Lost (2004–2010) -sarjan arvostelu – Yli 10 vuotta myöhemmin

Lost (2004-2010)

Kun Lost (2004-2010) alkoi pyöriä Nelosella vuonna 2006, en kokenut sarjan konseptia järin kiinnostavaksi. Jäi katsomatta. Sittemmin kohina sarjan ympärillä alkoi kasvaa, ja Lost alkoi nauttia kulttisuosiota. Noin 13 vuotta myöhemmin sarjan konsepti alkoi kutkuttaa minuakin. Tuntui siltä, että jään paitsi jostakin olennaisesta, jos en tiedä, mistä Lostissa on kyse. Siispä mars kirjastoon DVD-bokseja lainaamaan.

On vuosi 2004. Australiasta Los Angelesiin lentävä matkustajakone putoaa keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalle saarelle. Osa matkustajista menehtyy onnettomuudessa, osa selviää kolhuilla ja kokoilee itseään saaren rantahietikolla. Paniikki valtaa paratiisinomaisen, valkean hiekkarannan.

Kaaos täyttää rannan. Kuvassa lääkäri Jack, lasta odottava Claire ja lörppäsuu Hurley.

Lostin alku tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran ja siitä tehdyt elokuva-adaptaatiot. Ensimmäisten päivien aikana selviytyjät keskittyvät, no… selviytymään. Vain elämän jatkumisella ja saarelta pois pääsemisellä on merkitystä, joskin osalla on aikaa ja voimia kinastella myös aurinkovoiteesta.

Hiljalleen selviytymistaistelusta kuoriutuu yhä selkeämmin valtataistelu. Sarjan voimahahmot alkavat ohjailla tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan. Selviytyjät alkavat löytää merkkejä siitä, että saarella tapahtuu jotakin selittämätöntä. Saaren tapahtumien kerrontaan limittyy runsaasti takaumia, joiden myötä pääsemme tutustumaan paremmin päähenkilöiden taustoihin ja persoonallisuuksiin.

Lostin ydinjengi koossa: Kate, Jack, Sayid, Locke ja Sawyer. Claire (vas.) sattuu hengailemaan mukana.

Selkäkirurgiaan erikoistunut lääkäri Jack Shepard nousee selviytyjien johtoon. Häntä jeesailevat Persianlahden sodassa kunnostautunut viestintäupseeri Saiyd Jarrah ja kaunis Kate Austen, joka kantaa mukanaan suurta, ilkeää salaisuutta. Omapäinen ja kireä Sawyer pudistelee päätään vieressä. Sivusta seurailee myös salaperäinen John Locke, jolla ei muista selviytyjistä poiketen ole mikään kiire pois saarelta.

Toisella ja kolmannella tuotantokaudella ajatus kotiinpaluusta alkaa väistyä sivuun, kun saaren sisäiset tapahtumat vievät yhä enemmän huomiota. Selviytyjillä ei yksinkertaisesti ole enää aikaa haaveilla kotiinpaluusta ja ikävöidä perheitään.

Kolme viimeistä tuotantokautta ovatkin jo jotain ihan muuta.

Luvut 4, 8, 15, 16, 23 ja 42 toistuvat eri yhteyksissä.

Lost on kuin sipuli: se on kuorittava kerros toisensa jälkeen, hitaasti ja huolellisesti. Se käynnistyy selviytymisdraamana, muuttuu sitten seikkailuksi ja päättyy jonkinlaisena scifinä.

Lost alkaa ikään kuin tiukasti rajatusta kuvasta, jossa näkyy vain joukko lentokoneonnettomuuden selviytyjiä. Jakso ja kausi toisensa jälkeen kamera kuitenkin zoomaa kauemmas ja kauemmas selviytyjistä, jolloin kuvaan mahtuu paljon muutakin. Lopulta huomaamme, että saaren selviytyjät eivät olekaan kuvan pääkohde, vaan vain yksi asia suuressa kokonaisuudessa.

