Miksi Game of Thrones on niin suosittu & 8. tuotantokauden (2019) arvostelu

Kiitos George R. R. Martin 2011-2019. Kahdeksan tuotantokauden mittaiseksi venynyt Game of Thrones on nyt päättynyt. Paketissa on noin kolmen täyden vuorokauden edestä addiktoivaa televisioviihdettä.

Mikä oikeastaan teki Game of Thronesista niin ikonisen ja kiinnostavan sarjan? Käsittelen tätä kirjoituksen alussa. Lopuksi jaan hieman ajatuksiani kahdeksannesta tuotantokaudesta. Selkeyden vuoksi: kun puhun Game of Thronesista, tarkoitan nimenomaan televisiosarjaa – en romaanisarjaa.

Osa 1: Miksi Game of Thrones on niin suosittu?

Jos olet nähnyt sarjan ensimmäiset seitsemän tuotantokautta, voit lukea huoletta tämän osan tekstistä – se ei sisällä spoilereita kahdeksannesta tuotantokaudesta (joskin olen käyttänyt sen kuvituksena stillejä kahdeksannelta tuotantokaudelta). Jonkinasteisia spoilereita tuotantokausista 1-7 on luvassa tekstin alkuosassa. Voit halutessasi siirtyä lukemaan aiempia kausia koskevia tekstejä (1. kausi2. kausi3. kausi4. kausi5. kausi, 6. kausi, 7. kausi).

Eräs Game of Thronesin suosiota selittävistä tekijöistä ovat Daenerys Targaryen ja muut vahvat naishahmot.

1. Game of Thronesin tarina rakentuu odottamattomien käänteiden  varaan, jotka rikkovat kerronnan perinteitä.

Game of Thrones onnistui järkyttämään ja yllättämään katsojia jatkuvasti – aina ensimmäisestä tuotantokaudesta viimeiseen asti. Jo sarjan ensimmäisten tuotantokausien aikana moni keskeinen hahmo kuoli täysin yllättäen. Opimme sen, että kuka tahansa saattaa poistua sarjan miesvahvuudesta milloin vain. Kenenkään selviytymiseen ei voinut luottaa. Toisinaan epävarmuus oli raastavaa, mutta ei katselua voinut lopettaa keskenkään. Jakso toisensa jälkeen meidän oli saatava tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.

2. Game of Thronesin maailma on rikas ja uskottava, ja se laajenee ja täyteläistyy jatkuvasti.

Game of Thrones muistuttaa kokemustamme omasta maailmastamme: käsityksemme siitä laajenee jatkuvasti, ilman keinotekoisia rajauksia.

Olisi hauska tietää, millaiset muistiinpanot Martinilla on saagansa eri alueiden historiasta, hahmoista ja kulttuureista. Game of Thronesin eteen on tehty kuvaamaton määrä taustatyötä, joka näkyy valmiissa sarjassa pieninä, lähes huomaamattomina viitteinä. Sarjan maailma ei lopu siihen, mihin kirjailija tai käsikirjoittaja on vetänyt rajan (”en jaksa miettiä tätä, ei tätä kuitenkaan edes käsitellä sarjassa”). Se laajenee, kasvaa ja paljastaa jatkuvasti itsestään uutta. Siksi sen maailma tuntuu olevan loputon, vailla tavanomaisia fiktion asettamia rajoja. Tässä mielessä se muistuttaa kokemustamme omasta maailmastamme: käsityksemme siitä laajenee jatkuvasti, ilman keinotekoisia rajauksia.

3. Game of Thronesin hahmot kieltäytyvät reppanan ja sairaan rooleista.

Bran Stark liikkuu vammansa vuoksi pyörätuolilla, mikä ei estä häntä olemasta sarjan suurin visionääri. Jon Nietos on äpärä ja helvetin kova jätkä. Sansa Stark on raa’an henkisen ja seksuaalisen väkivallan uhri ja yksi sarjan voimakkaimmista henkilöistä. Tyrion Lannisteria on potkittu päähän hänen lyhytkasvuisuutensa vuoksi lapsesta pitäen – silti hän on kenties sarjan älykkäin hahmo. Hänen veljensä Jamie Lannister on käsipuoli, ja kuitenkin täysin kykenevä toimimaan arjessa ja jopa puolustamaan itseään. Varys on palliton olmiolento, jonka vaikutusvalta ulottuu vallan syvimpiin kamareihin asti. Daenerys Targaryen on maanpaossa elävä orpo, leski – ja Lohikäärmeiden Kuningatar.

Esimerkit riittävät jo. Game of Thronesin maailmassa vamma, vaatimaton syntyperä tai muu sellainen ominaisuus, joka saa usein muut katselemaan ihmistä nenänvartta pitkin, ei ole esteenä menestykselle. Henkilöt, joita muut pitävät ”vajavaisina”, ”sairaina” tai ”kyvyttöminä”, voivat sarjan maailmassa kukoistaa.

Tyrion Lannisterin cockerspanielimainen katse ei kieli alistumisesta, vaan epäluulosta.

4. Game of Thronesin hahmot eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja.

En ole koskaan tavannut hyvää tai pahaa ihmistä – sen sijaan olen tavannut ihmisiä, joissa positiiviset ja negatiiviset ominaisuudet ovat edustettuina erilaisissa suhteissa.

Cersei Lannister on kamala, itsekäs ämmä, mutta samalla rakastava äiti, joka tekee lastensa eteen mitä vain. Arya Stark ei pelkää mitään, mutta kantaa kaunaa ja kostaa väkivalloin. Daenerys Targaryen on vapauttanut legioonittain orjia ja pyrkii tekemään maailmasta sorretuille paremman paikan elää, mutta kohtelee armottomasti niitä, jotka eivät suostu polvistumaan hänen edessään. Tyrion Lannisterin pää on terävä kuin valyrialainen tikari – samalla hän on himojensa orja ja siksi altis monille vaaroille.

Tässä Game of Thrones muistuttaa kaikessa monimutkaisuudessaan omaa maailmaamme. En ole koskaan tavannut hyvää tai pahaa ihmistä – olen tavannut vain ihmisiä, joissa positiiviset ja negatiiviset ominaisuudet ovat edustettuina erilaisissa suhteissa. Sama pätee kaikkiin Game of Thronesin hahmoihin… tai ainakin melkein: Euron Greyjoysta ja Ramsay Boltonista en ole aivan varma.

Euron Greyjoy – Game of Thronesin mulkuin hahmo.

5. Game of Thronesin hahmot vaikuttavat edustavan jotakin stereotypiaa tai arkkityyppiä, mutta eivät sitten edustakaan.

Elämää ei ole juonellistettu. Siksi sen vaiheet ovat toisinaan yllättäviä, surullisia, turhauttavia, jopa järkyttäviä.

