Avainsana: komedia

Parasite (2019) arvostelu

On Tekijä Heini L.Kategoria(t): Elokuva-arvostelu6 kommenttia
Parasite (2019)

Parasite (2019) on elokuva köyhyydestä ja yltäkylläisyydestä – ihmisistä, joilla ei ole mitään, ja ihmisistä, joilla on kaikki. Parasiten maailmassa nämä kaksi ihmisryhmää ovat tekemisissä ainoastaan palkkasuhteiden myötä: köyhät kuljettavat rikkaita paikasta toiseen, pesevät heidän vaatteensa, siivoavat heidän kotinsa, opettavat heidän lapsiaan kuin orjat antiikin Roomassa. Köyhä on olemassa rikkaalle vain välineenä, ei päämääränä.

Kimien perhe asuu kerrostalon kerrostalon alimmassa kerroksessa. Sadevesi valuu kadulta ikkunoiden kautta asuntoon, ja wifi toimii vain vessannurkassa. Vakituisia töitä ei ole, vain satunnaisia hanttihommia, kuten pitsalaatikoiden taittelua. Vaikka ahtaassa kellariluukussa vietetyn elämän mielekkyys on kyseenalainen, Kimit yrittävät. Muutakaan mahdollisuutta ei ole.

Vessa on Kimien asunnon ainoa paikka, jossa wifi toimii.

Sitten perhettä kohtaa satunnainen onni: poika Ki-woo saa työtä englannin tukiopettajana Parkin perheestä. Parkit ovat rikkaita, mutta sinisilmäisiä ja kilttejä. Elämä on kohdellut heitä pehmein käsin – suurin Parkien elämän haaste on se, että heidän pieni poikansa pelkää kummituksia. Juuri tätä enempää juonesta ei varmaankaan kannata ennen elokuvan katselua tietää.

Elokuvan alussa isä-Kim huomaa kellarikodin ruokapöydällä loishyönteisen ja napauttaa sitä. Pian kadulle ilmestyy tuholaistorjuja, joka huomaamattaan tulee suihkuttaneeksi tuholaismyrkkyä myös Kimien kotiin, jolloin perhe on tukehtua. Kimit ovat samanaikaisesti sekä loiseläimiä että loisten isäntiä.

Parkit ovat kivoja ja kauniita ihmisiä kivassa ja kauniissa talossa. Samanaikaisesti he ovat aivan pihalla aivan kaikesta.

Sama monitulkintaisuus toistuu myöhemmin elokuvassa. Äkkiseltään näyttää siltä, että Ki-woon työsuhde tekee hänestä eräänlaisen loisen Parkien iholla – olentona, joka imee ravintonsa isännästään eikä anna mitään takaisin. Juonen edetessä tämä asetelma alkaa kuitenkin näyttää yhä kyseenalaisemmalta. Oikeastaan rikkaat Parkit ovatkin elokuvan loisia – perustuuhan heidän ylellinen elämäntapansa alipalkattujen ressukoiden työpanokselle. Asian voi nähdä monella tavalla. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Arkkitehtuuri kertoo Parasitessa henkilöhahmojen sosioekonomisesta asemasta. Kimien ahdas kellariasunto kuvaa heidän asemaansa yhteiskunnan pohjasakkana – ihmisinä, joiden koteihin kaduilla vellova likavesi vyöryy, kun kaupunki tulvii. Kellarin seinät ovat samanaikaisesti sekä huterat että vantterat – paska pääsee niiden lävitse. Samalla ihmisen on vaikeampi murtautua ulos kellarikodistaan, josta on tullut hänen vankilansa. Ulospääsyä ei ole, luokkaretki on peruttu.

Kimien kellarikoti täyttyy tavarasta ja haisee.

Toista on Parkien luksuskodissa. Parkien residenssi on vihreä, avara ja hiljainen keidas  likaisen ja mölyisän Soulin keskellä. Talo on täynnä kauniita esineitä, puhtaita pintoja, suuria ikkunoita ja avaraa tilaa. Sen suunnittelussa ja sisustuksessa mitään ei ole jätetty ”vähän sinne päin” tai sattuman varaan. Missään ei näy lattian halki kulkevia johtoja tai tyhjiä taulukoukkuja. Pienimmätkin säröt on hiottu pois.

Arkkitehtuurin lisäksi myös haju kertoo paljon Parasiten kahden perheen välisestä erosta. Vauvantalkissa ja puhtaassa vuori-ilmassa piehtaroivat Parkit haistavat köyhyyden ja pahoittavat tästä hajusta mielensä. Kimit puolestaan eivät ole moksiskaan, kun paskavesi pursuaa likaviemäristä. He ovat tottuneet kaikkeen, eivätkä hätkähdä pienestä.

Parasiten kohtaus, jossa Soulin kadut täyttyvät sadevedestä, on melankolisen kaunis.

Parasiten tapa kuvata hajuja tuo mieleeni tapauksen, jota todistin vuosia sitten sivusta erään suuren kaupungin pääkirjastossa. Kirjastoon oli astunut nuhjuinen, iäkkäämpi mies, ulkonäöstä pääten asunnoton. Mies selaili uutuushyllyä kaikessa rauhassa, kun lainaustiskin täti tuli jo pyytämään tätä poistumaan – kuulemma ”kirjastoon pitäisi pukeutua vähän siistimmin”. Mies poistui silminnähden surullisena ja hämmentyneenä. Hieman myöhemmin eräs asiakaspalvelija käveli sen hyllyn ohitse, jota mies oli selannut. Palattuaan tiskille hän mainitsi kollegalleen (tämän kuulin sivukorvalla), että ”kohta, jossa se mies seisoi, haisee vieläkin”.

Silloin tajusin tämän: se, että toteaa toisen ihmisen haisevan, on eräs voimakkaimpia tapoja ilmaista, että minä en ole samanlainen kuin hän.

Odotin Parasitelta jotakin omituisempaa, hullumpaa ja ainutkertaisempaa kuin mitä se tarjosi. Traileri antoi ymmärtää, että kyse olisi kauhuelokuvasta tai vähintäänkin kauhuelementtejä sisältävästä teoksesta. Tässä suhteessa jouduin pettymään. Ehkäpä olisin osannut mitoittaa odotukseni oikein, jos ohjaaja Bong Joon-hon aiempi tuotanto olisi ollut minulle tutumpi.

