The Imitation Game (2014) arvostelu – Nerouden tuskasta

IMITATION GAME poster
The Imitation Game (2014)

The Imitation Gamen (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2014) päähenkilö Alan Turing (Benedict Cumberbatch) on monessa suhteessa poikkeuksellinen hahmo: hän on matemaattinen nero, homoseksuaali ja hankala ihminen. Tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan alussa akateemisen maailman nuori toivo saa työtarjouksen Yhdistyneen kuningaskunnan hallinnolta: saksalaisten käyttämän Enigma-salausjärjestelmän ratkaiseminen on julistettu jo moneen kertaan mahdottomuudeksi, mutta silti tätä aiotaan jälleen kerran yrittää. Turing, jonka sosiaalisissa taidoissa olisi selvästi parantamisen varaa, onnistuu jo työhaastattelussa suututtamaan ylimielisillä elkeillään tulevan esimiehensä, komentaja Dennistonin (Game of Thronesin Tywin Lannisterina tunnettu Charles Dance). Hänen looginen päättelykykynsä on kuitenkin niin ylivertainen, että paikkaa tarjotaan hänelle.

Kaikki, jotka ovat joskus kuulleet Enigmasta, tietävät, kuinka tärkeää sen murtaminen Yhdistyneelle kuningaskunnalle toisen maailmansodan aikana oli. Turingiin ja hänen työryhmäänsä kohdistetaan valtavasti paineita ja odotuksia: jokainen Enigman ratkaisemiseen kulutettu päivä tarkoittaa yhä lisää kuolleita sotilaita ja siviilejä. Aivan kuin tämä ei yksin asettaisi ryhmälle tarpeeksi haasteita, Turingin käytös tekee tyhmän toiminnan vielä takkuisemmaksi: hänen tiimitaitonsa ovat käytännössä olemattomat, minkä vuoksi ryhmän sisäiset jännitteet kiristyvät entisestään.

IMITATION GAME turing denniston
Turingin ja Dennistonin yhteinen taival alkaa kompuroiden. (Assosioin Dennistonia näyttelevän Charles Dancen niin vahvasti GOT:in Tywin Lannisteriin, että tuntuu hassulta nähdä häntä missään muussa roolissa. Lannistern ja Denniston ovat tosin hyvin samankaltaisia hahmoja.)

Keskeinen ristiriitatekijä työtiimin ja Turingin välillä liittyy siihen, mistä perusoletuksesta Enigman ratkaiseminen aloitetaan. Turingin työtoverit lähtevät helposta ja pyrkivät selvittämään arvoituksen manuaalisella kalkuloinnilla. Turing siirtyy kuitenkin laatikon ulkopuolelle ja väittää, ettei Enigman kaltaista konetta voi voittaa kuin toinen kone. Niinpä hän alkaa rakentaa laitetta, joka pystyy päihittämään Enigman. Viikot ja kuukaudet kuluvat, ja Turingin ihmekone kasvaa kasvamistaan. Lopulta työtiimin huone täyttyy johtojen ja pyörivien komponenttien kuorruttamasta hirviöstä.

Esteitä asettavat myös stereotyyppiset käsitykset siitä, millainen ihminen ylipäätään voi toimia koodinpurkajien tiimissä. Turing haluaisi palkata matemaattisesti lahjakkaan Joan Clarken (Keira Knightley) osaksi kryptologiryhmää, mutta käsitykset siitä, mikä on naiselle sopivaa työtä ja mikä ei, istuvat tiukassa.

Vaikka Turing kuvataan äärimmäisen hankalana, jopa töykeänä ihmisenä, onnistutaan katsojien sympatiat ohjaamaan hänen taakseen. Turing on koko elämänsä ollut altavastaaja. Neurologisesti poikkeavaa poikaa on kiusattu koulutaipaleen varhaisvaiheissa, ja ystäviä on ollut vaikea löytää. Myöhemmin hän onnistuu kääntämään neurologisen omalaatuisuutensa voitoksi ja alkaa luoda akateemista uraa. Silti hän kokee edelleen olevansa hylkiö homoseksuaalisuutensa vuoksi.

IMITATION GAME kone
Turing ja raksuttava hirviö.