Erehdyimme luulemaan Peikoksikin nimettyä Tyrion Lannisteria hovinarriksi, jota ei kiinnosta maailmassa muu kuin viini, naiset ja nauru. Tutustuimme Daenerys Targaryeniin vaaleana neitseenä – naisena, joka näyttää olevan tuomittu murtumaan väkivaltaisen ja miehisen dothraki-kansan puristuksessa. Kuvittelimme Arya Starkin olevan ylivilkas poikatyttö, joka nenilleen saatuaan rientää äitinsä helmoihin. Oletimme, että Sansa Stark on romanttinen naishahmo, joka riutuu ja kuihtuu kokemiensa kärsimysten jälkeen. – He kaikki yllättivät meidät.

Oma lukunsa ovat Robert Baratheon ja Eddard Stark. He vaikuttavat hahmoilta, tulevat varmasti pysyttelemään sarjan juonessa mukana vielä pitkään – ja sitten kävi kuten kävi. Vastaavia kohtaloita on oikea elämä täynnä – miehiä, jotka kuolevat parhaassa iässään ja joilta odotetaan vielä paljon. Elämää ei ole juonellistettu. Siksi sen vaiheet ovat toisinaan yllättäviä, surullisia, jopa järkyttäviä.

Arya Stark murtaa steretypioita. Kuvassa kaverina Sandor ”Hurtta” Clegane, omalaatuinen hahmo hänkin.

6. Game of Thronesin naiset ovat rohkeita ja vahvoja.

Game of Thronesin naiset eivät tyydy rakastajattaren, vaimon ja äidin rooleihin.

Sansa Stark joutuu puolisonsa käsissä inhottavan väkivallan kohteeksi – ja hallitsee kokemuksestaan selvittyään Pohjoista viisaudella ja vakaalla kädellä. Kun Cersei Lannister menettää sen, mikä on hänelle kaikkein tärkeintä, hän ei halvaannu tuskasta, vaan kiipeää valtakunnan huipulle. Daenerys Targaryen kaitsee lohikäärmekatrasta ja kokoaa armeijan, jonka veroista Westeros ei ole ennen kohdannut. Yara Greyjoy peittoaa miespuoliset rautasaarelaiset ja nousee Rautasaarten valtiaaksi (ainakin siihen asti, kunnes kusipää-Euron astuu kuvaan). Brienne voittaa taistelukentällä melkein kenet tahansa niin voimassa kuin taidossa. Arya Stark käy läpi koettelemuksia, jotka ovat omiaan syöksemään kenet tahansa hulluuteen – ja selviää.

Game of Thronesin naiset eivät tyydy rakastajattaren, vaimon ja äidin rooleihin, vaan taistelevat kruunusta siinä missä muutkin. He eivät pääse helpolla,  mutta mitä heidän tielleen sattuukin, he kestävät sen.

Daenerys Targaryen kokoaa taakseen ennennäkemättömät sotavoimat.

7. Game of Thronesissa nähdään tissejä ja gorea.

Tätä ei varmaan tarvitte purkaa sen kummemmin.

8. Eurooppa on Westeros.

Meillä ei ole Targaryenin, Lannisterin, Starkin tai Greyjoyn huoneita – sen sijaan meillä on Perussuomalaiset, Kokoomus, Keskusta ja RKP.

Keväällä 2019 Suomen eduskuntavaalien vaalipäivä ja Game of Thronesin viimeisen tuotantokauden aatto osuivat peräittäisille päiville. Katukuvassa näkyi vieretysten vaalimainontaa ja Game of Thrones -mainoksia. Nauratti – tämä on aivan liian hauskaa ollakseen sattumaa!

Me elämme valtaistuinpelin keskellä. Meillä ei ole Targaryenin, Lannisterin, Starkin tai Greyjoyn huoneita – sen sijaan meillä on Perussuomalaiset, Kokoomus, Keskusta ja RKP. Uutisissa ei kerrota white walkereiden aiheuttamasta uhkasta, vaan siirtolaisista, jotka pyrkivät Eurooppaan. Kuten Kuninkaansataman hovilla, myös meidän hallitsijamme raapivat päätään, kun valtakunnan kassalippaan pohja pilkottaa. Talvi tulee ja se on kylmempi kuin koskaan ennen – toisaalla jäätiköt sulavat. Maailma muuttuu, ja me pelkäämme.

Osa 2: Game of Thronesin 8. tuotantokausi

Game of Thrones, 8. tuotantokausi

Spoiler alert! Koska kahdeksannen tuotantokauden käänteet ovat aiheuttaneet kiihkeää keskustelua Game of Thronesin seuraajien keskuudessa, teen poikkeuksen ja käsittelen tuotantokauden tapahtumia melko yksityiskohtaisesti. Spoilereita kahdeksannesta tuotantokaudesta on siis luvassa tästä eteenpäin. Luet omalla vastuullasi.

Kahdeksatta tuotantokautta on kritisoitu armottomasti – enimmäkseen heppoisin argumentein. Keräsin tähän muutamia kriittisten äänten toistamia ajatuksia ja summaan, millaisia mietteitä ne herättävät minussa.

1. ”Dany muuttui yllättäen hyvästä tyypistä sekopääksi”

Daenerys on tyypillinen esimerkki hahmosta, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Hän ei muutu Hulluksi Kuningattareksi viimeisellä tuotantokaudella – hän on alusta lähtien ollut Hullu Kuningatar.

Tuotantokauden viidennessä jaksossa Daenerysin armeija hyökkää Kuninkaansatamaan. Lyhyen mutta armottoman yhteenoton jälkeen Cersei antautuu. Sodankäynnin sääntöjen mukaan taistelun pitäisi loppua tähän, mutta Daenerys ei ole saanut tarpeekseen, vaan tuhoaa Kuninkaansataman täysin ja tappaa silmittömässä raivossaan lukemattomia viattomia siviilejä. Hänestä paljastuu Mad Queen, Hullu Kuningatar.

Nyt netti on täynnä parkua siitä, että tämä muutos Danyn mielenlaadussa tapahtui liian nopeasti.

Mietitäänpä. Daenerys on pitkin sarjaa surmannut ihmisiä mitä julmimmilla tavoilla milloin mistäkin syystä – useimmiten siksi, että joku kieltäytyy tunnustamasta hänen valtaansa ja polvistumaan hänen edessään. Hän puhuu itsestään vapauttajana ja tyrannien tuhoajana, vaikka hänen tekonsa ovat jo kauan paljastaneet, että hän on tyranni itsekin. Hänen oma valtansa ja auktoriteettinsa ovat hänelle tärkeämpiä asioita kuin kansan hyvinvointi.