*****

10 parasta Bojack Horseman -jaksoa

On Tekijä Heini L.Kategoria(t): Arvostelu, Sarja-arvosteluJätä kommentti

Kun lisää Bojack Horseman -jaksoja ei ole enää luvassa, on sopiva hetki luoda katsaus sarjan parhaisiin jaksoihin. Luvassa massiivisia spoilereita kaikista kuudesta tuotantokaudesta. Merkillistä kyllä, listalla ei ole lainkaan 2. tuotantokauden jaksoja. Sinänsä erikoista, koska 2. tuotantokaudessa ei mielestäni ollut sinänsä mitään vikaa – itse asiassa Secretariatin tuotannon seuraaminen oli varsin kiinnostavaa.

Vink-vink: Päivitin viimeisen tuotantokauden kunniaksi myös vanhaa Bojack-tekstiäni.

10. Surprise! – Hassutellaan välillä

Kausi 6, jakso 4

Diane: I need to know you’re okay. I can’t go to Chicago if I don’t know you’re okay.
Bojack: That’s not a friendship. It’s a hostage situation.

Surprise! on hassuttelujakso, jossa sarjan tarina ei juuri etene, vaan antaa tilaa vapaalle, kevyelle tilannehuumorille. Todd on järjestänyt Mr. Peanutbutterille ja Picklesille yllätyshäät ja kutsunut heidän läheisensä pariskunnan kotiin. Vieraat piiloutuvat Mr. Peanutbutterin olohuoneeseen tarkoituksenaan hypätä yhdessä näkyviin, kun pariskunta saapuu kotiin.

Toddin suunnitelma menee kuitenkin mönkään, kun Mr. Peanutbutter tunnustaa kesken kaiken pettäneensä Picklesiä. Koska pariskunta on autuaan tietämätön yllätysvieraiden läsnäolosta, alkavat he pestä likapyykkiä läheistensä kuullen. Seuraa pitkä pätkä elokuvallista akrobatiaa. Vieraat yrittävät parhaansa mukaan pysytellä piilossa, kun Mr. Peanutbutter ja Pickles kiertävät riidellen ympäri asuntoa ja moittien samalla toistensa perheenjäseniä.

Samaan aikaan häihin saapuneet Bojack ja Diane selvittävät välejään. Diane on muuttamassa Los Angelesista Chicagoon, mutta tahtoo ensin varmistaa, että Bojack pärjää ilman häntä. Bojack suhtautuu asiaan tyynesti. Me ymmärrämme, että hän ei ole sama itsekeskeinen, mustasukkainen olento kuin ennen. Hän ei takerru Dianeen, vaan päästää hänet tavoittelemaan omaa onneaan Chicagossa.

9. Downer Ending – Myöhäistä valita toisin

Kausi 1, jakso 11

I spend a lot of time with the real me, and believe me, nobody’s gonna love that guy. Now if you’ll excuse me, I need to go take a shower, so I can’t tell if I’m crying or not.

– Bojack Horseman

Downer Ending kertoo Bojackin epätoivoisesta yrityksestä estää One Trick Ponyn julkaisu. Bojack pitää Dianen kirjaa liian rehellisenä ja uskoo, että se saa yleisön hylkäämään hänet. Siksi Bojack lupaa kustantajalle puskea viidessä päivässä ulos oman kirjansa, joka peittoaa Dianen teoksen.

Koska kirjoittaminen ei ole Bojackin intohimo, tarvitsee hän apuja prosessiin. Todd ja Sarah Lynn rientävät hätiin. Seuraa eeppinen huumeputki, jonka päätteeksi kaikkien todellisuudentaju alkaa lipsua. Bojack varjoaa omalle tripilleen, jossa pääsemme kurkistamaan ensimmäisiä kertoja hänen traumoihinsa.

Tripin alku koostuu hauskoista elokuvallisista kikoista: animointityyli vaihtelee sen mukaan, millaisia tunteita Bojack käy läpi. Hänen ääriviivansa katoavat, ja kauhuissaan oman identiteettinsä katoamisesta hän leviää väripinnoiksi kuvaruudulle. Pian jäljellä on enää lyijykynällä piirretty tikku-ukko, joka sekin pyyhitään pois. Sen jälkeen näemme, kuinka Beatrice pakottaa pienen ja pelokkaan Bojackin laulamaan illallisvieraille ja kuinka Bojack palaa taas kerran Horsin’ Aroundin kuvauksiin. Kohtausten keskeinen teema on valitseminen: omat valintamme tekevät meistä sen, mitä olemme. Muulla ei ole merkitystä.

Tripin lopussa Bojack valitseekin toisin ja jättää Hollywoodin. Hän perustaa Charlotten kanssa perheen Maineen vanhaa Sugarmanien kesäpaikkaa muistuttavaan taloon ja elää rauhallista, tasaista elämää. Samassa jaksossa Bojack esittää Toddille ja Sarah Lynnille visionsa siitä, kuinka hänen elämäkertansa tulisi päättyä: vanhana hevosena hän ui pihalammen keskelle ja antaa veden viedä hänet mukanaan. Tämä on yksi sarjan ensimmäisistä viittauksista siihen, että Bojack kuolee hukkumalla.

Samalla jakso enteilee ensimmäisen tuotantokauden suuren tarinan loppua: elämäkerta on valmis, eikä Dianella ja Bojackilla ole pakottavaa syytä viettää yhdessä aikaa. He ovat kuitenkin kirjan työstämisen aikana ystävystyneet. Diane on masentunut ja traumatisoitunut, mutta silti toimintakykyinen – siksi hän ymmärtää Bojackia paremmin kuin kukaan muu, ja siksi näiden kahden päällisin puolin katsottuna hyvin epäsuhtaisen ihmisen välille syntyy syvä kiintymys. Downer Endingissä se joutuu kuitenkin koetukselle, ja hetken näyttää jo siltä, ettei heidän ystävyytensä voi jatkua.

8. The Old Sugarman Place – Trauma, joka periytyy

Kausi 4, jakso 2

Love does things to a person. Terrible things. Beatrice, promise me you will never love anyone as much as I loved Crackerjack.

– Honey Sugarman

The Old Sugarman Place kuvaa Bojackin pakomatkaa Hollywoosta, joka kohisee yhä Sarah Lynnin kuolemasta. Jakso alkaa upealla tulkinnalla A Horse with no Name -kappaleesta, jonka soidessa Bojack harhailee Teslallaan päämäärättömästi yhä kauemmas kotoaan. Pian hän keksii päämäärän: hän suuntaa isovanhempiensa Joseph ja Honey Sugarmanin vanhaan kesäpaikkaan.

