The Witcher 3: The Wild Hunt PS4 (2015) arvostelu

witcher-3-the-wind-hunt
The Witcher 3: The Wild Hunt (2015)

The Witcher 3: The Wild Hunt on niin massiivinen peli, että minulla meni sen perinpohjaiseen läpikäymiseen yli vuosi. Pelasin välissä läpi pari muutakin peliä (ainakin Outlastin ja sen Whistleblower-lisäosan, Assassin’s Creed Black Flagin ja Everybody’s Gone to the Rapturen); The Witcher 3 on niin iso pala, etten jaksanut hotkaista sitä kerralla.

En ole pelannut aiempia The Witcher -pelejä. Andrzej Sapkowskin kirjoittama Noituri-kirjasarja, johon pelit pohjautuvat, on tuttu vain yhden kirjan eli Viimeinen toivomus -novellikokoelman verran. Siitä huolimatta The Witcher 3:n pelimaailma tuntui alusta lähtien tutulta ja sympaattiselta.

Ja huh, millainen pelimaailma se onkaan. Mennään siihen hieman myöhemmin.

Ciriä etsimässä – The Witcher 3:n tarina

The Witcher 3 kertoo muiden franchiseen kuuluvien teosten tavoin noituri Geralt Rivialaisesta, jonka hahmoa pelaaja ohjaa. Vähän taustatarinaa: Noiturit ovat syntyneet ihmisinä, mutta pitkän koulutuksen ja tarkasti ohjaillun mutaatioprosessin myötä menettäneet asemansa osana ihmisten maailmaa. Kun jokin hirviö aiheuttaa ihmisille päänvaivaa, kutsutaan paikalle noituri, joka pystyy ylivoimaisilla taistelutaidoillaan surmaamaan melkein millaisen mörön tahansa. Vaikka ihmiset tarvitsevat noitureiden apua, monet heistä myös halveksivat ja pelkäävät näitä. Noitureita pidetään friikkeinä, joiden paikka on jossakin ihmiskunnan ja hirviöiden välimaastossa.

The Witcher 3:ssa Geraltin pääasiallinen tehtävä on löytää ottotyttärensä Ciri ja suojella tätä rappeutuneiden ja vallanhaluisten haltiasotureiden joukolta, jota kutsutaan nimellä Wild Hunt. Samalla Geralt joutuu etsimään käsiinsä muita aiemmista peleistä ja kirjoista tuttuja hahmoja ja pyytämään näiden apua. Etenkin päätarinan alkupuolella lähes jokainen isompi tehtäväkokonaisuus liityy tietyn hahmon tai esineen etsimiseen. Etsimistehtävät ovat toki tarinallisissa videopeleissä hyvin yleisiä, mutta The Witcher 3:ssa niitä on jo vähän liikaa. Onneksi etsimistehtävien sarja katkeaa juuri ennen kuin kuvioin toistuminen alkaa tosissaan naurattaa.

The Witcher 3: Wild Hunt Geralt
Pelaaja saa ohjattavakseen noituri Geralt Rivialaisen.

Geraltin tärkeimmät auttajat ja yhteistyökumppanit ovat tietäjättäret Yennefer Vengerbergiläinen ja Triss Merigold, noiturilegenda Vesemir sekä Nilfgaardin keisari ja Cirin biologinen isä Emhyr van Emreis. Näiden lisäksi pelissä nähdään suuri joukko sotilaita, vakoojia, pappeja ja tietäjättäriä. Pelissä on aivan valtavasti hahmoja, joista kustakin pelin glossaan on koottu tiivis mutta kattava tietopaketti. Lukemista riittää.

The Witcher 3:n päätarinassa on paljon tilanteita, joissa pelaajan valinnat vaikuttavat tarinan kulkuun. Peli voikin päättyä 36 erilaiseen lopputilanteeseen sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja on päätarinan mittaan tehnyt. Vaikka variaatiot eri lopetusten välillä ovat pääosin pieniä, on tarinalinjarihmastuon luominen ollut pelin tekijöille valtava ponnistus. Se kuitenkin hyödyttää lähinnä kaikkein omistautuneimpia pelaajia. Kovinkaan moni tuskin jaksaa pelata päätarinaa läpi useita kertoja. Jos pelikerrat jäävät yhteen, ei pelaaja juuri kostu 36 erilaisesta lopetuksesta.

En ole törmännyt missään kritiikkiin siitä, että The Witcher 3:n päätarina olisi liian pitkä. Vertailun vuoksi: The Witcher 3:n tekijät arvioivat pelin päätarinan vievän noin 50 tuntia, Alien: Isolationin on puolestaan arvioitu kestävän noin 15-20 tuntia. Se, että Alien: Isolation koettiin liian pitkäksi, johtuu varmaankin osittain henkilökohtaisista mieltymyksistä ja osittain siitä, että sen pelimaailma on The Witcher 3:n maailmaan verrattuna aivan naurettavan pieni. The Witcher 3:n maailmassa on niin paljon vaihtelua, että päätarinan pelaaminen ei ala missään vaiheessa tuntua pakkopullalta.

the-witcher-the-wild-hunt-kaupunki
The Witcher 3:n kaupunkimaisemissa ei ole valittamista.

Päätarina on kuitenkin vain yksi osa The Witcher 3:n valtavasta puuhalaatikosta. Mikäli olet sitä tyyppiä, joka koluaa pelimaailman jokaisen kolkan, suosittelen aloittamaan systemaattisen harhailun pelimaailman takasyrjillä mahdollisimman aikaisin. Tee sivutehtäviä ja vieraile kartan kysymysmerkeillä tasaisesti päätarinan edistämisen lomassa. Vaikka päätarina on poikkeuksellisen pitkä, se loppuu joskus.

