Perikato (2004) arvostelu — Natseja ja ihmisiä

perikato elokuva 2004
Perikato (2004)

Perikato (Der Untergang, Saksa/Itävalta/Italia 2004) kertoo kolmannen valtakunnan kuolonkouristuksista ja Adolf Hitlerin viimeisistä elinpäivistä. Elokuvan suurin ansio on siinä, että se onnistuu välittämään sen murskaavan tunnelman, joka vallitsi natsieliitin keskuudessa kolmannen valtakunnan viimeisten päivien aikana. Lähes jokainen Führerbunkerin asukas tiesi sen: kolmas valtakunta oli kuin juna, jonka raiteet johdattavat suoraan päin peruskallion jyrkkää seinää. Suuntaa ei voitu enää muuttaa eikä vauhtia hidastaa.

Koko Saksan kansa opetettiin kansallissosialistien hallinnon ajan uskomaan tuhatvuotiseen valtakuntaan ja suureen tulevaisuuteen. Kansallissosialistien valtaannousun ja sen valloitussodan, joka myöhemmin opittiin tuntemaan toisena maailmansotana, piti olla pelkkä alku Saksan kansan loistokaudelle – ja kuinkas sitten kävikään?

Perikato 2004
Sotatoimia johdetaan ahtaasta karttahuoneesta käsin.

Minua on riivannut jo pitkään halu ymmärtää, mikä ja miksi Saksassa oikein tapahtui vuosina 1920—1945. Silti vasta nyt uskallan väittää voivani edes jossain määrin ymmärtää, miltä toisen maailmansodan päättyminen ja kolmannen valtakunnan kaatuminen on tuntunut niistä saksalaisista, jotka kannattivat avoimesti kansallissosialistista ideologiaa.

Muistan elävästi, kun Perikato tuli ensi-iltaan vuonna 2004. Vaikka elokuva otettiin pääosin erittäin positiivisesti vastaan, törmäsin sanomalehdissä ja elokuvamedioissa myös kriittisiin huomioihin. Kritiikin ydin oli siinä, että kansallissosialistit kuvataan Perikadossa ”liian inhimillisinä” – liian selvästi tuntevina ihmisinä ja liian vähän sadistisina ja ylpeinä hirviöinä, jollaisina natsit on tyypillisesti totuttu elokuvissa näkemään. Ilmeisesti kritiikin takana on olettamus siitä, että tietyn henkilön tilanteeseen ja tunteisiin samastuminen tarkoittaa automaattisesti hänen ideologiansa ja maailmankatsomuksensa hyväksymistä.

Olen ihmeissäni, kuinka kukaan aikuinen ihminen voi sekoittaa nämä asiat – ymmärtämisen ja hyväksymisen – keskenään. Jos tietyn henkilön tunteiden ymmärtäminen tarkoittaisi myös hänen ideologiansa kritiikitöntä jakamista, emme voisi koskaan tuntea varauksetonta empatiaa ketään kohtaan.

perikato 2004
Göbbelsin lapsikatras laulaa setä Hitlerille.

Tähän pohdintaan Perikadossa kannustaa ennen kaikkea Magda Göbbelsin (Corinna Harfouch) hahmo. Magda edustaa kansallissosialistisen maailmankuvan ideaalinaista: voimakastahtoista ja tehtävilleen täysin omistautunutta äitiä. Hänen on niin uskollinen aatteelleen, että voi hyväksyä ajatusta elämästä ilman kansallissosialismia, vaan päättää mieluummin surmata itsensä ja lapsensa. Magda kirjoitti kaksi päivää ennen kuolemaansa näin:

By now we have been in the Führerbunker for six days already—daddy, your six little siblings and I, for the sake of giving our national socialistic lives the only possible honourable end — — Our glorious idea is ruined and with it everything beautiful and marvelous that I have known in my life. The world that comes after the Führer and national socialism is not any longer worth living in and therefore I took the children with me, for they are too good for the life that would follow, and a merciful God will understand me when I will give them the salvation.

Tämä teksti ei ole Perikadon käsikirjoittajien sepitettä, vaan lainattu sanasta sanaan kirjeestä, jonka tosielämän Magda kirjoitti vanhimmalle lapselleen. Hiljaseksi vetää. Magda ei surmannut lapsiaan ”pahuuttaan”, vaan koska halusi säästää lapsensa sellaiselta elämältä, jota hän ei pitänyt elämisen arvoisena.  – Juuri Magdan kirjeen myötä aloin ymmärtää, kuinka lohduttomana ja vaikeana vannoutuneet kansallissosialistit kokivat ajatuksen siitä, että heidän pitäisi jatkaa elämäänsä kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen.