Vanha lomapaikka on oiva metafora Bojackin suvulle. Se on joskus ollut kaunis ja viihtyisä, mutta ajan ja laiminlyönnin vuoksi rapistunut käyttökelvottomaksi. Bojackin oleilua talossa rytmittävät väläykset hänen Beatrice-äitinsä lapsuudesta 1940-luvulta. Kun menneisyys limittyy nykyisyyteen, alamme ymmärtää yhä paremmin, miksi Beatrice oli sellainen kuin oli ja miksi hän kasvatti poikaansa siten kuin kasvatti.

Sugarmanien perustrauma liittyy Beatricen Crackerjack-veljen kuolemaan. Veli on Honey-äidin silmäterä – ja kun Crackerjack ei palaakaan sodasta, Honey musertuu. Hän joutuu ”naisellisten tunteiden” (kuten Joseph-isä niitä nimittää) valtaan. En ole aivan varma, tekikö Honey tavallista surutyötä vai oliko hän joutunut maanis-depressiivisyyden pyörteisiin. Oli miten oli, Joseph ei siedä vaimonsa ”hysteerisiä” tempauksia, vaan vie tämän veitsen alle.

Honeyn lobotomia tarkoittaa Beatricelle käytännössä äidin kuolemaa. Silti Beatrice on ehtinyt periä äidiltään jotakin: Honeyn aiemmin sanavalmis ja napakka puhetyyli on tarttunut hänen tyttäreensä. Beatricessa se jalostuu vuosien myötä piikittelyksi ja suorastaan virtuoosimaiseksi vittumaisuudeksi.

Myös Josephin yltiövanhoillinen ja sovinistinen käsitys siitä, millaisia naisten tulee olla, on vaikuttanut Beatriceen. Joseph tuo mieleen Mad Men -sarjan ja erityisesti Roger Sterlingin hahmon: hän pitää velvollisuutenaan kehuskella sihteerinsä ulkomuotoa ja on vahvasti sitä mieltä, että naisen paikka on kotona. Itkut ja muut tunteenpurkaukset ovat merkki siitä, että naisessa on jotakin vialla.

Kiinnostavaa muuten on, että tosielämän Joseph Sugarman on mainosmaailman pitkäaikainen vaikuttaja erityisesti suoramarkkinoinnin saralla. Hänen pääteoksensa The Adweek Copywriting Handbook on tekstisuunnittelun moderni klassikko. Uskon, että Beatricen isä olisi pärjännyt hyvin mainosalalla Madison Avenuen hullujen miesten kanssa. Sattumaako?

Jakson B-tarinassa on Sugarmanien kesäpaikan naapuri Eddie auttaa Bojackia kunnostamaan talon puolen vuoden aikana huippukuntoon. Kun talo on viimein mintissä, Bojack päättää nuijia sen matalaksi. Ele ei ole kovin kunnioittava Eddietä kohtaan, mutta silti ymmärrän Bojackin ratkaisua – tärkeintä talon korjaamiseen liittyvä prosessi, ei lopputulos. Vaikka Bojack ja Eddie jakavat vaikeita hetkiä ja ystävystyvät, Bojack hylkää hänet kuin nallin kalliolle – eivätkä he tapaa enää koskaan.

7. Stupid Piece of Shit – Ääni pään sisällä

Kausi 4, jakso 6

Piece of shit. Stupid piece of shit. You’re a real stupid piece of shit. But I know I’m a piece of shit. That makes me better than all the pieces of shit who don’t know they’re pieces of shit. Or is it worse?

– Ääni Bojackin pään sisällä

Stupid Piece of Shit havainnollistaa, millaista on olla Bojack Horseman. Me tiedämme, että Bojackin itsetunto on hauras kuin suolahuntu tequila-lasin reunassa. Me tiedämme, että Bojack on kasvanut perheessä, jossa häntä ei ole tuettu tai rohkaistu, vaan pilkattu ja piikitelty. Kuitenkin vasta Stupid Piece of Shit -jakso esittää käytännössä, millainen ääni Bojackin päässä huutaa. Hänen äitinsä moitteet ovat muuttuneet Bojackin sisäiseksi puheeksi.

Hollyhock ja Beatrice astuvat molemmat Bojackin luona. Bojackilla on oiva tilaisuus vaalia suhteita elämänsä tärkeimpiin naisiin, mutta jokin estää häntä. Hän ei pysty. Vaikka Hollyhockista on tulossa yksi hänen elämänsä tukipilareista, hän pakenee tämän luota. Aiemmat suhteet ovat saaneet Bojackin pelkäämään läheisyyttä – hän pelkää myrkyttävänsä Hollyhockin samalla tavalla kuin hän myrkytti Sarah Lynnin.

Beatrice on vakavasti dementoitunut ja paijailee lelukaupasta haettua vauvanukkea. Kun talon naiset vain lepertelevät muoviselle vauvalle, Bojack kiivastuu – hänen äitinsä, hänen paskamainen, laiminlyövä äitinsä, joka tarjosi hänelle lapsena kannustuksen sijaan jatkuvia moitteita, paijaa nyt muovista nukkea kuin mallivanhempi. Bojackilla keittää yli, ja hän avautuu Hollyhockin edessä Beatricelle tämän kasvatusmetodeista:

What if for 18 years straight I just tell [the baby] how worthless it is every day, how it embarrasses me, how my life would be better if it was never born? Would that be a good idea?

– Bojack

Hollyhock säälii Beatricea, mutta Bojack ei ole valmis antamaan anteeksi. Häntä ei kasvatettu anteeksiantoon tai empatiaan. Vaikka Beatricen ja Bojackin välit ovat lopullisesti rikki, jaksoon syntyy mukava sulkeuma Bojackin ja Hollyhockin keskustelusta. Hollyhock kärsii samoista, pakkomielteenomaisista ajatuksista kuin Bojack – myös hänen korvaansa huutaa ääni, joka sanoo, että kaikki vihaavat häntä ja että hän on arvoton. Tästä jaetusta kokemuksesta syntyy yhteys kahden elämässään eksyneen välille.