Tein itse sen virheen, että ”päästin” päätarinan loppumaan aivan liian aikaisin. Jäljelle jäi pari hassua secondary questia ja valtava määrä kartalle siroteltuja kysymysmerkkejä. Suurin osa kysymysmerkeistä paljastui vedenalaisiksi salakuljettajien jemmoiksi, jotka olivat usein keskellä aavaa merta kaukana fast travel -spoteista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että seilailin päätarinan päättymisen jälkeen tuntikaupalla Skelligen saariston seassa ja sukeltelin vedenalaisista kätköistä haarniskoja, aseita ja muuta roinaa. Usein salakuljettajien kätköistä löytyi niin paljon ja niin painavaa tavaraa, että juoksemisen estävä ylipainoraja paukkui nopeasti. Oli turhauttavaa lyllertää etanavauhtia kaupittelemassa ryöstösaalista vähävaraisille sepille, joista kukin pystyin ostamaan vain miekan tai pari kerrallaan. Erityisen kivaa ylipainoisen Geraltin liikuttelu on silloin, kun seireenit hajottavat veneen ja Geralt joutuu uimaan hiiiiitaasti tuhat asekelta suuntaan X lähimmälle fast travel -spotille. Siinä on kärsivällisyys koetuksella.

the-witcher-3-yennefer-geralt
Yennefer ja Geralt Skelligellä

Vinkkinä sinulle, joka vasta aloittelet pelin päätarinaa: käy hakemassa se hiton Hornwall Horn heti kun vierailet ensi kertaa Undvikin saarella. Se tekee seireenien kanssa taistelun huomattavasti helpommaksi, ja säästyt tuskallisilta venehaaksirikoilta. Itse kuuloin torvesta vasta siinä vaiheessa, kun ryövännyt tyhjiksi lähes kaikki salakuljettajien jemmat. Kyllä harmitti.

The Witcher 3:n maailma, graafinen ilme ja musiikki

Sanotaan se vielä kerran: The Witcher 3:n maailma on valtava. Olen kuullut väitettävän, että pelkästään sen läpi ratsastamiseen kuluu lähes 40 minuuttia. En ole itse tätä testannut, mutta uskon, että arvio pitää jotakuinkin kutinsa. Pelin maailma on toteutettu uskomattoman huolellisesti. Maisemat, ihmiset, eläimet – kaikki on niin siloista ja aidon näköistä, että välillä on vaikea uskoa katselevansa digitaalisesti toteutettua kuvaa. Pelin toteutus on erityisen onnistunut erilaisten valo-olosuhteiden kuvaamisessa. Ilta- ja aamuruskolle ominainen, vaakasuora valo näyttää The Witcher 3:ssa melkein kauniimmalta kuin tosielämässä.

the-witcher-3-valo
Geralt ja Vesemir valohämyssä

The Witcher 3:n maailma on kuin pohjoinen Eurooppa pienoiskoossa. Velenin maisemiin lienee otettu mallia Itä-Euroopasta ja ennen kaikkea kirjailija Sapkowskin kotimaasta eli Puolasta. Novigradin vapaakaupunki tuo mieleen Keski-Euroopan keskiaikaiset kaupunkilinnoitukset. Kartan pohjoisreunalla sijaitsevan Kaer Morhenin lumisemmat maisemat muistuttavat talvista Suomea. Skelligen esikuvana on selvästi ollut viikinkiaikojen Norja – niin maisemien, ihmisten puheaksentin, uskonnon kuin pukeutumistyylinkin suhteen.

Jos The Witcher 3:n visuaalinen ilme on äärimmäisen huolellisesti toteutettu ja hyvin onnistunut, voi samat kehut lausua myös pelin musiikista. PS4-pelin mukana tullut soundtrack-CD on ollut melko ahkerassa soitossa viimeisen puolen vuoden aikana. Kappaleet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: rauhallisiin, ambientahtaviin tunnelmapaloihin ja kipakoihin sävellyksiin, jotka on pelissä liitetty yleensä tietyn taistelun taustalle. Mukana on myös muutama iloinen kapakkarallatus. Oma suosikkini soundtrack-levyn kappaleista taitaa olla Geraltin nimikappale:

Valitettavasti levyllä ei ole kaikkea pelissä käytettyä musiikkia. Ainakin eräs Skelligen saarilla soiva, mukavan eteerinen ambient-huminointi on jätetty levyltä pois. Harmi.

The Witcher 3:n ”pahojen tyyppien” eli Wild Huntin taustatarina muistuttaa jossain määrin J. R. R. Tolkienin tarinaa örkkien synnystä. Tolkien esitti örkkien syntyhistorian uransa aikana useilla tavoilla; tunnetuimman tarinan mukaan örkit ovat eräänlaisia degeneroituneita haltioita. Wild Huntin syntytarina on hieman samanlainen: ylväistä ja mahtavista haltioista kehittyy jotain rumaa, julmaa ja pelottavaa. Olen aina pitänyt Tolkienin tarinaa örkeistä ja haltioista erittäin kiehtovana. Jokin äärimmäisen kaunis ja hyvä kääntyy täydelliseksi vastakohdakseen – aivan kuin jokaisessa asiassa asuisi myös oman vastakohtansa siemen. Sama ajatus tulee ilmi myös Wild Huntin taustatarinassa.

