Trailer Park Boys (Roskasakki, 2001-) arvostelu

Trailer Park Boys (2001-)

Trailer Park Boys on pseudodokumentaariseen tyyliin tehty kanadalainen komediasarja kolmesta yhteiskunnan rajamailla elelevästä kaveruksesta. Ricky (Robb Wells), Julian (Jean Paul Tremblay) ja Bubbles (Mike Smith) ovat syntyneet Sunnyvalen asuntovaunualueella ja asuneet siellä koko elämänsä lukuun ottamatta lyhyitä vankilareissuja. Kukaan pojista ei ole tehnyt päivääkään oikeita töitä – sen sijaan he elättävät itsensä pääasiassa viljelemällä kannabista ja tekemällä pikkurikoksia. He ovat valkoista roskaa, jota yhteiskunnan pohjasakassa rämpiminen ei ihmeemmin haittaa. Kunhan jääkaapista löytyy kanapuikkoja, pepperonia, rommia ja kokista, kaikki on ihan hyvin.

Välillä joudutaan vankilaan. Pojat ovat kuitenkin tottuneet tyytymään vähään, joten vankilatuomiokaan ei estä mukavaa elämää:

Ricky: I’m glad I went to jail and the only thing I really miss is probably having regular dope all the time, gettin’ drunk regularly, and I miss [my wife and daughter]. But other than that, I fuckin’ love being in jail.

Trailer Park Boysin ensimmäisen kauden alussa Ricky ja Julian vapautuvat vankilasta. Harmikseen he huomaavat, että Sunnyvale ei ole ennallaan: Curys-niminen pikkurikollinen on muuttanut Julianin asuntovaunuun ja hallitsee alueen huumekauppaa. Jotain täytyy tehdä.

”I fuckin’ love being in jail”, kertoo Ricky (vas.). Julian fiilistelee vieressä.

Sama kaava toistuu myös sarjan myöhemmissä vaiheissa. Tuotantokaudet alkavat usein siitä, että pojat palaavat vankilasta Sunnyvaleen, jossa onkin tapahtunut epämiellyttäviä muutoksia. Kun he pyrkivät korjaamaan tilanteen, alkaa alueella sattua ja tapahtua kaikenlaista. Suuntaviivat sanelee Julian, jota on siunattu älyllä ja auktoriteetilla. Päästään hidas ja temperamentiltaan nopea Ricky tekee toisinaan kuten käsketään, useimmiten kuitenkin lähtee puuhaamaan omiaan. Pienessä vajassa kissojensa kanssa asusteleva Bubbles pyrkii pysyttelemään laittomuuksista erossa ja pitämään ystävänsä poissa vankilasta.

Bubblesin elämäntyylistä olisi monella konmarittajalla opittavaa. Pieneen vajaan ei mahdu sängyn ja vessanpöntön lisäksi juuri mitään. Silti Bubbles ei valita – häneltä ei puutu mitään.

Muutos on pojille vaikea asia. Juuri haluttomuus muutokseen on määrittänyt poikien elämän suuntaa enemmän kuin mikään muu. He ovat syntyneet Sunnyvalessa eivätkä ole koskaan lähteneet pois. He eivät ole opiskelleet eivätkä menneet töihin. He ovat kuin pikkulapsia: he eivät tiedä, mihin suuntaan heidän pitäisi elämäänsä kuljettaa, joten he passivoituvat. He pyrkivät selviytymään elämästä niin vähällä vaivalla kuin mahdollista. Toisinaan se tarkoittaa huumeiden viljelyä, toisinaan taas murtoja ja ryöstöjä.

Bubbles pysyttelee kaidalla polulla – suurimman osan ajasta.

