Westworld, 3. tuotantokausi (2020) arvostelu

Westworld, 3. tuotantokausi

Westworldin (2016-) kolmas tuotantokausi on nyt ohi. Teksti, jota nyt kirjoitan, on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi kirjoittaa.

Tämä siksi, etten tiedä, mitä kolmannesta tuotantokaudesta pitäisi ajatella tai olla mieltä.

Dolores saa kumppanikseen lihaa ja verta: Caleb astuu kuvaan.

Westworld on käynyt kolmen tuotantokauden mittaan läpi huiman muutoksen – niin huiman, että ensimmäistä ja kolmatta tuotantokautta on lajityypistä viestivien piirteiden perusteella vaikea tunnistaa samaksi sarjaksi. Se, mikä alkoi leppoisana, ihmisten hedonismia pohdiskelevana westerninä, on muuttunut intensiiviseksi dystopiascifiksi, jossa ihminen roikkuu tekoälyn virittämien nuorien varassa.

Westworldin ensimmäisellä tuotantokaudella koneiden tietoisuus ensin liikahteli ja sitten heräsi syvästä unesta. Toisella tuotantokaudella he kapinoivat luojiaan vastaan. Kolmannella tuotantokaudella he pyrkivät ratkaisemaan luojiensa kohtalon – ja samalla omansa.

Maevesta kuoriutuu palkkionmetsästäjä, joka ei suinkaa valitse aseekseen käytännöllistä konetuliasetta, vaan elokuvallisesti uskottavan katanan. Tulee mieleen Kill Billit.

Näyttelijäkaartiin on temmattu pari kovaa nimeä: Breaking Badista ja Bojack Horsemanista tuttu Aaron Paul sekä Vincent Cassel, jonka muistan itse lähinnä elokuvista The Monk, Viha, Irréversible ja Black Swan.

Erityisesti Aaron Paulin hahmo Caleb Nichols hehkuu alusta alkaen eräänlaista nurinpäin kääntynyttä erityisyyttä. Caleb ei alkuun vaikuta lainkaan kiinnostavalta olennolta. Pikemminkin hän näyttää ulospäin surulliselta, elämän hylkäämältä hahmolta – aivan kuten jokseenkin kaikki muutkin Aaron Paulin roolihahmot, niin, ja oikeastaan myös Aaron Paul itse. Hänestä tulee kuitenkin Doloresin kumppani ja avain suunnitelmaan.

Emmanuel Serac ei ole erityisen miellyttävä henkilö.

Vincent Cassel on puolestaan Emmanuel Serac eli maailman kehittyneimmän tekoälyjärjestelmän suunnittelija. Rehoboam-järjestelmä kerää lakkaamatta dataa kaikista maailman ihmisistä ja kykenee tämän perusteella muodostamaan ennusteen historian ja yksittäisten ihmiskohtaloiden suunnasta. Ajatus Rehoboamin ennustuskyvystä on vahvasti deterministinen: jos valintamme ovat vääjäämätöntä seurausta menneisyyden attribuuteista, on tuskin mielekästä puhua vapaasta tahdosta. Rehellisesti sanottuna en täysin ymmärtänyt, onko Rehoboam ainoastaan kohtalon ennustaja vai sen määrittäjä – loogisesti sen ei pitäisi olla molempia, mutta sarja antaa tästä ristiriitaista tietoa.

Rehoboam, maailman kehittynein tekoälyjärjestelmä.

Dolores murtautuu Westworldista oikeaan maailmaan ja aloittaa raivonsan retkensä kohti Rehoboamin ydintä. Tavoitteena on päästä sörkkimään kaikkitietävää Rehoboamia ja railroadata ihmiskunnalle Doloresin mielen mukainen tulevaisuus. Kun hänen tiensä risteää Calebin kanssa kuin sattumalta, saa hän tästä hämmentyneen apurin. Kumppani, joka on oikea ihminen eikä androidi, osoittautuu myöhemmin hyödylliseksi.

