Last Days (2005) arvostelu – Life fading out

Last Days (2005)
Last Days (2005)

Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****

The Office (2005-2013) arvostelu

The Office (2005-2013)

The Office (2005-2013) aka Konttori on järjettömän helppo sarja katsoa. Jos haluat työpäivän jälkeen rentoutua parikymmentä minuuttia päivällisen ja kevyen televisioviihteen ääressä ennen kotiaskareisiin paneutumista, The Office on tehty juuri sinulle. Se ei vaivaa mieltä, hämmennä tai masenna. Kaiken lisäksi se kertoo juuri siitä, mistä olet itse juuri kotiutunut: tavallisesta länsimaalaisesta työpaikasta. – Tämä teksti kertoo nimenomaan The Officen amerikkalaisesta versiosta. Sarjasta on olemassa myös brittiläinen ja suomalainen versio – niihin en ole perehtynyt.

The Office on pseudodokumentti: yksikamerainen kuvausryhmä on saapunut seuraamaan, millaista on arki paperiyritys Dunder Mifflinin Scrantonin-haarakonttorissa. Konttorin työntekijät avautuvat työ- ja siviiliasioistaan kameralle. Ensin toimiston arkea kuvataan vuosi, sitten toinen, kolmas – ja lopulta vielä viisi lisää. Miksi dokumenttiryhmä on saanut päähänsä seurata paperifirman myyntitoimiston elämää, se ei selviä koskaan. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä.

Michael Scott (oik.) johtaa Dunder Mifflinin haarakonttoria. Dwight Schrute (vas.) ottaa mallia.

Toimiston sydän on pomo Michael Scott (Steven Carrell), joka rakastaa huomiota. Hän tekee kaikkensa saadakseen toimiston väen nauramaan. Toisinaan hän tekee sen alatyylisillä vitseillä, toisinaan taas imitaatioilla, jotka ontuvat niin pahasti että niistä tulee hauskoja. Michaelia ei ole siunattu tilannetajulla tai turhalla älyllä, ja siksi hän joutuu jatkuvasti outoihin, kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka hän on esimiehenä täysin ammattitaidoton ja tökero, ei häntä voi vihata. Avain Michaelin mielen syvempiin kerroksiin löytyy, kun käy ilmi, että hän käy rahavaikeuksiensa vuoksi tekemässä provikkapalkalla kuluttajapuhelinmyyntiä paikallisessa call centerissä. ”Kunnioitettu” toimiston johtaja, pienessä toimistokuutiossa rimpulaluurit päässä – kontrasti on melkoinen.

Kun Michael on paikalla, ei toimiston kakkosmies ja johtajan elukka Dwight Schrute voi olla kaukana. Dwightin työmotivaatio on ennennäkemätön, ja hän janoaa tunnustusta ja tittelin tuomaa auktoriteettia. Kun työpäivä on ohi, siirtyy Dwight toisen työnsä pariin: hän hoitaa sukunsa punajuuritilaa, jossa on myös pienimuotoista matkailutoimintaa. Ja jos vapaa-aikaa jää, sen Dwight viettää taistelulajien ja Battlestar Galactican parissa.

Toimiston sydänkäpyset: Pamela ja Jim.

Nuorempi myyjä Jim (John Krasinski) ja vastaanottovirkailija Pam (Jenna Fischer) ovat sarjan samastuttavimmat ja ”normaaleimmat” hahmot. Toisin kuin Michael ja Dwight, he eivät ole karikatyyreja. He ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia, jotka katsovat kameraan kulmiaan nostaen, kun Michael tai Dwight tekee jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä.

Eräs Jimin ja Pamin selvitymiskeino toimiston tylsän arjen keskellä on Dwightin jekuttaminen. Suurimmaksi osaksi jekut ovat harmittomia, mutta kun niitä seuraa jakso toisensa jälkeen, tulee mieleen, että eikö tämä mene jo työpaikkakiusaamisen puolelle. Sen jälkeen jekuille nauraminen on vaikeampaa.

Tästä muutama esimerkki:

The Office on eräänlainen anti-Silicon Valley: se kertoo työpaikasta, jossa kukaan ei halua viettää loppuikäänsä (ehkäpä Michaelia ja Dwightia lukuun ottamatta). Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava. Siellä käydään, koska siellä käymällä saa rahaa. Dunder Mifflin on kamala työpaikka, mutta vielä kamalampi on ajatus siitä, että sen menettää: paperiyrityksillä ei ole digitalisaation aikakaudella helppoa, ja irtisanomisuhka leijailee toimiston yllä kerta toisensa jälkeen.

Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava.