the witcher the wild hunt eredin
Wild Huntin johtaja Eredin

The Witcher 3:n laajasta pelimaailmasta löytyy valtavasti erilaisia hirviöitä. Pelin glossaan kertyy päätarinan ja sivutehtävien mittaan pitkä lista hirviöistä, joista kunkin peittoamiseksi on hallittava oikea taistelustrategia ja omistettava sopivat varusteet. Pelin mittaan monet hirviöt osoittautuvat inhimillisiksi ja sympaattisiksi olennoiksi, ja Geralt voi halutessaan antaa niille myös armoa. Ehdottomia suosikkejani pelin monista hirviöistä ovat rock trollit (miten tämä on mahdettu suomentaa Sapkowskin kirjoissa?), joiden ontuva puhe ja kompasteleva järjenjuoksu ovat loputtomia huumorin lähteitä.

the-witcher-3-rock-troll
Rock trollin versio facepalmista

Rock trollien hämärään kielioppiin ja lapsenomaiseen sielunelämään pääsee sisälle katsomalla tämän lyhyen (ja keskeisen juonen kannalta spoilerivapaan) kohtauksen, jossa Geralt ja noiturikollega Lambert yrittävät kulkea rock trollien asuttaman alueen läpi. Eihän näitä ääliöitä voi olla rakastamatta:

Paljasta pintaa & Conan kommentoi

Jos peli tai vähintään sen hahmot ovat jo tuttuja, suosittelen käyttämään kymmenen minuuttia Conan O’Brienin Clueless Gamer -arvosteluun:

Seksikohtaukset, joista Conan on videossa niin kovin innoissaan, jäivät omassa pelissäni vähiin. En lempinyt Yenneferiä täytetyn yksisarvisen selässä. Myös kolmen kimppa Trisin ja Yenneferin kesken jäi kokematta. Pelimaailmaan on kuitenkin sijoitettu pari bordellia, joissa voi nauttia ilolintujen seurasta. Geralt saa seksiä ostaessaan pari hassua pistettä expaa ja pelaaja lyhyen panomontaasin. Hyh-hyh. Full frontal nuditya ei pelissä tietenkään nähdä.

Nostan pelin tekijöille hattua siitä, että pelissä nähdään vähäpukeisten nuorten naisten lisäksi myös yksi alaston mummoikäinen nainen (siis ihmisnainen; en viittaa tällä esimerkiksi water hageihin tai grave hageihin, jotka loikkivat pelissä täysin estottomasti ilman rihman kiertämää). En ole koskaan aikaisemmin törmännyt mokomaan videopelissä. Roikkuvan ja rypistyneen ihon animointi ei näköjään ole kovin helppoa; en odota tällä saralla kummoista kehitystä tulevina vuosina.

the-witcher-the-wild-hunt-nude
Geralt viihtyy vähissä vaatteissa.

Koska seksillä on keskeinen asema Noituri-kirjoissa, on luonnollista, että myös peliin on ängetty paljon paljasta pintaa ja seksikohtauksia. Sekä kirjojen että pelimaailman Geraltissa on muhkeaa sex appealia. En tiedä mitä miespuoliset pelaajat asiasta ajattelevat, mutta itse pidän erityisesti Geraltin ääntä uskomattoman seksikkäänä. Ovatko hahmon suunnittelijat tehneet Geraltista tarkoituksella superkuuman seksi-ikonin? Miksi? Onko tarkoituksena nimenomaan vedota naispelaajiin?

Miten vain, mä rakastan Geraltia. Ajatus siitä että The Witcher 3 on todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen peli, jossa pääsen häntä ohjaamaan, tuntuu tympeältä.

Pelattavuus ja käyttöliittymä

Geraltin ohjattavuus on hyvällä tasolla, joskin pieniä puitteita on. Eniten pelattavuudessa rasittaa taistelumoodi, jonka aikana hahmolla ei pysty juoksemaan, ja korkeiden tasojen päälle kiipeämisestä tulee todella vaikeaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakeneminen taistelutilanteista on vaikeaa. Lisäksi toivoin, että hahmon reaktionopeus eri komentoihin olisi nopeampi. Salamannopea komentojen toteuttaminen voisi toisaalta tehdä taisteluista liiankin helppoa.

Ja sitten on Geraltin uskollinen ratsu Roach.

the-witcher-3-roach-bug
Roach menee läpi harmaan kiven.

En ymmärrä, kuinka muutoin niin huolellisesti toteutettuun ja testattuun peliin on voitu juntata hevonen, joka bugittaa näin pahasti. Roach ilmestyi pelin aikana lukemattomia kertoja paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt pois: kahden puun hankaan, joen pohjalle ja umpikallion sisään jonnekin Geraltin jalkojen alle. Mitä noituri tekee hevosella, joka on tuutannut itsensä paikkaan, josta se ei pysty liikkumaan? – Roach ei onneksi bugita niin pahasti, että se ärsyttäisi tai haittaisi pelaamista pahasti; sen kompasteluihin voi ja kannattaa suhtautua huumorilla.

Myös pelin kehittäjät osaavat nauraa Roachin bugeille:

”Bugs are a way of connecting people to the real world.” Yeah.