Jakson kakkostarina kuvaa, kuinka Princess Carolyn ja tämän ex-rakastaja Rutabaga järjestävät yhdessä Courtney Portnoylle ja Toddille megahäitä ja Meryl Streepille ikiomaa elokuvaprojektia. Sivujuoni ei ole sarjan hohdokkain, mutta sisältää sentään yhden upean toddismin: Toddin ja Courtneyn valeavioliitto olisi tyhjä sisältä, kuin purkkatikkari ilman purkkaa. Siksi sille on sanottava ei.

6. Time’s Arrow – Kun rakkaus on myrkkyä

Kausi 4, jakso 11

It would only depress me to watch you bumble around like that. All the sacrifices I made, so that you could do this.

– Beatrice Bojackille

Time ’s Arrow kaivautuu syvemmälle Bojackin perhehistoriaan kuin yksikään toinen sarjan jakso. Sen nimi on viittaus Joseph Sugarmanin lausahdukseen, kuinka ”ajan nuoli ei pysähdy tai käänny ympäri, vaan marssii eteenpäin”. Tässä jaksossa tapahtuu kuitenkin juuri se, mitä ei pitäisi tapahtua: aika kääntyy taaksepäin, Beatrice käy mielessään läpi tapahtumia yhä kauempaa ja kauempaa menneisyydestä. Tapaamme Beatricen hänen muistoissaan kolmessa elämäntilanteessa: noin 9-vuotiaana tyttönä, 25-vuotiaana nokkelana kandidaattina ja 60-vuotiaana, katkerana naisena.

Perustukset Beatricen suojamuureille on valettu jo nuorena. Hänen veljensä kuoleman jälkeen häntä on kiusattu koulussa. Lisäksi hän on sairastanut lapsena tulirokon, minkä vuoksi kaikki hänen lelunsa poltettiin, koska niiden pelättiin olevan rokon saastuttamia. Nämä kokemukset ovat järkyttäneet Beatricen turvallisuudentunnetta niin syvästi, että hänestä kasvaa kyyninen, sarkastista huumoria viljelevä neito. Nuori Beatrice on älykäs, oikeudentuntoinen ja sanavalmis, ja hän olisi hyvin voinut menestyä esimerkiksi politiikassa tai liike-elämässä. Elämä kuitenkin vei hänet toiseen suuntaan.

Samalla Beatrice on oppinut jo pienenä tyttönä olevansa vaarallinen: koska hän rakasti omaa hevosnukkeaan ja tartutti siihen tulirokon, oli nukke tuhottava. Hän tietää, että hänen rakkautensa on myrkkyä. Kenties hänen myöhempi kylmyytensä Bojackia kohtaan johtuu osittain tästä. Hän ei halua tartuttaa ja tuhota rakkaudellaan omaa lastaan.

Jakson kenties paras hetki on Beatricen ja Butterscotchin ensikohtaaminen. Beatrice on rahakkaasta perheestä – Butterscotch on käytännössä pelkkä pummi. Heillä on kuitenkin yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja samanlainen viiltävä huumorintaju. Pienen hetken he ovat yhdessä onnellisia, kunnes hiljalleen he alkavat vihata toisiaan. He pysyttelevät kuitekin Butterscotchin kuolemaan asti yhdessä, sillä kumpikaan ei kykene toisenlaiseen suhteeseen. Samalla he täyttävät yhteisellä myrkyllään myös Bojackin.

5. Free Churro – Paska ei muutu kullaksi

Kausi 5, jakso 6

I kept waiting for that, the proof, that even though my mother was a hard woman, deep down she loved me and cared about me and wanted me to know that I made her life a little bit brighter. Even now, I find myself waiting.

Hey, Mom, knock once if you love me and care about me and want me to know I made your life a little bit brighter.

– Bojack Beatricen hautajaisissa

Free Churro kuvaa Beatrice Horsemanin hautajaisia. Se koostuu kahdesta Will Arnettin esittämästä monologista, joiden käsikirjoitus ja ääninäyttely hipovat täydellisyyttä. Kuva on rajattu Bojackin perheeseen tiukemmin kuin koskaan aiemmin: Ääneen pääsevät vain Bojack ja hänen isänsä Butterscotch. Puheen aiheena on suurimman osan ajasta Bojackin äiti.

Ennen alkutunnusta pääsemme kurkistamaan Bojackin nuoruuteen. Butterscotch avautuu pojalleen siitä, kuinka naisiin ei voi luottaa. Beatrice on saanut hermoromahduksen, minkä vuoksi Butterscotch joutuu keskeyttämään kirjoitustyönsä ja noutamaan Bojackin jalkapalloharjoituksista, vaikka pojan kuljettaminen kuuluu hänen mielestään vaimon tehtäviin. Butterchotchin kiukku ei kohdistu pelkästään Beatriceen, vaan kaikkiin naisiin. Lopulta Butterscotch kääntää asian päälaelleen: Bojackin pitäisi olla kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa opettavat hänelle jo varhain, ettei naisiin ole luottamista – naisiin tai kehenkään muuhunkaan.

Butterscotchin monologin ja alkutunnuksen jälkeen siirrytään Beatricen hautajaisiin, jossa Bojack pitää muistopuheen äitinsä arkun äärellä. Hänen puheensa on ennen kaikkea itsetutkiskelua: hän ei ymmärrä, miksi hänen äitinsä oli sellainen kuin oli, joten hän keskittyy enemmän siihen, miksi hänestä itsestään tuli sellainen kuin tuli. Bojackin ja Beatricen välit ovat aina olleet vaikeat, ja on siksi yllättävää, että Bojack ylipäätään on pahoillaan äitinsä kuolemasta. Niin kuitenkin on: hän on koko elämänsä odottanut, että suhde äitiin voisi kehittyä. Nyt kun äiti on kuollut, toivo on menetetty. Vuosikymmeniä alas päin valunut paska ei muuttunut lopussa kullaksi. On aika päästää irti.

4. INT. SUB – Hassutellaan taas

Kausi 5, jakso 7

How do you make something right when you’ve made it so wrong, you can never go back?

– Philbert/Bojack

INT. SUB –jaksossa kiinnostavinta ei niinkään ole tarina, joka jaksossa kerrotaan, vaan tapa, jolla se kerrotaan. Jakson kehyskertomuksessa pariskunta – tohtori Indira ja Mary-Beth – menee syömään illallista ja juttelee samalla työasioistaan. Koska vaitiolovelvollisuus sitoo molempia, he muuttavat asiakkaidensa nimiä ja tuntomerkkejä.  Bojackista tulee ahdistunut Bobo-seepra, Toddista Keisari Sorminaama, Dianesta Whalesin prinsessa Diana, Mr. Peanutbutterista Mr. Suklaa-hasselpähkinälevite ja Princess Carolynista Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa (kyllä, luit oikein).