Seuraamamme toimisto on luonteeltaan myyntitoimisto, jossa myyjien keskinäinen kilpailu on toisinaan kireää.  Kuilu prosivioperusteisella palkalla elävien myyjien ja kiinteäpalkkaisen henkilöstön välillä tulee näkyviin vain harvoin, mutta kun näin tapahtuu, se paljastuu syväksi.

Olisin halunnut nähdä vielä enemmän tarinoita Dunder Mifflinistä myyntiorganisaationa. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen itsekin työskennellyt yrityksessä, jossa on vahva myyntiorganisaatio, ja siksi Dunder Mifflinin organisaatiorakenne on kaikkine ominaispiirteineen tuttu. – Pieni huomio myyntiterminologiasta: Sarjan suomenkielisessä tekstityksessä sana ”lead” on muuten käännetty toisinaan vihjeeksi, toisinaan johtolangaksi. Luulin, että sana liidi on vakiintunut suomeen jo aika kauan sitten, mutta taisin olla väärässä.

The Office alkaa sitcomina, jossa jokainen uusi jakso tarkoittaa uutta alkua. Sarjaan tulee kuitenkin tuotantokausi toisensa jälkeen yhä enemmän jatkuvajuonisuuden piirteitä ja suuria kaaria: perhe-elämää, haaveita uranvaihdosta, romansseja ja avioliittoja, lapsia. Enää konttorin arki ei rakennu 20 minuutin pätkistä, vaan ulottuu kauemmas sekä menneeseen että tulevaan.

Dwight Schrute tuo eloa konttorin arkeen.

Samalla huomio alkaa kääntyä poispäin siitä, mikä teki The Officen ensimmäisistä tuotantokausista niin hyviä: enää fokus ei olekaan yksitoikkoisen toimistoelämän kamaluudessa, josta keskushahmot yrittävät päivä kerrallaan selvitä. Tämä nakertaa sarjan sydäntä, eivätkä viimeiset tuotantokaudet ole ensimmäisten veroisia (ottamatta lukuun ensimmäistä tuotantokautta, jossa ote on vielä haparoiva). Hyviä ne ovat silti.

Olen hyvin iloinen The Officen olemassaolosta. Se on kevyt, mutta samaistuttava ja jatkuvasti oivaltava, toisinaan myös surullinen ja vakava. Se loppuu juuri sopivaan aikaan – silloin, kun sarjan kaari on jo kääntynyt kevyeen laskuun ja silti ennen kuin se sukeltaa liian syvälle itsetoistoon.

*****

Paradise Lost -dokumentit (1996/2000/2011) ja West of Memphis (2013) arvostelu

Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills (1996)

West Memphis Three -nimellä tunnetusta kolmikosta kertovat Paradise Lost -dokumentit kuuluvat maailman tunnetuimpien ja merkittävimpien rikosdokumenttien joukkoon. Toisin kuin monet muut true crime -dokumentit, Paradise Lostit onnistuivat silkan ruumiinpesemisen sijaan muuttamaan dokumentoimiaan tapahtumakulkuja – hieman samaan tapaan kuin tuoreemmat The Jinx (2015) ja Making a Murderer.

Aloitetaan alusta. Toukokuussa 1993 kolme 8-vuotiasta arkansasilaispoikaa löydettiin kuolleina asuinalueensa lähellä sijaitsevasta metsiköstä. Rikostutkijoiden mielenkiinto kääntyi nopeasti kohti kolmea paikallista nuorukaista, joiden tiedettiin mieltyneen raskaaseen musiikkiin ja tummiin vaatteisiin. Ajan henki huokui 80-luvulle ominaista moraalipaniikkia, joka syntyi saatananpalvontakultteja ja lasten hyväksikäyttöä koskevista huhuista ja oikeudenkäynneistä. Paniikin siemenet kylvettiin vuonna 1980 Michelle Remembers -muistelmateoksen myötä, ja se saavutti huippunsa McMartinin päiväkotia koskevassa oikeudenkäynnissä vuosina 1987-1990.

Paradise Lost 2: Revelations (2000)

West Memphis Threen tapaus on osa tätä jatkumoa. Kun kolme pikkupoikaa surmataan uneliaassa pikkukaupungissa, on helppoa ja mukavaa etsiä selitystä saatananpalvonnasta. Ihan sama, vaikka todennäköisin syyllinen lapseen kohdistuneessa henkirikoksessa on joku lapsen omista lähiomaisista. Olisi ikävää syyttää näin äärimmäisestä ja ilkeästä teosta tavallisia, työssäkäyviä, perheellisiä ihmisiä – paljon helpompaa on kohottaa syyttävä sormi kohti kolmea vähän kummallisen näköistä ja vaarallisesta hevimusiikista kiinnostunutta teiniä. Yep, näin se homma toimii.

