The Dirt (2019) on biografiaelokuva kaikkien rock-hulluttelukliseiden isästä eli  Mötley Crüesta. Elokuva pohjautuu löyhästi The Dirt -kirjaan, jossa yhtyeen jäsenet kuvaavat hulluja vuosiaan. The Dirt on yksi rock-kirjallisuuden klassikoista – elokuva-adaptaatio jättää kuitenkin paljon toivomisen varaa.

En oikein tiedä, onko Mötley Crüen musiikissa mitään kovin omaleimaista tai erikoista. Itse en ole siitä koskaan välittänyt – kuten en myöskään Hanoi Rocksista tai Poisonista. Teoriani on, että ulkomusiikillisilla seikoilla on näiden bändien suosioon valtava vaikutus. En usko, että ainakaan Hanoi Rocks olisi kiinnostanut juuri ketään, jos sen jäsenet eivät olisi pukeutuneet julkisesti joulukuusiksi.

Mötley Crüeta en tuomitse aivan yhtä jyrkästi – heidän musiikissaan on kiehtovaa alkuvoimaisuutta. Oletan kuitenkin, että heidän tarinansa olisi jäänyt lyhyeksi, jos bändi ei olisi näyttänyt joukolta nahkadominoita ja jos heille ei olisi kehittynyt sitä vaarallista mainetta, josta heidät nykyään tunnetaan.

Kuten nuoruuden lempibändini eli Guns N’ Rosesin, myös Mötley Crüen vetovoima pohjautuu osittain sen jäsenten suorastaan karikatyyrimaisille hahmoille. Jos bändi olisi koostunut neljästä hiljaisesta Mick Marsista, olisi se tuskin herättänyt suurtakaan mielenkiintoa. Rumpali Tommy Lee oli yhtyeen sähköjänis, joka pupelsi menemään arvatkaa-mikä kolmantena jalkana. Basisti Nikki Sixx toi yhtyeeseen luovaa voimaa ja viihtyi paremmin itsekseen heroiinipöhnässä kuin juhlien keskipisteenä. Laulaja ja keulakuva Vince Neilille musiikillisia saavutuksia suurempi motivaattori olivat lihalliset ilot, jotka odottivat keikkapaikkojen takahuoneissa.

Pidin The Dirtissa erityisesti Mick Marsin hahmosta. Siinä missä muut bändin  jäsenet koheltavat huume- ja hormonipäissään, on Mars ihastuttavan rauhallinen, asiallinen ja tasapainoinen. Hän keskittyy itse asiaan – musiikkiin. Mars olikin Crüen muusikoista taitavin. En täysin ymmärrä, kuinka joukko Leen, Sixxin ja Neilin kaltaisia sekopäitä ylipäätään pystyi tekemään musiikkia ja esiintymään ammattimaisesti.

Marsia elokuvassa esittää Iwan  Rheon, joka lienee monille tuttu Game of Thronesin vittumaisimpanfsena hahmona eli Ramsay Boltonina. Rheon ei totisesti ole mikään yhden tempun kaveri: Boltonin ja Marsin hahmot ovat kuin yö ja päivä, ja silti Rheon pystyy kuvaamaan molempia vaikuttavasti.

The Dirt kuvaa bändin sekoilua glorifioiden. Addiktin elämään liittyvät nurjat puolet, joita Nikki Sixx kuvaa Heroiinipäiväkirjassaan niin inhorealistiseen tyylii, peittyvät The Dirt -elokuvassa juhlahumuun. Yhdessä elokuvan parhaista kohtauksista kuvataan Tommy Leen näkökulmasta tyypillistä Mötley Crüen kiertuepäivää: iltapäivällä ylös, ei minkäänlaisia muistikuvia edellisillan tapahtumista, keikalle, yksityiskoneella seuraavaan keikkakaupunkiin ja siellä suoraan yökerhoon tai strippiklubille. Promillet tuskin laskevat ihan nolliin kertaakaan vuorokauden aikana, ja hauskaa on.

Ja niin tällaisessa elokuvissa pitääkin kai olla. Tämä ei ole yläasteen päihdevalistusvideo vaan viihteellinen rock-elokuva.  Silti elokuvan välinpitämättömyys yhtyeen päihderiippuvuuksien aiheuttamien ongelmien suhteen tuli raadollisen Heroiinipäiväkirjan jälkeen yllätyksenä.

The Dirt on hauska leffa, jonka parissa viihtyy sen keston ajan ja jonka unohtaa seuraavaan päivään mennessä. Bändin jäsenten kipupisteet tunnistetaan – ja sitten ne unohdetaan. Vince Neilin tyttären sairastumiseen ja kuolemaan käytetään enemmän paukkuja, mutta hukkaan nekin menevät. Neiliä näyttelevä Daniel Webber osaa esittää pimpinnälkäistä rockstaraa, mutta lapsen kuolemaa käsittelevän isän suru on hänelle liian kova pala.

*****