The Dirt (2019) arvostelu

The Dirt (2019)

The Dirt (2019) on biografiaelokuva kaikkien rock-hulluttelukliseiden isästä eli  Mötley Crüesta. Elokuva pohjautuu löyhästi The Dirt -kirjaan, jossa yhtyeen jäsenet kuvaavat hulluja vuosiaan. The Dirt on yksi rock-kirjallisuuden klassikoista – elokuva-adaptaatio jättää kuitenkin paljon toivomisen varaa.

En oikein tiedä, onko Mötley Crüen musiikissa mitään kovin omaleimaista tai erikoista. Itse en ole siitä koskaan välittänyt – kuten en myöskään Hanoi Rocksista tai Poisonista. Teoriani on, että ulkomusiikillisilla seikoilla on näiden bändien suosioon valtava vaikutus. En usko, että ainakaan Hanoi Rocks olisi kiinnostanut juuri ketään, jos sen jäsenet eivät olisi pukeutuneet julkisesti joulukuusiksi.

Mötley Crüeta en tuomitse aivan yhtä jyrkästi – heidän musiikissaan on kiehtovaa alkuvoimaisuutta. Oletan kuitenkin, että heidän tarinansa olisi jäänyt lyhyeksi, jos bändi ei olisi näyttänyt joukolta nahkadominoita ja jos heille ei olisi kehittynyt sitä vaarallista mainetta, josta heidät nykyään tunnetaan.

Mars, Neil, Lee, Sixx.

Kuten nuoruuden lempibändini eli Guns N’ Rosesin, myös Mötley Crüen vetovoima pohjautuu osittain sen jäsenten suorastaan karikatyyrimaisille hahmoille. Jos bändi olisi koostunut neljästä hiljaisesta Mick Marsista, olisi se tuskin herättänyt suurtakaan mielenkiintoa. Rumpali Tommy Lee oli yhtyeen sähköjänis, joka pupelsi menemään arvatkaa-mikä kolmantena jalkana. Basisti Nikki Sixx toi yhtyeeseen luovaa voimaa ja viihtyi paremmin itsekseen heroiinipöhnässä kuin juhlien keskipisteenä. Laulaja ja keulakuva Vince Neilille musiikillisia saavutuksia suurempi motivaattori olivat lihalliset ilot, jotka odottivat keikkapaikkojen takahuoneissa.

Pidin The Dirtissa erityisesti Mick Marsin hahmosta. Siinä missä muut bändin  jäsenet koheltavat huume- ja hormonipäissään, on Mars ihastuttavan rauhallinen, asiallinen ja tasapainoinen. Hän keskittyy itse asiaan – musiikkiin. Mars olikin Crüen muusikoista taitavin. En täysin ymmärrä, kuinka joukko Leen, Sixxin ja Neilin kaltaisia sekopäitä ylipäätään pystyi tekemään musiikkia ja esiintymään ammattimaisesti.

Iwan Rheon Mick Marsina.

Marsia elokuvassa esittää Iwan  Rheon, joka lienee monille tuttu Game of Thronesin vittumaisimpanfsena hahmona eli Ramsay Boltonina. Rheon ei totisesti ole mikään yhden tempun kaveri: Boltonin ja Marsin hahmot ovat kuin yö ja päivä, ja silti Rheon pystyy kuvaamaan molempia vaikuttavasti.

The Dirt kuvaa bändin sekoilua glorifioiden. Addiktin elämään liittyvät nurjat puolet, joita Nikki Sixx kuvaa Heroiinipäiväkirjassaan niin inhorealistiseen tyylii, peittyvät The Dirt -elokuvassa juhlahumuun. Yhdessä elokuvan parhaista kohtauksista kuvataan Tommy Leen näkökulmasta tyypillistä Mötley Crüen kiertuepäivää: iltapäivällä ylös, ei minkäänlaisia muistikuvia edellisillan tapahtumista, keikalle, yksityiskoneella seuraavaan keikkakaupunkiin ja siellä suoraan yökerhoon tai strippiklubille. Promillet tuskin laskevat ihan nolliin kertaakaan vuorokauden aikana, ja hauskaa on.

Ozzy Osbourne (vas.) näyttää bändille, kuinka kokenut keikkamies sekoilee.