Bobo käy läpi vaikeaa elämänvaihetta. Hänen äitinsä on vastikään kuollut, eikä hän voi/halua/uskalla/kehtaa keskustella asiasta kenenkään kanssa. Samalla Dianan pitkäaikainen terapeutti, tohtori Indira kehottaa häntä ottamaan etäisyyttä Bobosta. Lopputulos: koska Bobo ei voi puhua äitinsä kuolemasta Dianalle, hän ryntää Indiran vastaanotolle terapoitavaksi. Diana on iloinen, että Bobo myöntää viimein tarvitsevansa apua, mutta toivoo, että hän hakisi apua joltain muulta kuin Dianan omalta terapeutilta.

Kun Bobo vuodattaa monologiaan tohtori Indiralle, Diana yrittää auttaa sarjan käsikirjoittaja-ohjaaja-delfiini Flippyä. Tämä valittaa Dianalle, kuinka suuret paineet häneen on kohdistettu: kaikkihan pitävät häntä nerona, vaikka hän ei tosiasiassa tiedä yhtään, kuinka edetä. Juuri tämä kohtaus tuo esiin sen, mikä Flipin hahmossa on ainutlaatuista – häntä vaivaa samanaikaisesti sekä huono itsetunto että megalomania. Lisäksi hän ei yksinkertaisesti ole kummoinen käsikirjoittaja. Ilman Dianan apua valmista ei tulisi lainkaan. Silti Flippy ottaa työstä kaiken kunnian.

Toisaalla Sykkivän kaipauksen usva naisen muodossa ja Keisari Sorminaama kinastelevat siitä, kuka on syönyt jääkaapista viimeisen mozzarellapötkön. Kun sopua ei löydy, sovittelijaksi saapuu Mary-Beth. Kinassa ei ole paljonkaan järkeä (ylläri?), mutta sovittelua on hassujen hahmojen vuoksi sitäkin hauskempaa seurata.

Tarina nytkähtää kunnolla eteenpäin vasta jakson lopussa, kun Diana naputtaa Philbertin käsikirjoitukseen kaiken, mitä tietää Bobon puuhista Charlotten ja Pennyn luona New Mexicossa. Lopputuloksena on erinomaista, usvaista detektiividraamaa. Samalla Diana pakottaa Bobon käymään läpi uudelleen New Mexicon tapahtumia. Vaikka INT. SUB on näennäisesti kevyt hassuttelujakso, sen tarinassa Bobon… Bojackin… elämä alkaa ensimmäistä kertaa sekoittua Philbertin elämään. Me tiedämme, kuinka tämä polku päättyy.

3. The Showstopper – Asioita, joita ei voi korjata

Kausi 5, jakso 11

What the fuck is wrong with you?

– Gina Cazador Bojackille

The Showstopper on yksi harvoista Bojack Horsemanin jaksoista, jotka onnistuvat aidosti järkyttämään. Missään toisessa jaksossa Bojack ei vahingoita muita yhtä konkreettisesti ja peittelemättömästi kuin The Showstopperissa. Hän rikkoo ihmisiä pitkin sarjaa – pahimmillaan tavalla, joka johtaa näiden kuolemaan -, mutta hänen pahat tekonsa esitetään aina peitetysti (That’s Too Much, Man!) tai sellaisessa kontekstissa, joka saa hänen tekonsa näyttämään vähemmän pahoilta (Escape from L.A.). The Showstopper on kuitenkin poikkeus.

The Showstopper alkaa Philbertin truedetectivemäisellä alkutunnuksella. Jakson kerronta vuorottelee Philbertin ja Bojackin arjen kuvauksen välillä, eikä katsoja aina voi olla varma, kummasta sarjasta – Bojack Horsemanista vai Philbertistä – on kyse. Bojackin todellisuudentaju horjuu, jolloin hänen oman elämänsä käänteet ja Philbertin juoni sekoittuvat iloisesti keskenään. Kauden alussa syntyneeseen selkävammaan määrätyt kipulääkkeet pitävät Bojackin niin tukevasti lääketokkurassa, että arki hajoaa käsiin.

The Showstopperissa nähdään yksi sarjan mieleenpainuvimmista musiikkinumeroista: tokkurainen Bojack kuvittelee Ginan laulamassa kappaletta showbisneksestä. Ginan esittämässä kappaleessa nostetaan ensimmäistä kertaa selkeästi esiin ajatus elämästä näyttelemisenä:

Life is a never-ending show, my friend
A twisting turning ever-burning show
The audience is everyone you know, my friend
Leave them with a smile when you go

Tämä ajatus nousee vielä vahvemmin esille sarjan kuudennella tuotantokaudella, jolloin joudumme pohtimaan, onko Bojack todella muuttunut mies hevonen vai näytteleekö hän vain.

The Showstopper esittää Bojackin saastana – olentona, jollaiselle jokainen meistä toivoisi vakavaa rangaistusta. Hänen tekonsa on niin raskas, että vihaisimme häntä, jos hän ei seuraavassa jaksossa haluaisi ottaa julkisesti vastuuta tapahtuneesta. Lisäksi on sarjan tekijöiden etu, että Bojack on hevonen, eikä valkoinen, keski-ikäinen mies – tilanne on juuri sopivasti etäännytetty todellisuudesta, että pystymme käsittelemään sen kääntämättä hänelle selkäämme.

2. That’s too Much, Man! – Sarah Lynnin viimeiset hetket

Kausi 3, jakso 11

I want to be an architect.

– Sarah Lynnin viimeiset sanat

That’s too Much, Man! kytkee yhteen kaksi Bojackin suurta virhettä: yllätysvierailun Penny Carsonin luona ja Sarah Lynnin kuoleman. Nämä virheet palaavat vainoamaan häntä sarjan viimeisellä tuotantokaudella.

Perusasetelmaltaan jakso muistuttaa Downer Endingiä: Bojack vetää Sarah Lynnin mukanaan pitkään ryyppyputkeen. Jakson alussa Sarah Lynn juhlistaa sitä, että yhdeksän kuukautta selvin päin on tullut täyteen. Kun Bojack soittaa hänelle ja kysyy, haluaako Sarah Lynn bilettää, on vastaus innokas ja nopea kyllä.

