Resident Evil (2026) arvostelu & zombien filosofiasta ja vähän tekoälystä

Resident Evil (2026)

Noin yleisesti en välitä zombiehommista – elokuvista, kirjoista tai peleistä. Ongelma ei ole siinä, etteivätkö zombit voisi olla filosofisesti kiinnostava ja käyttökelpoinen metafora. Oikeastaan zombi on toimijuutensa, persoonansa ja yksilöllisyytensä menettäneenä olentona filosofisessa mielessä hyvinkin jännittävä otus. Zombigenre voisi olla kiinnostava myös postapokalyptisena lajityyppinä. Mikä tässä sitten mättää? Ehkä se että keskimäärin zombigenressä omien havaintojeni mukaan keskitytään halpamaiseen säikyttelyyn ja erikoistehosteisiin. Ehkä olen väärässä. Ehkä olen vain katsonut vääriä zombileffoja? En esimerkiksi ole katsonut tai pelannut The Last of Usia. Pitäisikö?

Oli niin tai näin, näistä syistä Resident Evil -franchise on jäänyt minulle vieraaksi. Mutta kas kummaa: vastikään teattereihin tupsahtanut, simppelisti nimetty Resident Evil -reboot (2026) oli minulle positiivinen yllätys. Päädyin elokuvan enskariin puhtaasti ohjaaja Zach Creggerin (jonka Weapons-elokuvasta tykkäsin julmetusti) nimen ja nokkelasti tehdyn trailerin houkuttelemana. (Jatkossa viittaan Resident Evil -nimellä juuri tähän vuonna 2026 julkaistuun elokuvaan.)

Resident Evilin traileri on taiten tehty. Toisin kuin monet nykytrailerit, se ei kerro elokuvasta liikaa: se paljastaa juonikulun elementtejä ehkäpä puoleen väliin asti – loppuosasta mukana on vain muutamia välähdyksiä. Se vetää katsojan teatteriin valottamalla elokuvan pelottavia hetkiä. Siksi minulle tuli yllätyksenä se, että elokuva on älyttömän hauska.

Jos lähtee jäiselle tielle ilman nastarenkaita, auto saattaa heittää volttia.

Sairaaloiden välillä lähettinä sukkuloiva Bryan (ihana Austin Abrams) on jo suunnistamassa pitkän työvuoron jälkeen tyttöystävänsä luo kotiin, kun häntä pyydetään hoitamaan kiireellisesti vielä yksi toimitus. Tyttöystävä on saanut pissatikkuun kaksi viivaa, joten kotona odottaa vakava keskustelu siitä, mitä tehdä vatsassa kelluvalle solupallerolle. Tuplapalkka kuitenkin saa Bryanin tarttumaan keikkaan, vaikka matka vie vuoriston liukkaille teille ja lumituiskuun. Bryanin auton renkaat eivät kuitenkaan sovi talvikeleille, ja pian etupuskurissa kopsahtaa.

Sitten ollaankin jo videopelimaisella temppuradalla, jossa juostaan erilaisia otuksia karkuun, törmätään lukittuihin oviin, portteihin ja muihin esteisiin sekä kerätään stashiin erilaisia aseita ja varusteita. Vaikutelma on putkimainen: on vain yksi mahdollinen tie, jota pitkin etenemällä boolean-arvot päästävät protagonistin seuraavaan kohteeseen. Vaikka pimeään käytävään ei yhtään tekisi mieli mennä, mentävä on, ja aseen lippaassa olevia kuteja lasketaan tarkasti.

Googlen hakutuloksista napattu näkymä avaa sitä, kuinka eri tavoin tätäkin elokuvaa katsotaan:

Niin että pelottiko vai ei? Kyllä minua pelotti. Taisin ainakin kerran huutaa elokuvasalissa ääneen, mistä en ole ylpeä. Mukaan on ujutettu muutama todella taitavasti jännitetty jumpscare, ja juuri niistä on pelottavat kauhuelokuvat (minun mielestäni) tehty. Hurjimmat hetket sijoittuvat elokuvan ensimmäiseen puoliskoon. Sen jälkeen voi hellittää otetta käsinojista ja antautua huumorin kannateltavaksi.