The Witcher 3:n kaltaisen pelin käyttöliittymäsuunnittelu on valtavan ominaisuuskavalkadin vuoksi hyvin vaikeaa. Pääosin valikon toimintojaottelu on onnistunut. Tavaraluettelon jaottelu ei ole täysin johdonmukainen (miksi hevosvarusteet on sijoitettu samalle välilehdelle kuin ruokatavarat?), ja lisäksi se toimii tuskallisen hitaasti silloin, kun tavaraa on kertynyt taskuihin tai jemma-arkkuun erityisen paljon.  Lisäksi alkemia- ja nikkarointivalikoiden käytön opettelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Haarniskoja, aseita ja pelikortteja keräilijöille

Kuten aiemmista teksteistäni (ding däng dong) tiedätte, en tykkää haalia kotiini tavaraa. Voin onneksi tyydyttää keräilyviettiäni digitaalisesti: rakastan erilaisten varusteiden ja aseiden keräilyä videopeleissä. The Witcher 3 tarjoaa keräilijäluonteelle valtavasti mahdollisuuksia. Pitkin pelimaailmaa on siroteltu erilaisten varustesettien kaavoja, joiden pohjalta Geralt voi valmistuttaa itselleen toinen toistaan komeampia ja tehokkaampia aseita ja haarniskoja. Kaikkein eniten kiinnyin kovatasoisiin ja näyttäviin Witcher School Gear -varustesetteihin.  – Pelin lisäosat tarjoavat lisänannaa varustefetisisteille; palataan tähän myöhemmin.

Sansretour Valley
Varustevalikon nameja. Kuvassa yksi suosikkihaarniskoistani, Karhu-noiturikoulun haarniska.

The Witcher 3:n maailmassa aikaa kulutetaan pelaamalla gwent-nimistä korttipeliä, johon myös Geralt voi halutessaan ottaa osaa. Gwentiä ei ole mikään pakko pelata kuin yhden kokeilupelin verran, ja itse päätinkin heti pakollisen kokeilun jälkeen, etten jaksa paneutua peliin ja sen monimutkaisiin sääntöihin. Jostain syystä sorruin kuitenkin kokeilemaan peliä uudelleen satunnaisen vastaantulijan kanssa. Siitä se sitten lähti: aloin systemaattisesti pelata vastaantulijoiden kanssa voittaakseni uusia gwent-kortteja.

Gwentissä pelipöytä muodostaa taistelukentän, jolle kumpikin pelaaja asettaa kortteja. Kukin kortti edustaa yhtä taistelijaa, ja ne asetetaan pöydälle kolmeen riviin, kukin aselaji omaan riviinsä. Eturintaman muodostavat lähitaistelujoukot. Toisessa rintamassa seisovat pitkän matkan aseilla varustetut soturit. Laitimmaiseen rintamaan asetetaan raskaat piiritysaseet. Kullakin taistelijakortilla on tietty pistearvo, ja erän voittaa se pelaaja, jonka pöytään asettamien taistelijakorttien yhteenlaskettu pistearvo on erän lopussa suurempi.

Gwent peli
Itse preferoin Nilfgaard-pakkaa.

Gwentissä on mahdollista käyttää neljää erilaista taistelijapakkaa (Pohjoiset valtakunnat, Scoia’tael, Nilfgaard ja hirviöt), joista kumpikin pelaaja valitsee pelin aluksi käyttöönsä yhden. Kullakin pakalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Itse miellyin kaikkein eniten Nilfgaard-pakkaan. Taistelijakorttien lisäksi pelaajilla on käytössään erikoiskortteja, joilla voidaan esimerkiksi nostaa tai laskea tietyn aselajin pistemääriä. Lisäksi joillakin taistelijakorteilla on erityisiä lisäominaisuuksia.  – Nämä seikat tekevät gwentistä hyvinkin monimutkaisen pelin, jossa menestyäkseen on hallittava strategiaa.

Pelin alussa Geraltilla on käytössään vaatimaton korttivalikoima, mikä tekee pelien voittamisesta sangen haasteellista. Aluksi jatkuva häviäminen on turhauttavaa. Pikku hiljaa strategian tuntemus kuitenkin kasvaa, ja kortteja alkaa voittojen myötä karttua. Siinä vaiheessa, kun Geralt voittaa ensimmäiset korkeiden pistemäärien sankarikorttinsa, alkaa pelistä tulla oikeasti hauskaa. – En valitettavasti tajunnut hankkia ihan ihka oikeita gwent-kortteja silloin kun niitä vielä sai. Toisaalta pelistudion tuottamat kortit ovat niin isokokoiset, että ne tuntuvat kädessä hankalilta ja vaativat huimasti pöytätilaa. Harkitsen oman pakan askartelemista hieman pienemmässä, käteen sopivassa koossa. Mieluummin ostaisin kortit, mutta minkäs teet, kun niitä ei ole saatavilla (paitsi käytettynä ja karmean suolaiseen hintaan).

The Witcher 3 on luultavasti paras videopeli, jota olen koskaan pelannut. Siinä toimii kaikki. Onneksi pelikoneen kovalevyllä odottelee kaksi lisäosaa (Hearts of Stone & Blood and Wine); en halua vielä hyvästellä tätä pelimaailmaa.

Hei! Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.

The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PS4 @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PC @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition PC @ Discshop

Independence Day: Uusi uhka (2016) arvostelu

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA julkka
Independence Day – Uusi uhka (2016)

Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence, Yhdysvallat 2016) on suurten yleisöjen keskuudessa kovien odotusten elokuva. Alkuperäinen Independence Day oli valtava hitti, joka pysyi pitkään katsojatilastojen kärjessä ja rikkoi ennätyksiä. Minusta Independence Day oli jokseenkin pitkäveteinen. En oikeastaan muista koko elokuvasta juuri muuta kuin kohtauksen, jossa alus liukuu Washingtonin ylle. Tämä kertoo varmaankin enemmän minusta kuin Independence Daysta; en oikein ymmärrä amerikkalaisen katastrofitoiminnan vetovoimaa.