Elokuvan nimi viittaa Turingin lanseeraamaan matkimispeliin eli kokeeseen, jonka avulla voidaan pyrkiä erittelemään koneen ja ihmisen ajattelun välisiä eroja. Kokeen lähtökohtana on kysymys siitä, voiko kone uskottavasti teeskennellä ajattelevansa kuten ihminen. Tästä johtuu kokeen nimi matkimispeli: testattava kone pyrkii matkimaan ihmistä niin hyvin kuin pystyy, ja testaajan tehtävä on erottaa, onko kysymyksiin vastaamassa oikea ihminen vai pelkkä kone, joka matkii ihmistä.

Matkimispelin kautta The Imitation Gamen keskiöön nousevat identiteetin ja teeskentelyn teemat. Turing kokee, että hänen omassa identiteetissään koneen ja ihmisen välinen raja alkaa hämärtyä: hänen aivonsa tuntuvat muistuttavan enemmän konetta kuin ihmisaivoja. Turingin kuoleman jälkeen onkin esitetty, että hänellä on saattanut olla Aspergerin syndrooma. Turing ei ole suinkaan ainoa tiedemies, jonka nimi on postuumisti liitetty kyseiseen diagnoosiin. Tutkijat ovat sovitelleet Aspergerin syndroomaa ja muita autismin kirjon ilmiöitä hämmästyttävän moniin tiedemiehiin, taiteilijoihin ja muihin merkkihenkilöihin. The Imitation Gamessa Aspergerin syndroomaa ei mainita kertaakaan nimeltä (hassuahan olisi, jos se mainittaisiin: oireyhtymä oli Turingin elinaikana sangen tuntematon ilmiö sekä lääkärien että kansan keskuudessa) eikä Turingista muutoinkaan ole joka suhteessa tehty Asperger-henkilön puhdasta karikatyyriä, mutta viitteet ovat selkeitä.

IMITATION GAME jengi
Off-topic, mutta tämän ajan pukeutumiskulttuuria ei voi olla ihailematta.

Postuumeja väitteitä sen tai tuon diagnoosista on melko mahdoton todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään. Turingin kohdalla Asperger-väitteitä kohtaan on esitetty varsin kovaa kritiikkiä – kenties ihan aiheesta. On hyvin mahdollista, että historiallisella Alan Turingilla ei ollut Aspergerin syndroomaa – mutta mitä sitten? The Imitation Gamen tekijät eivät väitä kertovansa asioita juuri sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaan ilmoittavat elokuvan ainoastaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Se antaa tekijöille melkoiset vapaudet ja vinkkaa katsojalle, että elokuva on elokuvaa ja elämä elämää. Jotta elämästä saadaan kiinnostavaa elokuvaa, on dramatisoitava.

Turingin veljentytär Inagh Payne suhtautui Keira Knightleyn valintaan Joan Clarken rooliin varsin negatiivisesti.”I think they might be trying to romanticise it. It makes me a bit mad. You want the film to show it as it was, not a lot of nonsense”, tuumasi Payne. No näinhän se menee – jos siis haluaa pilata omat elokuvakokemuksensa. Silloin todella kannattaa odottaa tositapahtumiin perustuvilta elokuvilta asioiden pikkutarkkaa kuvausta juuri sellaisina kuin ne tapahtuivat. Mukana ovat vessareissut, yöunet ja aivastukset. Keira Knightley on Paynen mielestä Clarken rooliin liian glamoröösin näköinen, ja tosiaan: eihän näyttelijä saa olla nätimpi kuin se historiallinen hahmo, jota hän näyttelee. Tositapahtumiin pohjautuvissa elokuvissa perunan näköisten ihmisten täytyy olla perunan näköisiä.

IMITATION GAME tanssi
”Liian nätti perunaksi” – Clarke ja Turing kauniina ja romanttisina.

Vakavasti puhuen, elämää sellaisena kuin se oikeasti on me näemme ympärillämme joka päivä aivan tarpeeksi. Juuri siksi haluamme, että elokuva on vähän toisenlaista. Juuri siksi haluamme, että Joan Clarke näyttää Keira Knightleylta eikä perunalta. Että elokuvassa ei tuhlata aikaa vessareissuihin, automatkoihin tai nenänkaivuuseen. Että kaikilla tapahtumilla ja yksityiskohdilla on merkitys, että kerronnassa on twistiä ja draamaa.