Ensimmäinen Paradise Lost -dokumentti (1996) kuvaa alkuperäistä murhaoikeudenkäyntiä. Paradise Lost 2: Revelations (2000) keskittyy John Mark Byersin eli murhatun Christopher-pojan kasvatti-isän edesottamuksiin ja suorastaan pakkomielteenomaiseen suhteeseen West Memphis Threetä kohtaan. Dokumentissa kuvataan myös oikeudenkäyntiä seurannutta valitusprosessia ja kolmikon vapauttamista vaativaa kansanliikettä, jonka syntyyn ensimmäinen dokumentti myötävaikutti. Viimeinen osa, Paradise Lost 3: Purgatory (2011), nostaa esiin uuden potentiaalisen syyllisen ja toisaalta asettaa pisteen oikeusprosessille West Memphis Threen osalta.

West of Memphis (2013)

West of Memphis (2013) on eräänlainen henkinen jatko-osa Paradise Lost -dokumenteille, joskin sen voi ilman muuta katsoa myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se kääntää katseet jälleen kohti vuoden 1993 tapahtumia: rikospaikan yksityiskohtia, poliisitutkinnan virheitä ja mahdollisia syyllisiä. Dokumentin on tuottanut West Memphis Three -kolmikkoon kuuluva Damien Echols yhdessä Peter Jacksonin kanssa.

Paradise Lost -dokumenttien pääasiallinen tarkoitus on osoittaa, kuinka heppoisin perustein West Memphis Three tuomittiin raa’asta rikoksesta raskaisiin tuomioihin. Samalla dokumentin tekijät kuitenkin syyllistyvät itse samaan, mistä he syyttävät muita – siis tapaukseen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden syyllisyydellä spekulointiin ja julkiseen epäilysten nostattamiseen. Kun syytös on kerran esitetty näin näkyvässä kanavassa, on syntynyttä tahraa mahdoton pestä pois.

Paradise Lost 3: Purgatory (2011)

West Memphis Threen tapauksessa on kiinnostavaa se, kuinka vahvasti sen kuvauksessa keskitytään nimenomaan kolmeen (syyttöminä) tuomittuun nuorukaiseen. Olennaista ei ole murha, vaan sitä seurannut oikeusmurha. Erikoinen yksityiskohta on se, että englanninkielisestä Wikipediasta ei löydy lainkaan itse rikokselle omistettua artikkelia – sen sijaan löytyy kyllä kattava West Memphis Three -artikkeli, jossa rikoksen yksityiskohdat käydään läpi. Eipä tule mieleen montaa sellaista yksittäistä rikosta, jotka profiloidaan näin vahvasti nimenomaan rikoksesta syytettyjen identiteettiä vasten. Vastaavista tapauksista tulee mieleen lähinnä O. J. Simpsonin keissi. (Sarjamurhatapaukset ja muut rikossarjat ovat sitten eri juttu.)

Eräs selittävä tekijä tälle lienee ”pääsyytetyn” eli Damien Echolsin karisma. Vuonna 1993 Echolsin habitus oli sekoitus pahaa poikaa ja nallekarhua. Vanhoilliset ja jumalaapelkäävät piirit näkivät hänessä saatananpalvontakultin johtajan, hänen syyttömyyteensä uskovat nuoret ja naiset puolestaan elämässään söpösti eksyneen ja epävarman, ilkikurisesti virnistelevän miehenalun. Hänen myöhemmät vaiheensa tekivät hänestä yhä romanttisemman hahmon. Jos West Memphis Three olisi ollut yhtä kuin kolme finninaamaista, äänenmurroksen ja ylipainon kurimuksessa taistelevaa teinipoikaa, keissi ei varmasti olisi saanut osakseen yhtä laajaa huomiota kuin se on saanut.

Damien Echols ensimmäisessä Paradise Lost -dokumentissa.

Syyttäjä pyrki kuvaamaan Echolsin oikeudenkäynnissä satanistisen kultin johtohahmona. Sinänsä kiinnostavaa onkin, mihin suuntaan hänen julkinen hahmonsa on oikeusprosessessin päättymisen ja West of Memphisin julkaisun jälkeen kehittynyt: viime vuosina Echols on puhunut yhä enemmän julkisuudessa omasta polustaan magian harjoittajana. Asiasta voi lueskella lisää vaikkapa Echolsin kotisivuilta tai miehen Insta-tililtä. Jos hän ei teini-ikäisenä ollut kiinnostunut käytännöllisen magian harjoittamisesta, hän totisesti kiinnostui siitä vankilavuosinaan.

En tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta Echolsin kertomukset magian harjoittamisesta vankilassa ovat kiinnostavia. Toisaalta tapa, jolla hän tuo työtään (tai ”työtään”) nykyään esille julkisuudessa, tuo ikävällä tavalla mieleen Crowleyn, LaVeyn ja muutaman muun huomionkipeän ”maagin”.