Kun tahdot todella tuntea toisen ihmisen, älä luota hänen sanoihinsa vaan katso hänen tekojaan. Daenerys on tyypillinen esimerkki hahmosta, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Hän ei muutu Hulluksi Kuningattareksi viimeisellä tuotantokaudella – hän on alusta lähtien ollut Hullu Kuningatar. Tähän on viitattu koko sarjan ajan lukemattomia kertoja. Siksi on hämmentävää, kuinka vaikeaa katsojien on ollut vastaanottaa viimeisen tuotantokauden tapahtumia.

Daenerys paljastuu Hulluksi Kuningattareksi.

2. ”Cersein loppu oli liian vaatimaton”

Cersei oli viehtynyt draamaan ja pitkitettyyn kärsimykseen. Monet hänen vihollisistaan kuolivat näyttävästi ja tuskallisesti. Cersein surmaaminen yhtä näyttävin elkein olisi ollut kuin hänen oman perintönsä jatkamista.

Cersein kuolintapa synnytti myös minussa tunteen siitä, että hahmon tarina ei saanut kunnollista sulkeumaa. Juuri tämä on jutun juju: sulkeuman puutos turhauttaa, mutta sellainen maailma on. Tosielämä tarjoaa hyvin harvoin kunnollisia mahdollisuuksia sulkeuman kokemukselle. Se on ärsyttävää ja traagista, mutta siihen meidän on totuttava.

Lannisterien loppu

3. ”Aryan olisi pitänyt surmata Cersei”

Sota ei ole organisoitua tai hallittua – se on puhdasta kaaosta, joka estää meitä toimimasta järkevästi.

Kauden toiseksi viimeinen jakso, jossa Arya säntäilee ympäri Kuninkaansatamaa Cerseitä etsien, on erinomainen kuvaus sodasta. Sota ei ole pauhaavia torvia ja viivasuorissa riveissä marssivia, uhmakkaita nuoria miehiä. Sota ei ole kunniaa tai sankaruutta. Sota ei ole organisoitua tai hallittua – se on puhdasta kaaosta, joka estää meitä toimimasta järkevästi. Tämän Arya oppii Kuninkaansataman tuhossa. Hänen tahdonvoimansa ja kaunansa Cerseitä kohtaan eivät vedä vertoja sodan ehdottomalle tuhovoimalle.

Sekä meitä katsojia että Aryaa oli tarpeen muistuttaa siitä, että elämä ei yksinkertaisesti aina mene suunnitellun ja toivotun kaavan mukaisesti.

Arya ymmärtää, mikä on sodan todellinen luonne.

4. ”Jaimen hahmo meni ihan pilalle”

Jaimen viimeiset käänteet olisi kenties tosiaankin ollut syytä kirjoittaa toisin. Hahmo on kehittynyt sarjan ajan johdonmukaisesti itsenäisempään ja moraalisempaan suuntaan. Hän ei ole enää siskonsa käden jatke, vaan sotilas, joka tekee itse omat ratkaisunsa. Aivan viime hetkellä tapahtuu kuitenkin dramaattinen käännös: Jaime hyvästelee pohjoisen ja Briennen – ja suuntaa takaisin Cersein käsivarsille. En löydä tälle ratkaisulle mielekästä perustetta.

5. ”Viimeisen kauden rytmi ei toimi”

Totta. Sarjan aiemmilla tuotantokausilla dramaattisista tilanteista on otettu irti kaikki mahdollinen. Kun joku on vaarassa kuolla, uskalias kokeilu onnistuu tai jotain muuta jännää tapahtuu, ovat sarjan tekijät pitäneet huolen siitä, että katsojat pidättelevät olohuoneissaan hengitystään. Toisinaan jaksoja on päätelty mehukkaisiin cliffhangereihin.

Toisin on viimeisellä tuotantokaudella. Branin ja Jaimen kohtaaminen, Jon Nietoksen ensimmäinen lento lohikäärmeellä, Missandein kuolema, Daenerysin surmaaminen, Jon Nietoksen syntyperän paljastuminen, Hurtan ja Vuoren kohtaaminen, Varysin kuolema, Cersein raskaus – nämä ja monet muut käänteet olisivat kaivanneet ympärilleen enemmän happea, tilaa ja dramaattisia jakson päätöksiä.

Tuotantokaudet 1-6 koostuivat kukin kymmenestä noin tunnin mittaisesta jaksosta. 7. tuotantokaudella jaksoja oli 7. Näistä suurin osa tunnin mittaisia, lisäksi kauden lopussa oli pari noin 1,5-tuntista jaksoa. 8. tuotantokaudella oli mittaa vain 6 jakson verran – toisaalta jaksot olivat huomattavasti pidempiä. Jälkiviisaana voin sanoa, että jaksojen määrällä ja pituudella kikkailu ei ollut hyvä ratkaisu. Parempi olisi ollut pysytellä hyväksi todetussa mallissa (10 x 1 h). Tämä tuskin olisi ratkaissut kaikkia viimeisen tuotantokauden rytmiin liittyviä ongelmia, mutta ainakin se olisi tehnyt niiden selvittämisestä merkittävästi helpompaa.

Se, että sarjan päättelyyn olisi annettu enemmän aikaa kuin kuusi alle 1,5-tuntista jaksoa, olisi kenties tarkoittanut myös sitä, että isompi osa sarjan ”irrallisista langoista” olisi somittu kiinni ja muutama hieman epäuskottava ratkaisu olisi hoidettu paremmin. En viittaa irrallisilla langoilla esimerkiksi Daario Naharisiin, Ellaria Sandiin tai Jaqen H’ghariin, joiden perään monet viimeistä kautta kritisoivat ovat haikailleet – he ovat hoitaneet tehtävänsä, joten en pahastunut siitä, ettei heidän hahmoihinsa palattu. Mutta missä on epäkuollut Viserion? Miksi Euron Greyjoy onnistuu yllättämään ja surmaamaan toisen Danyn lohikäärmeistä niin helposti?

Danyn ja Jon Nietoksen välienselvittely olisi kaivannut perusteellisempaa kuvausta.

6. ”Night Kingin kuolema ja Kuolleiden armeijan kukistuminen kävivät liian helposti”

Minulle olisi ollut antikliimaksi, jos Muurin takaa vyöryvät, aivottomat zombimöröt olisivat paljastuneet 8. tuotantokauden suurimmaksi viholliseksi.

Moni sarjan ystävistä ilmeisesti suhtautui Night Kingiin sarjan tärkeimpänä vihollisena. He, jotka näin tekivät, erehtyivät – eikä tämän pitäisi tulla suurena yllätyksenä. Game of Thrones on aivan liian älykäs ja monisävyinen sarja perustaakseen tärkeimmän ristiriidan ja taistelun ”sisäpuolen” ja ”ulkopuolen” välille.