Elokuvan Turing kuuluu siis marginaaliin kahdessa suhteessa: hän on homoseksuaali ja neurologialtaan – ilmeisesti – tavalla tai toisella poikkeava. Tilanne on nuorelle miehelle lohduton: homoseksuaalisutta ei 1940-luvun Britanniassa hyväksytä, autismin kirjoa taas ei tunneta saati ymmärretä. Minusta tämä on erittäin onnistunut valinta käsikirjoittajilta, vaikka no ei se oikeasti noin menny -poruilijat toista mieltä ovatkin. Heidän kannattaakin kuluttaa aikaansa katselemalla vaikkapa maalin kuivumista – siinä ei todellisuutta varmasti ole vääristelty tai dramatisoitu valheeksi.

The Imitation Gamea on kritisoitu siitä, että se esittää Turingin aliarvostettuna friikkinä, jota olisi pitänyt kohdella paremmin, koska hänen päättelykykynsä pelasti Euroopan monelta lohduttomalta sotavuodelta. Kritiikin pohja on siinä ajatuksessa, että ihmisten hyvän kohtelun ei pitäisi riippua siitä, miten arvokas heidän työpanoksensa on ollut – kaikkia pitäisi kohdella kunnioituksella ja lempeydellä riippumatta heidän sotasaavutuksistaan tai muista hyvistä töistään. Tämä pitää tietenkin paikkansa, mutta valitettavasti valtavirtaelokuva ei mediana oikein taivu tällaisen ajatuksen esittämiseen ilman pateettista ja hattaraista sävyä. Itse vastaanotan The Imitation Gamen maalaaman kuvan Turingista ilolla – ja samalla myönnän, että se on pelkkä konstruktio, fiktiota.

IMITATION GAME ilta
Sosiaalisen elämän hyvät puolet valkenevat hiljalleen myös Turingille.

Kyllä: elokuvassa Turing esitetään ihmisenä, jolla on välinearvo. Mutta juuri siihenhän hänen maineensa perustuu. Turingilta on postuumisti pyydelty anteeksi sitä, kuinka häntä kohdeltiin hänen homoseksuaalisuutensa vuoksi. Eikö tällainen anteeksipyytely kuuluisi periaatteessa jokaisen homoseksuaalin, jota maailman hallinnot ovat vuosisatojen aikana pahoinpidelleet ja sorsineet, osaksi? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä tämä on mahdotonta. Siksi Turingin kaltaiset ihmiset – ihmiset, joilla on ollut suuri välinearvo – saavat edustaa omaa marginaaliryhmäänsä. Kun Turingilta pyydetään anteeksi sitä, mitä hänelle tehtiin 1950-luvulla (mitä tällä tarkoitan, se selviää, kun katsot The Imitation Gamen), on tuon anteeksipyynnön hyvä ymmärtää koskevan myös niitä homoseksuaaleja, jotka eivät ratkaisseet Enigmaa, säveltäneet yhtään sinfoniaa tai kirjoittaneet klassikkoromaania.

Vielä pieni asia The Imitation Gamen kerronnasta, sitten lopetan. Elokuvassa on muutamia hienoja repliikkejä, jotka toimivat eräänlaisina mottoina myös kontekstistaan irroitettuina. Poimin tähän ne keskeisimmät:

Sometimes it is the people who no one imagines anything of who do the things that no one can imagine.

Do you know why people like violence? It is because it feels good. Humans find violence deeply satisfying. But remove the satisfaction, and the act becomes hollow.

Advise about keeping secrets: it’s a lot easier if you don’t know them in the first place.

Hyviä lauseita kaikki, mutta arvatkaapa, mikä vesittää ne? Niitä toistetaan elokuvassa liian monta kertaa. Ainakin tuo ylimmäinen lause kuullaan elokuvassa kolmesti. Mitä voimakkaampi on lauseen temaattinen lataus ja mitä eheämpi sen muoto, sitä varovaisemmin sitä tulee käyttää. Yksikin toisto on liikaa ja johtaa pahimmillaan lauseen mikrotason kliseytymiseen.

Mutta muuten: kannattaa katsoa.