Jaksossa viitataan moneen otteeseen siihen, kuinka suuri merkitys Bojackilla on ollut Sarah Lynniin. He ovat tunteneet toisensa käytännössä koko Sarah Lynnin elämän, ja Bojack olikin hänelle isähahmo. Myöhemmissä jaksoissa saamme kuulla lisää siitä, millainen vaikutus Bojackilla oli Sarah Lynniin ja kuinka merkittävä rooli hänellä oli siinä, että Sarah Lynnistä tuli päihderiippuvainen. Nämä huomiot tekevät That’s Too Much, Manista vieläkin surullisemman jakson.

Jakso päättyy planetaarioesitykseen, joka saa Bojackin vakuuttuneeksi omasta pienuudestaan kaikkeuden keskellä:

So it doesn’t matter what we did in the past, or how we’ll be remembered. The only thing that matters is right now. This moment. This one spectacular moment we are sharing together.

Right, Sarah Lynn? Sarah Lynn?

… Sarah Lynn?

Näihin sanoihin kiteytyy se, miksi Bojack epäonnistuu toistuvasti yrityksissään olla parempi ihminen hevonen. Nykyhetki ei ole ainoa asia, jolla on merkitystä – myös menneisyydellä on valtava merkitys. Se, että Bojack onnistuu pienen hetken olemaan onnellinen ja huoleton, ei pyyhi pois elämänmittaista masennusta. Se, että Bojack on pienen hetken huomaavainen muita kohtaan, ei poista hänen aiempia pahoja tekojaan. Tämän hän saa oppia raskaimman kautta sarjan viimeisellä tuotantokaudella.

Kunniamaininta: Hooray! Todd Episode!

Kausi 4, jakso 3

Hollyhock: Ever since I was a baby, people have always said that I kind of look like Bojack Horseman.
Todd: Oh my god! That is a terrible thing to say to a baby!

Vaikka Todd yksi lempihahmoistani, ei hän pääse tämän listan jaksoissa tarpeeksi esille. Siksi tahdon antaa kunniamaininnan Toddille omistetulle Hooray! Todd Episode! -jaksolle.

Opimme aluksi tuntemaan Toddin saamattomana pummina, joka asusteli Bojackin sohvalla. Pikku hiljaa olemme kuitenkin oivaltaneet, että hän on kaikkea muuta kuin saamaton – pikemminkin hän on hämmästyttävän toimelias. Ihmiset hänen ympärillään olettavat, että hänellä ei ole järkevää tekemistä, ja siksi pyytävät häneltä palveluksia. Hooray! Todd Episode! havainnollistaa, kuinka paljon työtä näistä pienistä palveluksista koituu. Todd on lopulta huomattavasti kiireisempi kuin suurin osa ihmisistä, jotka pyytävät häneltä palveluksia.

Jakson aikana Todd…

  • Soittaa sinfoniaorkesterissa
  • Jää jumiin julkiseen vessaan
  • Kieltäytyy väärentämästä Mr. Peanutbutterin allekirjoitusta ja saa Katrinalta haukut
  • Väärentää Mr. Peanutbutterin allekirjoituksen ja saa Katrinalta haukut
  • Joutuu kaksi kertaa tyrmätyksi kloroformilla
  • Siivoaa Bojackin talon lattiasta kattoon
  • Teettää DNA-testin ja todistaa, että Bojack ja Hollyhock ovat sukua toisilleen
  • Käy italialaisessa ravintolassa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Käy baarissa supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Menee kihloihin supertähti Courtney Portnoyn kanssa
  • Luo uuden muotisuuntauksen
  • Keksii uuden tanssin ja joraa tunnin putkeen Tyttöihkun toimistolla kääntääkseen Dianen huomion muualle Mr. Peanutbutteria koskevista uutisista
  • Kohdentaa Dianen ammatillista itsetuntoa
  • Tekeytyy Channing Tatumiksi
  • Puhuu Bojackille ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen ja kertoo tälle aseksuaalisuudestaan
  • Tapaa ensimmäistä kertaa muita aseksuaaleja

Kuten jakson alussa nähtävän sinfoniaorkesterin johtaja toteaa: No man should be asked to give that much.

1. The View from Halfway Down – ”This is it”

Kausi 6, jakso 15

A song you taught me when I was small.
Don’t stop dancing. Don’t stop dancing…

– Sarah Lynn

The View from Halfway Down oli jakso, jota osasin odottaa. Sarjan alkutunnukseen on aina kuulunut katkelma, jossa Bojack vajoaa uima-altaansa pohjalle Dianen ja Mr. Peanutbutterin katsellessa hämmentyneinä. Kuudennen tuotantokauden mittaan mietin moneen otteeseen, tarkoittaisiko tämä sitä, että Bojack kuolee hukkumalla uima-altaaseensa – etenkin, kun hukkumiskuolemaan on viitattu sarjan mittaan lukemattomia kertoja.

Sitähän se tavallaan tarkoitti. Tavallaan.

The View from Halfway Downissa Bojack tapaa illallisen äärellä kuolleita läheisiään. Olen hieman yllättynyt, että joukkoon mahtuvat sellaiset mitättömyydet kuin Corduroy Jackson-Jackson ja Zach Braff, mutta ilmeisesti jakson kerronta edellyttää heidän läsnäoloaan. Illallispöydässä kukin osallistujista saa eteensä viimeisen ateriansa: Corduroy syö sitruunaa, Herb Kazzaz maapähkinöitä, Beatrice vanhainkodin laitosruokaa ja Crackerjack armeijan purkkiruokaa. Bojackille katetaan pillereitä ja uima-altaan kloorivettä. Sarah Lynn saa eteensä hampurilaisen ja ranskalaisia – ilmeisesti hän ja Bojack ajoivat planetaariolle pikaruokaravintolan kautta.

Suosikkikohtiani jaksossa on Sarah Lynnin musiikkinumero, jossa hän lyö yhteen The Showstopper -jaksosta tutun Don’t Stop Dancing -kappaleen ja oman Prickly Muffin -hittinsä. Ei ole yllätys, että kappaleesta kuultiin myös Sarah Lynnin suuhun sovitettu versio – sanat ”don’t stop dancing” kuultiin sarjassa ensimmäistä kertaa, kun Bojackin jakoi elämänohjeita 6-vuotiaalle Sarah Lynnille ensimmäisellä kaudella esitetyssä takaumassa. Sarah Lynn otti Bojackin sanat liiankin kirjaimellisesti: ”No matter what happens, no matter how much it hurts, you don’t stop dancing, and you don’t stop smiling, and you give those people what they want.” On siis vain luonnollista, että nämä sanat palaavat piinaamaan Bojackia juuri Sarah Lynnin lausumina.

