The Imitation Gamen (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2014) päähenkilö Alan Turing (Benedict Cumberbatch) on monessa suhteessa poikkeuksellinen hahmo: hän on matemaattinen nero, homoseksuaali ja hankala ihminen. Tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan alussa akateemisen maailman nuori toivo saa työtarjouksen Yhdistyneen kuningaskunnan hallinnolta: saksalaisten käyttämän Enigma-salausjärjestelmän ratkaiseminen on julistettu jo moneen kertaan mahdottomuudeksi, mutta silti tätä aiotaan jälleen kerran yrittää. Turing, jonka sosiaalisissa taidoissa olisi selvästi parantamisen varaa, onnistuu jo työhaastattelussa suututtamaan ylimielisillä elkeillään tulevan esimiehensä, komentaja Dennistonin (Game of Thronesin Tywin Lannisterina tunnettu Charles Dance). Hänen looginen päättelykykynsä on kuitenkin niin ylivertainen, että paikkaa tarjotaan hänelle.

Kaikki, jotka ovat joskus kuulleet Enigmasta, tietävät, kuinka tärkeää sen murtaminen Yhdistyneelle kuningaskunnalle toisen maailmansodan aikana oli. Turingiin ja hänen työryhmäänsä kohdistetaan valtavasti paineita ja odotuksia: jokainen Enigman ratkaisemiseen kulutettu päivä tarkoittaa yhä lisää kuolleita sotilaita ja siviilejä. Aivan kuin tämä ei yksin asettaisi ryhmälle tarpeeksi haasteita, Turingin käytös tekee tyhmän toiminnan vielä takkuisemmaksi: hänen tiimitaitonsa ovat käytännössä olemattomat, minkä vuoksi ryhmän sisäiset jännitteet kiristyvät entisestään.

Keskeinen ristiriitatekijä työtiimin ja Turingin välillä liittyy siihen, mistä perusoletuksesta Enigman ratkaiseminen aloitetaan. Turingin työtoverit lähtevät helposta ja pyrkivät selvittämään arvoituksen manuaalisella kalkuloinnilla. Turing siirtyy kuitenkin laatikon ulkopuolelle ja väittää, ettei Enigman kaltaista konetta voi voittaa kuin toinen kone. Niinpä hän alkaa rakentaa laitetta, joka pystyy päihittämään Enigman. Viikot ja kuukaudet kuluvat, ja Turingin ihmekone kasvaa kasvamistaan. Lopulta työtiimin huone täyttyy johtojen ja pyörivien komponenttien kuorruttamasta hirviöstä.

Esteitä asettavat myös stereotyyppiset käsitykset siitä, millainen ihminen ylipäätään voi toimia koodinpurkajien tiimissä. Turing haluaisi palkata matemaattisesti lahjakkaan Joan Clarken (Keira Knightley) osaksi kryptologiryhmää, mutta käsitykset siitä, mikä on naiselle sopivaa työtä ja mikä ei, istuvat tiukassa.

Vaikka Turing kuvataan äärimmäisen hankalana, jopa töykeänä ihmisenä, onnistutaan katsojien sympatiat ohjaamaan hänen taakseen. Turing on koko elämänsä ollut altavastaaja. Neurologisesti poikkeavaa poikaa on kiusattu koulutaipaleen varhaisvaiheissa, ja ystäviä on ollut vaikea löytää. Myöhemmin hän onnistuu kääntämään neurologisen omalaatuisuutensa voitoksi ja alkaa luoda akateemista uraa. Silti hän kokee edelleen olevansa hylkiö homoseksuaalisuutensa vuoksi.

Elokuvan nimi viittaa Turingin lanseeraamaan matkimispeliin eli kokeeseen, jonka avulla voidaan pyrkiä erittelemään koneen ja ihmisen ajattelun välisiä eroja. Kokeen lähtökohtana on kysymys siitä, voiko kone uskottavasti teeskennellä ajattelevansa kuten ihminen. Tästä johtuu kokeen nimi matkimispeli: testattava kone pyrkii matkimaan ihmistä niin hyvin kuin pystyy, ja testaajan tehtävä on erottaa, onko kysymyksiin vastaamassa oikea ihminen vai pelkkä kone, joka matkii ihmistä.