Luulimme, että Lost kertoisi selviytyjistä.  Tosiasiassa enemmän kuin selviytyjistä se kertoo itse saaresta, jonka historia ulottuu kauas menneisyyteen. Vaikka sarjan alussa annetaan toisin ymmärtää, sarjan määrittävä tekijä eivät ole ihmiset, vaan saari. Jos sarjaa ennalta tuntematon katsoja näkisi peräjälkeen sarjan ensimmäisen ja viimeisen jakson, olisi näitä vaikea tunnistaa saman sarjan jaksoiksi.

Saari on täynnä arvoituksia ja vaaroja.

Lost on yksi niistä sarjoista, joista voidaan hahmottaa kokonainen mytologia. Tässä mielessä sarja muistuttaa huomattavasti esimerkiksi Twin Peaksia ja Carnivàlea. Taustamateriaalin määrä on valtava. Meille on selvää, että näemme kaikesta vain pintakerroksen, ja meidät valtaa halu tunkeutua tuon kerroksen läpi mytologian ytimeen. Twin Peaksissa, Carnivàlessa ja Lostissa se jää vain toiveeksi – tietenkin.

Lostin viehätysvoima perustuu siihen, että sen maailma laajenee jatkuvasti. Se kuitenkin osoittautuu sarjan lopussa sen haasteeksi: kun tarinalinjoja on auottu vähän joka suuntaan, ei niiden päätteleminen onnistukaan noin vain.

Mitä kauemmin selviytyjät saarella viipyvät, sitä kummallisempia asioita he kohtaavat.

Lost jättääkin avoimeksi valtavan määrän kysymyksiä. Erityisesti sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla tapahtuu monia merkillisiä asioita, jotka saavat katsojan odottamaan selityksiä tai vastauksia. Osaan kysymyksistä saadaankin vastaus sarjan loppuun mennessä – osan toivotaan sen sijaan vain painuvan hiljaa unohduksiin. Lost antaakin katsojille jatkuvasti harhaanjohtavia vihjeitä, eikä ole ensinkään tyylikästä jättää näitä langanpätkiä päättelemättä. Tästä kertoo se, että monien Lostpedia-artikkelien lopussa listataan artikkelin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät sarjan puitteissa saaneet vastauksia. (Älä muuten mene lueskelemaan Lostpediaa ennen kuin olet katsonut sarjan – minä menin ja onnistuin täten spoilaamaan monta keskeistä juonenkäännettä itseltäni.)

Kaikkea ei tarvitse kädestä pitäen selittää, ja usein televisiokerronnassa onkin hyvä jättää varaa tulkinnalle ja epävarmuudelle. Lostin tapauksessa ei ole kuitenkaan tästä – se yksinkertaisesti huijaa katsojia, kun se vihjailee sitä sun tätä ja jättää asian sitten roikkumaan.

Backgammonin nappulat edustavat hyvää ja pahaa.

Lostin keskeisimmät teemat rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. Tähän liittyvä merkki ovat myös erilaiset esineet ja näyttämöllepanon ratkaisut, joissa korostuvat mustan ja valkoisen välinen voimakas kontrasti. Musta ja valkoinen korostuvat erityisesti erilaisissa peleissä, kuten shakissa, backgammonissa, dominossa ja senetissä. Lostissa esiin nousevia vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi vapaa tahto ja kohtalo, elämä ja kuolema, konflikti ja yhteistyö, totuus ja valhe, järki ja usko.

Lostin tärkein vastakkainasettelu on vanha tuttu hyvä ja pahan välinen ristiriita. Oikeastaan koko sarja on palautettavissa ajatukseen hyvän ja pahan välisestä tasapainosta. Harmi, ettei hyvän ja pahan käsitteitä problematisoida enempää – ihmiset vain ovat ”hyviä” tai ”pahoja”, ja asia on sillä selvä.