Ylipäätään ajatus oman kuoleman naamioimisesta näyttäväksi lavashow’ksi on kiehtova ja ”bojackmainen”. Sarjassa viitataan jatkuvasti elämään näyttelemisenä – onhan kunnon näytelmän loputtava upeaan esitykseen, jota yleisö ei koskaan unohda. Tosiasiassa näin ei tietenkään tapahdu. Käydessään läpi harhaista untaan loisteliaasta show’sta Bojack makaa unohdettuna ja hyljeksittynä uima-altaassa. Hänen ”kuolemassaan” ei ole mitään kaunista – ei mitään, mistä luoda sulkeuman tuntua.

The View from Halway Downin musta mönjä tuo mieleeni H. P. Lovecraftin teokset. Lovecraftin maailmankuva on nihilistinen ja kalsea, ja se muistuttaa monessa mielessä Bojackin maailmankuvaa. Sama koleus kuuluu myös Herbin sanoissa, kun tämä hyvästelee Bojackin:

There is no other side. This is it.

The Office (2005-2013) arvostelu

On Tekijä Heini L.Kategoria(t): Arvostelu, Sarja-arvostelu4 kommenttia
The Office (2005-2013)

The Office (2005-2013) aka Konttori on järjettömän helppo sarja katsoa. Jos haluat työpäivän jälkeen rentoutua parikymmentä minuuttia päivällisen ja kevyen televisioviihteen ääressä ennen kotiaskareisiin paneutumista, The Office on tehty juuri sinulle. Se ei vaivaa mieltä, hämmennä tai masenna. Kaiken lisäksi se kertoo juuri siitä, mistä olet itse juuri kotiutunut: tavallisesta länsimaalaisesta työpaikasta. – Tämä teksti kertoo nimenomaan The Officen amerikkalaisesta versiosta. Sarjasta on olemassa myös brittiläinen ja suomalainen versio – niihin en ole perehtynyt.

The Office on pseudodokumentti: yksikamerainen kuvausryhmä on saapunut seuraamaan, millaista on arki paperiyritys Dunder Mifflinin Scrantonin-haarakonttorissa. Konttorin työntekijät avautuvat työ- ja siviiliasioistaan kameralle. Ensin toimiston arkea kuvataan vuosi, sitten toinen, kolmas – ja lopulta vielä viisi lisää. Miksi dokumenttiryhmä on saanut päähänsä seurata paperifirman myyntitoimiston elämää, se ei selviä koskaan. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä.

Michael Scott (oik.) johtaa Dunder Mifflinin haarakonttoria. Dwight Schrute (vas.) ottaa mallia.

Toimiston sydän on pomo Michael Scott (Steven Carrell), joka rakastaa huomiota. Hän tekee kaikkensa saadakseen toimiston väen nauramaan. Toisinaan hän tekee sen alatyylisillä vitseillä, toisinaan taas imitaatioilla, jotka ontuvat niin pahasti että niistä tulee hauskoja. Michaelia ei ole siunattu tilannetajulla tai turhalla älyllä, ja siksi hän joutuu jatkuvasti outoihin, kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka hän on esimiehenä täysin ammattitaidoton ja tökero, ei häntä voi vihata. Avain Michaelin mielen syvempiin kerroksiin löytyy, kun käy ilmi, että hän käy rahavaikeuksiensa vuoksi tekemässä provikkapalkalla kuluttajapuhelinmyyntiä paikallisessa call centerissä. ”Kunnioitettu” toimiston johtaja, pienessä toimistokuutiossa rimpulaluurit päässä – kontrasti on melkoinen.

Kun Michael on paikalla, ei toimiston kakkosmies ja johtajan elukka Dwight Schrute voi olla kaukana. Dwightin työmotivaatio on ennennäkemätön, ja hän janoaa tunnustusta ja tittelin tuomaa auktoriteettia. Kun työpäivä on ohi, siirtyy Dwight toisen työnsä pariin: hän hoitaa sukunsa punajuuritilaa, jossa on myös pienimuotoista matkailutoimintaa. Ja jos vapaa-aikaa jää, sen Dwight viettää taistelulajien ja Battlestar Galactican parissa.

Toimiston sydänkäpyset: Pamela ja Jim.

Nuorempi myyjä Jim (John Krasinski) ja vastaanottovirkailija Pam (Jenna Fischer) ovat sarjan samastuttavimmat ja ”normaaleimmat” hahmot. Toisin kuin Michael ja Dwight, he eivät ole karikatyyreja. He ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia, jotka katsovat kameraan kulmiaan nostaen, kun Michael tai Dwight tekee jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä.

Eräs Jimin ja Pamin selvitymiskeino toimiston tylsän arjen keskellä on Dwightin jekuttaminen. Suurimmaksi osaksi jekut ovat harmittomia, mutta kun niitä seuraa jakso toisensa jälkeen, tulee mieleen, että eikö tämä mene jo työpaikkakiusaamisen puolelle. Sen jälkeen jekuille nauraminen on vaikeampaa.

Tästä muutama esimerkki:

The Office on eräänlainen anti-Silicon Valley: se kertoo työpaikasta, jossa kukaan ei halua viettää loppuikäänsä (ehkäpä Michaelia ja Dwightia lukuun ottamatta). Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava. Siellä käydään, koska siellä käymällä saa rahaa. Dunder Mifflin on kamala työpaikka, mutta vielä kamalampi on ajatus siitä, että sen menettää: paperiyrityksillä ei ole digitalisaation aikakaudella helppoa, ja irtisanomisuhka leijailee toimiston yllä kerta toisensa jälkeen.

Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava.

Seuraamamme toimisto on luonteeltaan myyntitoimisto, jossa myyjien keskinäinen kilpailu on toisinaan kireää.  Kuilu prosivioperusteisella palkalla elävien myyjien ja kiinteäpalkkaisen henkilöstön välillä tulee näkyviin vain harvoin, mutta kun näin tapahtuu, se paljastuu syväksi.