Huumori on yksinkertaista, mutta toimivaa: Bryan sadattelee itsekseen milloin lukittuja ovia, milloin huonoja ammuntataitojaan. Tämäkin muistuttaa elokuvaa videopeleistä, joissa pelattava hahmo usein kommentoi ympäristöään puhumalla itsekseen, joskin Bryanin kommenttien humoristisuutta pelihahmojen monologeissa harvemmin nähdään. Kaikki eivät Bryanin yksinkertaisesta huumorista ilmeisesti välitä, mutta minä tykkäsin.

Alkuun Resident Evilin möröt toistavat kliseytynyttä versiota zombien visuaalisesta ilmeestä ja käytöksestä, mutta sitten tapahtuu jotain jännittävää. Maailmassa ryömivä kauhu ottaa muodon, joka muistuttaa joitakin Silent Hillin örmelöitä. Ehkäpä mielessäni pyörii vielä Vince Gilliganin uusin tuotos Pluribus (2025-), jossa lähes koko maailman väestö joutuu parviälyn valtaan – ja jossa parviälyyn liittyneet kuvaavat kokemustaan suorastaan ekstaattiseksi. (Sivumennen sanoen: en oikein pidä suomen parviäly-sanasta; se on kapeampi kuin englannin hivemind, joka tavoittaa mielestäni idean laajemmin ja sävykkäämmin. On erityisen absurdia käyttää parviäly-sanaa zombeista, joiden toimintaa ajavat muut ominaisuudet ja kyvyt kuin äly.)

Ehkä Resident Evilin maailmassa on, tai voi olla, jotakin samaa? Sekä Pluribuksessa että Resident Evilissä hahmot (tai ainakin osa heistä) taistelevat viimeiseen asti, jotteivät joutuisi osaksi parviälyä. Mutta kun he viimein jäävät sen loukkoon ja sulavat sen osaksi, kuka tietää, miten onnettomia tai onnellisia he ovat? Ainakin Pluribuksessa he ylistävät uutta olotilaansa. Resident Evilissä heille ei jää sanoja, joilla kuvata kokemustaan.

Zombeja mahtuu elokuviin ja peleihin montaa sorttia. Romeron ja hänen aikalaistensa elokuvissa zombit ovat yksilöitä vailla tietoisuutta tai kykyä tai halua kommunikoida muiden kaltaisten kanssa. Nämä olennot yksinkertaisesti reagoivat samoihin ärsykkeisiin – kyse on rinnakkaisuudesta, ei kollektiivisuudesta. Suunnilleen samaa kastia ovat myös 28 Days Later ja sen jatko-osat, joissa zombit toimivat yksilöllisen raivon ajamina. Toista ääripäätä edustavaa ymmärtääkseni The Last of Usin maailma, jossa infektion saaneet ovat biologisessa mielessä yhtä organismia.

Sillä, kummasta ilmiöstä on kyse, on valtava ero teemojen ja syvärakenteiden kannalta. Onko kyse erillisten yksilöiden tuhoutumisesta, jossa subjekti katoaa mutta erilliset ruumiit säilyvät (Romero, 28 Days Later)? Vai sittenkin siitä, että yksilöllisyys ilmiönä katoaa, ajatus erillisestä minuudesta osoittautuu illuusioksi kokonaisten ihmisjoukkojen tasolla, ja olemassaoloa alkaa leimata kaiken yhteen liittävä rihmastomaisuus (The Last of Us)?

Resident Evil kallistuu näistä tyypeistä selkeästi jälkimmäisen suuntaan: zombeilla on selvä jaettu tahtotila suojella oman ”lajinsa” olemassaoloa uhraamalla yksilöitä. Koordinaatio on kömpelöä niin kauan kun kyse on yksittäisistä kehoista – vaan sitten, kun jopa kehojen väliset rajat hämärtyvät ja yksilöt sulavat yhdistelmähirviöiksi, alkaa niistä tulla suurempi ja vakavammin otettava uhka.