Perikato on täynnä erinomaisia näyttelijävalintoja ja roolisuorituksia. Bruno Ganz tekee Adolf Hitlerinä luultavasti elämänsä parhaan roolin; hän seilaa roolisuorituksessaan jatkuvasti äärimmäisen raivon ja hellyttävän sympatian välillä. Ganzin Hitler ei ole hirviö, vaan sairas ja onneton ihminen. Magdaa esittävä Corinna Harfouch onnistuu roolissaan julmuuteen ja itsetuhoon asti omistautuneena äitinä erinomaisesti. Joseph Göbbelsiä esittävän Ulrich Matthesin suoritus jää vaisummaksi, vaikka casting on tämänkin hahmon suhteen hyvin onnistunut. Mainittakoon vielä Albert Speeriä esittävä Heino Ferch, joka luo roolihahmostaan juuri sellaisen ”hyvän natsin”, jollaisena Speer tunnetaan.

Perikato Eva Braun Juliane Köhler
Juliane Köhler tekee hienon roolin iloluontoisena Eva Braunina.

Perikadon katselun ja kuluneen syksyn julkisen keskustelun myötä olen alkanut pohtia, mitä oikeastaan tarkoittavat sellaiset tokaisut kuin ”natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää] täytyy vastustaa” tai ”vastustan natseja/rasisteja/fasisteja/[jotain muuta ihmisryhmää]”. Minun on vaikea samastua tällaiseen lausumaan, sillä en ymmärrä, mitä järkeä on jonkin ihmisryhmän vastustamisessa. Ei kai vika ole ihmisissä, vaan ideologioissa, maailmankuvissa, ajatuksissa? Ehkä myös keinoissa, joilla näitä ideologioita pyritään ajamaan?

Myös sitä, mitä tarkoitetaan vaikkapa natsismilla, fasismilla tai rasismilla, on syytä pysähtyä pohtimaan. Asia on ollut viime aikoina kovin ajankohtainen: monet ovat luonnehtineet vaalien jälkeen Donald Trumpia fasistiksi (tässä yksi esimerkki). En ole kuitenkaan nähnyt, että kukaan tällaisia kommentteja lausuneista olisi vaivautunut kertomaan, mitä hän fasismilla tarkoittaa. Koska fasismi on jo lähtökohtaisesti hyvin hajanainen ja kontekstisidonnainen ilmiö, jolla ei ole minkäänlaista ideologista perusteosta, olisi tämän asian käsittely sitäkin tärkeämpää. Fasismista näyttää kuitenkin tulleen eräänlainen leimakirves, jonka merkityssisällöstä kukaan ei ole kiinnostunut keskustelemaan – ja joka on näin ollen tyhjentynyt merkityksistä.

Mitä fasismilla tai natsismilla siis tarkoitetaan tänä päivänä, ja miksi niitä täytyy vastustaa? Onko ongelma natsin ja fasistin ideologiassa, puheissa vai teoissa? Mitä natsin tai fasistin täytyy lakata tekemästä, jotta häntä ei tarvitse enää vastustaa? Mitä konkreettisia asioita natsismin ja fasismin vastustaminen pyrkii poistamaan maailmasta (natsismi ja fasismi eivät kelpaa vastauksiksi)?

Tällaiset kysymykset voivat tuntua hulluilta, niin itsestään selvinä näitä asioita pidämme. Mielestäni on kuitenkin välttämätöntä määritellä tarkasti, konkreettisesti ja selväsanaisesti, mitä oikeasti vastustetaan ja miksi, ennen kuin vastarintaan ryhdytään. Jos tätä ei tehdä, ei vastarinta ei ole terveellä pohjalla. Ne asiat, joita pidämme itsestään selvinä ja joita emme kyseenalaista, muodostuvat lopulta oman maailmankuvamme mustiksi aukoiksi.

Olen nähnyt Perikadon vain kerran aikaisemmin, varmaankin vuonna 2005. Noihin aikoihin Perikato-videoparodiat eivät olleet vielä nousseet netti-ilmiöksi. – Jos ilmiö ei ole jollekulle tuttu, tässä yksi esimerkki:

Jännitin ennen elokuvan uusintakatselua, ovatko nettiparodiat onnistuneet vesittämään karttahuonekohtauksen. Onko alkuperäisen kohtauksen tunnelma menetetty parodiavideoiden katselun myötä?

Vastaus on: ei, paitsi ihan vähän. Perikadon tunnelma sakeutuu heti elokuvan alussa niin melankoliseksi, että katsojan mieli on jo aika matalalla karttahuonekohtauksen alussa. Tiettyjen dialogin kulminaatiokohtien myötä mieleen tulee, mitä Hitlerin suuhun on kyseisen kohdan puitteissa erilaisissa videoissa laitettu, mutta koomiseksi kohtaus ei ole silti muuttunut. Elokuva ei ole parodiavideoiden myötä menettänyt lainkaan alkuperäistä vaikutusvoimaansa.

Perikato saattaa olla paras toisesta maailmansodasta koskaan tehty elokuva; tähän mennessä näkemistäni elokuvista sille vetää vertoja vain Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, Iso-Britannia/Yhdysvallat 2001).