Sen sijaan visuaalisesti hienosta elokuvista ymmärrän jotakin, ja sellainen Independence Day: Uusi uhka tosiaankin on. Näin elokuvan Tennispalatsin Scape-salin esittelytilaisuudessa – kolmedeenä, totta kai. Jos alkuperäisen Independence Dayn jättialus oli vakuuttava, on vuoden 2016 versio samoista ufoista jo todella vakuuttava. Tämä elokuva kannattaa oikeasti katsoa teatterissa, ja nimenomaan 3D-versiona.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA meri
Ai hitto että näyttää hienolta.

Sen sijaan elokuvan tarinassa ei ole juuri juhlimista. Elokuvassa toistetaan samaa kaavaa kuin alkuperäisessä Independence Dayssa: outoja merkkejä on ilmassa, poliitikot huolestuvat, ufot tulevat, poliitikot huolestuvat lisää ja lopulta ampuvat, ka-boom-boom! Juonikuvio on niin ennalta-arvattava ja hahmot niin ohkaisia, että mieleni tekisi itkeä. Myönnän, että Charlotte Gainsbourg on aika jännä valinta tohtori Marceaux’n rooliin, ja Jeff Goldblumin ikuisesti hämmentynyt David Levinson on edelleen aika ihana. Enkä voi väittää, ettenkö katselisi Liam Hemsworthia mielelläni elokuvassa kuin elokuvassa. Sen sijaan Maika Monroeta ei meinaa tunnistaa samaksi tytöksi, joka näytteli It Follows -kauhuelokuvan scream queenia – eikä tämä ole kehu. Muita hahmoja tai heidän näyttelijöitään en viitsi käsitellä tässä yhteydessä – ei heistä ole juuri mitään sanottavaa.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA goldblum naama
Jeff Goldblum vetää taas kerran koko elokuvan yhden ilmeen taktiikalla.

Käsikirjoituksen kanssa on tuhrattu aikaa juuri niin kauan kuin on ollut välttämätöntä. Ennakkomarkkinoinnin perusteella ei voi arvata tarinan joka ikistä detaljia, mutta suuret linjat ovat turhan tuttuja. Kun tarina on raavittu edellisen elokuvan pohjalta kasaan, onkin jo siirrytty toteutukseen. Kas, kun tämäntyyppisissä elokuvissa tarina on vain tekosyy kaikenlaiselle muulle kivalle.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA silta
Mutta jopas nyt sentään näyttääkin hyvältä.

Lopulta elokuvan läpikantava teema on umpiamerikkalainen, patrioottinen usko siihen, että kyllä vahva puolustus on sentään jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan valtion olemassaolon ehto. Juuri tällaisten elokuvien vuoksi Yhdysvaltojen on helppoa perustella, miksi liittovaltion puolustusmenot ovat kokoluokkaa neljä prosenttia kansantuotteesta.

Elokuvaa katsellessani kyllä tykkäsin näkemästäni. Independence Day: Uusi uhka on elämyksenä ihan hieno. Sen viehätysvoima kuitenkin katoaa heti, kun elokuvasalin valot sytytetään ja 3D-projektori sammuu.

Jos tykkäät patrioottisesesta jenkkitoimintamäiskeestä, osaat varmaankin arvostaa myös tätä.

*****

Warcraft: The Beginning (2016) arvostelu – Örkkilove ja mahtava huti

WARCRAFT The Beginning
Warcraft: The Beginning (2016)

Duncan Jones on jännä ohjaaja. Hänen esikoisohjauksensa Kuu (2009) kuuluu tällä vuosituhannella tehdyn scifielokuvan ehdottomaan kärkikastiin. Sitä seurasi hieman kankea, mutta sinänsä näppärä ison rahan Jake Gyllenhaal -toimintamättö Source Code (2011). Pian Source Coden ensi-illan jälkeen kuultiin suuria uutisia: Jones oli alkanut valmistella legendaariseen Warcraft-pelisarjaan pohjautuvaa elokuvaa.

Tuon elokuvan ensi-ilta on tänään.

Warcraft: The Beginning (Warcraft, Yhdysvallat/Kiina/Kanada 2016) kertoo örkkien ja ihmisten välisestä konfliktista. Örkkien asuttama Draenor on kuihtunut ja käynyt asuinkelvottomaksi, ja siksi örkkikansa lähtee etsimään lebensraumia ihmisten (ja muutaman muun rodun) asuttamasta Azerothista. Siirtyminen maailmasta toiseen tapahtuu örkkimaagi Gul’danin nostattaman fel-voiman avulla.

Örkkien matka Azerothiin merkitsee vääjäämätöntä sotaa ihmisten kanssa. Azerothin kuningas Llane (Dominic Cooper) sälyttää vastuun puolustuksen suunnittelusta sotapäällikkö Lotharin (Travis Fimmel) ja Azerothia suojelevan Vartijan eli maagi Medivhin (Ben Foster) kontolle. Mukana pyörii myös nuori mutta lahjakas maagi Khadgar (Ben Schnetzer).

Se tarinasta. Loput voitte käydä katsomassa teatterissa.

WARCRAFT durotan
Örkkiprotagonisti Durotan. Ihana.

Aloitetaan Warcraftin ruotiminen tärkeimmästä: visuaalisuus on elokuvan suurin vahvuus. Örkit ovat upeita. En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtä upeaa CGI:tä. Kaikki keskeiset örkkihahmot on yksilöity taitavasti, ja heidän ulkoasunsa ilmentää hyvin heidän luonnettaan. Durotan, Draka, Gul’dan, Tuomiovasara, Mustakäsi – aivan mahtavaa, kaikki. Rakastan. Kunpa koko elokuva olisi pelkkiä örkkejä.