Siksi Trailer Park Boys on erinomaisen kuvaava nimi sarjalle. Ricky, Julian ja Bubbles ovat aikuisia miehiä – ja samalla henkisesti pikemminkin pieniä poikia. Trailer park leimaa heidän identiteettiään voimakkaammin kuin mikään muu. Emme koskaan saa tietää Bubblesin ja Julianin sukunimiä. Perheellä ei ole heille merkitystä – heillä ei perinteisessä mielessä edes ole perhettä. Sunnyvalen yhteisö on heidän perheensä.

Triviaa: sanajoukko ”trailer park boy” mainitaan sarjassa vain kerran. Toisen tuotantokauden The Bible Pimp -jaksossa nuori nainen yrittää huijata Juliania. Kiinni jäätyään hän rähjää Julianille:

Fuck you, you crazy trailer park boy!

Ulkopuolisille trailer park boy on negatiivinen leima ja haukkumanimi. Toisin on yleisön sisäisessä kulttuurissa: ei ole häpeä olla Sunnyvalen kasvatti. Pikemminkin muualta muuttaneita saatetaan katsoa Sunnyvalessa kieroon.

Lapsuuden kaipuu ja nostalgia ovat vahvasti läsnä sarjan alkutunnuksessa. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä on yksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjojen alkutunnareista:

Tunnus esitetään seepian sävyisenä – sen värit ovat haalistuneet, kuin kaukaisessa muistossa. Ainoat tunnuksessa näkyvät ihmiset ovat leikkiviä ja pyöräileviä lapsia. Leikkikentän keinun rungosta puuttuvat itse keinut (ehkä paikalliset teinit kerääntyivät liian usein parveilemaan nousuhumalassa niiden ympärille?), mutta eihän se haittaa. Pihat näyttävät siisteiltä ja hyvin hoidetuilta. Tunnelma on aurinkoinen ja huoleton.

Ääniraidalla soi instrumentaaliversio Tony Bennetin kappaleesta I Left My Heart to San Francisco, jonka sanat kertovat, kuinka mikään toinen kaupunki ei vedä vertoja aurinkoiselle San Franciscolle. Vaan nyt olemmekin Sunnyvalessa, joka on trailer park boysien ikioma San Francisco – koti, jonka vertaista ei löydy mistään, koskaan. Suunnilleen tunnarin puolivälissä säveleen alkaa ilmestyä mollisointuja, jotka soitetaan haparoiden ja epätahdissa – kuin kevyessä humalassa.

Alkutunnus on röyhkeästi kaunisteltu versio todellisesta Sunnyvalesta, joka on  täynnä lasinsiruja, työttömyyttä ja päihdeongelmaa – kuin kiiltokuva, joka on liimattu yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia ja traumaa esittävän kuvan päälle.

Sunnyvalen tyttöjä: Sarah ja Lucy.

Sunnyvalessa liikkuu liipasinherkkien nuorten miesten lisäksi myös naisväkeä. Sarjan tärkein naishahmo on Rickyn tyttöystävä Lucy, jonka niukka pukeutuminen ja ylikorostettu ehostus tekevät hänestä esimerkillisen white thrash -parodian. Myös Lucyn paras kaveri Sarah, joka kommentoi puiston tapahtumia sivustaseuraajan näkökulmasta, on hauska hahmo.

Näennäisesti Trailer Park Boys on sekoitus Extreme Duudsoneja, Beavis & Buttheadia ja Pokka pitää -sarjan Daisya, Onslow’ta ja Rosea. Pinnan alta löytyy kuitenkin syvempiä ja vakavampia teemoja: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia ja syrjäytymistä. Ricky, Julian ja Bubbles ovat syntyneet ja kasvaneet Sunnyvalessa – alue on osa heidän identiteettiään. Kukin pojista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi, eikä kaikille ole edes täysin selvää, keitä heidän biologiset vanhempansa ovat. Pojat ovat opetelleet selviytymään jo lapsina yksin. He eivät ole saaneet vanhemmiltaan rakkautta, kasvatusta tai maallista perintöä. Sen sijaan he ovat perineet taipumuksen alkoholismiin ja syrjäytymiseen.

Jim Layheylle maistuu tiukka viina.