*****

Dracula Untold (2014) arvostelu – Sankareita ja hirviöitä

DraculaUntold
Dracula Untold (2014)

Kylillä liikkuu huhuja, että Dracula Untold (Yhdysvallat 2014) ei ole kummoinen tekele. Jätin teatterikierroksen väliin ja odottelin DVD:tä.

Noh. Olen minä huonompiakin Dracula-elokuvia nähnyt. Elokuvassa yhdistetään kaksi Draculan nimeen kytkettyä, toisistaan perinteisesti erillään pidettyä legendaa: historiallinen Vlad III Tepes aka Vlad Dracula ja Bram Stokerin popularisoima vampyyrihahmo. On yllättävää, ettei legendoja ole lyöty yhteen aikaisemmin – vai onko sittenkin? Kuka tietää, mitä kaikkea kulttielokuvien ja halpojen bulkkikauhujen upottavista laareista löytyy.

Dracula Untoldin alussa Transilvanian ja Valakian prinssi Vlad III Tepes (Luke Evans) on jo ansainnut Seivästäjä-lisänimen taisteltuaan nuorena miehenä ottomaanien joukoissa. Sittemmin hän on palannut hallitsemaan maitaan rauhanomaisesti, ottanut vaimokseen kauniin Mirenan (Sarah Gadon) ja saanut tämän kanssa Ingeras-pojan (Art Parkinson). Vladin auvoa saapuu kuitenkin häiritsemään ottomaanien lähettiläs, joka vaatii sulttaanin armeijaan tuhatta valakialaispoikaa janitsaarikoulutusta varten. Vlad ei tahdo taipua vaatimukseen, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

DraculaUntold-impaled
Seivästäjä on nimensä ansainnut.

Läheisessä luolassa asuu verenhimoinen ja varjomainen olento (Charles Dance), jonka juttusille Vlad suuntaa. Kuinka hän hoksaa pyytää neuvoa luolan varjo-olennolta, se jää hieman hämäräksi – mutta mitäs pienistä, pääasiahan on, että apu löytyy. Luolan asukki on nimittäin vampyyri, ja häneltä Vlad saa voimaa vastustaa ottomaanien armeijaa. Kuten arvata voi, avulla on hintansa.

Itse kuulun niihin hölmöihin, jotka elokuvan ennakkomarkkinoinnin perusteella ounastelivat, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kun elokuvan nimessä on sana ”Dracula” ja markkinointimateriaali on sävyltään tummaa, on katsoja nähdäkseni oikeutettu tällaisen oletuksen tekemään. Metsään meni: kyse on toimintafantasiasta, jossa on hentoinen epookkivire. Kauhua on korkeintaan nimeksi. Markkinointiväen kannattaisi tällaisessa tapauksessa mennä hetkeksi itseensä ja miettiä, olisiko homman voinut hoitaa jotenkin paremmin.

DraculaUntold-mirena-vlad
Perheonnea Draculan tapaan: Mirena ja Vlad.

Dracula Untoldin  visuaalinen tyyli ja osin myös tarina tuovat mieleeni 300-elokuvat. Niin Dracula Untoldin kuin 300-elokuvien tarinoissa puolustaudutaan alivoimalla väkevän vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Hyökkäävänä osapuolena on ilkeä itä (ottomaanit, Persia), puolustautuvana puolena taas lempeä länsi (Valakia, Kreikka). Visuaalinen ilme rakennetaan hidastuksien, vahvojen kontrastien ja vähän liiankin silotellun CGI:n varaan. Dracula Untoldin lopussa nähdään otos, joka on melkeinpä yksi yhteen ensimmäisen 300-elokuvan lopusta löytyvän otoksen kanssa. (Laittaisin kuvakaappauksen, ellei se spoilaisi loppua. Ne, jotka ovat nähneet molemmat elokuvat, varmaankin tietävät, mihin viittaan.)

300 herätti aikanaan paheksuntaa sen vuoksi, että persialaiset kuvataan elokuvassa varsin negatiivisessa valossa. Elokuvaa syytettiin jopa rasistiseksi – pöh, sanon minä. Jos oikein kovasti yrittää, myös Dracula Untoldissa voisi ehkä nähdä ajankohtaisuutta Wienin porttien hengessä, joskaan idästä saapuvien hyökkääjien kuvaus ei ole yhtä petomaista kuin 300:ssa. Ottomaanien valtakuntaa ei enää ole olemassa eikä kukaan todennäköisesti suunnittele Euroopan aseellista valloittamista, mutta jaottelu kristittyyn, läntiseen kulttuuripiiriin ja islamilaiseen itään elää ja voi hyvin.