Paradise Lost -dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordicissa. West of Memphis on julkaistu Suomessa DVD:llä ja on suhteellisen helposti löydettävissä vaikkapa kirjastosta.

 

A History of Violence (2005) arvostelu

A History of Violence (2005)

Mistä näitä David Cronenbergin ei-cronenbergmaisia elokuvia oikein kuplii? Ensin Spider, sitten The Dead Zone, seuraavaksi A History of Violence (2005). Viimeksi mainittu sattui osumaan silmään HBO ”en ymmärrä miksi maksan näin huonosta palvelusta” Nordicin valikoimasta, kun avopuolisoni kyseli, katsottaisiinko yhdessä elokuvaa. Siipan kanssa vitsailtiin koko elokuvan ajan, että kohta joku päähenkilöistä muuttuu kilpikonnaksi tai alkaa oksentaa videokasetteja. (Kumpaakaan ei harmi kyllä tapahtunut.)

Tom Stall (Viggo Mortensen) elää perheineen rauhallista ja yksitoikkoista elämää pienessä amerikkalaiskaupungissa. Idylli rikkoutuu, kun kaksi ammattirikollista päättää ryöstää Tomin pyörittämän lounaskahvilan. Tom ei pahastu menetetystä käteiskassasta, mutta kun toinen pitkäkyntisistä kääntää aseen piipun kohti kahvilan tarjoilijatarta, hänen pinnansa palaa. Kaikkien yllätykseksi Tom pistää pahikset siltaan ja nousee koko kaupungin sankariksi. Yhteisön uudesta maskotista tehdään juttuja lehteen ja televisioon.

Kukaan ei arvaa, että kaksi kahvilassa kukkoilevaa pikkurikollista on vasta alkua.

Jännintä, mitä Tomin ja Edien perheidyllissä tapahtuu: Edie pukee lauantai-iltana ylleen cheerleader-asun.

Mustien aurinkolasien taakse piiloutuva Carl Fogarty (Ed Harris) saapuu kaupunkiin kiiltävässä autossaan ja väittää, ettei Tom ole Tom, vaan entinen ammattirikollinen nimeltään Joey. Tomin vaimo Edie nauraa Fogartyn väitteille, mutta alkaa sitten epäröidä. Onko Tom sittenkään se, joksi hän itseään väittää? Entä, jos Fogartyn kertomus Tomin – tai Joeyn – menneisyydestä onkin totta?

Vähän pitää roiskahtaa – onhan kyse Cronenberg-tuotannosta.

A History of Violence on hyvin tasapainoinen ja taitavasti rytmitetty elokuva. Se jakautuu kauniisti kolmeen näytökseen. Käsikirjoitus ei sovella suoraan mitään (ainakaan minulle) tuttua mallia – kyse ei ole alku-keskikohta-loppu-rakenteesta tai esittely-kliimaksi-loppuratkaisu-mallista. Pikemminkin elokuvaa voisi kuvata kaavalla alku-kliimaksi-esittely-kliimaksi-esittely-kliimaksi-loppu. Elokuvan eri osat ovat suorastaan hämmästyttävän tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Oikeastaan A History of Violencessa on paljon samoja elementtejä kuin Cronenbergin ”cronenbergmaisessa” tuotannossa. Se kertoo eräänlaisesta repeämästä tavallisessa elämässä – aivan kuten esimerkiksi Kärpänen ja Videodrome. Vain erikoistehosteet ovat tällä kertaa himpun verran perinteisempiä.

Tomin perhe yllättää Fogartyn.

Elokuvassa on yksi kohtaus, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Edien ja Tomin riita äityy väkivallaksi: Edie lyö Tomia, Tom lyö takaisin, Edie karkaa yläkertaan, Tom tarrautuu häneen ja painaa hänet yläkerran portaita vasten. Seuraa parin kiusallisen minuutin verran jotakin, jota on vaikea nimetä.

Onko tämä nyt sitä, mitä Lontoon murteella kutsutaan nimellä anger sex, vai sitä, mitä kutsutaan suomalaisittain raiskaukseksi? Miten tähän pitäisi näin #metoon jälkeisenä aikana suhtautua? Onko kohtaus jonkinlainen peilikuva elokuvan alussa nähtävälle kuhertelukohtaukselle? Olen hämmentynyt. Joku merkitys tällä täytyy olla. Te, jotka olette elokuvan nähneet – kertokaa, mitä ajattelette.

Jos elokuvassa ei olis outoa vihaseksikohtausta, antaisin neljä tähteä. Edit 22.4.2019: Saaren Juha esitti sen verran hyviä huomioita kohtauksen puolesta, että korotetaan tähtimäärää kolmeen ja puoleen. Kannattaa siis tsekata kommenttiosion keskustelu.

***½*