Kaikki suuret, tärkeät taistelut ovat tosiasiassa sisäisiä – valtakunnan sisäisiä, perheen sisäisiä, yksilön sisäisiä. Minulle olisi ollut antikliimaksi, jos Muurin takaa vyöryvät, aivottomat zombimöröt olisivat paljastuneet 8. tuotantokauden suurimmaksi viholliseksi. Tätä näkee jo ihan tarpeeksi vähä-älyisissä zombielokuvissa, kiitos ei. Hyvä vain, että Kuolleiden armeijasta päästiin eroon hyvissä ajoin.

Night Kingin viimeiset hetket

7. ”Jon Nietoksen olisi pitänyt päätyä jonnekin muualle kuin takaisin Yövartioon”

Toivoin itsekin näkeväni Jon Nietoksen sarjan lopussa jossakin muualla kuin Yövartiossa, johon Ned Stark hänet lähetti sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Sarjan aikana Jonin kehityskaari on ollut komea: piskuinen äpäräpoika nousi Yövartion johtoon, kuoli, heräsi kuolleista, pääsi lempimään naista (useampaakin, mm. omaa tätiään), sai tietää olevansa Targaryenin suvun kruununperillinen ja surmasi valtavan määrän ihmisiä, jotka ansaitsivatkin kuolla (mm. oman tätinsä). Tästä kaveristahan olisi pitänyt tehdä Seitsemän valtakunnan kuningas, eikö vain?

Yhteydet Jon Nietoksen ja Jeesuksen välillä ovat suorastaan hämmästyttävän selkeät.

Jonin tarina tuo kuitenkin mieleeni erään länsimaisen tarinaperinteen tunnetuimmista kertomuksista – nimittäin Jeesuksen tarinan. Molemmille on jo ennen syntymää varattu erityinen tehtävä. Molemmat ponnistelivat saavuttaakseen asemansa ja täyttääkseen tehtävänsä. Molemmat  nousivat kuolleista. Molemmat pelastivat ihmiskunnan – eikä kumpikaan saanut tästä teosta juuri kiitosta osakseen. Päinvastoin: heitä kohdeltiin rikollisina ja hylkiöinä. Heitä rangaistiin.

Yhteydet Jon Nietoksen ja Jeesuksen välillä ovat suorastaan hämmästyttävän selkeät. Tätä vasten Nietoksen kohtalo tuntuu täysin loogiselta.

Myönnän tosin, etten ymmärrä, miksi Yövartio on ylipäätään enää olemassa. Villit ovat Pohjoisen liittolaisia, eikä Kuolleiden armeija aiheuta enää päänvaivaa. Mitä Jon Nietos siis oikein vartioi?

Jopa Jon Nietoksen ulkonäössä on jotakin jeesusmaista.

Mikä minua harmitti finaalijaksossa: Westerosista tulikin demokratiaa muistuttava elektiivinen monarkia. Valtaistuinpeli ei lopu koskaan.

Sons of kings can be cruel and stupid, as you well know. His will never torment us. That is the wheel our queen wanted to break. From now one rulers will not be born, they will be chosen on this spot by the lords and ladies of Westeros, to serve the realm.

– Tyrion Lannister sarjan päätösjaksossa

Nyt tuli vähän oksennusta suuhun.

Tyrion Lannisterin kaavailema hallintomalli on eräänlainen sekoitus nykyaikaista ja antiikin demokratiaa. En osaa sanoa, mikä saa hänet luulemaan, että tällainen malli tekisi lopun poliittisesta pelistä tai että aatelisten äänestämä kuningas ei voisi olla ”julma ja typerä”. Mieleen tulee monta kymmentä suomalaista, demokraattisin menetelmin valittua kansanedustajaa, joihin nämä määreet – julma ja typerä – sopivat mainiosti.

No, Westerosiin saatiin hallintojärjestelmä, jollaista se ei ennen ole kokenut. Kyllä tästä tietty sulkeuman tuntu syntyy, vaikka järjestelmä onkin todennäköisesti kakkeli.

Vaikka Rautavaltaistuin tuhoutui, ei valtaistuinpeli lopu koskaan.

Viimeisiä ajatuksia

Game of Thronesin kaltaista sarjaa on mahdoton päättää tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia tai edes suurinta osaa.

En ole itsekään täysin tyytyväinen Game of Thronesin viimeiseen tuotantokauteen.

Loppu oli ”huono”, koska Game of Thronesin charmi on aina perustunut ekspansioon – siihen, että tulee aina lisää ja monimutkaisempaa. Sarjan päätös vaatii tämän ominaisuuden tukahduttamista.

Toinen Game of Thronesin suosiota selittävä tekijä on se, että sarja muistuttaa monissa suhteissaan tosielämää: Sen hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Monet sen hahmoista saattavat vaikuttaa tietyn arkkityypin edustajilta – kunnes he rikkovat tuon arkkityypin itse. Sulkeuma ei ole Game of Thronesin tyylille ominainen elementti – ja nimenomaan sulkeumaa sarjan päätöskausi vaatii.

Näköalattomien ”mä en tykänny”-, ”vika tuotantokausi tehtävä uusiksi”- ja ”2/10”-heittojen sijaan kaipaisin kommentoijilta hieman syvällisempiä, perusteluja ajatuksia siitä, kuinka sarjan olisi sitten pitänyt loppua. Ehkä tällainen pohdinta saisi monet huomaamaan, että Game of Thronesin kaltaista sarjaa on mahdoton päättää tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia tai edes suurinta osaa.

Ehkäpä paras päätös sarjalle olisi ollut se, että viimeistä tuotantokautta ei koskaan olisi tehty. Ne, jotka nyt nyyhkivät kahdeksannen tuotantokauden kehnoutta, voisivat melankolisesti haaveilla siitä, kuinka hyvä viimeinen tuotantokausi olisi, jos se olisi joskus tehty.

Independence Day: Uusi uhka (2016) arvostelu

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA julkka
Independence Day – Uusi uhka (2016)

Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence, Yhdysvallat 2016) on suurten yleisöjen keskuudessa kovien odotusten elokuva. Alkuperäinen Independence Day oli valtava hitti, joka pysyi pitkään katsojatilastojen kärjessä ja rikkoi ennätyksiä. Minusta Independence Day oli jokseenkin pitkäveteinen. En oikeastaan muista koko elokuvasta juuri muuta kuin kohtauksen, jossa alus liukuu Washingtonin ylle. Tämä kertoo varmaankin enemmän minusta kuin Independence Daysta; en oikein ymmärrä amerikkalaisen katastrofitoiminnan vetovoimaa.