DraculaUntold-ingeras-vlad
Ingeras ja Vlad

Kiinnostavinta elokuvassa on sen temaattinen sisältö, josta olisi voinut tehdä hyvin toisentyyppisenkin elokuvan. Tarkoitan nyt sotaa käyvän miehen kaksoisroolia. Sotaa käydään rakkaudesta – perhettä, kotimaata, omaa elinpiiriä kohtaan. Samalla sota edellyttää taistelijoilta myös hirviömäisiä piirteitä. Tähän viittaa myös elokuvan markkinoinnissa tiheään toistettu lause: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Vaikka mainoslauseessa sankarit ja hirviöt nähdään erillisinä kategorioina, itse tarina alleviivaa hirviöiden ja sankareiden yhtäläisyyttä. Tämä kulminoituu erityisesti elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Draculan Ingeras-poika näkee isänsä taistelukentällä. Kuinka esiteini-ikäinen lapsi käsittelee näyn, jossa hänen oma isänsä riehuu silmittömän sotaraivon vallassa? Kohtaus kuuluu elokuvan parhaimpiin hetkiin.

Elokuva on visuaalisesti pääosin näyttävä. Erityisesti Draculan yliluonnollisia kykyjä (ja heikkouksia) konkretisoivat kohtaukset näyttävät komeilta. Ainoa oikeasti häiritsevä visuaalinen elementti on Draculan mukahieno haarniska, joka näyttää vain ja ainoastaan muovilta (mitä se luultavasti onkin).

DraculaUntold-master
Dracula Untoldin mestarivampyyri vie kalseudessaan voiton jopa saman näyttelijän esittämästä Tywin Lannisterista (Game of Thrones).

Sananen alla olevasta trailerista: Tapa, jolla Lorden Everybody Wants to Rule the World -versiota käytetään ääniraidalla, on minusta harvinaisen häiritsevä. Ärtymykseni voi johtua puhtaasti siitä, että assosioin Lorden version Assassin’s Creed Unityyn, jonka trailerissa sitä niin ikään käytetään – tai siitä, etten pidä siitä lievästi puhevikaisesta efektistä, joka Lorden laulua kappaleessa riivaa. Lorden versio tuotettiin alun perin yhtä Nälkäpeli-elokuvasarjan osaa varten, ja onpa sitä tässä mainittujen yhteyksien lisäksi käytetty muidenkin audiovisuaalisten tuotteiden markkinoinnissa. Herää kysymys: mikä tolkku tässä saman biisin loputtomassa kierrättämisessä on? Melkein sama olisi, jos Chanel, Dior ja YSL käyttäisivät kausikokoelmansa markkinoinnissa yhtä ja samaa editorial-kuvaa.

Myöskään kappaleen alkuperäinen versio ei erityisemmin lämmitä sydäntäni: Tears for Fearsin uuden aallon soundimaailmalle ominaisella tavalla tönkössä versiossa biisin melodinen potentiaali ei oikein pääse esiin. (Millaisia kokemuksia Dracula Untoldin ja ACUn trailerit mahtaisivat muuten olla, jos niissä olisi käytetty tätä Tears for Fearsin versiota? Heh.) Patti Smithin versio puolestaan on pattismithmäiseen tapaan letkeä ja kaikessa harmittomuudessaan mitäänsanomaton. Samaa voi sanoa myös Mike Violan versiosta. Everybody Wants to Rule the World on ongelmallinen kappale: hyvä biisi, josta on olemassa vain kehnoja versioita. Tears for Fearsin väännös on puutteistaan huolimatta oma suosikkini.

(Mitä ihmettä: kun blogissa kerrankin on pientä kävijäpiikkiä toissaviikkoisen elokuvablogien topkymppisijoittumisen johdosta, mitä teen? Satuilen ummet ja lammet trailerien musiikkivalinnoista, neofolkista, huonosta kirjallisuudesta ja taas neofolkista. Satunnaiskävijät varmasti ihmettelevät, mikä ihmeen elokuvablogi se tällainen muka on. Myönnettävä on, että lokakuulle sattuu poikkeuksellisen paljon musiikkiaiheisia postauksia, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas leffavetoisemmalle linjalle.)

*****

Dracula Untold DVD @ Discshop
Dracula Untold BD @ Discshop
Dracula Untold VOD @ Discshop
Dracula Untold VOD HD @ Discshop

The Imitation Game (2014) arvostelu – Nerouden tuskasta

IMITATION GAME poster
The Imitation Game (2014)

The Imitation Gamen (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2014) päähenkilö Alan Turing (Benedict Cumberbatch) on monessa suhteessa poikkeuksellinen hahmo: hän on matemaattinen nero, homoseksuaali ja hankala ihminen. Tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan alussa akateemisen maailman nuori toivo saa työtarjouksen Yhdistyneen kuningaskunnan hallinnolta: saksalaisten käyttämän Enigma-salausjärjestelmän ratkaiseminen on julistettu jo moneen kertaan mahdottomuudeksi, mutta silti tätä aiotaan jälleen kerran yrittää. Turing, jonka sosiaalisissa taidoissa olisi selvästi parantamisen varaa, onnistuu jo työhaastattelussa suututtamaan ylimielisillä elkeillään tulevan esimiehensä, komentaja Dennistonin (Game of Thronesin Tywin Lannisterina tunnettu Charles Dance). Hänen looginen päättelykykynsä on kuitenkin niin ylivertainen, että paikkaa tarjotaan hänelle.