Muutoin elokuvan visuaalisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Magian käyttö esitetään halvan näköisinä valovirtoina. Ihmissotilaiden varusteet ja aseet taitavat olla muovia.  Azerothin maisemat näyttävät siirappisilta postikorttikuvilta. Puoliörkki Garonassa ei ole vihreän ihon ja pikkuisten torahampaiden lisäksi mitään örkkiä – hän näyttää yksinkertaisesti vihreältä ihmiseltä, jolla on tavanomaista jykevämpi alaleuka. Sentään aarnikotkat ovat hienoja: niissä on mukavaa, angrybidsmäistä pehmeyttä.

WARCRAFT garona
Minäkin näytän enemmän örkiltä kuin Garonaa näyttelevä Paula Patton.

Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin elokuvan käsikirjoituksessa. Vaikuttaa siltä, että tarinamateriaalia on ollut kokonaisen televisiosarjan käyttöön, ja ilmeisesti saksille on tullut kovasti hommia sekä käsikirjoitus- että leikkausvaiheessa. Lopputuloksena on rytmitön möykky, jossa henkilöhahmojen tahdon suuntaa on lähes mahdoton hahmottaa.

Paikoin tämä synnyttää koomisia vaikutelmia. Koska henkilöhahmojen vaikuttimia ja motiiveja ei syvennetä, jäävät hahmot karikatyyrimaisiksi ja ohuiksi. Kun sävykkään dialogin kehittelylle ei ole aikaa, tulee hahmojen puheesta hirveää rautalangasta vääntämistä. Tämä kulminoituu erityisesti saippuaoopperakohtauksessa, jossa eräs keskushahmoista suree vastikään kuollutta läheistään: ”En ole koskaan tuntenut näin suurta tuskaa”. Voi taivas… Entisenä kirjoitusohjaajana mieleni tekisi käydä ojentamassa Warcraftin dialogista vastaavaa kirjoittajaa.

Käsikirjoittajia on kuitenkin pakko kiittää länsimaisen tarinaperinteen huomioimisesta ja pahan ongelman käsittelystä. Fel-taikuus muistuttaa mukavasti länsimaisen esoterian tulkintoja ns. mustasta magiasta. Samaa mustan ja valkoisen magian jaottelua on harrastettu fantasiagenressä jo vuosikymmeniä, ja kuvio lienee jossain määrin läsnä lähes jokaisessa genren piiriin kuuluvassa teoksessa. Silti Warcraft onnistuu tuomaan kuvioon jotain uutta. – Näistä asioita maailma taitaa tosin olla velkaa ensisijaisesti pelisarjan ensimmäisille suunnittelijoille, ei Warcraftin käsikirjoittajille.

WARCRAFT lothar
Lothar ja muovihaarniska.

Puhutaanko vähän castingista? Warcraftin näyttelijävalinnat ovat niin pahasti pielessä, että hirvittää. En koskaan olisi uskonut näkeväni näin kamalaa castingia näin suuren budjetin elokuvassa. Nappisilmäinen Dominic Cooper on Azerothin kuninkaana yhtä uskottava kuin pehmonallekarhu. Tarinan ihmismaageja esittävät etunimikaimat Ben Foster ja Ben Schnetzer eivät istu rooleihinsa lainkaan; heidän olemuksestaan yksinkertaisesti puuttuu näiden roolien edellyttämä karisma ja kaikupohja. Garonan ja Lotharin roolituksissa on sentään onnistuttu jotenkuten.

En ole täysin varma, onko ongelma pelkästään castingissa vai myös näyttelijöiden taidoissa – varmaankin molemmissa. Lisäksi syyllistä kehnoihin näyttelijänsuorituksiin voidaan etsiä myös ohjaajanpallilta. (Tämä muuten pätee elokuviin ylipäätään. Hyvänkin näyttelijän on vaikea onnistua, jos ohjaaja ei ole kiinnostunut tai kykenevä ohjaamaan hänen ilmaisuaan. Valitettavan harva katsoja ja erityisesti valitettavan harva kriitikko ymmärtää tätä.)

Jännä sinänsä, että näinkin suurta elokuvaa on lähdetty tekemään suhteellisen tuntemattomalla näyttelijäkaartilla. Olisin odottanut, että elokuvassa nähtäisiin vähintään yksi sikamaisen iso tähti. Tällä erää näyttelijäkaartin tunnetuin nimi taitaa olla örkki Mustakäden ääninäyttelijä Clancy Brown, joka hoitaa työnsä mallikkaasti. Törmäsin Youtubessa Brownin haastatteluun, joka on tehty Wacraftin promootion tiimoilta viime syksynä. Säälittää katsella: Brown valehtelee näyttelijäksi tosi huonosti. Voin melkein nähdä, miten hänen korvansa heiluvat, kun hän kehuu Warcraftia.

Kävin katsomassa elokuvan kutsuvierasnäytöksessä. Näytökseen oli ilmeisesti kutsuttu lähinnä aktiivisia cosplay- ja roolipeliharrastajia, joille Warcraft-pelien maailma on ennalta hyvin tuttu. Itse en ole Warcrafteja koskaan pelannut, joten katsoin elokuvaa varmasti hyvin toisenlaisin silmin kuin muu yleisö. Panin väkisinkin merkille, että yleisöä nauratti monissa sellaisissa kohdissa, joissa en itse nähnyt mitään hauskaa. Ilmeisesti elokuvassa on runsaanpuoleisesti jippoja, jotka eivät avaudu meille ummikoille. Kai tämä on hyvä asia: ns. franchise-elokuvia kannattaakin tehdä ensisijaisesti faneille, ei valtavirtayleisöille. Kun molempia yleisöjä pyritään miellyttämään tasavertaisesti, päädytään yleensä lopulta kusemaan kummankin kintuille.