Ja niin tällaisessa elokuvissa pitääkin kai olla. Tämä ei ole yläasteen päihdevalistusvideo vaan viihteellinen rock-elokuva.  Silti elokuvan välinpitämättömyys yhtyeen päihderiippuvuuksien aiheuttamien ongelmien suhteen tuli raadollisen Heroiinipäiväkirjan jälkeen yllätyksenä.

The Dirt on hauska leffa, jonka parissa viihtyy sen keston ajan ja jonka unohtaa seuraavaan päivään mennessä. Bändin jäsenten kipupisteet tunnistetaan – ja sitten ne unohdetaan. Vince Neilin tyttären sairastumiseen ja kuolemaan käytetään enemmän paukkuja, mutta hukkaan nekin menevät. Neiliä näyttelevä Daniel Webber osaa esittää pimpinnälkäistä rockstaraa, mutta lapsen kuolemaa käsittelevän isän suru on hänelle liian kova pala.

*****

Once upon a Time in Hollywood (2019) arvostelu – Paska läppä

Once upon a Time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodin (2019) lajityypistä on syytä ymmärtää kaksi asiaa. Ensimmäinen, suhteellisen ilmeinen asia on se, että se on komedia. Toinen asia – ja tämä tuntuu jääneen hämmästyttävän monelta huomaamatta – on se, että se on klassinen western: aivan kuten lännenelokuvissa, myös tässä elokuvassa hyvikset on helppo erottaa pahiksista.

Klassisella westernillä tarkoitan Peckinpahia edeltävää westerniä. Sellaista, jossa paha saa turpaan ja kunnolla. Sellaista, jonka arvomaailma on turvallinen, ah-niin-konservatiivinen ja pahanhajuinen.

Ennen kuin puhutaan enemmän Once upon a Time in Hollywoodista, peruutetaan vähän. Quentin Tarantino on minulle tavattoman tärkeä ohjaaja – tai oli ainakin silloin, kun olin nuori. Tulin elokuvistainnostumisikään (eli täytin 15 vuotta) samana vuonna, kun Kill Bill vol. 1 tuli ensi-iltaan. Rakastuin. Katsoin kakkososan, ja sen jälkeen Pulp Fictionin, Jackie Brownin, Reservoir Dogsin ja… no, siinähän ne itse asiassa olivatkin.

Ja siitä alkoi alamäki.

Death Proof oli yhtä ilmassa lentävää irtojalkaa lukuun ottamatta pitkäveteinen elokuva. Kunniattomat paskiaiset oli muutamia elokuvallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta apea ja täysin hyödytön. Se oli minulle niin suuri pettymys, etten jaksanut kiinnostua Tarantinon westerneistä. Django Unchained ja The Hateful Eight ovat minulta vieläkin näkemättä. Älkää yrittäkö suositella näitä minulle – katson nämä, jos joskus sattuu tulemaan sopiva mielentila.

Yhtäkkiä huomaan, että on kulunut 15 vuotta Kill Bill vol. 1:n ensi-illasta ja että nuoruuteni ohjaajasankarin tuotannosta puolet ei kiinnosta minua vähääkään. Tältä ilmeisesti tuntuu olla aikuinen?

Cliff Booth ja Rick Dalton tekevät kaiken yhdessä.

No niin, sitten itse asiaan. Once Upon a Timen tarina jakautuu kolmeen linjaan. Keskeisimmässä linjassa kulahtanut western-näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ponnistelee saadakseen tähtensä uuteen nousuun. Kannoilla pyörii bestis ja sijaisnäyttelijä Cliff Booth (Brad Pitt). Toinen linja keskittyy Sharon Tateen, joka… ei tee oikeastaan mitään kiinnostavaa, vaan haahuilee silmät ihastuksesta pyöreinä ympäri Hollywoodia. Kolmas linja esittelee katsojille Mansonin Perheen, jotka pitävät majaa Hollywoodin lähellä Spahn Ranchilla.

Vaikka Mansonin Perhettä koskeva tarinalinja saa osakseen vähemmän ruutuaikaa kuin muut linjat, on selvää, että Once Upon a Time in Hollywoodia myydään Mansonin nimellä – ja Mansonin nimihän myy. Perheestä ja sen tekemistä rikoksista kirjoitetaan ja tehdään elokuvia niin paljon siksi, että niillä on suuri symbolinen merkitys (ehkä muitakin syitä on, minusta tämä on kuitenkin kiinnostavin).