Sen sijaan visuaalisesti hienosta elokuvista ymmärrän jotakin, ja sellainen Independence Day: Uusi uhka tosiaankin on. Näin elokuvan Tennispalatsin Scape-salin esittelytilaisuudessa – kolmedeenä, totta kai. Jos alkuperäisen Independence Dayn jättialus oli vakuuttava, on vuoden 2016 versio samoista ufoista jo todella vakuuttava. Tämä elokuva kannattaa oikeasti katsoa teatterissa, ja nimenomaan 3D-versiona.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA meri
Ai hitto että näyttää hienolta.

Sen sijaan elokuvan tarinassa ei ole juuri juhlimista. Elokuvassa toistetaan samaa kaavaa kuin alkuperäisessä Independence Dayssa: outoja merkkejä on ilmassa, poliitikot huolestuvat, ufot tulevat, poliitikot huolestuvat lisää ja lopulta ampuvat, ka-boom-boom! Juonikuvio on niin ennalta-arvattava ja hahmot niin ohkaisia, että mieleni tekisi itkeä. Myönnän, että Charlotte Gainsbourg on aika jännä valinta tohtori Marceaux’n rooliin, ja Jeff Goldblumin ikuisesti hämmentynyt David Levinson on edelleen aika ihana. Enkä voi väittää, ettenkö katselisi Liam Hemsworthia mielelläni elokuvassa kuin elokuvassa. Sen sijaan Maika Monroeta ei meinaa tunnistaa samaksi tytöksi, joka näytteli It Follows -kauhuelokuvan scream queenia – eikä tämä ole kehu. Muita hahmoja tai heidän näyttelijöitään en viitsi käsitellä tässä yhteydessä – ei heistä ole juuri mitään sanottavaa.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA goldblum naama
Jeff Goldblum vetää taas kerran koko elokuvan yhden ilmeen taktiikalla.

Käsikirjoituksen kanssa on tuhrattu aikaa juuri niin kauan kuin on ollut välttämätöntä. Ennakkomarkkinoinnin perusteella ei voi arvata tarinan joka ikistä detaljia, mutta suuret linjat ovat turhan tuttuja. Kun tarina on raavittu edellisen elokuvan pohjalta kasaan, onkin jo siirrytty toteutukseen. Kas, kun tämäntyyppisissä elokuvissa tarina on vain tekosyy kaikenlaiselle muulle kivalle.

INDEPENDENCE DAY UUSI UHKA silta
Mutta jopas nyt sentään näyttääkin hyvältä.

Lopulta elokuvan läpikantava teema on umpiamerikkalainen, patrioottinen usko siihen, että kyllä vahva puolustus on sentään jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan valtion olemassaolon ehto. Juuri tällaisten elokuvien vuoksi Yhdysvaltojen on helppoa perustella, miksi liittovaltion puolustusmenot ovat kokoluokkaa neljä prosenttia kansantuotteesta.

Elokuvaa katsellessani kyllä tykkäsin näkemästäni. Independence Day: Uusi uhka on elämyksenä ihan hieno. Sen viehätysvoima kuitenkin katoaa heti, kun elokuvasalin valot sytytetään ja 3D-projektori sammuu.

Jos tykkäät patrioottisesesta jenkkitoimintamäiskeestä, osaat varmaankin arvostaa myös tätä.

*****

American Sniper (2014) arvostelu – Vielä sankareista ja hirviöistä

american_sniper
American Sniper (2014)

Elämä, kuten elokuvat, on täynnä hassuja sattumia. Katsoin Dracula Untoldin ja American Sniperin (Yhdysvallat 2014) perättäisinä päivinä, enkä voinut olla huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä näiden elokuvien välillä. Siinä välissä piipahdin ystävien luona istumassa iltaa; olohuoneen telkkarissa pyöri Rambo – Taistelija 2. Etkoilta matka jatkui kohti paikallista keikkaluolaa. Paikan päällä ostin distropöydästä kaksi Rambo-pinssiä: toisessa oli promokuva First Bloodista (joka kuuluu mielestäni maailman parhaisiin elokuviin ja jota suosittelen varauksetta kaikille yli 16-vuotiaille), toisessa taas kuva Rambo – Taistelija 2:sta. Myyjällä oli tiskin takana tyhjä Cannibal Holocaust -VHS-kotelo. Olin aiemmin samana päivänä tehnyt jotain, mitä en tee kovinkaan usein: katselin kyseisen elokuvan (jota en suosittele varauksetta kenellekään, koska Cannibal Holocaust on paitsi hyvä, myös melkoisen ahdistava elokuva) loppukohtausta Youtubesta. Miksi ihmeessä näin tein, siitä en ole aivan varma.

Rambo-elokuvat, Cannibal Holocaust, Dracula Untold, American Sniper. Parin päivän mittaiselle ajanjaksolle ahtautui elokuvamassa, jonka kautta saa hyvinkin kiinnostavan perehdytyksen sotaan ja muihin väkivaltaisiin selkkauksiin. American Sniper keskittyy näistä elokuvista selkeimmin väkivallan jälkiseuraamuksiin yksilön kannalta. Elokuva perustuu Yhdysvaltain sotavoimien tuottoisimman tarkka-ampujan eli Chris Kylen elämäkertaan. – Sana ”tuottoisin” kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin ristiriitaiselta, eihän tarkka-ampuja periaatteessa tuota mitään. Tai tuottaahan: ruumiita, joita voitaneen pitää sodan vääjäämättömänä jalostusjätteenä.

Oikeastaan olin kyllä päättänyt, etten katso American Sniperia. Republikaani-Eastwoodin tuoreemmat ohjaukset eivät ole suuremmin lämmittäneet mieltäni, ja American Sniper vaikutti vieläkin pahemmalta: elokuvan pömpöösistä patrioottisuudesta ja päähenkilön muovisesta herooisuudesta liikkui ikäviä huhuja. Kaikkea ei tunnetusti ehdi katsoa, ja nykyään skippaan armottomasti melkein kaiken, mikä ei henkilökohtaisesti kiinnosta. American Sniper oli kuitenkin erinomainen osoitus siitä, että välillä kannattaa katsoa myös elokuvia, joita ei ennakkokäsitysten, markkinoinnin ja kritiikkien pohjalta haluaisi katsoa.

AM-perus
Chris Kyle ja tarkka-ampujan tärkein työväline.

Elokuvan Chris Kyle (Bradley Cooper, joka tekee elokuvassa mahtavan roolityön) kasvaa kodissa, jossa pelätään Jumalaa ja rakastetaan aseita. Perheen päällä on selvä käsitys siitä, kuinka maailma makaa: on kolmenlaisia ihmisiä – lampaita, susia ja lammaskoiria, jotka suojelevat lampaita susilta. Lammas ei saa olla, ei myöskään susi. Maailmassa ollaan siis tavoittelemassa lammaskoiran roolia. Kun Chris vuosia myöhemmin näkee, kuinka pahat arabit pommittavat viattomia jenkkejä, hän päättää lähteä lammaskoiraksi terrorismin vastaiseen sotaan.