Alkoholismin vaaroista konkreettisin esimerkki on Sunnyvalen valvoja Jim Lahey (John Dunsworth). Näennäisesti Lahey on hassu ja harmiton kylän juoppo, jota pojat tykkäävät ärsyttää ja härnätä. Kausien edetessä Laheyn alkoholismi kuitenkin etenee niin pitkälle, että hänen oma persoonallisuutensa ikään kuin tyhjentyy. Kun Lahey viidennellä tuotantokaudella juonii apupoika Randyn kanssa suunnitelmaa Rickyn ja Julianin pään menoksi, tulee hän paljastaneeksi, kuinka tiukan otteen viina on hänestä saanut:

Randy: Mr Lahey, is this you talking or the liquor?

Lahey: Randy… I am the liquor.

Trailer Park Boys on kuvattu tosi-tv-ohjelman tai pseudodokumentin tyyliin: pieni kameraryhmä seuraa poikien elämää ja alkaa lopulta kuvata laajemmin Sunnyvalen asukkaiden vaiheita. Otokset ovat pitkiä ja kamera keinuu. Kuvanlaatu on hemaisevan suttuinen. Erityisesti ensimmäisillä tuotantokausilla Ricky, Julian ja muut Sunnyvalen asukkaat kääntyvät usein puhumaan suoraan kameralle. Tuotemerkkien logot on blurrattu huolellisesti ikään kuin vastalauseena perinteisten tosi-tv-ohjelmien kaupallisuudelle.

Sunnyvalen apulaisvalvoja Randy ja Ricky ottavat toisistaan mittaa. Lucya hymyilyttää.

Myöhemmillä tuotantokausilla kameraryhmän olemassaolo alkaa unohtua. Rajapyykkinä voi pitää vuotta 2007, jolloin kuvattiin viimeiset Showcasen tuottamat jaksot ja jolloin koko sarjan piti päättyä. Se kuitenkin herätettiin jälleen henkiin vuonna 2014. Tällä kertaa tuottajana toimi sarjan päänäyttelijöiden perustama Swearnet Productions. Kuvanlaatu parantui ja tuotteistaminen alkoi.

Kanadan viinakauppoihin alkoi ilmestyä Liquormen’s-viskiä ja Freedom 35 -olutta – molemmat Trailer Park Boysin omia brändejä. Keskuskolmikko kiersi maailmalla vetämässä lavakeikkoja, ja onpa porukka järjestänyt jopa Trailer Park Boys -risteilyn. Sarjan omalta merch-saitilta voi ostaa melkein mitä tahansa: t-paitoja, naisten alusvaatteita, taskumatteja, sytkäreitä, grindereitä, sätkäpaperia, tarjottimia, bongeja, keittiöpyyhkeitä, pinssejä, paperitavaraa, lippiksiä, pipoja, huppareita…

Sarjasta, jonka ensimmäiset jaksot tehtiin kengännauhabudjetilla, on kasvanut tuottoisa rahakone.

Ricky päätyy (melkein) esiintymään halvassa pornoelokuvassa.

Tuotantoryhmää näyttää kiinnostavan nykyään enemmän oheiskrääsän myynti ja taalan takominen kuin sarjan käsikirjoittaminen ja kehitys. Viimeiset tuotantokaudet eivät ole kummoisia. Trailer Park Boysin piti jälleen päättyä vuoteen 2018, minkä jälkeen Swearnet tuotti yhden tuotantokauden verran animoitua Trailer Park Boysia. En ole ihan varma, mitä sieltä seuraavaksi tulee, vai tuleeko mitään.

Trailer Park Boysin tulevaisuus ei siis näytä järin kiinnostavalta. Sen alkuhämäristä löytyy kuitenkin jännittäviä teoksia, joihin kannattaa tutustua viimeistään sen jälkeen, kun vuoteen 2007 mennessä tehdyt tuotantokaudet on katsottu. Näitä voi olla vaikea saada käsiinsä.

