WandaVision (2020) on minisarja vastanaineesta pariskunnasta, joka muuttaa uuteen kaupunkiin – tai sellaisena sarja ainakin alkaa. Ensimmäisessä jaksossa pariskunnan eli Wandan ja Visionin elämä kuvataan huolettomana ja kepeänä sattumuksien sarjana 50-luvun perhekomedian tyyliin. Keskiluokkaisen idyllin laitamailla pyörii utelias ja yliavulias naapuri Agnes.

Pian huomaamme, että Wanda ja Vision eivät olekaan mikä tahansa nuoripari: heillä molemmilla on yliluonnollisia kykyjä. Vision voi kulkea seinien läpi, ja Wanda pystyy siirtämään esineitä pelkän mielensä voimalla. Tunnelma on hassunhauska. Kommellukset muistuttavat 60-luvulla tehdystä Vaimoni on noita -sitcomista, jossa niin ikään sekoitetaan keskenään tavallista perhekomediaa ja yliluonnollisia tapahtumia.

Vaikka meno on päällisin puolin kepeä, jotain on kuitenkin pielessä: Wanda ja Vision eivät muista lainkaan elämäänsä ennen Westview’n pikkukaupunkiin saapumista. Arkeen ilmestyy omituisia repeämiä, jotka viittaavat siihen, että kiiltokuvamaisen perhearjen alta löytyy toinen todellisuus.

Samaan aikaan toisaalla Monica Rambeau heräilee sairaalassa. Monica on saanut pahan tällin ilmeisesti jossakin aiemmassa Avengers-elokuvien tapahtumassa (en tiedä missä, en tiedä miksi, ei kiinnosta), mutta palailee hieman toivuttuaan takaisin työn pariin. Westview-nimisen pikkukaupungin laitamilla tapahtuu jotain outoa: kylää ympäröi läpäisemätön voimakenttä. FBI on päättänyt selvittää, mikä meininki, ja Monica tulee apuun. Seuraa supersankarigenrelle ominaista nyhväystä, jossa tylsät mutta ah niin samaistuttavat nörtit ovat avuliaita oikeasti olennaisille hahmoille.

Ymmärrämme pian, että näkemämme sitcom-jaksot ovat hauraan mieleen luomuksia – yrityksiä ylläpitää jonkinlaista koherenttia käsitystä todellisuudesta tilanteessa, jossa oma elämä on pirstaloitunut. Ohjelmien rakenne on turvallinen: niissä on alku, keskikohta ja onnellinen loppu. Tarinat sirklaavat kehää ja palaavat lopulta sinne mistä ovat alkaneet. Pidän tästä ajatuksesta – televisiosarjan jaksoista eräänlaisina lumisadepalloina. Tarinat luovat turvallisuudentunnetta ja luovat meille tunteen siitä, että todellisuus pysyy ennalta piirrettyjen rajojen puitteissa.

WandaVisionin kiehtovin elementti ovat sen genrepastissit eri aikakausien sitcomeista. Läpi käydään jokainen vuosikymmen 50-luvulta 2000-luvulle asti keskimäärin yhden vuosikymmenen tahtia per jakso. Tämä tehdään sulassa yhteisymmärryksessä katsojan kanssa: me tiedostamme jo ensimmäisen jakson alussa, että nyt leikitellään sitcomin lajityypillä. Hahmojen roolit ja juonien kulut heijastelevat sitcomien vakiintuneita kaavoja ja tarjoavat tuttuudessaan turvaa, kunnes tarinamaailman keinokudokset rikkoutuvat. Todellisuus on tarinaa turvattomampi paikka.

Tähän liittyvä metataso on yksi WandaVisionin kiehtovimmista piirteistä. Me ymmärrämme, että myös WandaVision on keinotekoinen viritelmä – tarinallinen kehto, joka antaa meille, katsojille, mahdollisuuden kokea olevamme turvassa.

Mutta kuten tällaisissa tapauksissa yleensä, kakku lässähtää heti kun illuusio rikotaan kunnolla. Minun mielenkiintoni sarjaan alkoi rapista nopeasti, kun Marvel-universumille ominaiset elementit tulivat vahvemmin mukaan sarjaan. Marvel-elokuvista minua kiinnostavat ainoastaan Thorit ja tietenkin uusi Loki-sarja. Ensimmäisen Avengersin katsoin vain Thorin ja Lokin hahmojen vuoksi. Wanda ja Vision eivät olleet minulle ennalta tuttuja hahmoja. Kaltaiselleni katsojalle sarjan alkuosa on metkaa katselavaa, loppupuolen mätkinnät ja laserhulluttelut eivät niinkään.

Niille katsojille, jotka tuntevat Marvel-universumin paremmin, sarja on varmasti hyvin erilainen kokemus. En arvaile enempää että millainen – siitä löytynee netistä paljon tekstejä.

*****