Rambo: Last Blood (2019) on yllättävän hyvä elokuva.
Mitä sitten, vaikka se nappasi kahdeksan Razzie-ehdokkuutta? Mitä sitten, vaikka Rotten Tomatoes ja IMDb sanovat hyh-hyh? Tämä ei ole mikään Casablanca, vittu. Tämä on Rambo, ja tämä antaa meille juuri sitä mitä Rambolta odotamme: äärimmäistä väkivaltaa, itseuhrausta, MacGyver-henkistä nikkarointia, kalliita erikoistehosteita ja Sylvester Stallonen hiestä ja verestä kosteita lihaksia.
John Rambo on asettunut vanhoilla päivillään Arizonaan isänsä hevostilalle, josta hän huolehtii yhdessä perheystävä Marianin ja tämän lapsenlapsen Gabriellen kanssa. Vietnamin sodassa saadut haavat hehkuvat kuumina ja kipeinä, eikä Rambo ole kyennyt solmimaan Mariania ja Gabriellea lukuun ottamatta merkittäviä ihmissuhteita. Ei se mitään – Rambo ei kaipaa enempää. Päivät kuluvat hevosten kouluttamisen ja päämäärättömän askartelun parissa.
Gabrielle päättää kuitenkin lähteä etsimään kadonnutta isäänsä rajan taakse. Kun isä löytyy, Gabrielle häviää kartalta. Rambon on lähdettävä etsimään tyttöä likaisesta, synkästä Meksikosta.
Myönnetään: elokuvan alkupuolella juoni etenee osin epäloogisesti ja harppaillen, eikä Gabriellen näyttelijän ammattitaidossa ole kehumista. Dialogi on kökköä ja alleviivaavaa. Kuva, jonka elokuva maalaa meksikolaisista, on raaka ja epäinhimillinen – tulenarka valinta aikana, jona Donald Trump toimii Amerikan presidenttinä. Tarina, jossa jenkkityttö lähtee Meksikoon ja joutuu siellä hakatuksi ja raiskatuksi, on jo nähty vähän liian monta kertaa. Ai niin, ja päivän pelastaa tietenkin kaikkivoipa valkoinen mies, joka ei pelkää kipua. Oo-wee.
Ja nyt, kun tämä kaikki on sanottu ääneen: mitä väliä? Kukaan tuskin toivoo Rambo-elokuvilta taitavaa tarinankerrontaa tai yllättäviä, nokkelia juonenkäänteitä. Jos odotuksesi olivat tällaiset, olet eksynyt väärään elokuvasaliin. Tätä me tahdoimme ja tätä me saimme.
Rambo on toimintaikoniksi poikkeuksellisen haavoittuva, suorastaan masokistinen hahmo. Rambo ottaa franchisen jokaisessa elokuvassa turpaan niin että ruksuu. En osaa kuvitella Arnold Schwarzeneggeriä tai Dolph Lundgreniä samaan tilanteeseen, jossa Stallone nähdään elokuva toisensa jälkeen. Juuri kärsimys tekee Rambosta kiinnostavan hahmon. Ilman tuskaansa hän ei olisi kiinnostava – hän ei olisi mitään.
Kun Stallonea on monotettu naamaan tarpeeksi kauan, on hänen aikansa kostaa. Hän suunnittelee vastaiskunsa jopa elokuvasarjan omalla mittakaavalla äärettömän veriseksi. Klassiset Rambot ovat väkivaltaisia, mutteivät graafisen väkivaltaisia elokuvia. Rambo IV oli ensimmäinen Rambo-elokuva, jonka ikäraja nousi 18 vuoteen. Ehkäpä Last Bloodin väkivalta menee perinteisemmän toimintaelokuvan ystävien mielestä jopa liian pitkälle.
Njäeh, sanon minä. Tämä on juuri hyvä näin.
En pitäisi Rambo: Last Bloodista näin paljon, ellei minulla olisi pitkää ja tunteikasta historiaa vanhempien Rambo-elokuvien parissa. Pidän Last Bloodista osittain juuri siksi, että se tuo mieleeni First Bloodin.