Michelle Phillips, Sharon Tate ja Mama Cass juhlivat Playboy-kartanolla.

Manson ja hänen seuraajansa syntyivät toisaalta LSD:n sumentamasta hippiliikkeestä, toisaalta pöhöttyneestä keskiluokasta. Manson merkitsi rakkauden- ja rauhannälkäisen hippiliikkeen tuhoa ja kuolemaa. En vieläkään ymmärrä, mitä 1960-luvun lopun Los Angelesissa oikein tapahtui. Mikä meni pieleen? Siksi aihetta käsittelevät teokset jaksavat kiinnostaa. Once upon a Time in Hollywood ei ikävä kyllä tarjoa tähän järin kiinnostavia näkökulmia. Ehkä leffaa ei sittenkään olisi kannattanut markkinoida Tate-Manson-1969-kulmalla.

Mansonin väkivaltaiset hipit ovat kuin Tolkienin alkuperäinen ajatus uruk-haista. Silmarillionissa Tolkien esitti, että uruk-hai ovat muodostuneet turmeulluista ja kidutetuista haltioista. Keskimaan kaunein ja ylväin olento, haltia, on siis ikään kuin kääntynyt omaksi vastakohdakseen – primitiiviseksi, pahantahtoiseksi ja julmaksi uruk-haiksi. Suunnilleen saman kehityskulun näen hippiliikkeen kulussa kohti Mansonia ja vuoden 1969 väkivaltaa.

Dalton on esiintynyt westernien lisäksi myös television, ööh, tanssi-ööh-mainoksissa. Tai jotain.

Manson ja hänen Perheensä olivat rajapyykki kauniin, aurinkoisen 1960-luvun ja ankean 1970-luvun välillä. 60-luku olisi loppunut ilman Mansoniakin – silti hänellä on tärkeä symbolinen merkitys miehenä, joka lopetti rakkauden ja rauhan vuosikymmenen.

Ja siksi aina, kun Mansonin ottaa puheeksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Mansonin nimi ei ole välimerkki, vaan voimasana.

Vaan Tarantinon elokuvapa kolisee tyhjyyttään – tai sitten en vain saa selvää, mitä hän yrittää sanoa. Ehkä tällaista on väärin odottaa Tarantinolta. En ole varma, onko hänellä koskaan aikaisemminkaan ollut mitään oikeaa sanottavaa. Kenties hänen elokuvansa ovatkin aina olleet vain sitä, miltä ne näyttävät: ylipitkiä, hienon näköisiä musiikkivideoita.

Cliff nappaa kyytiinsä Spahn Ranchille liftaavan Pussycatin. Tarantinon jalkafetissille omistettu kohtaus: check.

On Once upon a Time in Hollywoodissa jotain hyvääkin. Sen hyvän nimi on Brad Pitt. Hän on rutistunut ja paahtunut niin tyylikkäästi, että melkein itkettää. Ei sillä, että sarjan toisessa pääosan esittäjässä eli Leonardo DiCapriossa olisi mitään vikaa. DiCaprio on erinomainen esimerkki näyttelijästä, joka vain paranee vanhetessaan. Once Upon a Time in Hollywoodissa on muutama kohtaus, joissa hän tuo hahmonsa rikkinäisyyden esiin tavattoman taitavasti.

Margot Robbie on Sharon Tatena tylsä ja väritön. On kiusallista, kuinka suuri ero hänen olemuksessaan on verrattuna ihka-aitoon Sharon Tateen, jonka elokuvista on leikattu katkelmia Once Upon a Time in Hollywoodiin. Paha moka. Kun Tatea esittämään ei kerran ole löydetty viiltävän karismaattista näyttelijätärtä, ei ressukkaa olisi kannattanut häpäistä laittamalla hänet oikean Taten viereen.

Jos Margot Robbien suoritus jää hailakaksi, onnistuvat muut elokuvan naisnäyttelijät paremmin. Margaret Qualley tekee ihanan lihaisan pikkuroolin teinityttö Pussycatina. Stranger Thingsin kolmannelta tuotantokaudelta suurelle yleisölle tutuksi tullut Maya Hawke on Linda Kasabianina positiivinen yllätys. Mikey Madison hysteerisenä Susan Atkinsina tuo mieleen Ringin, Kaunan ja muut japanilaiset kauhuelokuvat, joissa mustatukkaiset naiset aukovat suitaan silmät ymmyrkäisinä. Roolityö jää mieleen – hyvässä vai pahassa, siitä en ole varma.