Kaikki, jotka ovat joskus kuulleet Enigmasta, tietävät, kuinka tärkeää sen murtaminen Yhdistyneelle kuningaskunnalle toisen maailmansodan aikana oli. Turingiin ja hänen työryhmäänsä kohdistetaan valtavasti paineita ja odotuksia: jokainen Enigman ratkaisemiseen kulutettu päivä tarkoittaa yhä lisää kuolleita sotilaita ja siviilejä. Aivan kuin tämä ei yksin asettaisi ryhmälle tarpeeksi haasteita, Turingin käytös tekee tyhmän toiminnan vielä takkuisemmaksi: hänen tiimitaitonsa ovat käytännössä olemattomat, minkä vuoksi ryhmän sisäiset jännitteet kiristyvät entisestään.

IMITATION GAME turing denniston
Turingin ja Dennistonin yhteinen taival alkaa kompuroiden. (Assosioin Dennistonia näyttelevän Charles Dancen niin vahvasti GOT:in Tywin Lannisteriin, että tuntuu hassulta nähdä häntä missään muussa roolissa. Lannistern ja Denniston ovat tosin hyvin samankaltaisia hahmoja.)

Keskeinen ristiriitatekijä työtiimin ja Turingin välillä liittyy siihen, mistä perusoletuksesta Enigman ratkaiseminen aloitetaan. Turingin työtoverit lähtevät helposta ja pyrkivät selvittämään arvoituksen manuaalisella kalkuloinnilla. Turing siirtyy kuitenkin laatikon ulkopuolelle ja väittää, ettei Enigman kaltaista konetta voi voittaa kuin toinen kone. Niinpä hän alkaa rakentaa laitetta, joka pystyy päihittämään Enigman. Viikot ja kuukaudet kuluvat, ja Turingin ihmekone kasvaa kasvamistaan. Lopulta työtiimin huone täyttyy johtojen ja pyörivien komponenttien kuorruttamasta hirviöstä.

Esteitä asettavat myös stereotyyppiset käsitykset siitä, millainen ihminen ylipäätään voi toimia koodinpurkajien tiimissä. Turing haluaisi palkata matemaattisesti lahjakkaan Joan Clarken (Keira Knightley) osaksi kryptologiryhmää, mutta käsitykset siitä, mikä on naiselle sopivaa työtä ja mikä ei, istuvat tiukassa.

Vaikka Turing kuvataan äärimmäisen hankalana, jopa töykeänä ihmisenä, onnistutaan katsojien sympatiat ohjaamaan hänen taakseen. Turing on koko elämänsä ollut altavastaaja. Neurologisesti poikkeavaa poikaa on kiusattu koulutaipaleen varhaisvaiheissa, ja ystäviä on ollut vaikea löytää. Myöhemmin hän onnistuu kääntämään neurologisen omalaatuisuutensa voitoksi ja alkaa luoda akateemista uraa. Silti hän kokee edelleen olevansa hylkiö homoseksuaalisuutensa vuoksi.

IMITATION GAME kone
Turing ja raksuttava hirviö.

Elokuvan nimi viittaa Turingin lanseeraamaan matkimispeliin eli kokeeseen, jonka avulla voidaan pyrkiä erittelemään koneen ja ihmisen ajattelun välisiä eroja. Kokeen lähtökohtana on kysymys siitä, voiko kone uskottavasti teeskennellä ajattelevansa kuten ihminen. Tästä johtuu kokeen nimi matkimispeli: testattava kone pyrkii matkimaan ihmistä niin hyvin kuin pystyy, ja testaajan tehtävä on erottaa, onko kysymyksiin vastaamassa oikea ihminen vai pelkkä kone, joka matkii ihmistä.

Matkimispelin kautta The Imitation Gamen keskiöön nousevat identiteetin ja teeskentelyn teemat. Turing kokee, että hänen omassa identiteetissään koneen ja ihmisen välinen raja alkaa hämärtyä: hänen aivonsa tuntuvat muistuttavan enemmän konetta kuin ihmisaivoja. Turingin kuoleman jälkeen onkin esitetty, että hänellä on saattanut olla Aspergerin syndrooma. Turing ei ole suinkaan ainoa tiedemies, jonka nimi on postuumisti liitetty kyseiseen diagnoosiin. Tutkijat ovat sovitelleet Aspergerin syndroomaa ja muita autismin kirjon ilmiöitä hämmästyttävän moniin tiedemiehiin, taiteilijoihin ja muihin merkkihenkilöihin. The Imitation Gamessa Aspergerin syndroomaa ei mainita kertaakaan nimeltä (hassuahan olisi, jos se mainittaisiin: oireyhtymä oli Turingin elinaikana sangen tuntematon ilmiö sekä lääkärien että kansan keskuudessa) eikä Turingista muutoinkaan ole joka suhteessa tehty Asperger-henkilön puhdasta karikatyyriä, mutta viitteet ovat selkeitä.