Last Blood on saagalle kunniakas lopetus – jos se edes on lopetus. Elokuvan ohjaaja Adrian ”who-is-this-guy-anyway” Grünberg on todennut, että Last Blood ”sulkee ympyrän” ja jäänee siis franchisen viimeiseksi elokuvaksi. Stallone itse on tuuminut toivovansa Rambo-prequelia – elokuvaa John Rambon elämästä ennen Vietnamia. En ole varma, kuinka hyvin konsepti toimisi. John Rambo on sykkivää kipua – siinä se. Mitä järkeä koko hahmossa on, jos kipu pyyhitään pois ja Rambosta tehdään nuori, terve ja toiveikas?
Saa nähdä, miten käy. Selvää on, että jos mitä tahansa Rambo-franchiseen liittyvää vielä julkaistaan, olen valmis maksamaan.
Jos juoni ei kompastelisi elokuvan alussa niin pahasti, antaisin Last Bloodille auliisti neljä tähteä.
*****
Olen saanut tekstin kirjoittamista varten BD-tallenteen VLMedialta, jonka verkkokaupasta Last Bloodia sopii ostaa. Linkin klikkailu ei hyödytä minua taloudellisesti.
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Yeah! Just noin. Ei paljoa lisättävää. Olimme kaverin kanssa katsomassa ja kyllä tykastyimme. Kuuluu 2010-luvun elämyksiini. Ei tiukan ja häikäilemättömän suoran nelosen vertainen ollenkaan mutta iskev kuin mikä. Itse en yleistäisi kartellia meksikolaisiin, mutta ymmärrän pointin näinä korrektiuden aikoina. Intiaanit, venäläiset ja nyt kartelli. Näinhän se menee. Ilahduin arviostasi.
TykkääTykkää
On jäänyt mieleen että sä tykkäsit nelosesta 🙂 Se ei mulle erityisesti kolahtanut, mutta nyt niin moni muukin on sanonut että nelonen on ykkösen jälkeen parasta Ramboa, joten vähän jo kutkuttelee katsoa se uudelleen. Ehkä jotain jäi multa aiemmin tajuamatta.
TykkääTykkää
Minusta ykkönen on eri lajityyppiä kuin muut. Ei vertailtavissa niihin. Kakkonen ja kolmonen ovat roskaa, totista kitsiä (en ole kumpaakaan koskaan jaksanut katsoa kokonaan). Nelonen (eikä missään nimessä director’s cut, joka on mielestäni vähemmän karkea ja suora) häiritsi luovasti kaltaistani vassarihumanistia, joka yrittää suhteellistaa kaiken mauttomaksi ja hajuttomaksi. Sen häikäilemättömyys, suoruus ja manipuloivuus oli kuin lekalla päähän. Ja nautin sen ankarasta tiiviydestä ja lakonisuudesta. Ja Stallonen upeasta läsnäolosta. Ja rakastan katarttista loppua. Seitsemän samuraita yhdessä miehessä (siinänhän sen esikuva on).
Vitonen ei ole tietenkään sen veroinen, mutta voi että me tosiaan nautittiin kamun kanssa siitä. Kokemuksena 5. Muita tähtiä en suostu antamaan.
TykkääTykkää
Ymmärrän pointin, mutta mitä lajityyppiä ykkönen sitten on ja mitä kakkonen ja kolmonen? Leffat ovat tosi erilaisia, mutta lajityyppi on silti toiminta.
Onhan leffat 2 ja 3 tosi pömpöösejä, ei niitä tarvitse katsoa enää ikinä. Mutta ykkönen on mahtava ja tuon nelosenkin voisi tsekata uudestaan.
TykkääTykkää
Eka on enemmän trilleriä, muut puhdasta toimintaa. Ne ovat ikään ku janan toisissa päissä. Perheyhtäläisyyttä tietenkin löytyy. Mutta tuosta nelosesta ja ekasta en oikein pysty puhumaan vertaillen.
TykkääTykkää
Mjooo. Oon itse katsonut ykkös-Ramboakin ihan toimintana, vaikka toki siinä on enemmän trillerin piirteitä kuin muissa osissa. Mutta olen samaa mieltä että 2 ja 3 on ihan eri maailmasta.
TykkääTykkää