*****

The Imitation Game DVD @ Discshop
The Imitation Game BD @ Discshop

Iron Sky (2012) arvostelu – Laatua pikkurahalla

IRON SKY julkka
Iron Sky (2012)

Rakastin Iron Skyn (Suomi/Saksa/Australia 2012) perusideaa siitä hetkestä lähtien, kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa. Hirtehinen genre-elokuva siitä, kuinka natsit pakenevat Kuuhun toisen maailmansodan jälkeen ja palaavat 2010-luvulla pelastamaan maailmaa – mikä ihana sekoitus scifiä, huumoria ja vaihtoehtohistoriaa! Kun kävi vielä ilmi, että Laibach tekee elokuvaan musiikit, kuulosti paketti jotakuinkin täydelliseltä. Epäilin tosin jo tässä vaiheessa, kuinka juttu saadaan tarinallistettua. Kyse oli selvästi ison rahan elokuvasta, joten pelkällä eksploitaatiohengellä ei pärjättäisi.

Kävin katsomassa Iron Skyn silloin, kun se pyöri Finnkinoissa. En muista tuosta katselukerrasta oikeastaan yhtään mitään, paitsi sen, kuinka koko sali repesi nauramaan Perikatoa parodioivassa kohtauksessa, ja sen, kuinka poistuin salista ihmetellen erikoistehosteiden hyvää tasoa. Nyt oli hyvä hetki uusinnalle. Ohjaajan versio katosi jokin aika sitten inhottavasti Netflixistä, joten katsoin normiversion DVD:ltä (se kun oli ohjaajan versiota helpommin saatavilla).

On vuosi 2018. Kovasti Sarah Palinia muistuttava kotka toimii Yhdysvaltain presidenttinä ja pohtii, kuinka varmistaisi oman jatkokautensa. Näppäränä tyttönä hän lähettää Obaman presidentiksi nostaneen Yes We Can -kampanjan hengessä mustan miesmallin kuulennolle, koska avaruusteknologian voipaisuuden ja tasavertaisuusnäkökulman todistelu nyt yleensä tuppaa nostattamaan kannattajalukua. Valitettavasti musta kaveri, nimeltään James Washington (Christopher Kirby), löytääkin Kuusta jotain odottamatonta: valtavan linnoituksen, jossa natsit ovat toisen maailmansodan päättymisestä lähtien valmistelleet hyökkäystä maahan.

IRON-SKY-washington
Washington jää kuunatsien vangiksi.

Ongelmaksi muodostuu juusi se, jota ounastelinkin elokuvan kompastuskiveksi, eli tarina. Sitä on elokuvassa liikaa. Vähemmän on ihan oikeasti usein enemmän. Heti ensimmäiseksi poistaisin elokuvasta James Washingtonin, joka valitettavasti nousee yhdeksi elokuvan keskeisimmistä toimijoista. Washington on kertakaikkisen hölmö hahmo, joka ei istu lainkaan Iron Skyn kaltaiseen roimaan genreilotteluun. Skenaarioksi olisi riittänyt paljon paremmin se, että natsit hyökkäävät kuuhun. Ei siihen tarvita poliittisiksi mannekiineiksi puettuja miesmalleja. Ja siinä vaiheessa, kun tällaiseen konseptiin rakennettuun elokuvaan aletaan änkeä jonkinlaista opettavaisuutta, ollaan pahasti metsässä – ja juuri niin Iron Skyn tapauksessa on erehdytty tekemään.

Toinen ongelma on elokuvan rytmi. Ideoille ja juonenkäänteille ei anneta tilaa kypsyä, vaan juoni rynksyttää eteenpäin kuin natsivalmisteinen höyryjuna. Ryhmin taju on eräs elokuvanteon haastavimmista elementeistä, eikä sitä opi muutoin kuin katsomalla ja tekemällä. Tai ehkä kyse on synnynnäisestä taidosta: joillain sitä ehkä vain on ja toisilla ei. En tiedä, kenen idea on ollut puristaa elokuva puoleentoista tuntiin, mutta pidempi mitta ja vähempi tarina eivät olisi olleet tälle kokonaisuudelle pahitteeksi.

IRON-SKY-renate
Elokuvan naispäähenkilö Renate Richter (Julia Dietze). Tuollaiset aakkoset kelpuuttaisin suomalaiseenkin opetussuunnitelmaan.