IMITATION GAME jengi
Off-topic, mutta tämän ajan pukeutumiskulttuuria ei voi olla ihailematta.

Postuumeja väitteitä sen tai tuon diagnoosista on melko mahdoton todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään. Turingin kohdalla Asperger-väitteitä kohtaan on esitetty varsin kovaa kritiikkiä – kenties ihan aiheesta. On hyvin mahdollista, että historiallisella Alan Turingilla ei ollut Aspergerin syndroomaa – mutta mitä sitten? The Imitation Gamen tekijät eivät väitä kertovansa asioita juuri sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, vaan ilmoittavat elokuvan ainoastaan ”perustuvan tositapahtumiin”. Se antaa tekijöille melkoiset vapaudet ja vinkkaa katsojalle, että elokuva on elokuvaa ja elämä elämää. Jotta elämästä saadaan kiinnostavaa elokuvaa, on dramatisoitava.

Turingin veljentytär Inagh Payne suhtautui Keira Knightleyn valintaan Joan Clarken rooliin varsin negatiivisesti.”I think they might be trying to romanticise it. It makes me a bit mad. You want the film to show it as it was, not a lot of nonsense”, tuumasi Payne. No näinhän se menee – jos siis haluaa pilata omat elokuvakokemuksensa. Silloin todella kannattaa odottaa tositapahtumiin perustuvilta elokuvilta asioiden pikkutarkkaa kuvausta juuri sellaisina kuin ne tapahtuivat. Mukana ovat vessareissut, yöunet ja aivastukset. Keira Knightley on Paynen mielestä Clarken rooliin liian glamoröösin näköinen, ja tosiaan: eihän näyttelijä saa olla nätimpi kuin se historiallinen hahmo, jota hän näyttelee. Tositapahtumiin pohjautuvissa elokuvissa perunan näköisten ihmisten täytyy olla perunan näköisiä.

IMITATION GAME tanssi
”Liian nätti perunaksi” – Clarke ja Turing kauniina ja romanttisina.

Vakavasti puhuen, elämää sellaisena kuin se oikeasti on me näemme ympärillämme joka päivä aivan tarpeeksi. Juuri siksi haluamme, että elokuva on vähän toisenlaista. Juuri siksi haluamme, että Joan Clarke näyttää Keira Knightleylta eikä perunalta. Että elokuvassa ei tuhlata aikaa vessareissuihin, automatkoihin tai nenänkaivuuseen. Että kaikilla tapahtumilla ja yksityiskohdilla on merkitys, että kerronnassa on twistiä ja draamaa.

Elokuvan Turing kuuluu siis marginaaliin kahdessa suhteessa: hän on homoseksuaali ja neurologialtaan – ilmeisesti – tavalla tai toisella poikkeava. Tilanne on nuorelle miehelle lohduton: homoseksuaalisutta ei 1940-luvun Britanniassa hyväksytä, autismin kirjoa taas ei tunneta saati ymmärretä. Minusta tämä on erittäin onnistunut valinta käsikirjoittajilta, vaikka no ei se oikeasti noin menny -poruilijat toista mieltä ovatkin. Heidän kannattaakin kuluttaa aikaansa katselemalla vaikkapa maalin kuivumista – siinä ei todellisuutta varmasti ole vääristelty tai dramatisoitu valheeksi.

The Imitation Gamea on kritisoitu siitä, että se esittää Turingin aliarvostettuna friikkinä, jota olisi pitänyt kohdella paremmin, koska hänen päättelykykynsä pelasti Euroopan monelta lohduttomalta sotavuodelta. Kritiikin pohja on siinä ajatuksessa, että ihmisten hyvän kohtelun ei pitäisi riippua siitä, miten arvokas heidän työpanoksensa on ollut – kaikkia pitäisi kohdella kunnioituksella ja lempeydellä riippumatta heidän sotasaavutuksistaan tai muista hyvistä töistään. Tämä pitää tietenkin paikkansa, mutta valitettavasti valtavirtaelokuva ei mediana oikein taivu tällaisen ajatuksen esittämiseen ilman pateettista ja hattaraista sävyä. Itse vastaanotan The Imitation Gamen maalaaman kuvan Turingista ilolla – ja samalla myönnän, että se on pelkkä konstruktio, fiktiota.

IMITATION GAME ilta
Sosiaalisen elämän hyvät puolet valkenevat hiljalleen myös Turingille.