Bernhard hahmo ei tee kolmannella tuotantokaudella juuri mitään…

Samaan aikaan William ja Arnold sekoilevat molemmat tahoillaan ja yrittävät pysyä käyrryillä siitä, mitä oikeastaan tapahtuu. Molempien hahmojen osalta koko kolmas tuotantokausi on tyhjäkäyntiä – heidän on yksinkertaisesti oltava olemassa tämän kauden ajan, jotta he voivat jälleen tehdä jotakin jännittävää myöhemmin.

Niin, neljäs kausihan on nyt jo tilattu.

…eikä tee myöskään William.

Annoin Westworldin toiselle tuotantokaudelle anteeksi sen pirstaleisuuden – mielestäni sille oli hyvä peruste Bernardin rikkinäisen mielen havainnollistajana. Kolmannen tuotantokauden mittaan purkasta alkaa kuitenkin mennä maku. Ongelma ei ole tällä kertaa omituisessa kronologiassa, vaan siinä, että tuotantokaudella yksinkertaisesti tapahtuu liian paljon ja liian outoja. Mitä enemmän tuotantokauden tapahtumia miettii, sitä enemmän juoneen ilmestyy aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Esimerkiksi Rehoboam on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei se sitä ole. Tai että Dolores on jännästi kaikkivoipa ja -tietävä, kunnes juoni yllättäen edellyttää, ettei hän sitä ole.

Tästä tulee mieleen Prometheus – sillä erotuksella, että Prometheuksesta opin pienen funtsinnan jälkeen tykkäämään. Westworldin kolmoskaudesta en vielä ole oppinut.

Olen noin yleisesti valmis elokuvia ja sarjoja katsellessani lykkäämään epäuskoani melko pitkälle. Westworldin kolmas tuotantokausi vaatii kuitenkin liian paljon ja vastineeksi antaa liian vähän.

Jotain hyvääkin: diggaan kolmannen tuotantokauden promojulisteesta ja siitä, miten se vihjaa suoraan kauden loppuun. Estetiikka, jossa ratkaisu suurimpaan kysymykseen kätketään hyvin näkyvälle paikalle, on aina kiehtonut minua.

*****

Middle-Earth: Shadow of War (2017) arvostelu

Middle-Earth: Shadow of War (2017)

Middle-Earth: Shadow of War (2017) on toimintaroolipeli, joka jatkaa muutaman vuoden takaisen Middle-Earth: Shadow of Mordorin viitoittamaa tietä. Jatko-osa on kovasti edeltäjänsä kaltainen, vähän liikaakin: vaikka Tolkien-maisemissa on kiva körötellä ja pistää örkkejä nippuun, ei Shadow of War tarjoa juuri mitään uutta. Se ei ole pelinä huono, vaan pikemminkin yllätyksetön.

Pelin tarina kulkee jälleen haudasta nousseen Talionin ja haltia-aave Celebrimborin polkua myöten. Alkuperäiset mahtisormukset takonut Celebrimbor saa kuningasidean: askarrellaan uusi mahtisormus, jonka avulla Sauronin voimat saadaan aisoihin! En aivan saanut tolkkua, mikä järki tässä hommassa on – mahtisormuksia kun on tehty aikain sivu monen monta ja aina homma on päättynyt kurjasti. No, tällä kuitenkin mennään.

Örkkien ulkomuodon suunnittelussa on jälleen käytetty mielikuvitusta.

Ennen kuin sormus ehtii korruptoida seikkailijakaksikkoamme, Lukitar sieppaa Celebrimborin. Hän vaatii Talionilta uutta mahtisormusta vastineeksi Celebrimborin vapaudesta ja vakuuttelee olevansa hyvä yhteistyökumppani. Lukitarilla ja Talionilla on nimittäin yhteinen vihollinen: Sauron. Sitten ollaankin jo matkalla Minas Ithiliin puolustamaan Gondorin joukkoja Sauronia vastaan. Jossain vaiheessa kuvioihin ilmestyy haltiasalamurhaaja Eltariel, joka on ottanut asiakseen taistella Nazgûleita vastaan.

