussa Kingin kirjoituksessa.

Shamus Fraserin Marjakuusi kertoo yksinäisestä ja syrjäisestä mökistä, jonne tarinan kertoja Martin muuttaa työkomennuksensa vuoksi. Martinin tehtävä on tutkia, voisiko mökin lähistöllä sijaitsevan laakson muuttaa tekojärveksi. Pian Martin huomaa, että mökin ympäristössä tapahtuu jotakin omituista. Mökin seinistä ja katolta alkaa kuulua öisin omituista kolinaa ja kolketta, aivan kuin joku tai jokin pyrkisi sisään Martinin mökkiin. Ilmiöillä vaikuttaa olevan yhteys lähistöllä kasvavaan marjakuuseen. – Martinin yksinäiset kauhunhetket mökissä on kuvattu tavattoman elävästi. Marjakuusi on outo, mutta vaikuttava tarina. Tänäkin päivänä pidän sitä yhtenä kokoelman pelottavimmista novelleista.

Mummin ja Marjakuusen lisäksi pidin erityisen paljon Marjore Brownin Yksi jäi jäljelle -novellista, jossa nuori ylioppilas Rudolph turvautuu magiaan etsiessään itselleen menestystä. Hän hankkii käsiinsä ikivanhan grimoiren ja onnistuu sen ohjeilla saavuttamaan haluamansa. Magian avulla hankitulla menestyksellä on kuitenkin kallis hinta, eikä Rudolph lopulta pysty nauttimaan saavutuksistaan. Tarinan peruskaava, jonka voi tiivistää sanoihin ”ahneella on paskainen loppu”, on jo monista kertomuksista tuttu. Brown onnistuu kuitenkin elävöittämään tarinan omaperäisellä ja kiinnostavalla tavalla.

Suuri noitakirja oli minulle tällä kertaa hienoinen pettymys. Näin käy usein kirjoille, jotka ovat lapsuudessa tai nuoruudessa tehneet syvän vaikutuksen. Hassua kyllä, yllätyin kirjan myös positiivisesti teoksen sisällön suhteen: kyseessä ei ollutkaan viihteellisistä kauhunovelleista kasattu kioskihalpispokkari (kuten muistelin), vaan valikoima pätevien ja ilmaisuvoimaisten kirjailijoiden tekemiä tarinoita.

Olen kuluneen parin vuoden aikana kahlannut läpi useita teoksia, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen lapsena tai nuorena: Noidan käsikirja, Drowin tytär, Syyshämärän lohikäärmeet, Peukku katsoo yötä, Mustan myllyn mestari – ja viimeisimpänä Suuri noitakirja. Mieleeni tulee vielä yksi teos, jonka voisin nostalgiankaipuussani lukaista: S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, jonka kauhunovelleissa Cthulhu-mytologia tuodaan suoraan Suomen maankamaralle. Taisin lukea Kivisen novelleja jo ennen kuin sain käsiini ihka-aitoa Lovecraftia (jonka kaikki kirjat oli ilmeisesti varastettu kotikuntani pikkukirjastosta), ja siksi Kivisellä on ollut vahva vaikutus käsitykseeni siitä, mitä Cthulhu-mytologia oikeastaan on. Ehkäpä uskallan lukaista tämänkin teoksen uudelleen.