Elokuvassa parodioidaan yhtä lailla sekä natsien että republikaanien retoriikkaa, joista löytyy yllättäviä yhtäläisyyksiä. Vedot ovat sinänsä ihan hauskoja, mutta parempaankin olisi touhussa voitu yltää. Se, että elokuva on ympätty niin täyteen natsiparodiaa, Sarah Palin -parodiaa, YK-parodiaa, natsiestetiikkaa ja taistelukohtauksia, luo tiettyä ahtauden tuntua. Kun päälle ympätään vielä se iänikuinen heteroseksuaalinen romanssi, ei huumori mahdu kunnolla kukkimaan.

Ehkä ongelma on juuri siinä, että elokuvan käsikirjoittajaksi valittiin Finlandia-palkittu kirjailija, Johanna Sinisalo. Sinisalo vaikutti aluksi hyvältä valinnalta sitä tosiasiaa vasten, että hän on todistanut kykynsä genrekirjallisuuden saralla. Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että hän on laajalti tunnustettu kirjailija. Iron Skyn lähtökohdat ovat ehkä sellaiset, että idean eteenpäin viemisessä korkeasti arvostetun kirjailijan avut eivät ole oleellisia, vaan mahdollisesti jopa haitaksi. Ehkä Iron Skyn liiallinen tarinallisuus johtuu juuri siitä, että käsikirjoitusta pistettiin kirjoittamaan kirjailija – ja mikäpä olisi kirjailijan ensisijainen hyve, ellei kyky kertoa tarinoita.

IRON-SKY-gootit
Kun Julian ja tämän siipan Klaus Adlerin (Götz Otto) ulkoasua vähän tuunataan, näyttävät he aika tavanomaisilta Lumous-vierailta. Huomatkaa Laibachin V-logo Renaten suikassa.

Iron Skyn tehosteista puhuttiin aikanaan paljon. Niiden taso vaihtelee huimasti. Alun kuuhyppelyssä astronautit näyttävät muovisilta, eikä visuaalinen toteutus todellakaan vakuuta. Loppua kohden tehosteet muuttuvat kuitenkin yhä vakuuttavammiksi. Sinänsä outoa on, että alun hyvin yksinkertaiset visuaaliset yksityiskohdat näyttävät niin kököiltä, kun taas loppupuolella varsin monimutkaiset kokonaisuudet on onnistuttu toteuttamaan todella näyttävästi. Vaikutelmaa voisi verrata piirtäjään, joka ei osaa piirtää omenaa, mutta sen sijaan hallitsee mitä yksityiskohtaisimpien muotokuvien tekemisen. Joka tapauksessa Iron Skyn saavutukset erikoistehosteiden saralla ovat komeat: yleensä tämäntyyppisten elokuvien budjetteihin uppoaa moninkertainen määrä kahisevaa. 7,5 miljoonan euron budjetti on tästä kokonaisuudesta aivan naurettavan pieni hinta.

IRON-SKY-linnoitus
Hieno!

Tämä menee jo off-topic, mutta kuitenkin: kaikilta teoksilta, joissa natsit on sijoitettu nykyaikaan tai tulevaisuuteen, kaipailee jonkinlaista vaihtoehtohistoriallista näkemystä. Kaikenlaiset skenaariot siitä, kuinka esimerkiksi kansallissosialismin kaltainen ideologinen järjestelmä olisi voinut kehittyä, jos toinen maailmansota olisi päättynyt toisella tavalla, ovat kiinnostavia. Iron Skyssa tähän aspektiin ei ole juuri panostettu, enkä tiedä olisiko kannattanutkaan. Ainakin vaihtoehtohistoriaa painottava näkökulma olisi vienyt elokuvaa aivan toisenlaiseen suuntaan.

Kuinka monelle on tuttu vuonna 1992 ilmestynyt Robert Harrisin romaani Kolmannen valtakunnan salaisuus? Suosittelen lämpimästi, jos vaihtoehtohistoria kiinnostaa. Myös vaihtoehtohistoriasivusto Valtakunta on ehdottomasti tsekkaamisen ja perehtymisen arvoinen.

Iron Skylle on vaikea antaa tähtiä. Tehosteiden puolesta tekisi mieleni antaa niitä enemmän, mutta juoni ja kerronta ovat niin turvoksissa, ettei pysty. Elokuvan perusidealle sen sijaan olisin valmis antamaan tähtiä vaikka kuinka.