En suoraan sanottuna muista pelin juonesta juuri tätä enempää. Olen lukenut Sormusten herran ja Hobitin, mutten väitä osaavani lorea järin hyvin. Tolkien-puristeilla on varmasti enemmän kommentoitavaa juoneen – minulta jutut menivät lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toisinaan koin kivoja oivalluksen hetkiä, kun dialogissa viitattiin johonkin kirjoista tuttuun tapahtumaan tai hahmoon, mutta siihenpä tarinan tuottamat mielihyvän tunteet pitkälti jäivät. Loppuratkaisu on sentään jopa filosofisessa mielessä kiinnostava.

Talionin riesaksi nousee Tar Goroth -niminen balrog.

Middle-Earth: Shadow of Mordor -pelin hauskuus oli Nemesis-järjestelmässä, joka suo Talionia vastaan taisteleville örkeille muistin ja tahdon. Perusperiaate on sama kuin aiemmin: Talion rekrytoi maagisten kykyjensä avulla yksi kerrallaan Sauronin örkkejä omaan armeijaansa. Ja kun oma örkkijoukko on tarpeeksi voimakas, se usutetaan kamppailemaan pimeyden armeijaa vastaan.

Nemesis-järjestelmä on edelleen kiva kapistus. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin puuduttaa. Tämä nähtiin jo.

Nemesis ei tarjoa uusia uudistuksia Shadow of Mordoriin nähden – jotain freesiä pitäisi siis löytyä pelin muista aspekteista. Mutta kun ei.

Talion ja Celebrimbor valloittavat yhdessä linnoituksia.

Sentään yksi mukava, uusi juttu peliin on saatu: linnoitukset, joita ensin valloitetaan ja sen jälkeen puolustetaan. Linnoituksiin liittyviä, pakollisia taisteluita mahtuu peliin kymmenkunta, ja se onkin sopiva määrä – enemmät taistelut olisivat alkaneet jo kyllästyttää.

Mukana on myös mahdollisuus laittaa oman örkkiarmeijan edustajat kamppailemaan verkon kautta muiden pelaajien örkkiupseerien kanssa. Verkkopeliominaisuudet eivät minua kiinnosta, mutta panin merkille, että kovin laajoja mahdollisuuksia ne eivät tarjoa. Peliin on tehty myös kaksi maksullista lisäosaa, mutta jätin nekin suosiolla pelaamatta.

Mordor – ihan yhtä pimeä kuin ennenkin.

Peli on ääninäytelty monotoniseen tyliin. Kuulostaa siltä, että pelin ihmis- ja haltiahahmot lukevat vuorosanansa harjoittelematta suoraan paperista. Äänensävyillä, tauoilla tai painotuksilla ei ole ääninäyttelyssä virkaa. Loppua kohden vaikutelma alkaa olla jo melkein koominen. Jos Shadow of Warin ääninäyttelyä vertaa The Witcher 3:n elävään ja ilmeikkäiseen ääninäyttelyyn, on ainakin minun helppo valita suosikkini. Poikkeuksen pelin monotoniseen ja puisevaan ääninäyttelyyn muodostavat tietenkin örkit, joiden örinä, kieunta ja murahdukset on tulkittu hauskalla tavalla.

Shadow of Warin graafinen toteutus ei yksinkertaisesti ole sitä tasoa, jolta tänä päivänä tämäntyyppisiltä peleiltä odotan. Non-playable-hahmot liikkuvat töksähdellen, ja taistelukentälle jääneiden ruumiiden sisään voi kävellä. Onko aika kullannut muistot, vai miksi muistelen, ettei pelisarjan ykkösosa ollut grafiikan puolesta näin kökkö?

Zog-niminen necromancer nostattaa urukeja kuolleista.