Kyllä: elokuvassa Turing esitetään ihmisenä, jolla on välinearvo. Mutta juuri siihenhän hänen maineensa perustuu. Turingilta on postuumisti pyydelty anteeksi sitä, kuinka häntä kohdeltiin hänen homoseksuaalisuutensa vuoksi. Eikö tällainen anteeksipyytely kuuluisi periaatteessa jokaisen homoseksuaalin, jota maailman hallinnot ovat vuosisatojen aikana pahoinpidelleet ja sorsineet, osaksi? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä tämä on mahdotonta. Siksi Turingin kaltaiset ihmiset – ihmiset, joilla on ollut suuri välinearvo – saavat edustaa omaa marginaaliryhmäänsä. Kun Turingilta pyydetään anteeksi sitä, mitä hänelle tehtiin 1950-luvulla (mitä tällä tarkoitan, se selviää, kun katsot The Imitation Gamen), on tuon anteeksipyynnön hyvä ymmärtää koskevan myös niitä homoseksuaaleja, jotka eivät ratkaisseet Enigmaa, säveltäneet yhtään sinfoniaa tai kirjoittaneet klassikkoromaania.

Vielä pieni asia The Imitation Gamen kerronnasta, sitten lopetan. Elokuvassa on muutamia hienoja repliikkejä, jotka toimivat eräänlaisina mottoina myös kontekstistaan irroitettuina. Poimin tähän ne keskeisimmät:

Sometimes it is the people who no one imagines anything of who do the things that no one can imagine.

Do you know why people like violence? It is because it feels good. Humans find violence deeply satisfying. But remove the satisfaction, and the act becomes hollow.

Advise about keeping secrets: it’s a lot easier if you don’t know them in the first place.

Hyviä lauseita kaikki, mutta arvatkaapa, mikä vesittää ne? Niitä toistetaan elokuvassa liian monta kertaa. Ainakin tuo ylimmäinen lause kuullaan elokuvassa kolmesti. Mitä voimakkaampi on lauseen temaattinen lataus ja mitä eheämpi sen muoto, sitä varovaisemmin sitä tulee käyttää. Yksikin toisto on liikaa ja johtaa pahimmillaan lauseen mikrotason kliseytymiseen.

Mutta muuten: kannattaa katsoa.

*****

The Imitation Game DVD @ Discshop
The Imitation Game BD @ Discshop

Hyvää yötä, majesteetti (1982) arvostelu – Vallankumouksen tomuja

Kevätkiireet painavat päälle, ja blogissa on ollut hieman tavanomaista hiljaisempaa. On ollut matkoja ja juhlia, töitä ja ihmisiä. Eräs tärkeä deadline saavutettiin alkuviikosta, eikä vanne enää juuri kiristä päätä. Tunnustan: olen myös takonut Alien: Isolationia kuin hullu. Mahtava, kamala peli! Palataan kuitenkin vielä toviksi Assassin’s Creed Unityn tietämille. Kyseistä peliä pelatessani tulin nimittäin katsoneeksi elokuvan, joka sijoittuu saman historiallisen tapahtuman melskeisiin kuin ACU.

hyva_a_ya_ta_majesteetti
Hyvää yötä, majesteetti (1982)

Suhteeni neorealisteihin ja heidän perillisiinsä on aina ollut ristiriitainen. Yliopistoaikoina yritin katsoa Rossellinia, De Sicaa ja Viscontia, mutta – anteeksi nyt vain – yleensä heidän elokuvansa ovat tuntuneet minusta vain ankeilta. Fellini on sitten toinen juttu, hänen elokuvissaan – etenkin myöhäistuotannossa – on sellaista magiaa, joka puuttuu ”puhtailta” neorealisteilta kokonaan. Suhteeni Felliniin on kyllä laimentunut roimasti sitten teinivuosien, mutta niin tuppaa käymään melkein kaikilla, kun on kyse nuoruusiän ankaran fanituksen kohteista.

Ettore Scola ei oikeastaan enää liity neorealisteihin muutoin kuin siinä mielessä, että tiettyjä vaikutteita on otettu. Silti olen kokenut hänenkin tuotantonsa jotenkin vaikeasti lähestyttävänä samaan tapaan kuin neorealistiset elokuvat. Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes, Italia/Ranska 1982) tuntui sekin vähän hankalalta, ns. pakkokatsottavalta. Tämä olisi luultavasti jäänyt hyllyyn, ellei DVD:n takakannesta olisi katsellut ihana Hanna Schygulla.

HYM-casanova-sophie
Casanova ja Sophie puhuvat rakkaudesta. Taustalla leskirouva Gagnon.