*****

Discshop DVD / Blu-ray / VOD / HD VOD

CDON DVD / Blu-ray

Kuoleman kentät (1984) arvostelu – Vietnamista itään

En tiedä, onko tämä aivan yleismaallinen periaate, mutta läheltä liippaa: jokainen hyvä sotaelokuva on myös pasifistinen elokuva. Sellaiset sotaelokuvat, jotka kannustavat patriotismiin tai maanpuolustushenkeen, lipsuvat käytännössä poikkeuksetta pömpöösiin ja naiiviin lavapuheretoriikkaan. Sota on ilmiönä jotakin, mitä ei voi kuvata muutoin kuin asiana, jota ei pitäisi olla, mikäli mielii tulla otetuksi vakavasti.

KillingFields
Kuoleman kentät (Iso-Britannia 1984)

Siksi olinkin ihmeissäni, kun törmäsin Kuoleman kenttiin (The Killing Fields, Iso-Britannia 1984) aiemmin mainitsemallani listalla, jolla mainittujen elokuvien pitäisi olla omiaan tuhoamaan katsojan usko ihmisyyteen. (Rehellisesti sanottuna: ainoat asiat, joihin minun uskoni on tuon listan myötä mennyt, ovat BuzzFeedin toimituskunnan elokuvasivistys ja arviointikyky.) Voiko isolla rahalla tuotettu ja kolmella Oscarilla palkittu sotaelokuva olla todellakin näin synkkä? Valtavirralle tehdyn sotaelokuvan täytyy olla paitsi pasifistinen, myös elämänuskoinen. Poikkeuksia tähän sääntöön tosin on: esimerkiksi Kiinan ja Japanin välejä hiertävästä historiallisesta tapahtumasta kertovan Nanjingin verilöylyn (Nánjīng! Nánjīng!, Kiina 2009) raa’alle ja synkälle ilmaisulle taisi olla jonkinlainen kollektiivinen tilaus, ja siksi elokuva menestyi yllättävän hyvin.

Kuoleman kentät ei ole mikään kammottava elokuva – ainakaan oman lajityyppinsä puitteissa. Esimerkiksi niinkin tunnettu ja laajalti nähty elokuva kuin Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now, USA 1979) on kokonaisuutena huomattavasti synkkäsävyisempi, raadollisempi ja pelottavampi. Elokuvilla on sen verran runsaasti yhteisiä piirteitä, että vertailua olisi hankalampi olla tekemättä. Molemmat elokuvat sijoittuvat Kaakkois-Aasiaan: Ilmestyskirja Vietnamiin, Kuoleman kentät Kambodžaan. Molemmissa elokuvissa keskeinen fokalisoija, eräänlainen kertojahahmo, on yhdysvaltalaismies, joka on tullut keskelle sotatannerta työnsä vuoksi. Ilmestyskirjassa hän on kapteeni Benjamin L. Willard (Martin Sheen), Kuoleman kentissä toimittaja Sydney Schanberg (Sam Waterston). Molemmissa teoksissa median vaikutus ja kotirintamalle kohdistetun tiedonvälityksen merkitys korostuvat.

Kiinnostavin ero elokuvien välillä on se, että Kuoleman kentissä aasialainen henkilöhahmo nousee tasa-arvoiseksi, täyteläiseksi henkilöhahmoksi länsimaalaisiin henkilöihin verrattuna. Toimittaja Dith Pran (Haing S. Ngor) toimii Sydneyn paikallisena kontaktina ja tulkkina Kambodžan pääkaupungissa Phnom Penhissä, jossa punaiset khmerit aiheuttavat jatkuvasti levottomuuksia. Tiimiin kuuluu myös valokuvaaja Al Rockoff (John Malkovich). Levottomuudet pahenevat, ja Pranin perhe järjestetään turvaan Kambodžan ulkopuolelle, mutta Pran haluaa jäädä ja jatkaa toimitustyötä.

KUOLEMAN-KENTÄT-rivi
Sydney (vas.), Al ja kumppanit. Nuoren Malkovichin katoavaa tukkaa katselee ihan huvikseen.