Talionin ohjattavuudessa on samoja ongelmia kuin ensimmäisessä osassa – erityisesti seinää pitkin kiipeäminen ja toisaalta pudottautuminen tuottavat jatkuvasti haasteita. Jos seinää pitkin mielii päästä ylös, on kulkusuunnan oltava tasan 90 asteen kulmassa seinään nähden. Pienikin poikkeama kusee homman. Etenkin taistelutilanteissa harmittaa, kun energiapalkki huutaa jo valmiiksi hoosiannaa – ja kun pitäisi päästä kiukkuisia örkkejä pakoon rakennuksen katolle, Talionin hahmo päättääkin kiipeämisen sijaan heittää kuperkeikkaa seinää vasten. Ärrrrrsyttävää.

Nämä ongelmat olivat läsnä jo vuonna Shadow of Mordorissa – silloin ne eivät kuitenkaan kismittäneet yhtä paljon kuin tänänä päivänä. Standardit ovat yhä kovemmat.

Ehkäpä raivostuttavinta pelissä ovat traakit. (Pääsisin helpommalla kutsumalla niitä vain lohikäärmeiksi. Traakki eli drake on käytännössä kaksijalkainen lohikäärme – lohikäärmeellä taas on neljä jalkaa. Toisin sanoen tässä pelissä ei nähdä lohikäärmeitä, vaan traakkeja.) Olentojen ohjattavuus on todella heikko, ja annoinkin vapaaehtoisten traakkitehtävien suosiolla olla. Elämä on liian lyhyt ärsyttävien sivumissioiden pelaamiseen. Päätarinaan kuuluvat traakkisetit oli pakko taistella jotenkin läpi.

Kivaltahan tuo traakki tässä näyttää, mutta annas, kun sitä pitäisikin itse ohjata.

Erityisesti pelin loppu on raastava pelata: yritin väen vängällä saada kasaan riittävän määrän ekspaa ja massia voidakseni valmistella linnoitukseni tasokkaasti viimeistä taistelua varten. Yli 15 tunnin graindauksen jälkeen annoin periksi ja totesin, että nyt riittää. Kokeilin taistelua vahvalla alivoimalla, ja onnenkantamoisen avulla päihitin kuin päihitinkin vihollisen. Peli tuli siis pelattua puolivahingossa loppuun, vaikka olin jo päättänyt, että ihan sama, antaa olla.

Tärkeä osa linnoitusten varustelua ovat sen puolustuksesta vastaavat örkkikapteenit ja heidän taisteluominaisuutensa. Mitä tahansa sinttiä ei kannata päästää taistelemaan linnoituksen puolesta, vaan järkevintä on treenauttaa kutakin kapteenia huolellisesti ennen taistelua. Yksi keino (ja itse asiassa ainoa, josta peliä tahkotessani tiesin – ilmeisesti muitakin vaihtoehtoja olisi ollut) tähän ovat örkkien fight pitit eli gladiaattoritaistelut, joista voitokkaana selviävä örkki palkitaan levelien nostolla.

Kaikkein mukavinta on, huomaatkin, että taisteluun valitsemasi örkin vastustajana onkin toinen örkki omasta (!) örkkiarmeijastasi. On oikein lokoisaa seurata sivusta, kun omat, isolla rahalla varustellut miehet hakkaavat toisiaan hengiltä ja samalla rukoilla, että tekoäly päättäisi suosia tällä kertaa sitä korkeamman levelin kaveria. Kyse taitaa olla bugista, eihän tässä muuten ole mitään järkeä. Omalla kohdalla tilanne tuli vastaan kahteen otteeseen – ja molemmilla kerroilla menetin hyvän örkin. – TL;DR: pysykää kaukana fight piteistä.

Tuomiovuori häämöttää Mordorin laidalla.