Eletään Ranskan vallankumouksen jälkeistä aikaa. Joukko historiallisia henkilöitä – ranskalainen kirjailija Nicolas-Edme Rétif (Jean-Louis Barrault), amerikkalainen poliitikko Thomas Paine (Harvey Keitel) sekä italialainen seikkailija Giancomo Casanova (Marcello Mastroianni) – kohtaavat matkalla Pariisista kohti Metziä. Mukana on myös joukko naisia, kaikki – tietääkseni – fiktiivisiä hahmoja: kreivitär Sophie de la Borde (Schygulla), oopperalaulajatar Virginia Capacelli (Laura Betti) sekä leskirouva Adélaïde Gagnon (Andréa Ferréol). Skenaario on täysin fiktiivinen, mutta kaikessa spekulatiivisuudessaan hauska – ja vielä hauskempi se olisi, jos mukaan olisi saatu markiisi de Sade. Joukkion edellä klipsottaa kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten vaunu, joka suuntaa kohti Varennesia.

Matkalla keskustellaan, syödään ja välillä myös riidellään. Samaan matkaan osuvien henkilöiden maailmankatsomukset menevät paikoin pahastikin ristiin, ja etenkin Thomas Painen ja Sophie de la Borden on vaikea sietää toistensa näkemyksiä. Silti fokus on aatteiden ja periaatteiden vivisektoimisen sijaan itsenäisissä, eheissä tilanteissa. Tämä elokuva on muodoltaan niin saumaton, että siitä on vaikea kirjoittaa mitään.

HYM-rojalismi
Kreivitär näkee kuninkaita sielläkin, missä niitä ei ole.

Sophie de la Borden fanaattisessa rojalismissa on jotain todella herkkää ja kaunista. Hänelle kuningasmielisyys on uskonto, jonka kautta määrittyvät kaikki sellaiset käsitteet kuten hyvyys, oikeudenmukaisuus tai totuudellisuus. Toki Sophien fanaattisuus on myös pelottavaa ja säälittävääkin, mutta silti kiehtovaa ja lyyristä. Elokuvassa onnistutaan tuomaan hyvin esille kuningasmielisten ja vallankumouksellisten välinen ristiriita – ilman, että vallankumouksellisten näkemyksille suodaan liikaa sympatioita. Edustuksellisen demokratian hallitsemasta 2010-luvusta päin tarkastellen rojalistinen ajattelu on helppoa tuomita sulaksi hulluudeksi, mutta asiat eivät oikeasti koskaan ole näin yksinkertaisia.

Toinen kiinnostava hahmo on tietenkin Casanova, joka on yleensä nähty elokuvissa hieman viriilimmässä elämänvaiheessa. Scolan versio Casanovasta on vahamaisen kalvakka, tomuinen, mutta älyltään yhä kirkas. Vaikka Casanovan maallinen kauneus alkaa olla muisto vain, saa hän tarkkasilmäisyydellään kanssamatkustajansa toistuvasti hämilleen. Mukana on myös väläys Casanovan kulttuurihistorialliseen asemaan: neljäs seinä rasahtaa rikki, kun Mastroianni kertoo suoraan kameralle, kuinka Casanovan henkilöhahmo alkoi niittää mainetta vasta, kun hänen omaelämäkertansa julkaistiin postuumisti.

HYM-reif-casanova
Reif ja Casanova Varennesin yön pimeydessä.

Parasta elokuvassa ovat näyttelijät. Mastroiannia en meinannut alkuun edes tunnistaa – niin paksun maalikerroksen alta hän joutuu Casanovaa näyttelemään. Myös Andréa Ferréolia on aina mukava nähdä, joskin hänen osansa on tässä elokuvassa varsin pieni. Täytyy mainita myös elokuvan alussa vilahtavasta Caterina Borattosta, joka esittää elokuvassa bordelliemäntä madame Faustinea. Boratto on jännä nainen: olen nähnyt lukemattomia hänen elokuviaan, ja silti muistan hänet ainoastaan sellaisena kuin hän oli Sodoman 120 päivää -elokuvassa.

Ihana Faustine.
Ihana Faustine.

En ole aivan varma, kuinka suuri osa henkilöhahmojen dialogista on jälkiäänitetty. (Suurin?) osa näyttelijöistä taitaa puhua dialoginsa suoraan filmille. Ainoa hahmo, jonka kohdalla jälkiäänitys niin sanotusti pistää korvaan, on Thomas Paine. Harvey Keitelin suu liikkuu usein aivan eri tahtiin kuin ranskaa taitavan ääninäyttelijän puheenparsi. Vaikutelma on pakoin melkein koominen. Sääli – kökkö dubbaus tekee särön tähän muutoin niin eheään elokuvaan.

”Vanhojen elokuvien” (sitaattimerkit, koska kirvelee nimittää vuonna 1982 ensi-iltaan tullutta elokuvaa vanhaksi) trailereita löytyy Youtubesta aika huonosti. Siksipä tälläkin kertaa joudutaan tyytymään omituiseen sekoitelmaan elokuvasta riivittyjä kohtauksia – en français ja ilman tekstitystä, totta kai. Vaikka puheesta ei selvää saisikaan, nousee elokuvan perusfiilis näistä pätkistä hyvin esille.

*****