Jostain syystä elokuvaan on runtattu myös Luke Petty, Al Pacino ja Michael Madsen. He tulevat ja menevät ilman, että ehtivät oikeastaan tehdä mitään.

Leffaan mahtuu myös kohtaus, jossa Cliff päätyy ottamaan mittaa Bruce Leestä. Leen perikunta pahotti mielensä.

Yleensä en valita elokuvien epärealistisuudesta. Sen sijaan yritän usein hiljentää epärealistisuudesta valittavat äänet mumisemalla jotakin lajityypistä ja konventioista ja siitä, että fiktio on fiktiota eikä elämää. Once upon a Time in Hollywoodin kliimaksikohtauksessa hulluttelu viedään kuitenkin niin pitkälle, että touhu alkaa kyllästyttää jopa minua – kohtaus on kaikessa villiydessään yksinkertaisesti hölmö.

Vanhojen Tarantino-elokuvien ystävänä odotan edelleen Tarantinolta tyylikästä, sarjakuvamaista ja visuaalisesti raikasta väkivaltaa. Once Upon a Time in Hollywoodin väkivalta tuo kuitenkin mieleen lähinnä Tom Savinin ja Joe D’Amaton. Älkää ymmärtäkö väärin; tarkoitukseni ei ole halventaa Savinia tai D’Amatoa. Tarantinon elokuvilta odotan kuitenkin hieman korkeampien tuotantoarvojen väkivaltaa – jotain muuta kuin suttuista gorea.

TL;DR: Once Upon a Time in Hollywood on huono komediaelokuva.

*****

American Crime Story: The People vs. O. J. Simpson (2016) arvostelu

American Crime Story: The People vs. O. J. Simpson (2016)

American Crime Story on antologiasarja, joka syntyi jo pitkään jatkuneen American Horror Storyn spin-offina. En koskaan aivan kauheasti pitänyt American Horror Storysta. Iso raha liikkuu ja näyttelijävalinnat ovat vaikuttavia, mutta kausi toisensa jälkeen on tietyn helppouden ja halpuuden saastuttamaa. Ehdin katsoa kolme ensimmäistä kautta (Murder House, AsylumCoven), sitten väsähdin.

American Crime Story vakuuttaa kuitenkin heti alusta lähtien paremmalta – uskottavammalta. Sarjan kullakin tuotantokaudella kuvataan todellista rikostapausta, ja siksi jalat on pakko pitää maassa. Ensimmäinen tuotantokausi ottaa luupin alle amerikkalaisen rikoshistorian ehkäpä seuratuimman oikeudenkäynnin eli O. J. Simpsonin tapauksen.

O. J. Simpsonin tapaus kiinnosti ihmisiä, koska siinä kiteytyivät niin monet amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriidat ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset. O. J. Simpson edusti amerikkalaista unelmaa: köyhää poikaa, joka on omalla työllään noussut yläluokkaan. Hän oli julkkis, jonka tekosia LAPD oli aiemmin katsellut läpi sormien. Hän edusti myös amerikkalaista vähemmistöä eli mustia. Rikoksen uhri oli puolestaan nainen – siis tyypillinen lähisuhdeväkivallan kohde. Hän ei ollut mikä tahansa nainen, vaan valkoinen nainen.

O. J. Simpsonin oikeudenkäynnissä vastakkain oli siis kaksi sorretun ryhmän edustajaa: uhri oli nainen, syytetty taas musta. Ei ole ihme, että oikeudenkäynti herätti tunteita.

Dream Team. Robert Kardashian ottaa etäisyyttä muusta puolustuksesta.

Nicole Brown Simpsonia sarjassa edustaa syyttäjä Marcia Clark. Hän suhtautuu tapaukseen tunteella ja kunnianhimolla, ja hänen halveksuntansa Simpsonia kohtaan on käsinkosketeltavaa. Clarkin tunteisiinsa on helppo yhtyä. Hahmo kiteyttää sen, kuinka julkisissa tehtävissä toimivia naisia kohdeltiin vielä 90-luvun alussa – ja kohdellaan tavallaan vielä tänäkin päivänä. Clarckin kampausta ja vaatetusta riepotellaan lehdistössä tavalla, joka ei miespuolisen syyttäjän kohdalla olisi tullut kyseeseen. Kun Clark ilmoittaa, ettei pysty osallistumaan iltaan asti jatkuvaan oikeuden istuntoon, koska hänen on hoidettava lapsiaan, puolustuksen asianajajat pilkkaavat häntä.