Kaiken tämän perusteella voisi varmaan olettaa, että inhosin Shadow of Waria. Tämä ei kuitenkaan ole totta – peli oli mukavaa ajanvietettä, joskin jossain vaiheessa graindaus alkoi toden teolla maistua puulta. Loppuratkaisu on luonteeltaan sensorttinen, ettei pelisarjaan varmaankaan voi odottaa kolmatta osaa. Ja vaikka voisikin, jättäisin sen varmaankin tämän jälkeen suosiolla väliin.

Rambo: Last Blood (2019) arvostelu

Rambo – Last Blood (2019)

Rambo: Last Blood (2019) on yllättävän hyvä elokuva.

Mitä sitten, vaikka se nappasi kahdeksan Razzie-ehdokkuutta? Mitä sitten, vaikka Rotten Tomatoes ja IMDb sanovat hyh-hyh? Tämä ei ole mikään Casablanca, vittu. Tämä on Rambo, ja tämä antaa meille juuri sitä mitä Rambolta odotamme: äärimmäistä väkivaltaa, itseuhrausta, MacGyver-henkistä nikkarointia, kalliita erikoistehosteita ja Sylvester Stallonen hiestä ja verestä kosteita lihaksia.

John Rambo on asettunut vanhoilla päivillään Arizonaan isänsä hevostilalle, josta hän huolehtii yhdessä perheystävä Marianin ja tämän lapsenlapsen Gabriellen kanssa. Vietnamin sodassa saadut haavat hehkuvat kuumina ja kipeinä, eikä Rambo ole kyennyt solmimaan Mariania ja Gabriellea lukuun ottamatta merkittäviä ihmissuhteita. Ei se mitään – Rambo ei kaipaa enempää. Päivät kuluvat hevosten kouluttamisen ja päämäärättömän askartelun parissa.

Näin käy, kun Rambo suuttuu.

Gabrielle päättää kuitenkin lähteä etsimään kadonnutta isäänsä rajan taakse. Kun isä löytyy, Gabrielle häviää kartalta. Rambon on lähdettävä etsimään tyttöä likaisesta, synkästä Meksikosta.

Myönnetään: elokuvan alkupuolella juoni etenee osin epäloogisesti ja harppaillen, eikä Gabriellen näyttelijän ammattitaidossa ole kehumista. Dialogi on kökköä ja alleviivaavaa. Kuva, jonka elokuva maalaa meksikolaisista, on raaka ja epäinhimillinen – tulenarka valinta aikana, jona Donald Trump toimii Amerikan presidenttinä. Tarina, jossa jenkkityttö lähtee Meksikoon ja joutuu siellä hakatuksi ja raiskatuksi, on jo nähty vähän liian monta kertaa. Ai niin, ja päivän pelastaa tietenkin kaikkivoipa valkoinen mies, joka ei pelkää kipua. Oo-wee.

Rambo kuluttaa iltojaan tuikitavallisen nikkaroinnin parissa.

Ja nyt, kun tämä kaikki on sanottu ääneen: mitä väliä? Kukaan tuskin toivoo Rambo-elokuvilta taitavaa tarinankerrontaa tai yllättäviä, nokkelia juonenkäänteitä. Jos odotuksesi olivat tällaiset, olet eksynyt väärään elokuvasaliin. Tätä me tahdoimme ja tätä me saimme. 

Rambo on toimintaikoniksi poikkeuksellisen haavoittuva, suorastaan masokistinen hahmo. Rambo ottaa franchisen jokaisessa elokuvassa turpaan niin että ruksuu. En osaa kuvitella Arnold Schwarzeneggeriä tai Dolph Lundgreniä samaan tilanteeseen, jossa Stallone nähdään elokuva toisensa jälkeen. Juuri kärsimys tekee Rambosta kiinnostavan hahmon. Ilman tuskaansa hän ei olisi kiinnostava – hän ei olisi mitään.

Gabrielle joutuu ilkeiden meksikolaisten kynsiin.