WARCRAFT guldan
Gul’dan. Ihana. Tämän takia Warcraft kannattaa käydä tsekkaamassa teatterissa.

Warcraft petaa ronskisti paikkaa jatko-osalle; oikeastaan vaikuttaa siltä, että jatko-osia saattaa olla suunnitteilla useampikin. Saa nähdä, kuinka käy. Elokuva on saanut lähinnä negatiivisia arvosteluja, mutta surkeat arvostelut eivät ole ennenkään estäneet rahantuloa. Warcraft on tuottanut jo kolme neljäsosaa tuotantobudjetistaan, joten eiköhän tuosta vielä plussan puolelle kiivetä.

Vaikka Warcraft on mitä on, uskon yhä Duncan Jonesiin. Seuraavaksi voimme jäädä odottamaan Mute-scifitrilleriä, joka on edelleen esituotantovaiheessa ja jonka pitäisi kuulemma olla hengeltään lähempänä Kuuta kuin Jonesin kaksi myöhempää ohjausta. Ehkä tästä tulee ihan hyvä.

Warcraft: The Beginning tulee Suomessa ensi-iltaan tänään. Elokuvaa levittää Finnkino.

*****

Mad Max: Fury Road (2015) arvostelu – Älä päästä naista rattiin

mad max fury road
Mad Max: Fury Road (2015)

Vuodenvaihteen mahtavin juttu: saimme vihdoin päivitettyä pieneksi käyneen 26-tuumaisemme kunnon televisioon. (Jep, myös leffajuttuja kertyi arkistoon aika pino joulun pyhien yhteydessä. Pino alkaa hiljalleen olla purettu.) Olohuoneen seinää peittää nyt 47-tuumainen ruutu, joka ilostuttaa elämäämme monellakin tapaa. Hyvästi, SCART-johdot – teitä ei tule ikävä! Tervetuloa, takapaneelin USB-portti! Ja ennen muuta: tervetuloa, 3D-kuva! 3D-ominaisuutta piti päästä testaamaan, ja kokeiluelokuvaksi valikoitui viime kevään superspektaakkeli Mad Max: Fury Road (Australia/Yhdysvallat 2015).

Vähän taustaa: en pidä Mad Max -elokuvista. Minusta ne ovat lapsenmielisille ja äijähenkisille suunnattua kaahotusta, jonka tyyli ei ole tarpeeksi pitkälle mietitty tehdäkseen elokuvista kiinnostavia. Ja vielä Mel Gibson, kiitos ei. Samalla on kutenkin huomautettava, etten kuulu elokuvasarjan kohdeyleisöön, ja että on kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olen sarjan aiemmat osat nähnyt. Joka tapauksessa odotukseni Fury Roadin suhteen olivat vaatimattomat. Ensihypen ja kritiikkien perusteella odotin äijäräimettä feministisellä twistillä. Kuulosti pahalta. Kun näin maskuliiniseen elokuvasarjaan tuodaan ”naisnäkökulmaa” tai ”feminististä pointtia”, syntyy usein sellainen rautalankasykkyrä, että oksat pois.

Joskus on ihanaa olla väärässä.

MAD-MAX-veripussi
Veripussi tikunnokassa.

Fury Roadissa liikutaan aiemmista Mad Max -elokuvista tuttuun tapaan post-apokalypsin paahteisessa hiekkaerämaassa. Max Rockatansky (Tom Hardy) joutuu Sotapojat-jengin vangiksi. Hänet viedään jengin tukikohtaan eli Linnoitukseen, jossa hän joutuu luovuttamaan verta taisteluissa loukkaantuneille Sotapojille. Linnoitusta pyörittää Sotapoikien pseudojumala Immortan Joe (Hugh Keays-Byrne). Linnoituksen hierarkia on kuin irvikuva Platonin valtiomallista: korkeimmalla sijalla killuu Immortan Joe lähipiireineen, sen alapuolella joukko rämäpäisiä Sotapoikia ja pahnanpohjimmaisena valtava määrä puutteessa ja köyhyydessä eläviä Kurjia.

Immortan Joen maailmanjärjestyksessä jokaisella ihmisellä on tarkoitus. Hänen viisi nuorta vaimoaan ovat olemassa synnyttääkseen terveitä ja vahvoja lapsia. Max ja muut ”veripusseiksi” nimietyt verenluovuttajat ja Äidinmaitoa tuottavat naiset ovat kuin koneita, joista imetään elämää ylläpitäviä nesteitä muiden käyttöön. Sotapojat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava armeija. Kurjat ovat olemassa, koska hallitsijalla on oltava hallittavia. Nämä olennot ovat Immortan Joelle omaisuutta, materiaa, tuottavia koneita, joilla ei ole välinearvon lisäksi muuta syytä olemassaoloon. Ainoastaan joillakin verisukulaisilla on Immortan Joen silmissä jotakin muuta merkitystä kuin pelkkä välineellinen merkitys.

MAD-MAX-imperan-joe
Immortan Joe hyppää rattiin.

