A Ghost Story (2017) arvostelu

A Ghost Story (2017)

A Ghost Story (2017) on elokuva siitä, mitä tapahtuu, kun elämä fyysisessä kehossa päättyy. Se on kummitustarina, joka kerrotaan poikkeuksellisesta näkökulmasta – kummituksen näkökulmasta.

Nuoripari C (Casey Affleck) ja M (Rooney Mara) asuu nuhjuisessa omakotitalossa uinuvalla asuinalueella. Pari tekee muuttoa – M pakkaa tavaroita, mutta C viivyttelee. Juuri ennen muuttoa C kuolee auto-onnettomuudessa. Hän ei ole vielä valmis jättämään M:tä, ja jääkin siksi seuraamaan M:n elämää.

M ja C ovat onnellinen nuoripari.

A Ghost Storyn alkuosa kuvaa M:n hiljaista ja yksinäistä surutyötä. Vaikka hän ei itke tai huuda, tiedämme, että hänen sisällään myllertää – jo tässä vaiheessa musiikki on elokuvan tärkein tunteiden välittäjä. M:n suurieleisin yritys käsitellä menetystä nähdään kohtauksessa, jossa hän syö piirakkaa C:n katsellessa – kokonaiset kuusi minuuttia putkeen. Kameralla ei ole kiire minnekään, vaan se antaa M:n olla ja mutustaa.

Piirakka ei ole pelkkä piirakka – tässä tapauksessa se tarkoittaa elämää, iloa, kouriintuntuvia pieniä nautinnon aiheita. M haluaisi niellä ne kaikki kerralla, muttei pysty.

C on kuin yksin kotiin jätetty lemmikki.

Ja lopulta M lähtee. Nyt tapahtuu jotakin kiinnostavaa: elokuvan päähenkilö vaihtuu. Olemme tähän asti olettaneet, että tämä elokuva kertoo M:n surutyöstä, mutta ei. Elokuvan keskeisin hahmo onkin C – eikä hänen osansa ole iloinen. Hän seisoo yhteisen kodin ikkunan takana pihatielle tuijottaen – kuin lemmikki, joka odottaa koko päivän omistajaansa kotiin. Hänen olemassaolonsa on sidottu muistoon C:stä, eikä mikään sen ulkopuolella liikuta tai kiinnosta häntä.

Elokuvakerronnan kannalta tilanne on jännittävä: C on riisuttu omasta persoonastaan. Hänellä ei ole enää ääntä eikä kasvoja – hänen ruumistaan (sikäli kun siitä on jotain jäljellä) peittää valkoinen lakana. Näyttelijäntyön merkitys A Ghost Storyn kerronnassa on poikkeuksellisen pieni – suurimman osan ajasta sillä ei ole osaa eikä arpaa koko elokuvassa.

C joutuu yhä etäämmäs vanhasta elämästään M:n kanssa.

Siksi näyttämöllepanon ja musiikin sekä äänisuunnittelun roolit ovat sitäkin suuremmat. Ilman musiikkia A Ghost Story olisi kuollut elokuva. Se olisi toki kaunis – mukana on muutamia äärettömän tenhoisia, varhaisen aamun tai alkuillan matalan valon maalaamia kohtauksia -, mutta kuollut ja kylmä. Juuri musiikki luo A Ghost Storyyn sen kaihoisankipeän tunnelman.

A Ghost Story on kuvattu nostalgisella 4:3:n kuvasuhteella, ja kuvan nurkat on pyöristetty. Kuvan muoto tuo elokuvaan tiettyä valokuvamaisuutta ja vaikutelmaa yksityisyydestä. Aivan kuin katselisimme jonkun perhealbumia, toisen ihmisen yksityisiä muistoja, tulematta kuitenkaan itse nähdyiksi. Ja juuri näin C tekee: hän seuraa ensin M:n elämää, ja sen jälkeen vieraita perheitä, jotka muuttavat taloon M:n jälkeen.

Kaikki on kiinni M:n ja C:n yhteisestä kotitalosta.

Aika kuluu A Ghost Storyssa omituiseen tahtiin. Elokuvassa käytetään jatkuvasti tehokeinona tiivistystä, jossa tarinamaailman aika kuluu huomattavasti nopeammin kuin kerronnan aika. Joitain kymmeniä sekunteja kestävän otoksen aikana tarinamaailman aikaa voi kulua päiviä, jopa vuosia. Tämä heijastaa C:n aikakäsitystä: aika on menettänyt merkityksensä, eikä siitä ole enää olemassaolon mittatikuksi.

Lopulta tarinan kausaliteetti kyseenalaistuu. Jäin siihen käsitykseen, että hieman hämärien syy-seuraussuhteiden vaikutuksesta C jää taloon, jotta voisi kuolla, jotta voisi jäädä taloon, jotta voisi kuolla.

*****