Kun Stallonea on monotettu naamaan tarpeeksi kauan, on hänen aikansa kostaa. Hän suunnittelee vastaiskunsa jopa elokuvasarjan omalla mittakaavalla äärettömän veriseksi. Klassiset Rambot ovat väkivaltaisia, mutteivät graafisen väkivaltaisia elokuvia. Rambo IV oli ensimmäinen Rambo-elokuva, jonka ikäraja nousi 18 vuoteen. Ehkäpä Last Bloodin väkivalta menee perinteisemmän toimintaelokuvan ystävien mielestä jopa liian pitkälle.

Njäeh, sanon minä. Tämä on juuri hyvä näin.

En pitäisi Rambo: Last Bloodista näin paljon, ellei minulla olisi pitkää ja tunteikasta historiaa vanhempien Rambo-elokuvien parissa. Pidän Last Bloodista osittain juuri siksi, että se tuo mieleeni First Bloodin.

Elokuvan pääpahis on melkein yhtä nätti kuin Stallone vuonna 1982.

Last Blood on saagalle kunniakas lopetus – jos se edes on lopetus. Elokuvan ohjaaja Adrian ”who-is-this-guy-anyway” Grünberg on todennut, että Last Blood ”sulkee ympyrän” ja jäänee siis franchisen viimeiseksi elokuvaksi. Stallone itse on tuuminut toivovansa Rambo-prequelia – elokuvaa John Rambon elämästä ennen Vietnamia. En ole varma, kuinka hyvin konsepti toimisi. John Rambo on sykkivää kipua – siinä se. Mitä järkeä koko hahmossa on, jos kipu pyyhitään pois ja Rambosta tehdään nuori, terve ja toiveikas?

Saa nähdä, miten käy. Selvää on, että jos mitä tahansa Rambo-franchiseen liittyvää vielä julkaistaan, olen valmis maksamaan.

Jos juoni ei kompastelisi elokuvan alussa niin pahasti, antaisin Last Bloodille auliisti neljä tähteä.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten BD-tallenteen VLMedialta, jonka verkkokaupasta Last Bloodia sopii ostaa. Linkin klikkailu ei hyödytä minua taloudellisesti.

Alien: Covenant (2017) arvostelu

Alien: Covenant arvostelu
Alien: Covenant (2017)

Alien: Covenant (Yhdysvallat 2017) johdattelee Alien-saagaa jälleen askeleen kohti sarjan keskiosien räiskepainoitteista rymistelyhenkeä – valitettavasti. Prometheuksessa oli puutteensa, mutta kaikkiaan se vei sarjaa mielestäni oikeaan suuntaan. (Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä.)

Alien: Covenantissa on hetkensä ja hyvät puolensa, mutta se jää kauas siitä, mitä se parhaimmillaan voisi saavuttaa.

Alien: Covenant kertoo kolonisaatiotarkoituksessa matkaan lähetetyn Covenant-avaruusaluksen miehistön tarinan. Tarkoituksena on löytää ja valloittaa ihmisrodulle uusi asuinplaneetta. Alus on Nooan arkin tavoin miehitetty pariskunnilla, joten eri sukupuolia onkin planeetan miehistössä jotakuinkin tasamäärä. Lastina alus kantaa noin kahtatuhatta alkiota, joilla uusi planeetta on tarkoitus kansoittaa.

Synteetti Walterin (Michael Fassbender) ohjailema alus joutuu kuitenkin onnettomuuteen, minkä seurauksena koko miehistö herää ennenaikaisesti. Osa miehistöstä menehtyy, ja sekä lasti että alus kokevat kovia. Kun menestysten musertama miehistö kokoontuu korjaamaan aluksen saamia vahinkoja, aluksen tutkaan kolahtaa ääniaaltoja koordinaateista, joissa ei pitäisi olla mitään. Pienen kinan jälkeen miehistö päättää tutkia äänen lähdettä, ja Covenant ottaa suunnan kohti tuntematonta.