Chris pyrkii ja pääsee arvostettuun SEAL-koulutukseen. Valmistuttuaan hän saa komennuksen Irakiin. Kotiin jää odottamaan tuore vaimo Taya (Sienna Miller), joka kantaa vatsassaan Chrisin esikoista. Irakissa Chrisistä kuoriutuu erinomainen tarkka-ampuja. Hänen maineensa leviää sekä omien että vihollisjoukkojen keskuudessa. Pian Chrisia aletaan nimittää huimien tappolukemiensa ansiosta Legendaksi. Komea lempinimi ei saa miestä ylpistymään.

American Sniperia on kritisoitu erityisesti siitä, että se ei kuvaa Chris Kylen tarinaa täysin todenmukaisesti. Jos pahoja kieliä on uskominen, tosielämän Kyle oli verenhimoinen punaniska, joka piti irakilaisia primitiivisinä villeinä. On kuitenkin hyvä muistaa, että elämä on elämää, elokuva taas elokuvaa. Jotta elämästä saadaan kiinnostavaa elokuvaa, on dramatisoitava. Todellisten tapahtumien kuvaaminen juuri sellaisina kuin ne tapahtuivat tai todellisten henkilöiden kuvaaminen juuri sellaisina kuin he olivat on silkka mahdottomuus. Henkilöihin ja tapahtumiin on mahdollista valita monenlaisia näkökulmia, eikä niistä yksikään kerro koko totuutta. Kuvaaminen edellyttää aina rajaamista. Jotain jää väistämättä rajauksen ulkopuolelle.

AS-biitsi
Kyle ja tuleva vaimo Taya. Nalle on voitettu ammuntakojusta.

Tosielämän Kylen suhtautuminen irakilaisiin oli ilmeisen dehumanisoiva. In his memoir, Kyle reportedly described killing as ”fun”, something he ”loved”; he was unwavering in his belief that everyone he shot was a ”bad guy”. ”I hate the damn savages,” he wrote. ”I couldn’t give a flying fuck about the Iraqis”, referoi The Guardian. On kieltämättä pelottavaa, että tällä tavoin ajattelevaa hahmoa juhlitaan jossakin suurena sotasankarina – mutta vielä pelottavampaa olisi, jos nämä näkemykset olisi punottu osaksi American Sniperissa nähtävää Chris Kyleä. Lienee parempi, että suuret massat pitävät sankarinaan kenties fiktiivistä, mutta humaania versiota supersotilas-Kylesta. Elokuvan Chris on sympaattinen tyyppi, eräänlainen kokoelma todellisen Chris Kylen ja muiden Irakissa taistelleiden jokamiesten ominaisuuksia. Kaikki todellisiin henkilöihin pohjautuvat henkilöhahmot ovat juuri tällaisia kokoelmia. ”American Sniper”, kuten kaikkien maailman sotaelokuvien päähenkilöt, on tuntematon sotilas – ei todellinen henkilö.

Tavallaan kyllä ymmärrän tosielämän Kylen ajatusmaailmaa. Muistelen erään RUKin käyneen ystäväni kertoneen, että varusmieskoulutuksessa viholliseen opetetaan suhtautumaan nimettömänä ja persoonattomana olentona, ei ihmisenä. (Oikaiskaa te armeijan käyneet, jos olen ymmärtänyt jotakin väärin.) Vihollinen ei ole kenenkään poika, isä, veli tai ystävä, vaan erilaisista kudoksista ja nesteistä koostuva möykky. Kyle vei ajatuksen vielä pidemmälle ja näki vihollisensa villi-ihmisinä, jotka eivät pimeässä primitiivisyydessään edes ansaitse elää. Tällainen ajattelutapa tekee tappamisesta paljon helpompaa. Kukapa haluaisi ylläpitää sellaisia ajatusmalleja, jotka tekevät oman työn toteuttamisesta vaikeaa?

AS-skidi
Kyle antaa irakilaispojalle tilaisuuden muuttaa mielensä.

Huomasin elokuvaa katsellessani miettiväni, vahvistaako se entisestään mustavalkoista polarisaatiota ”hyvien jenkkien” ja ”pahojen islamistien” välillä. Amerikkalaiset kyllä ampuvat ja räjäyttävät, mutta eihän se ole mitään verrattuna al-Qaidaan, joka poraa reikiä ihmisten kalloihin ja teloittaa panttivankeja leikkaamalla näiltä päitä irti… vai onko? Mitä kaikkea Abu Ghraibissa mahtoi oikein tapahtua? Entä mitä tapahtuu Guantanamo Bayssa yhä tänäkin päivänä? Tämä olisi oikeastaan kokonaan toisen elokuvan aihe, eikä asialla varmaankaan kannata American Sniperin puitteissa liiaksi vaivata päätään. Kenen tarina olisi Guantanamo Bayn ”tiedustelijoille” sitä, mitä Chris Kylen tarina oli Irakissa palvelleille SEALeille?

Terroristeille heruu sentään jonkin verran sympatiaa: heidän sotatoimensa kuvataan julmina, mutta jokseenkin säälittävinä. Joissakin taistelukohtauksissa on suorastaan koominen sävy. Al-Qaida ajelee toimuisia katuja vanhalla, kolhuisella henkilöautolla, jonka Hummerilla huristeleva jenkkijoukkio sitten rusentaa vasemmalla kädellään. Adidaksen verkkareihin ja shemagheihin pukeutuneet islamistit purkautuvat autonromusta, jolloin päästä varpaisiin panssaroidut amerikkalaiset tulittavat heidät hengiltä. Mutta kuka on väittänyt, että sotiminen olisi reilua peliä? Kun kunnon varusteista on pulaa, on islamistien käytettävä aseenaan pelkoa.

Jossain vaiheessa Kylen ja hänen tiiminsä varusteisiin, aseisiin ja ajoneuvoihin alkaa ilmestyä pääkallologoja, jotka muistuttavat erehdyttävästi Marvelin Tuomari-hahmon tunnuskuvaa. Kuva on ilmeisesti viittaus Kylen perustamaan Craft International -yritykseen (lue: yksityisarmeijaan) ja sen logoon. Olenko ainoa, jonka mielestä tällainen logo ei tunnu aivan sopivalta turvallisuusalan yritykselle? Aivan kuin valinnalla yritettäisiin kertoa, että sota on cool samaan tapaan kuin videopelit ja sarjakuvat. Aivan kuin sota olisi vain miesten poikamaista, hauskaa kisailua – onko se? Onko viileiden logojen spreijaus kiväärin kädensijaan oksettavaa aivopesua vai hyväksyttävä tapa tuoda ripaus glooriaa keskelle sodan tomuista todellisuutta? Tämän elementin elokuvasta olisi voinut karsia. Tällaisenaan en saa otetta siitä viestistä, joka amerikkalaissotilaista yritetään tämän logon myötä antaa.