Matkimispelin kautta The Imitation Gamen keskiöön nousevat identiteetin ja teeskentelyn teemat. Turing kokee, että hänen omassa identiteetissään koneen ja ihmisen välinen raja alkaa hämärtyä: hänen aivonsa tuntuvat muistuttavan enemmän konetta kuin ihmisaivoja. Turingin kuoleman jälkeen onkin esitetty, että hänellä on saattanut olla Aspergerin syndrooma. Turing ei ole suinkaan ainoa tiedemies, jonka nimi on postuumisti liitetty kyseiseen diagnoosiin. Tutkijat ovat sovitelleet Aspergerin syndroomaa ja muita autismin kirjon ilmiöitä hämmästyttävän moniin tiedemiehiin, taiteilijoihin ja muihin merkkihenkilöihin. The Imitation Gamessa Aspergerin syndroomaa ei mainita kertaakaan nimeltä (hassuahan olisi, jos se mainittaisiin: oireyhtymä oli Turingin elinaikana sangen tuntematon ilmiö sekä lääkärien että kansan keskuudessa) eikä Turingista muutoinkaan ole joka suhteessa tehty Asperger-henkilön puhdasta karikatyyriä, mutta viitteet ovat selkeitä.

Postuumeja väitteitä sen tai tuon diagnoosista on melko mahdoton todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään. Turingin kohdalla Asperger-väitteitä kohtaan on esitetty varsin kovaa kritiikkiä – kenties ihan aiheesta. On hyvin mahdollista, että historiallisella Alan Turingilla ei ollut Aspergerin syndroomaa – mutta mitä sitten? The Imitation Gamen tekijät eivät väitä kertovansa asioita juuri sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaan ilmoittavat elokuvan ainoastaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Se antaa tekijöille melkoiset vapaudet ja vinkkaa katsojalle, että elokuva on elokuvaa ja elämä elämää. Jotta elämästä saadaan kiinnostavaa elokuvaa, on dramatisoitava.

Turingin veljentytär Inagh Payne suhtautui Keira Knightleyn valintaan Joan Clarken rooliin varsin negatiivisesti.”I think they might be trying to romanticise it. It makes me a bit mad. You want the film to show it as it was, not a lot of nonsense”, tuumasi Payne. No näinhän se menee – jos siis haluaa pilata omat elokuvakokemuksensa. Silloin todella kannattaa odottaa tositapahtumiin perustuvilta elokuvilta asioiden pikkutarkkaa kuvausta juuri sellaisina kuin ne tapahtuivat. Mukana ovat vessareissut, yöunet ja aivastukset. Keira Knightley on Paynen mielestä Clarken rooliin liian glamoröösin näköinen, ja tosiaan: eihän näyttelijä saa olla nätimpi kuin se historiallinen hahmo, jota hän näyttelee. Tositapahtumiin pohjautuvissa elokuvissa perunan näköisten ihmisten täytyy olla perunan näköisiä.

Vakavasti puhuen, elämää sellaisena kuin se oikeasti on me näemme ympärillämme joka päivä aivan tarpeeksi. Juuri siksi haluamme, että elokuva on vähän toisenlaista. Juuri siksi haluamme, että Joan Clarke näyttää Keira Knightleylta eikä perunalta. Että elokuvassa ei tuhlata aikaa vessareissuihin, automatkoihin tai nenänkaivuuseen. Että kaikilla tapahtumilla ja yksityiskohdilla on merkitys, että kerronnassa on twistiä ja draamaa.