Dream Teamiksi kutsutun puolustustiimin johtohahmo on Johnny Cochran. Hän oli mustassa yhteisössä voimakas hahmo ja tunnettu poliisien pahoinpitelemien mustien puolustajana. Cochran oli ilmeisesti saanut virkavallan epäluuloisuudesta ja rasismista oman siivunsa, ja siksi hänen vihansa poliisilaitosta kohtaan on tavallaan ymmärrettävää. Cochran tietää omakohtaisesti, että ajoittain poliisi kohtelee mustia tarpeettoman kovakouraisesti vain sen vuoksi, että he ovat mustia.

O. J. ja Cochran. Mustien välinen ”veljeys” nousee jatkuvasti sarjassa esille.

Murhan uhrit Nicole Brown Simpson ja Ron Goldman jäävät sarjassa eräänlaiseen sokeaan pisteeseen. Heidän kylmenevät ruumiinsa ovat koko tapahtumasarjan alkupiste. Heidän ääniään ei kuitenkaan kuulla sarjan jaksoissa, eikä heidän kasvojaan nähdä. Tarina alkaa vasta, kun he ovat jo poistuneet tämän maailman piiristä. Tämä korostaa sitä, että O. J. Simpsonin oikeudenkäynnissä ei ollut kyse pelkästään kahdesta murhan uhrista, vaan paljon suuremmista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Sarjan näyttelijävalinnat ovat hämmästyttävän osuvia. Frendeistä tutun David Schwimmerin valinta Robert Kardashianiksi on erinomainen. Schwimmerin pehmeä, rauhallinen olemus tarjoaa katsojille alusta lähtien hyvän samastumiskohteen. Sterling K. Brown apulaissyyttäjä Chris Dardenina ja Kenneth Choi tuomari Lance Itona muistuttavat ulkoisesti roolihahmojensa historiallisia esikuvia ja ovat siksi hyviä valintoja rooleihinsa. John Travolta tuskin juuri näyttää Robert Shapirolta, mutta on passiivis-aggressiivisen ilmaisunsa vuoksi oiva valinta rooliin. Samaa voi sanoa myös O. J. Simpsonin rooliin valitusta, ylitunteellisesta ja räiväkkäästä Cuba Cooding Juniorista.

Robert Kardashian tietää puolustavansa miestä, joka on syyllinen vaimonsa murhaan.

Simpson on sarjassa ehdottoman vastenmielinen hahmo. Hän on kiivas, tunteellinen ja lapsellinen. Kun hän saa kuulla, että häntä ollaan pidättämässä hän pakenee – kuin pikkulapsi hammaslääkäriä. Hän uhkailee itsemurhalla ja sen jälkeen pyytää, että saisi puhua äitinsä kanssa. Kun mamma saadaan luurin päähän, O. J. myötäilee: Niin, äiti. Kyllä, äiti.

On siinä meillä mies.

Hauska yksityiskohta sarjassa liittyy Kardashianien perheeseen. Sarjassa on pari lyhyttä kohtausta, jossa Kardashianien perheet pääsevät kokemaan, miltä tuntuu olla kuuluisa. Kun Robert esiintyy Simpsonin karkumatkaan liittyvässä lehdistötilaisuudessa, Kardashianien nuorempi polvi hurraa nähdessään isin telkkarissa. Hieman myöhemmin Kardashianit pääsevät jonon ohi suosittuun ravintolaan ja joutuu ruokailemaan kymmenien uteliaiden silmäparien alla. Nyt nämä kohtaukset tuntuvat oudoilta – on helppo unohtaa, että vielä 90-luvulla kukaan ei tuntenut Kardashianien nimeä.

