Hagazussa (2017) on folk horror -elokuva Albrunista – nuoresta naisesta, joka syntyy ja kasvaa erossa ihmisistä, vieraana kaikista yhteisöistä. Albrumin lapsuuden maailma on täynnä taikauskoa ja pimeyttä. Hän asuu yksin äitinsä kanssa – missä isä on, sitä emme saa tietää. Pimeänä talviyönä Albrunin kotimökin tienoille ilmestyy kolme eläinten nahkoihin ja sarviin pukeutunutta miestä, jotka syyttävät Albrunia ja hänen äitiään noidiksi ja että heidät pitäisi polttaa hengiltä. Albrun kokee jo varhain väkivallan uhkaa. Ensin uhkan muodostavat vieraat miehet, mutta vaara vaanii myös kodin seinien sisällä. Albrunin äiti sairastuu vakavasti ja on ennen kuolemaansa houreinen. Lääkäri käy kylässä, mutta lähtee todettuaan äidin menetetyksi tapaukseksi, ja jättää Albrunin yksin huolehtimaan äidistään.

Albrun traumatisoituu siis jo varhain vakavasti. Hänet jätetään heitteille, ja hän kokee asioita, joita pienen tytön (tai oikeastaan kenenkään muunkaan) ei pitäisi kokea.

Tapaamme Albrunin jälleen nuorena naisena – ja nyt hänestä on tullut äiti. Lapsen isän henkilöllisyys ja olinpaikka on suuri kysymysmerkki. Myöhemmin saamme vahvan aavistuksen siitä, keitä sekä Albrunin että hänen lapsensa isät ovat. Vaikka Albrun elää vanhasta tottumuksesta erakkona, hän yrittää käydä kauppaa läheisen kyläyhteisön kanssa. Vastaanotto on aluksi kalsea, mutta Swinda-niminen nainen puolustaa Albrunia. Hetken näyttää siltä, että naisten välille on syntymässä ystävyyttä.

Hagazussa on naiskeskeinen elokuva. Kaikki elokuvan keskeiset hahmot ovat naisia: Albrun, hänen äitinsä, hänen tyttärensä ja Swinda. Mukana on heidän lisäkseen vain pari mieshahmoa, ja he ainoastaan vilahtavat elokuvassa. Tarina korostaa erityisesti äitien ja tyttärien välisiä suhteita. Sekä Albrun että hänen äitinsä yrittävät olla hyviä äitejä, mutta lopulta kummankin todellisuudentaju järkkyy niin, ettei Vuoden Äiti -palkintoja tipu.

Albrun vaikuttaa olevan syntyperänsä vuoksi tuomittu epäonneen ja kärsimykseen. Sen lisäksi hän kohtaa kanssaihmisiltään syvää pahansuopuutta. Hän joutuu kohtaamaan samoja syytöksiä kuin hänen äitinsä: häntä epäillään noidaksi, syntiseksi.

Osuvatko syytökset sitten oikeaan? Vaikea sanoa. Albrun tai hänen äitinsä eivät tee mitään, mikä viittaisi suoranaisesti noituuteen. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että he ovat yhteisön hylkäämiä naisia, joiden on pakko tulla toimeen omillaan ja joita aletaan heidän itsenäisyytensä vuoksi vainota. He muodostavat uhkan perinteiselle kristilliselle perhemallille, joka muodostuu isästä, äidistä ja lapsista.

Hagazussa ei juonellisesti ole järin tyydyttävä tai kiinnostava elokuva. Tapahtumien väliset kausaalisuhteet ovat hämäriä, ja usein on epäselvää, mitä oikeastaan tapahtuu ja minkä vuoksi. Tämä antaa tulkinnanvapautta, mikä noin lähtökohtaisesti on hyvä asia, mutta nyt vapautta on jo liikaa. Vaikuttaa siltä, että tekijät eivät ole oikein tienneet, mitä Albrunin tarinalla pitäisi tehdä tai millaiseksi se pitäisi kertoa.

Mutta ei se mitään, sillä visuaalisesti ja äänisuunnittelun sekä musiikin osalta Hagazussa on mitä kaunein elokuva. Alusta loppuun asti sitä leimaa synkkä, ahdistava, pahaenteinen ja samalla kaunis tunnelma. Hagazussa on myös taitavasti näytelty – erityisesti Albrunin ja hänen äitinsä työskentely on vaikuttavaa. Elokuvassa on poikkeuksellisen vähän dialogia, joten näyttelijöiden kehonkielellä ja ilmeillä on kerronnassa ratkaiseva merkitys. Myös elokuvan tyylille ominainen hitaus on kiehtovaa: minnekään ei ole kiire, kaikki tapahtuu ajan kanssa. Kameralla on aikaa viivähtää Alppien rinteillä tai sammaloitunutta metsää.

Hagazussassa kuvataan poikkeuksellisen runsaasti ja alleviivatusti kävelyä: näemme polkua vasten painautuvia jalkoja ja lumihankeen jääviä jälkiä. Tämä luo vaikutelman siitä, että vaikka Albrun pysyy elokuvassa pääosin kotonaan ja sen lähiympäristössä, on elokuvassa kyse jonkinlaisesta matkanteosta.

Kyse on metaforisesta matkasta, joka on alkanut jo ennen Albrunin syntymää ja joka ehkä päättyy Hagazussan loppukohtaukseen. Tähän viittaa myös elokuvan alaotsikko, A Heathen’s Curse: kirous on omanlaisensa matka, jota jokainen sukuun syntyvä nainen kerrallaan jatkaa.

Hagazussaa on verrattu paljon The Witchiin (2015), ja sinänsä oikeutetusti. Hagazussa on kuitenkin elokuvana huomattavasti hitaampi, lyyrisempi ja epämääräisempi kuin jenkkihenkinen The Witch. Paljon enemmän Hagazussa on mielestäni sukua kolumbialaiselle Luzille (2019), joka niin ikään on kaunis, mutta juoneltaan turhan hähmäinen folk horror -elokuva.

*****