Elokuvan Turing kuuluu siis marginaaliin kahdessa suhteessa: hän on homoseksuaali ja neurologialtaan – ilmeisesti – tavalla tai toisella poikkeava. Tilanne on nuorelle miehelle lohduton: homoseksuaalisutta ei 1940-luvun Britanniassa hyväksytä, autismin kirjoa taas ei tunneta saati ymmärretä. Minusta tämä on erittäin onnistunut valinta käsikirjoittajilta, vaikka no ei se oikeasti noin menny -poruilijat toista mieltä ovatkin. Heidän kannattaakin kuluttaa aikaansa katselemalla vaikkapa maalin kuivumista – siinä ei todellisuutta varmasti ole vääristelty tai dramatisoitu valheeksi.

The Imitation Gamea on kritisoitu siitä, että se esittää Turingin aliarvostettuna friikkinä, jota olisi pitänyt kohdella paremmin, koska hänen päättelykykynsä pelasti Euroopan monelta lohduttomalta sotavuodelta. Kritiikin pohja on siinä ajatuksessa, että ihmisten hyvän kohtelun ei pitäisi riippua siitä, miten arvokas heidän työpanoksensa on ollut – kaikkia pitäisi kohdella kunnioituksella ja lempeydellä riippumatta heidän sotasaavutuksistaan tai muista hyvistä töistään. Tämä pitää tietenkin paikkansa, mutta valitettavasti valtavirtaelokuva ei mediana oikein taivu tällaisen ajatuksen esittämiseen ilman pateettista ja hattaraista sävyä. Itse vastaanotan The Imitation Gamen maalaaman kuvan Turingista ilolla – ja samalla myönnän, että se on pelkkä konstruktio, fiktiota.

Kyllä: elokuvassa Turing esitetään ihmisenä, jolla on välinearvo. Mutta juuri siihenhän hänen maineensa perustuu. Turingilta on postuumisti pyydelty anteeksi sitä, kuinka häntä kohdeltiin hänen homoseksuaalisuutensa vuoksi. Eikö tällainen anteeksipyytely kuuluisi periaatteessa jokaisen homoseksuaalin, jota maailman hallinnot ovat vuosisatojen aikana pahoinpidelleet ja sorsineet, osaksi? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä tämä on mahdotonta. Siksi Turingin kaltaiset ihmiset – ihmiset, joilla on ollut suuri välinearvo – saavat edustaa omaa marginaaliryhmäänsä. Kun Turingilta pyydetään anteeksi sitä, mitä hänelle tehtiin 1950-luvulla (mitä tällä tarkoitan, se selviää, kun katsot The Imitation Gamen), on tuon anteeksipyynnön hyvä ymmärtää koskevan myös niitä homoseksuaaleja, jotka eivät ratkaisseet Enigmaa, säveltäneet yhtään sinfoniaa tai kirjoittaneet klassikkoromaania.

Vielä pieni asia The Imitation Gamen kerronnasta, sitten lopetan. Elokuvassa on muutamia hienoja repliikkejä, jotka toimivat eräänlaisina mottoina myös kontekstistaan irroitettuina. Poimin tähän ne keskeisimmät:

Sometimes it is the people who no one imagines anything of who do the things that no one can imagine.

Do you know why people like violence? It is because it feels good. Humans find violence deeply satisfying. But remove the satisfaction, and the act becomes hollow.

Advise about keeping secrets: it’s a lot easier if you don’t know them in the first place.

Hyviä lauseita kaikki, mutta arvatkaapa, mikä vesittää ne? Niitä toistetaan elokuvassa liian monta kertaa. Ainakin tuo ylimmäinen lause kuullaan elokuvassa kolmesti. Mitä voimakkaampi on lauseen temaattinen lataus ja mitä eheämpi sen muoto, sitä varovaisemmin sitä tulee käyttää. Yksikin toisto on liikaa ja johtaa pahimmillaan lauseen mikrotason kliseytymiseen.

Mutta muuten: kannattaa katsoa.

*****

The Imitation Game DVD @ Discshop
The Imitation Game BD @ Discshop