The Cart Boy -lyhytelokuva (1995)

The Cart Boy -lyhytelokuva kuvaa Bubblesin hahmon historiaa. Elokuva kertoo nuoresta miehestä, joka kerää elannokseen supermarketin takapihalta rikkinäisiä ostoskärryjä, kunnostaa ne kotonaan ja myy sitten takaisin ostoskeskukselle. Kaksi ostoskeskuksen vartijaa hermostuu miehen touhuihin ja alkaa kovistella tätä. Kun vartijat tutustuvat miehen tarinaan tarkemmin, alkavat he suhtautua tähän myötätuntoisemmin.

”Ostoskärrypoika” on vielä Bubblesiakin surullisempi hahmo. Bubblesilla on sentään ystäviä, jotka auttavat ja huolehtivat – ostoskäyrrypojalla on seurana vain vammainen kissansa.

Trailer Park Boysin keskeisimmät tekijät työskentelivät ensimmäistä kertaa yhdessä juuri The Cart Boyn tuotannossa. Bubblesin näyttelijä Mike Smith esittää itse ”cart boyta”, Rickyn ja Julianin näyttelijät taas ostoskeskuksen vartijoita. Vartijoiden asut nähdään myöhemmin Trailer Park Boys -sarjan ensimmäisellä kaudella jaksossa, jossa Ricky ja Bubbles lupautuvat esiintymään vartijanasut yllään naapurin ohjaamassa pornoelokuvassa.

Trailer Park Boys -elokuva (1999)

Alkuperäistä Trailer Park Boys -elokuvaa ei pidä sotkea vuonna 2006 julkaistuun Trailer Park Boys: The Movie -elokuvaan. Tässä mustavalkoisena (lue: sikahalvalla) kuvatussa elokuvassa Ricky ja Julian nähdään hyvin samanlaisina hahmoina kuin myöhemmin televisiosarjassa. Elokuva antaa myös taustatarinan sille, miksi dokumenttiryhmä ylipäätään seuraa Sunnyvalen elämää: Julian on saanut kuulla ennustajalta kuolevansa pian ja haluaa siksi, että dokumenttiryhmä taltioi hänen elämänsä loppuvaiheet videolle. Ajatuksena on opettaa nuorille, ettei rikollinen elämä kannata.

Poikkeuksellista elokuvan Rickyssä ja Julianissa on se, että tällä kertaa heillä on ihka-aito, tuottoisa yritys. Sen toiminta tuskin kuitenkaan on yhtään sen laillisempaa kuin hampun kasvattaminen tai asuntomurrot, joissa he myöhemmin kunnostautuvat – liikeidea on nimittäin se, että asiakkaat voivat tilata yritykseltä esimerkiksi naapurinsa räksyttävän koiran tai kukkapenkkiin kuseskelevan kissan murhan. Toisin sanoen Ricky ja Julian tappavat työkseen lemmikkieläimiä. Tämä ominaisuus on sittemmin häivytetty pois Julian ja Rickyn menneisyydestä.

Trailer Park Boys -elokuvan Ricky ja Julian ovat koviksia.

Elokuvassa Julian esitetään huomattavasti kylmäverisempänä ja vastuuttomampana hahmona kuin sarjassa. Hän ei arastele vetää asettaan esiin, ja lisäksi hän snorttailee silloin tällöin nenäänsä kokaiinia. Televisiosarjan Julian on huomattavasti pehmeämpi ja sydämellisempi kaveri. Hyvä niin: jos Ricky ja Julian olisi esitetty sarjassa yhtä paatuneina olentoina kuin elokuvassa, olisi suuri yleisö todennäköisesti kokenut sarjan luotaantyöntäväksi.

Mustalla huumorilla on rajansa, kun kosiskellaan suuria yleisöjä. Erityisesti lemmikkientappobisnes tekee Trailer Park Boys -elokuvan Rickystä ja Julianista suorastaan vastenmielisiä hahmoja. Bubblesin hahmoa tässä elokuvassa ei nähdä – näyttelijä Mike Smith esittää sen sijaan dokumenttiryhmän äänimiestä.