AS-logo
Pääkallologot koristavat amerikkalaisten sotilasajoneuvoja.

Lähes kaikki sotaelokuvat ovat pasifistisia elokuvia. Kaikki hyvät sotaelokuvat ovat pasifistisia elokuvia.  Kuinka on American Sniperin laita – onko se sotaelokuva, ja jos on, onko se hyvä sellainen? Vastaus molempiin kysymyksiin on varovainen kyllä. American Sniperia on verrattu paljon Vietnamin sodan veteraaneista kertoviin elokuviin, erityisesti Ramboon, Kauriinmetsästäjiin ja Ilmestyskirja. Nytiin (joka ei päällisin puolin ehkä kerro Vietnamin veteraaneista, mutta jos nyt tarkkoja ollaan, niin kyllä se kertoo). Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että American Sniper tekee Irakin sodalle sen, mitä David Morellin Ajojahti (First Blood, 1972) teki Vietnamin sodalle: avaa viihteen areenalla keskustelun siitä, millaisia traumoja veteraanit pääkopassaan kantavat ja kuinka heidän sopeutumistaan yhteiskuntaan voidaan edistää. Saa nähdä, millaisia elokuvia keskustelunavaus poikii.

American Sniperia on kritisoitu myös siitä, että se antaa yksipuolisen kuvan Irakin sodasta jättäessään sodan taustasyyt käsittelemättä. Elokuvassa ei eksplisiittisesti oteta kantaa Irakin sotaan poliittisena ilmiönä. Moni kriitikko tuntuu sortuneen samanlaiseen ajatteluun kuin George W. Bush: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Jos elokuvantekijä ei Irakin sotaa sivuavassa elokuvassaan ota kantaa kyseistä sotaa vastaan, hän aivan selvästi kuuluu sodan kannattajiin… Tai sitten ei. Olisiko sittenkin mahdollista, että Eastwood ei yksinkertaisesti ole kiinnostunut ottamaan kantaa tähän? Minusta on ihan ok, jos jollakulla ei ole Irakin sodan oikeutuksesta tai oikeuttamattomuudesta mitään mielipidettä. Itse asiassa: mitä vähemmän mielipiteitä, sen parempi.

Tärkeintä on ymmärtää, että American Sniper ei ole elokuva Irakin sodan syistä tai taustoista. Nämä seikat on tietoisesti rajattu elokuvan käsittelyn ulkopuolelle ja sillä siisti. Sen sijaan se kertoo siitä, mitä sota – mikä tahansa sota – tekee sotilaille. Muistot tulitaisteluista, kuolemanpelosta ja irtoraajoista eivät jää taistelukentille. Ne seuraavat kotiin ja saavat joidenkin veteraanien pääkopan kolisemaan irtoruuvien painosta pahemman kerran.

AS-mustafa
Kylen arkkivihollisella eli irakilaisella mestariampujalla on musta huivi. Värikoodit siirtyvät kätevästi länkkäreistä sotaelokuviin.

Päivän nippelitieto: on hyvä muistaa, että Chris Kylen 160 vahvistettua tappoa ovat kaukana maailmanennätyksestä. Maailman tuottoisimman (eehh…) tarkka-ampujan titteliä kantaa talvisodassa palvellut Simo Häyhä. Hyvä Suomi! Häyhän tappolukema huitelee ilmeisesti jossakin kahdensadan tietämillä – jotkin lähteet puhuvat jopa yli 500 taposta. Ja kuten arvata saattaa, hänen ympärilleen rakennettiin aikanaan sankarimyyttiä ihan samanlaisella tarmolla kuin Kylen ympärille 2000-luvulla.

Väistämättä sitä miettii, kuinka Dracula Untoldissa mainittu motto pätee American Sniperiin: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Asia on sen verran monimutkainen, etten osaa muodostaa siihen mitään selkeää mielipidettä.

Silti: American Sniper on parasta, mitä Clint Eastwood on pitkään aikaan tehnyt.

*****

American Sniper DVD @ Discshop
American Sniper BD @ Discshop
American Sniper VOD @ Discshop
American Sniper VOD HD @ Discshop

Dracula Untold (2014) arvostelu – Sankareita ja hirviöitä

DraculaUntold
Dracula Untold (2014)

Kylillä liikkuu huhuja, että Dracula Untold (Yhdysvallat 2014) ei ole kummoinen tekele. Jätin teatterikierroksen väliin ja odottelin DVD:tä.

Noh. Olen minä huonompiakin Dracula-elokuvia nähnyt. Elokuvassa yhdistetään kaksi Draculan nimeen kytkettyä, toisistaan perinteisesti erillään pidettyä legendaa: historiallinen Vlad III Tepes aka Vlad Dracula ja Bram Stokerin popularisoima vampyyrihahmo. On yllättävää, ettei legendoja ole lyöty yhteen aikaisemmin – vai onko sittenkin? Kuka tietää, mitä kaikkea kulttielokuvien ja halpojen bulkkikauhujen upottavista laareista löytyy.

Dracula Untoldin alussa Transilvanian ja Valakian prinssi Vlad III Tepes (Luke Evans) on jo ansainnut Seivästäjä-lisänimen taisteltuaan nuorena miehenä ottomaanien joukoissa. Sittemmin hän on palannut hallitsemaan maitaan rauhanomaisesti, ottanut vaimokseen kauniin Mirenan (Sarah Gadon) ja saanut tämän kanssa Ingeras-pojan (Art Parkinson). Vladin auvoa saapuu kuitenkin häiritsemään ottomaanien lähettiläs, joka vaatii sulttaanin armeijaan tuhatta valakialaispoikaa janitsaarikoulutusta varten. Vlad ei tahdo taipua vaatimukseen, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

DraculaUntold-impaled
Seivästäjä on nimensä ansainnut.

Läheisessä luolassa asuu verenhimoinen ja varjomainen olento (Charles Dance), jonka juttusille Vlad suuntaa. Kuinka hän hoksaa pyytää neuvoa luolan varjo-olennolta, se jää hieman hämäräksi – mutta mitäs pienistä, pääasiahan on, että apu löytyy. Luolan asukki on nimittäin vampyyri, ja häneltä Vlad saa voimaa vastustaa ottomaanien armeijaa. Kuten arvata voi, avulla on hintansa.