Palataanpa elokuvan tarinan pariin. Erinäisten käänteiden seurauksena Max päätyy Immortan Joen petollisen ykköskuskin eli Furiosan (Charlize Theron) sotarekan kuskinpenkille. Furiosa on mahtava hahmo. Jo ensimmäisen varttitunnin aikana, ennen kuin Furiosan karkumatkan tarkoitus ja motiivit ovat käyneet ilmi, on selvää, että juuri sukupuoli tekee Furiosasta kiinnostavan hahmon. Sotarekkaa ajava mies, jonka otsa on tuhrittu moottoriöljyllä, tuskin olisi kovin kiinnostava hahmo. Sen sijaan Furiosa on upea ilmestys juuri sellaisena kuin on: rohkeana ja riuskaotteisena naisena, joka osaa ajaa isoa autoa. Taas huomattiin, että erot miesten ja naisten välillä eivät rajoitu genitaalialueelle.

(Fury Roadin emansipoivaan tarinaan mahtuu kyllä hutilyöntejäkin, mutta niitä on käytännössä mahdoton käsitellä spoilaamatta elokuvaa. Ehkä asian voisi ilmaista näin: vastakkainasettelu naisten ja miesten välillä on liian voimakas ja tällä kertaa tavalla, joka korostaa naiseuden erinomaisuutta. Metsään mennään niin, että hiekka pöllyää ja torvet soivat. Olisi mahtavaa, jos voitaisiin kerrankin olla ihan vain miehiä ja naisia, ilman ikuista taistelua siitä, kumpi skene on kovempi. Sitä odotellessa.)

MAD-MAX-furiosa
Fury Roadin kovin kuski on käsipuoli – ja kaiken lisäksi nainen.

Fury Road on harvinaisen hiljainen elokuva – siis mitä dialogiin tulee; musiikin ja äänitehosteiden suhteen ei säästellä. Tätä voi jossain määrin pitää huolellisen ohjauksen ja tasokkaan näyttelijäntyön merkkinä. Sanoja ei tarvita, kehonkieli ja visuaaliset viitteet riittävät ilmaisemaan melkein kaiken.

Fury Roadin itseoikeutettu tähti on Charlize Theron, jota ei meinaa tunnistaa omaksi itsekseen. Elokuvan yllättäjä on puolestaan Nicholas Hoult, joka näyttelee sekopäistä sotapoikaa juuri sopivasti maanisella etukenolla. Nuxin hahmo ei ole järin moniulotteinen eikä siksi varmaankaan Houltin uran haasteellisimpia  näyteltäviä, mutta mitäs tuosta – Hoult hoitaa kunnialla sen osan, joka hänelle on annettu.

Sotapoikien aneeminen mölyposse on Fury Roadin parhaita elementtejä. Tämä heiveröisten ja vähäveristen kaahottajien joukko koostuu laumasieluisista luupäistä, joilla ei ole vapaata tahtoa. Mieleen tulevat menneen syksyn terroriteot: kuten islamistitaistelijat, myös sotapojat ovat valmiita uhraamaan oman henkensä hallitsijan puolesta, koska rajan takana odottaa jotain parempaa. Immortan Joen kehittelemän mytologian mukaan taistelussa kuoleva sotilas herää uudelleen Valhallassa ja saa osallistua pitoihin muiden sankarien kanssa. ”I live, I die, I live again”, kuuluu sotapoikien hengennostatus.

MAX-MAX-nux-slit
War boys will be war boys: Nux ja Slit nahistelevat.

Aiemmissa Mad Maxeissa, lähinnä sarjan toisessa ja kolmannessa osassa, minua häiritsi ennen kaikkea kotikutoisen provokatiivinen visuaalisuus. Tiedän, että maantiesotureiden niitit ja nahkakalsarit ovat monelle juuri Mad Maxien ”se juttu” – minusta Rob Halford -puvustus on vain kiusaannuttavaa. Fury Roadissa elokuvasarjan visuaalinen puoli kuitenkin freesattu tavalla, josta pidän. Poissa ovat kasarihevikliseet; niiden tilalle on tullut elementtejä, jotka tuovat mieleeni sekä black metalin että industrialin visuaalisen maailman. Sotapoikien armeija on heiveröisessä aneemisuudessaan mahtava ilmestys – ja entä Imperian Joe itse, huh!

Paikoin Fury Road ampuu teatraalisuudessaan yli. Erityisesti Imperian Joen autoletkaa seuraava ”musarekka” ja sen katolla kaksikaulaista kitaraa vinguttava, pyjamahaalarin näköiseen vaatteeseen pukeutuva virtuoosi ovat ehkä jo liikaa. Missä tahansa muussa elokuvassa vastaava spedeily olisi yksinkertaisesti mautonta, mutta Mad Maxissa sen voi vielä niellä. Hyvän maun rajoja koettelevat spektaakkelit kuuluvat asiaan.

MAD-MAX-musarekka
Musarekka ja pyjamakitaristi.

Ai niin, se 3D! Fury Roadissa on muutamia kohtauksia, joihin 3D tuo merkillepantavaa visuaalista lisää. Paikoin efekti tuntuu toisaalta tekevän erityisesti kohtausten valaistuksesta jotenkin halvan näköistä. Fury Road on nimenomaan visuaalisesti kiinnostava elokuva, ja sen visuaalisuus pääsee hitosti paremmin esiin juuri 3D:nä. 3D ei kuitenkaan tarkoita juuri koskaan pelkkää plussaa – ei tälläkään kertaa.

Terveisiä George Millerille: tee jooko tälle jatkoa, ja tee se hyvin.

*****

Mad Max: Fury Road BD + BD 3D @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD + BD 3D (Steelbook) @ Discshop
Mad Max: Fury Road BD @ Discshop
Mad Max: Fury Road DVD @ Discshop
Mad Max Antohology BD @ Discshop