Olisin halunnut nähdä vielä enemmän tarinoita Dunder Mifflinistä myyntiorganisaationa. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen itsekin työskennellyt yrityksessä, jossa on vahva myyntiorganisaatio, ja siksi Dunder Mifflinin organisaatiorakenne on kaikkine ominaispiirteineen tuttu. – Pieni huomio myyntiterminologiasta: Sarjan suomenkielisessä tekstityksessä sana ”lead” on muuten käännetty toisinaan vihjeeksi, toisinaan johtolangaksi. Luulin, että sana liidi on vakiintunut suomeen jo aika kauan sitten, mutta taisin olla väärässä.

The Office alkaa sitcomina, jossa jokainen uusi jakso tarkoittaa uutta alkua. Sarjaan tulee kuitenkin tuotantokausi toisensa jälkeen yhä enemmän jatkuvajuonisuuden piirteitä ja suuria kaaria: perhe-elämää, haaveita uranvaihdosta, romansseja ja avioliittoja, lapsia. Enää konttorin arki ei rakennu 20 minuutin pätkistä, vaan ulottuu kauemmas sekä menneeseen että tulevaan.

Dwight Schrute tuo eloa konttorin arkeen.

Samalla huomio alkaa kääntyä poispäin siitä, mikä teki The Officen ensimmäisistä tuotantokausista niin hyviä: enää fokus ei olekaan yksitoikkoisen toimistoelämän kamaluudessa, josta keskushahmot yrittävät päivä kerrallaan selvitä. Tämä nakertaa sarjan sydäntä, eivätkä viimeiset tuotantokaudet ole ensimmäisten veroisia (ottamatta lukuun ensimmäistä tuotantokautta, jossa ote on vielä haparoiva). Hyviä ne ovat silti.

Olen hyvin iloinen The Officen olemassaolosta. Se on kevyt, mutta samaistuttava ja jatkuvasti oivaltava, toisinaan myös surullinen ja vakava. Se loppuu juuri sopivaan aikaan – silloin, kun sarjan kaari on jo kääntynyt kevyeen laskuun ja silti ennen kuin se sukeltaa liian syvälle itsetoistoon.

*****

Black Monday (2019) arvostelu

On Tekijä Heini L.Kategoria(t): Arvostelu, Sarja-arvosteluJätä kommentti
Black Monday (2019)

Black Monday (2019) on löyhästi historiallinen komediasarja 1980-luvun Wall Street -jupeista ja talouden romahduksesta. Tarina pyörii pienen, osakkeiden välitykseen erikoistuneen The Jammer Groupin ympärillä. Yrityksen perustaja ja sielu on Maurice ”Mo” Monroe, vaatimattomista oloista noussut moottoriturpa ja Wall Streetin 11. paras treidaaja. Yrityksen kakkosmie… öh, kakkoshenkilö ja järjen ääni on Mon entinen heila Dawn Towner, joka hillitsee Mon villeimpiä ideoita ja joka saa sukupuolensa vuoksi jatkuvasti osakseen vain murto-osan siitä arvostuksesta, joka hänelle kuuluisi.

Sarjan ensimmäisessä jaksossa Mo palkkaa The Jammer Groupiin vastavalmistuneen Blair Pfaffin (Andrew Rannels). Keltanokka-Blair on kehittänyt algoritmin, jolla osakekauppaa voidaan automatisoida. Harmi vaan, että algoritmia on testattu lähinnä leikkirahoilla, ja kun Blair päästetään tositoimiin, käy hassusti. Mo antaa anteeksi ja ottaa Blairin siipiensä suojiin – miksi, se jää tässä vaiheessa vielä epäselväksi. Black Mondayssa kaikella on kuitenkin syynsä… No, ainakin melkein kaikella.

80-luvun tyyliä. Vasemmalta: Maurice ”Mo” Monroe, Blair Pfaff ja Dawn Towner.

Wall Street -elokuvista voisi kai jo puhua omana lajityyppinään. Yletön juhliminen, juppien prameat mittatilauspuvut, alkeellisista monitoreista vihreinä hohtavat pörssikurssit, olkatoppaukset, kokaiinista valkeat nenät ja pilvenpiirtäjistä kohti välitöntä kuolemaa syöksyvät, pörssissä rahansa menettäneet ihmiskehot kuuluvat asiaan. Black Monday kasaa nämä kaikki yhteen ja pyöräyttää koko sotkun toiseen potenssiin. Lopputulos on silkkaa kasariparodiaa.

Pidänkin Black Mondayssa tavattomasti juuri sen ajankuvasta. Pukusuunnittelu on koko sarjan kiinnostavimpia puolia. The Jammer Groupin miehet ovat samanaikaisesti nukkavieruja ja prameita. He kalpenevat sarjan kuningattaren eli Dawnin rinnalla – hänen luomivärinsä kimaltavat sateenkaaren väreissä. Dawnin asut ovat kasaria 2010-luvun twistillä: kaikki on vielä kirkkaampaa, vielä suurempaa, vielä överimpää.

Kasarilla kaikki oli isompaa – tämä pätee niin kampauksiin kuin tietokoneisiin.

Dawnin asema ei ole helppo. Hän on korkeasti koulutettu, ärhäkkä ja sanavalmis nainen, jota aliarvioidaan jatkuvasti. Dawn ei kuitenkaan lannistu eikä valita. Kun joku taputtelee häntä työpaikalla takamukselle, hän vastaa samalla mitalla – siis taputtelemalla takamukselle. 2010-luvulta katsottuna hänen valintansa näyttävät hieman omituisilta: tärkeintä hänelle ei ole tehdä työelämää helpommaksi naisille, vaan pärjätä itse miesten hallitsemassa maailmassa. Jos se tarkoittaa sitä, että törkyläppään pitää lähteä mukaan, hän tekee sen.

Blairin upporikas morsian Tiffany ajatuu Black Mondayn tapahtumien keskiöön.

Varmaankin tähän mennessä on jo selvää, että pidin Black Mondayssa ensisijaisesti sen tyylistä. Rakastin myös sen huumoria. Itse tarina jää ajoittain sivuosaan – jaksoissa tapahtuu niin paljon, että välillä ihan vaikea pysyä kärryillä, missä mennään ja miksi.

Black Monday on kiinnostavimpia HBO Nordicin sarjauutuuksia pitkään aikaan. Sarjan ensimmäiselle tuotantokaudelle ollaankin tekemässä jatkoa – kakkoskauden pitäisi tärähtää linjoille jo vuonna 2020.

*****