Itse kuulun niihin hölmöihin, jotka elokuvan ennakkomarkkinoinnin perusteella ounastelivat, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kun elokuvan nimessä on sana ”Dracula” ja markkinointimateriaali on sävyltään tummaa, on katsoja nähdäkseni oikeutettu tällaisen oletuksen tekemään. Metsään meni: kyse on toimintafantasiasta, jossa on hentoinen epookkivire. Kauhua on korkeintaan nimeksi. Markkinointiväen kannattaisi tällaisessa tapauksessa mennä hetkeksi itseensä ja miettiä, olisiko homman voinut hoitaa jotenkin paremmin.

DraculaUntold-mirena-vlad
Perheonnea Draculan tapaan: Mirena ja Vlad.

Dracula Untoldin  visuaalinen tyyli ja osin myös tarina tuovat mieleeni 300-elokuvat. Niin Dracula Untoldin kuin 300-elokuvien tarinoissa puolustaudutaan alivoimalla väkevän vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Hyökkäävänä osapuolena on ilkeä itä (ottomaanit, Persia), puolustautuvana puolena taas lempeä länsi (Valakia, Kreikka). Visuaalinen ilme rakennetaan hidastuksien, vahvojen kontrastien ja vähän liiankin silotellun CGI:n varaan. Dracula Untoldin lopussa nähdään otos, joka on melkeinpä yksi yhteen ensimmäisen 300-elokuvan lopusta löytyvän otoksen kanssa. (Laittaisin kuvakaappauksen, ellei se spoilaisi loppua. Ne, jotka ovat nähneet molemmat elokuvat, varmaankin tietävät, mihin viittaan.)

300 herätti aikanaan paheksuntaa sen vuoksi, että persialaiset kuvataan elokuvassa varsin negatiivisessa valossa. Elokuvaa syytettiin jopa rasistiseksi – pöh, sanon minä. Jos oikein kovasti yrittää, myös Dracula Untoldissa voisi ehkä nähdä ajankohtaisuutta Wienin porttien hengessä, joskaan idästä saapuvien hyökkääjien kuvaus ei ole yhtä petomaista kuin 300:ssa. Ottomaanien valtakuntaa ei enää ole olemassa eikä kukaan todennäköisesti suunnittele Euroopan aseellista valloittamista, mutta jaottelu kristittyyn, läntiseen kulttuuripiiriin ja islamilaiseen itään elää ja voi hyvin.

DraculaUntold-ingeras-vlad
Ingeras ja Vlad

Kiinnostavinta elokuvassa on sen temaattinen sisältö, josta olisi voinut tehdä hyvin toisentyyppisenkin elokuvan. Tarkoitan nyt sotaa käyvän miehen kaksoisroolia. Sotaa käydään rakkaudesta – perhettä, kotimaata, omaa elinpiiriä kohtaan. Samalla sota edellyttää taistelijoilta myös hirviömäisiä piirteitä. Tähän viittaa myös elokuvan markkinoinnissa tiheään toistettu lause: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Vaikka mainoslauseessa sankarit ja hirviöt nähdään erillisinä kategorioina, itse tarina alleviivaa hirviöiden ja sankareiden yhtäläisyyttä. Tämä kulminoituu erityisesti elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Draculan Ingeras-poika näkee isänsä taistelukentällä. Kuinka esiteini-ikäinen lapsi käsittelee näyn, jossa hänen oma isänsä riehuu silmittömän sotaraivon vallassa? Kohtaus kuuluu elokuvan parhaimpiin hetkiin.

Elokuva on visuaalisesti pääosin näyttävä. Erityisesti Draculan yliluonnollisia kykyjä (ja heikkouksia) konkretisoivat kohtaukset näyttävät komeilta. Ainoa oikeasti häiritsevä visuaalinen elementti on Draculan mukahieno haarniska, joka näyttää vain ja ainoastaan muovilta (mitä se luultavasti onkin).

DraculaUntold-master
Dracula Untoldin mestarivampyyri vie kalseudessaan voiton jopa saman näyttelijän esittämästä Tywin Lannisterista (Game of Thrones).

Sananen alla olevasta trailerista: Tapa, jolla Lorden Everybody Wants to Rule the World -versiota käytetään ääniraidalla, on minusta harvinaisen häiritsevä. Ärtymykseni voi johtua puhtaasti siitä, että assosioin Lorden version Assassin’s Creed Unityyn, jonka trailerissa sitä niin ikään käytetään – tai siitä, etten pidä siitä lievästi puhevikaisesta efektistä, joka Lorden laulua kappaleessa riivaa. Lorden versio tuotettiin alun perin yhtä Nälkäpeli-elokuvasarjan osaa varten, ja onpa sitä tässä mainittujen yhteyksien lisäksi käytetty muidenkin audiovisuaalisten tuotteiden markkinoinnissa. Herää kysymys: mikä tolkku tässä saman biisin loputtomassa kierrättämisessä on? Melkein sama olisi, jos Chanel, Dior ja YSL käyttäisivät kausikokoelmansa markkinoinnissa yhtä ja samaa editorial-kuvaa.

Myöskään kappaleen alkuperäinen versio ei erityisemmin lämmitä sydäntäni: Tears for Fearsin uuden aallon soundimaailmalle ominaisella tavalla tönkössä versiossa biisin melodinen potentiaali ei oikein pääse esiin. (Millaisia kokemuksia Dracula Untoldin ja ACUn trailerit mahtaisivat muuten olla, jos niissä olisi käytetty tätä Tears for Fearsin versiota? Heh.) Patti Smithin versio puolestaan on pattismithmäiseen tapaan letkeä ja kaikessa harmittomuudessaan mitäänsanomaton. Samaa voi sanoa myös Mike Violan versiosta. Everybody Wants to Rule the World on ongelmallinen kappale: hyvä biisi, josta on olemassa vain kehnoja versioita. Tears for Fearsin väännös on puutteistaan huolimatta oma suosikkini.

(Mitä ihmettä: kun blogissa kerrankin on pientä kävijäpiikkiä toissaviikkoisen elokuvablogien topkymppisijoittumisen johdosta, mitä teen? Satuilen ummet ja lammet trailerien musiikkivalinnoista, neofolkista, huonosta kirjallisuudesta ja taas neofolkista. Satunnaiskävijät varmasti ihmettelevät, mikä ihmeen elokuvablogi se tällainen muka on. Myönnettävä on, että lokakuulle sattuu poikkeuksellisen paljon musiikkiaiheisia postauksia, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas leffavetoisemmalle linjalle.)

*****

Dracula Untold DVD @ Discshop
Dracula Untold BD @ Discshop
Dracula Untold VOD @ Discshop
Dracula Untold VOD HD @ Discshop