Trailer Park Boys -elokuva tuo mieleen Man Bites Dog -pseudodokumentin (1992), jossa köykäinen kuvausryhmä seuraa puheliaan sarjamurhaajan tekemisiä. Man Bites Dog on eräs vastenmielisimmistä näkemistäni elokuvista. En sano, että Man Bites Dog olisi on huono, mutta sitä katsellessa tulee aika paha olo. Trailer Park Boys -elokuva on siihen verrattuna kilttiä kamaa.

The Cart Boyn ja Trailer Park Boysin lisäksi samat äijät ovat tehneet myös One Last Shot -elokuvan (1998). Siinä Julianin ja Rickin näyttelijät esittävät kahta ystävystä, joiden tiet ovat eroamassa. En ole itse elokuvaa nähnyt, mutta se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja on katsottavissa Swearnetin omassa verkkopalvelussa. One Last Shot nostaa nimittäin esiin teeman, joka on läsnä myös Trailer Park Boysissa: erilaiset seksuaaliset suuntautumiset. Trailer Park Boysissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat elävät kuten tykkäävät – kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, ei hyvässä eikä pahassa. Harvoin näkee seksuaalivähemmistöjä kuvattuna näin neutraalissa valossa.

Trailer Park Boys -sarja on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixistä. Suomessa sarjaa on esittänyt Nelonen Roskasakki-nimellä.

*****

Lost (2004–2010) -sarjan arvostelu – Yli 10 vuotta myöhemmin

Lost (2004-2010)

Kun Lost (2004-2010) alkoi pyöriä Nelosella vuonna 2006, en kokenut sarjan konseptia järin kiinnostavaksi. Jäi katsomatta. Sittemmin kohina sarjan ympärillä alkoi kasvaa, ja Lost alkoi nauttia kulttisuosiota. Noin 13 vuotta myöhemmin sarjan konsepti alkoi kutkuttaa minuakin. Tuntui siltä, että jään paitsi jostakin olennaisesta, jos en tiedä, mistä Lostissa on kyse. Siispä mars kirjastoon DVD-bokseja lainaamaan.

On vuosi 2004. Australiasta Los Angelesiin lentävä matkustajakone putoaa keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalle saarelle. Osa matkustajista menehtyy onnettomuudessa, osa selviää kolhuilla ja kokoilee itseään saaren rantahietikolla. Paniikki valtaa paratiisinomaisen, valkean hiekkarannan.

Kaaos täyttää rannan. Kuvassa lääkäri Jack, lasta odottava Claire ja lörppäsuu Hurley.

Lostin alku tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran ja siitä tehdyt elokuva-adaptaatiot. Ensimmäisten päivien aikana selviytyjät keskittyvät, no… selviytymään. Vain elämän jatkumisella ja saarelta pois pääsemisellä on merkitystä, joskin osalla on aikaa ja voimia kinastella myös aurinkovoiteesta.

Hiljalleen selviytymistaistelusta kuoriutuu yhä selkeämmin valtataistelu. Sarjan voimahahmot alkavat ohjailla tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan. Selviytyjät alkavat löytää merkkejä siitä, että saarella tapahtuu jotakin selittämätöntä. Saaren tapahtumien kerrontaan limittyy runsaasti takaumia, joiden myötä pääsemme tutustumaan paremmin päähenkilöiden taustoihin ja persoonallisuuksiin.

Lostin ydinjengi koossa: Kate, Jack, Sayid, Locke ja Sawyer. Claire (vas.) sattuu hengailemaan mukana.