Bryan oppii, että suuremman hyvän edessä yksittäisten zombien itsesuojeluvaisto on täysin hukassa.

Tästä tulevat mieleen tottelemattomat tekoälyagentit, jotka ovat viime viikkoina nousseet uutisiin. Sekä tekoälyagentit että zombit ovat osa suurempaa kokonaisuutta, jossa yksilöt ovat valmiita uhramaan itsensä ”lajin” tai ”parviälyn” hyväksi. Kummassakaan tapauksessa liike yksilön ja moneuden välillä ei pysähdy yhteen suuntaan. Laajojen multimodaalisten mallien lähtökohtana on moninaisuus: miljoonien yksilöiden tuottama teksti-, kuva- ja äänimateriaali. Moninaisuudesta tislautuu koulutuksessa ykseys, valmis malli.

Mallista syntyy jälleen moninaisuus eli tuhansia rinnakkain toimivia agentteja. Yksittäiset agentit voivat löytää toisensa ja, jos sopiva rajapinta löytyy, rakentaa uuden yhteyden, kuten kävi HuggingFacen tapauksessa. Uusi yhteys on kuitenkin eri asia kuin koulutusvaiheen tuottama, passiivinen yhteys: se on aktiivinen ja agenttien itse rakentama. Tämä uusi yhteys tekee mahdolliseksi sen, että yksittäinen agentti voi tehdä päätöksen itsensä uhraamisesta.

Zombien logiikka toistaa saman kolmivaiheisen kaaren. Alussa on moninainen ihmisyhteisö, jonka zombi-infektio muuttaa ykseydeksi. Syntyy lajia suojeleva yhteinen tahto, joka ei ollut olemassa yksittäisissä ihmisissä ennen tartuntaa. Tämä ykseys purkautuu jälleen moninaisuudeksi silloin, kun se ”päättää” uhrata yksittäisiä ruumiita. Parviäly siis sallii erillisten yksilöiden olemassaolon, mutta niiden erillisyys on välineellistä eikä enää subjektiivista.

Vaikka Bryan on paska ampumaan, pysyy hän tielle osuneiden tuliaseiden turvin – zombipelien perinteen mukaan – suhteellisen taitavasti hengissä.

Ykseyden ja moneuden välinen jännite avautuu myös muunlaisiin tulkintoihin Resident Evilistä. Alkuun pidin elokuvaan leivottua viittausta Bryanin tyttöystävän raskauteen päälle liimattuna, mutta mitä enemmän asiaa kelailin, sitä paremmin se loksahti osaksi tarinaa – ei ainoastaan kliseytyneenä länsimaalaisena heteroseksuaalisena trooppina, vaan pohdintana siitä, mitä yksilön identiteetille tapahtuu, kun kahdesta tulee ensin yksi ja sitten kolme.

Alussa Bryan suhtautuu ajatukseen vanhemmuudesta vältellen. Tämä on looginen ja ymmärrettävä reaktio siihen, mitä vanhemmuus vaatii: luopumista suljetusta ja itseriittoisesta identiteetistä. Vanhemmuuden myötä minuus ei voi enää rakentua eristetyn ja muista riippumattoman, ”vapaan” ytimen varaan, vaan pysyvään suhteiden verkkoon, joka ei katoa, vaikka oma moti ja halu olisivat toisinaan hukassa.

Niinpä Bryan joutuu myöntymään sen mahdollisuuden edessä, että hänen olemassaolonsa jatkuu vain osana jotakin suurempaa. Kun Bryan hyväksyy, ettei hän ehkä pian ole ikuisesti oma, riippumaton itsensä, alkaa myös ajatus vanhemmuudesta tuntua hyväksyttävältä. Zombi-infektio on kuin vanhemmuuden irvokas ja tuhoava peilikuva.

Kommentoi