Locke ja Jack

Ihastun televisiosarjoissa helposti hahmoihin, ja niin kävi myös Lostin tapauksessa. Erityisesti minua kiehtoo Jackin ja Locken välinen ristiriita. Locken ja Jackin välinen jännite konkretisoituu jaksossa Man of Science, Man of Faith – Locke edustaa sarjassa uskoa (tai ehkäpä pikemminkin intuitiota), Jack taas tiedettä ja järkeä. Jack on alusta lähtien selviytyjien ”the good guy”, jolta muut kysyvät neuvoa ja jonka ohjeita he tottelevat.  Locke on puolestaan antagonisti: meidän on vaikea ymmärtää häntä. Hän on omituinen, jopa pelottava. Ja kun hän kertoo, ettei halua lähteä saarelta, pidämme häntä mielenvikaisena. Vaikka sarjan edetessä Locken valintoja on toisinaan vaikea ymmärtää, pidän Locken hahmosta valtavan paljon. Sen sijaan Jackin valinnat ovat usein järkeviä – ja silti tyyppinä Jack on yksinkertaisesti ankea.

Locken lisäksi pidän valtavasti myös sarjan toisesta antagonistista – tarkoitan nyt Sawyeria. Kehityskaari, jonka Sawyer käy läpi sarjan mittaan, on vertaansa vailla. Sarjan alussa hän on itsekäs, häily ja ilkeä. Hän kohtelee joukon naisia tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin varmaankin häirinnäksi tai kiusaamiseksi. Alusta lähtien kuitenkin aavistamme, ettei Sawyer ole pelkkä kusipää – että hän pystyy parempaan.  Tämä aavistus osoittautuu oikeaksi.

Sawyer

Myös Sayid Jarrah kuuluu lempihahmoihini. Sayid, jota esittää muun muassa Dianassa näytellyt Naveen Andrews, on traaginen hahmo: hän on tehnyt muille ihmisille hirvittäviä asioita ja kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa. Teoistaan huolimatta – tai kenties niiden vuoksi – hänellä on vahva oikeudentunto. Hän on myös hyvin romanttinen hahmo. Hän on menettänyt elämässään paljon, eikä häpeile saamiaan haavoja. Lisäksi hän on voimakas ja nopea reflekseiltään, ja muistuttaa siksi paikoin toimintaelokuvan sankaria. Se, että Saiyd on kotoisin Lähi-Idästä, on keskeinen osa hänen identiteettiään: tavallisella yhdysvaltalaismiehellä näin voimakkaat piirteet olisivat olleet epäuskottavia ja omituisia.

Sayid Jarrah

Lempihahmoistani voin mainita vielä pari: Desmond, joka nousee sivuhahmosta äärimmäisen keskeiseksi henkilöksi, ja Juliet, jonka sydän on puhdasta kultaa. Inhokkejakin löytyy. Tuittupäistä ja lapsellista Clairea inhosin sarjan alusta loppuun asti. Myöskään paskantärkeää ja prinsessamaista Shannonia en voinut sietää. Nämäkään hahmot eivät olleet huonosti suunniteltuja, vaan ainoastaan ärsyttäviä. Mainita täytyy myös kolmannella tuotantokaudella esiin nousevat Nikki ja Paulo, jotka olivat paitsi rasittavia, myös kehnosti kirjoitettuja hahmoja.

Lost on paitsi hyvä sarja, myös jännittävä sukellus yli kymmenen vuoden takaiseen kollektiiviseen mieleemme. Tästä siis silloin joskus puhuttiin – tästä kaikesta minä jäin paitsi. Elämys olisi varmasti ollut voimakkaampi, jos olisin saanut käydä sen läpi samaan aikaan kuin kaikki muut. Televisio on lopultakin tavattoman yhteisöllinen viihdemuoto – parempi kopata sarjasta kuin sarjasta kiinni heti kuin yli 10 vuotta myöhemmin.