Syyttäjä Marcia Clarckin hiukset ja vaatevalinnat nousevat jatkuvasti otsikoihin. Se siitä sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

Sarjassa vilahtaa myös Barry Schreck (Rob Morrow), joka perusti O. J. Simpsonin oikeudenkäynnin jälkeen The Innocence Project -järjestön. Järjestön tavoitteena on tarjota lakiapua väärien tuomioiden kumoamiseen DNA-todisteiden perusteella. Järjestöllä oli sormensa pelissä muun muassa vuonna 2003 vapautuneen Steven Averyn tapauksessa. Kornia tilanteessa on se, että vaikka Schreck on myöhemmin tullut tunnetuksi nimenomaan väärien tuomioiden kumoajana, istui hän O. J. Simpsonin oikeudenkäynnissä nimenomaan puolustuksen Dream Teamissa.

American Crime Story: The People vs. O. J. Simpson on kertomus vaimonhakkaajasta, joka pääsi kerta toisensa jälkeen pälkähästä, koska oli kuuluisa. Se on myös kertomus murhaajasta, joka pääsi pälkähästä, koska oli musta. Tarinan opetus on selvä: hyviä tarkoitusperiä on helppo käyttää väärin. Poliisien rasismi ja liioiteltu voimakeinojen käyttö olivat varmasti todellisia ongelmia 90-luvun Amerikassa. Siksi O. J. Simpsonin puolustus käytti niitä aseena syyttäjää vastaan – ja onnistui tavoitteissaan.

Sadat, tuhannet köyhät mustat ovat kärsineet poliisien väkivallasta. Tämä kaikki satoi yhden rikkaan, hyväosaisen ja väkivaltaisen mustan miehen laariin – miehen, joka olisi ansainnut tulla tuomituksi.

American Crime Storya on tehty toinenkin tuotantokausi. Se käsittelee Gianni Versacen murhaa.

*****

The Act (2019) arvostelu – Kun elämä on näytelmä

The Act (2019)

The Act (2019) on tositapahtumiin perustuva sarja Gypsy Rose Blanchardin ja hänen äitinsä Dee Dee Blanchardin elämästä, josta kertoo myös tuoreehko Mommy Dead and Dearest -dokumentti. Sarjan kuvaama tapahtumaketju on niin kummallinen, että sitä olisi helppo väittää epäuskottavaksi ja epärealistiseksi, ellei tarinaa tietäisi todeksi.

Gypsy Rose on monisairas tyttö, jonka äiti ja omaishoitaja Dee Dee on omistautunut täysin tyttärelleen. Dee Dee kertoo mielellään muille tyttärensä monista sairauksista: Gypsyllä on leukemia, lihasdystrofia, sokeriallergia, uniapnea, epilepsia ja jokin tarkemmin määrittämätön ruuansulatuselimistön sairaus, jonka vuoksi hän joutuu käyttämään ruokintaletkua. Lisäksi Gypsylla on kehityshäiriö, jonka vuoksi hän on teini-ikäisenä henkisesti noin 7-vuotiaan tasolla. Gypsy tuskin elää enää montaa vuotta, kuiskailee Dee Dee.

Myös tosielämässä Dee Dee pruukasi pitää Gypsyä kädestä aina, kun vieraita oli läsnä.

Kaikista vaivoistaan huolimatta Gypsy on hämmästyttävän iloinen lapsi. Vaikka hänen elinpiirinsä on rajattu ja vaikka hän on täysin riippuvainen äidistään, hän jaksaa iloita jokaisesta uudesta kokemuksesta. Gypsylla ja Dee Deellä on yhteinen Facebook-sivu, jonne he päivittävät kuulumisiaan sekä valokuvia ja videoita matkoistaan. Erilaiset avustusjärjestöt tukevat auliisti Gypsya ja Dee Deetä: heille järjestetään ilmaisia matkoja ja majoitusta lääkärikäyntejä ja virkistäytymistä varten. Lisäksi eräs hyväntekeväisyysjärjestö lahjoittaa heille mukavan kokoisen talon, jossa on Gypsylle sopiva, loiva pyörätuoliramppi.

Gypsy ja Dee Dee muuttavat uuteen, vaaleanpunaiseksi maalattuun taloonsa vuonna 2008. Vuonna 2015 Dee Dee löydetään samasta talosta kuolleena – hän on joutunut raa’an puukotuksen uhriksi. Talosta löytyy myös Gypsyn pyörätuoli, mutta Gypsyä ei näy missään.

Gypsyn synttäreillä äiti on ainoa vieras. Huomaa puolittain irrallaan roikkuva kaapinovenkahva.