Elokuva jakautuu kahteen selkeästi erilliseen jaksoon. Ensin seurataan Pranin, Sydneyn ja Alin työskentelyä ja koettelemuksia levottomassa Kambodžassa. Sen jälkeen keskushenkilöiden tiet eroavat, ja kerronta hajaantuu kaaoksen ja sorron valtaaman Kambodžan ja rauhallisen New Yorkin välille. Toiminnan painopiste on Kambodžassa, jossa punaiset khmerit ovat ottaneet vallat. Katsoja viedään kuoleman kentille eli punaisten khmerien ylläpitämille työleireille ja kansanmurhan tapahtumapaikoille.

Kuoleman kentät perustuu tositapahtumiin, ja kaikilla elokuvan keskushahmoilla on todellinen esikuva. Tarina nojaa erityisesti toimittaja Dith Pranin elämänkohtaloon. Elokuvan varsinainen ihme on Prania näyttelevä Haing S. Ngor, jolle Kuoleman kentät oli ensimmäinen ja samalla myös merkittävin elokuvarooli. Ngor nappasi suorituksestaan parhaan miessivuosan Oscarin ensimmäisenä aasialaisena ja toisena amatöörinäyttelijänä. Hän oli itse selviytynyt hengissä kuoleman kentiltä, joten suhde roolityöhön oli vahvasti henkilökohtainen. (Tässä yhteydessä en malta olla ihmettelemättä, millä perustein Akatemiassa mahdetaan arvioida sitä, kuka elokuvan hahmoista on päähenkilö, ketkä taas sivuhenkilöitä. Olisin itse arvioinut Sydneyn hahmon sivuhenkilöksi, jonka keskeisin tehtävä on todistaa päähenkilön eli Dith Pranin elämänvaiheita. Akatemiassa asiasta ollaan ehdokkuuksista päätellen toista mieltä.)

KUOLEMAN-KENTÄT-kallot
Dith kahlaa.

Silti itse kuoleman kenttien kuvaus jää laimeaksi, ripeästi ohi meneväksi osaseksi elokuvaa. Sydneyn ja Pranin toimittajanhommia ja lähtöön valmistautumista kuvataan yli puolet elokuvan mitasta, ja tämänkin jälkeen Sydneyn leppoisaa elämää New Yorkissa seurataan hyviä toveja. Elokuva ei sisällä erityisen raakaa tai graafista väkivaltaa. Mässäily ei saa olla itsetarkoitus, mutta leireille sijoittuvan jakson lyhyys ja”kiltteys” johtavat tämän elokuvan tapauksessa turhan hailakkaan kokonaisvaikutelmaan. Esimerkiksi samoihin aikoihin ilmestynyt, toisella maailman kolkalla tapahtunutta kansanmurhaa kuvaava Elem Klimovin Tule ja katso (Idi i smotri, Neuvostoliitto 1985) on kokonaisuutena huomattavasti raadollisempi ja myös koskettavampi.

Elokuvan soundtrack ansaitsee kunniamaininnan. ”Tässä on ollut aika erikoista musiikkia”, sanoi olohuoneen toisella laidalla kirjoitushommia tehnyt siippani, kun elokuvan puoliväli alkoi olla käsillä. ”Positiivisella tavalla erikoista”, lisäsin. (Siippa nyökkäsi.) Herkemmissä kohtauksissa elokuvassa soi hyvin perinteinen, jousivoittoinen elokuvamusiikki. Mitä uhkavampaan tilanteeseen joudutaan, sitä hakkaavammaksi ja kokeellisemmaksi musiikki muuttuu.  Lopputeksteistä huomasin, että soundtrackin takana on Mike Oldfield – siis sama kaveri, jonka Tubular Bellsiä kuullaan pieni pätkä William Friedkinin Manaajan (The Exorcist, USA 1973) alussa. Elokuvassa soi myös John Lennonin Imagine, joka kuulostaa vuonna 2014 toki edelleen kauniilta, mutta silti auttamattoman kliseiseltä ja siirappiselta kappaleelta – etenkin sotaelokuvan ääniraidalla.

Holokausti saa eurooppalaisessa katsannossa niin paljon huomiota osakseen, että muualla toteutetut julmuudet tuppaavat unohtua kokonaan. Kuoleman kentillä menehtyi noin kaksi miljoonaa ihmistä. Tänä päivänä noita samoja mantuja tamppaavat huolettomat eurooppalaiset reppumatkaajat. Maailma pienenee niin että suhisee.

*****

CDON DVD