*****

Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****

William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Witch Hunt (1994) arvostelu – Hollywoodin noitatouhut

Witch Hunt (1994)

Witch Hunt (1994) on komediallinen, yliluonnollinen rikosmysteeri 1950-luvun Hollywoodista, jossa noituus on totisinta totta ja osa arkipäivää. Virkaintoinen senaattori Crockett (Eric Bogosian) on ottanut missiokseen kieltää noituuden lailla ja ahdistelee sen harjoittajia minkä ehtii. Yksityisetsivä H. P. Lovecraft (juu’u – luitte oikein; roolissa Dennis Hopper) pysyttelee erossa taikuudesta, mutta tekee kuitenkin läheistä yhteistyötä noitana tunnetun Hypolita Kropotkinin (Sheryl Lee Ralph) kanssa.

Lovecraft saa toimeksiannon näyttelijätär Kim Hudsonilta (Penelope Ann Miller), joka epäilee miehensä, tuottaja N. J. Gottliebin olevan uskoton. Lovecraft ryhtyy selvittämään asiaa, muttei ehdi tutkimuksissaan pitkälle ennen kuin Gottlieb-rassu murhataan. Kaikki viittaa siihen, että Gottlieb on surmattu taikakeinoin: lähes kaksimetrinen mies löydetään toimistonsa lattialta kutistuneena niin pieneksi, että hänen ruumiinsa kannetaan rikospaikalta lounaslaatikossa.

Hypotila ja Lovecraft työskentelevät samoissa toimistotiloissa.

Lovecraft heittää vesilintua Hudsonilta saamallaan toimeksiannolla ja ryhtyy tutkimaan Gottliebin surmaa Hypolitan avustuksella. Jäljet johtavat omituisen puhtaaksi puunattuun rantahuvilaan ja sen jälkeen taloon, jonka henkilökunta toteuttaa taikuuden avulla vieraiden villeimmätkin toiveet. Matkan varrella Loveraft törmää pariin otteeseen vanhaan tuttuunsa Finn Machaan (upea Julian Sands) – taitavaan, yksisilmäiseen noitaan, joka herättää Hypolitassa pahoja aavistuksia.

Witch Huntin maailmassa mikä tahansa voi olla silmänlumetta. Yksi elokuvan kantavista teemoista onkin se, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Kyse ei ole pelkästään noituudella rakennetuista illuusioista, vaan meille kaikille tutuista ilmiöistä: valehtelijoista, kaksinaamaisista ihmisistä ja takinkäätäjistä.

Eksoottisen talon emäntä Vivien Dart muovaa kuiskauksillaan kauppatavarasta asiakkaalle mieluisan.

Taikuus on Witch Huntin maailmassa pelkkä väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Se tekee elämästä kätevämpää ja mukavampaa siinä missä vaikkapa sähköinen hiustenkuivain tai kaunis auto. Jos joku käyttää taikuutta itsekkäisiin tarkoituksiin – ja näin Witch Huntissa myös tapahtuu -, ei vika ole taikuudessa sinänsä, vaan henkilön motiiveissa.

Witch Huntin perusasetelma heijastelee 1950-luvun kommunistivainoja, jotka alkoivat, kun senaattori McCarthy keksi hakea uralleen nostetta syyttämällä milloin ketäkin kommunistiksi. Noita- ja kommunistivainojen rinnastaminen toisiinsa on sinänsä nokkelaa, mutta yhtäläisyyksien käsittely jää tyngäksi. Analogiaa olisi ollut syytä viedä pidemmälle ja etsiä lisää kytköksiä ilmiöiden väliltä.

1990-luvun erikoistehosteita. Good times.

Witch Huntin näyttämöllepano tuo mieleen Tim Burtonin elokuvat, ennen kaikkea Saksikäsi Edwardin ja Cry Babyn. Taikatemput on toteutettu 90-luvun alulle ominaisella tyylillä, jossa nojataan vahvasti kömpelöihin trikkikuviin. Aika on patinoinut elokuvaa kauniisti: toisaalta sen fiftarivaikutteisesta estetiikasta voi tykätä ilman ironian häivääkään, toisaalta ysäriefektit lämmittävät jokaisen sisintä kaihertavaa nostalgiannälkää.

*****