The Act on sarjalle nerokas nimivalinta, joka ohjaa huomiota ja tulkintaa selvään suuntaan. Act-sanalla voidaan viitata paitsi näytökseen tai esitykseen, myös rikokseen (criminal act) eli Dee Deen murhaan.

Dee Deen ja Gypsyn elämä on jo vuosia ollut pelkkää esitystä. He esittävät yhdessä koko ulkomaailmalle täydellistä parivaljakkoa – sairasta tytärtä ja rakastavaa äitiä, jonka huolenpidosta tytär on loppumattoman kiitollinen. Samalla he esittävät myös toisilleen jotakin, mitä he eivät todellisuudessa ole. Katsoja pääsee nopeasti Gypsyn iholle ja saa nähdä hänet sellaisena kuin hän on, mutta Dee Deen todellinen persoona jää hämäräksi. Itse asiassa alkaa näyttää siltä, että Gypsy kyllä pärjäisi omillaan – sen sijaan Dee Dee onkin riippuvainen tyttärestään.

Dee Dee ja Gypsy ovat niin lähellä ja niin kaukana toisistaan.

Kun Gypsy varttuu, hän kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta. Netin syövereistä hän löytää itselleen poikakaverin, jonka kanssa hän niin rakentaa useille alter egoille ja roolipeleille perustuvan suhteen. Gypsy ei kelpaa sellaisenaan kellekään. Hänen äitinsä vaatii häntä esittämään avutonta, poikakaveri taas edellyttää toisenlaisia esityksiä.

On hämmästyttävää, kuinka sama ihminen voi joutua kahteen toisistaan täysin erilliseen ihmissuhteeseen, joissa molemmissa häntä käytetään hyväksi ja joissa häntä vaaditaan esittämään jotakin muuta kuin mitä hän todella on.

Naapurin Lacey on Gypsyn ainoa saman ikäinen ystävä.

The Actin näyttelijäntyö on erinomaista. Joey King tekee Gypsy Rosena erinomaisen, monikerroksisen roolisuorituksen. Hän tuo uskottavasti esiin Gypsyn persoonan monet aspektit. Patricia Arquette loistaa Dee Deen roolissa – hänen pehmeä hellyytensä kiihtyy äärimmäiseen raivoon ja vihaan sanonomattomalla voimalla.

Gypsyn poikakaveria Nick Godejohnia esittävä Calum Worthy on juuri sopivan pelottava ja outo. Pienemmistä rooleista on mainittava Dee Deen äitiä esittävä Margo Martindale, joka tuntuu onnistuvan kaikessa mitä tekee. Myös Two Volwerines -jakson Volwerinet eli Dean Norris ja tuntematon mutta äärettömän sympaattinen Joe Tippett ansaitsevat kunniamaininnan. (En muista koskaan aikaisemmin nähneeni Dean Norrisia näin myönteisessä roolissa.)

Dee Deen maailmassa mikään ei ole sitä, miltä äkkiseltään näyttää.

Sarja on visuaalisesti näyttävä. En tiedä, mitä taikoja valaistuksessa ja värimäärittelyssä on oikein tehty – lopputuloksena on joka tapauksessa omituisen hämyisä värimaailma. Gypsyn ja Dee Deen koti on sisustettu pehmoisilla pastelleilla ja iloisilla, puhtailla väreillä – ja silti sisätila näyttää jatkuvasti tunkkaiselta ja suttuiselta.

Kaikkiaan Dee Deen ja Gypsyn kokemukset ovat vielä omituisempia kuin The Act antaa ymmärtää – hulluimmat jutut on jostain syystä jätetty sarjasta pois. Lisäksi jäin harmittelemaan sitä, että Dee Deen historiaan ja siihen, kuinka Gypsy alun perin joutui pyörätuoliin, ei paneuduttu kunnolla. Mommy Dead and Dearest -dokumentissa viitattiin siihen, että Dee Deellä oli jo hyvin nuorena omituisia taipumuksia, ja että koko hänen perheensä vihasi häntä. Tähän The Act ei kuitenkaan kajoa, vaan sen sijaan esittää ilmeisesti pitkälti sepitteellisen kuvauksen Gypsyn varhaisista vuosista.

The Act ja Mommy Dead and Dearest -dokumentti ovat katsottavissa HBO Nordicissa.

*****