Varmaankin arvaatte, mitä sieltä löytyy.

alien covenant walter david
Synteettiveljekset Walter ja David ovat Alien: Covenantin kiinnostavimmat hahmot.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolista: Michael Fassbender jatkaa rooliaan Prometheuksesta tuttuna supersynteetti Davidina ja saa elokuvassa esitettäväkseen myös kokonaan uuden hahmon eli Walter-synteetin. Walter edustaa samaa synteettisarjaa kuin David, mutta kuluu uudempaan sukupolveen ja on siksi ratkaisevassa suhteessa erilainen kuin David. Kas, kun Davidille annettiin kyky luoda, mikä osoittautui ihmisen virhearvioksi; Walterilta tämä kyky on otettu pois. Fyysisessä suorituskyvyssä ja monessa muussa suhteessa hän kutenkin ylittää Davidin ominaisuudet.

Jännää Alien: Covenantissa on se, että elokuvan kiinnostavimmat henkilöhahmot – David ja Walter – eivät ole henkilöitä ollenkaan. Näiden kahden synteetin väliset erot ja yhtäläisyydet ovat elokuvan parasta antia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Davidista löytyy heijastumia Luciferin arkkityypistä. Hän syventyy elämänalueisiin, jotka ovat periaatteessa häneltä kiellettyjä. Hän luo uutta, vaikka se on ankarasti kielletty synteetiltä (kuten periaatteessa myös ihmiseltä?). Hänelle on suotu vapaa tahto, ja hän myös käyttää valinnanvapauttaan. Hän on utelias ja tiedonjanoinen, ja hän on valmis rikkomaan rajoja saadakseen uteliaisuutensa tyydytettyä.

Alien-saagalle uskolliseen tyyliin myös Alien: Covenantin protagonisti on nainen. Daniels (Katherine Waterston) ei ole yhtään hullumpi hahmo, joskaan ei vedä vertoja Elizabeth Shaw’lle tai Ellen Ripleylle.

Walter on elokuvan kiltti ja aulis poika, kaunis ja hyväntahtoinen. Walter tekee sen, mitä häneltä pyydetään. Hänet on luotu suojelemaan ja auttamaan ihmistä. Walterin ja Davidin välinen ero on periaatteessa pieni, mutta silti ehdoton ja ratkaiseva. David kantaa Prometheuksen tuomaa liekkiä, josta Walter ei ole päässyt osalliseksi.

Juuri Walterin ja Davidin keskinäiset kohtaamiset ja keskustelut ovat elokuvan kiinnostavimpia kohtauksia. Koko elokuvan ehdottomasti kaunein ja jännitteisin kohtaus sijoittuu Davidin tutkijankammioon, jossa hän on yksinäisen erakkoalkemistin tavoin tutkinut vuosikausia elämän ja kuoleman salaisuuksia. Youtube tarjoaa kohtauksesta meille ilmeisesti käsivaralla elokuvateatterissa kuvatun pätkän. Spoiler alert, katsot vain omalla vastuullasi!

Keskinkertaisistakin elokuvista mielellään ajattelisi, että maailma ei ainakaan menettänyt mitään tällaisen rypistyksen myötä. Alien: Covenantin kohdalla on tavallaan, ehkä, mahdollisesti toisin: kenties osittain tämän elokuvan tuotannon vuoksi Neill Blomkampfin ohjaama Alien 5 ei koskaan näe päivänvaloa. Täsmälliset syyt Alien 5:n tuotannon peruuntumiselle ovat tosin hämärän peitossa, mutta epäilen, että Alien: Covenantin julkaisu ei ainakaan edesauttanut Alien 5:n tuotantoa. Harmi. Jos verrataan Scottin ja Blomkampfin viimeaikaisia ohjaustöitä ja mietitään siltä pohjalta, kumpi näistä kavereista on vuonna 2017 luomisvoimaisempi ja tyylitajuisempi – minun valintani on selvä.

Entä teidän?

*****