Selkäkirurgiaan erikoistunut lääkäri Jack Shepard nousee selviytyjien johtoon. Häntä jeesailevat Persianlahden sodassa kunnostautunut viestintäupseeri Saiyd Jarrah ja kaunis Kate Austen, joka kantaa mukanaan suurta, ilkeää salaisuutta. Omapäinen ja kireä Sawyer pudistelee päätään vieressä. Sivusta seurailee myös salaperäinen John Locke, jolla ei muista selviytyjistä poiketen ole mikään kiire pois saarelta.

Toisella ja kolmannella tuotantokaudella ajatus kotiinpaluusta alkaa väistyä sivuun, kun saaren sisäiset tapahtumat vievät yhä enemmän huomiota. Selviytyjillä ei yksinkertaisesti ole enää aikaa haaveilla kotiinpaluusta ja ikävöidä perheitään.

Kolme viimeistä tuotantokautta ovatkin jo jotain ihan muuta.

Luvut 4, 8, 15, 16, 23 ja 42 toistuvat eri yhteyksissä.

Lost on kuin sipuli: se on kuorittava kerros toisensa jälkeen, hitaasti ja huolellisesti. Se käynnistyy selviytymisdraamana, muuttuu sitten seikkailuksi ja päättyy jonkinlaisena scifinä.

Lost alkaa ikään kuin tiukasti rajatusta kuvasta, jossa näkyy vain joukko lentokoneonnettomuuden selviytyjiä. Jakso ja kausi toisensa jälkeen kamera kuitenkin zoomaa kauemmas ja kauemmas selviytyjistä, jolloin kuvaan mahtuu paljon muutakin. Lopulta huomaamme, että saaren selviytyjät eivät olekaan kuvan pääkohde, vaan vain yksi asia suuressa kokonaisuudessa.

Luulimme, että Lost kertoisi selviytyjistä.  Tosiasiassa enemmän kuin selviytyjistä se kertoo itse saaresta, jonka historia ulottuu kauas menneisyyteen. Vaikka sarjan alussa annetaan toisin ymmärtää, sarjan määrittävä tekijä eivät ole ihmiset, vaan saari. Jos sarjaa ennalta tuntematon katsoja näkisi peräjälkeen sarjan ensimmäisen ja viimeisen jakson, olisi näitä vaikea tunnistaa saman sarjan jaksoiksi.

Saari on täynnä arvoituksia ja vaaroja.

Lost on yksi niistä sarjoista, joista voidaan hahmottaa kokonainen mytologia. Tässä mielessä sarja muistuttaa huomattavasti esimerkiksi Twin Peaksia ja Carnivàlea. Taustamateriaalin määrä on valtava. Meille on selvää, että näemme kaikesta vain pintakerroksen, ja meidät valtaa halu tunkeutua tuon kerroksen läpi mytologian ytimeen. Twin Peaksissa, Carnivàlessa ja Lostissa se jää vain toiveeksi – tietenkin.

Lostin viehätysvoima perustuu siihen, että sen maailma laajenee jatkuvasti. Se kuitenkin osoittautuu sarjan lopussa sen haasteeksi: kun tarinalinjoja on auottu vähän joka suuntaan, ei niiden päätteleminen onnistukaan noin vain.

Mitä kauemmin selviytyjät saarella viipyvät, sitä kummallisempia asioita he kohtaavat.

Lost jättääkin avoimeksi valtavan määrän kysymyksiä. Erityisesti sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla tapahtuu monia merkillisiä asioita, jotka saavat katsojan odottamaan selityksiä tai vastauksia. Osaan kysymyksistä saadaankin vastaus sarjan loppuun mennessä – osan toivotaan sen sijaan vain painuvan hiljaa unohduksiin. Lost antaakin katsojille jatkuvasti harhaanjohtavia vihjeitä, eikä ole ensinkään tyylikästä jättää näitä langanpätkiä päättelemättä. Tästä kertoo se, että monien Lostpedia-artikkelien lopussa listataan artikkelin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät sarjan puitteissa saaneet vastauksia. (Älä muuten mene lueskelemaan Lostpediaa ennen kuin olet katsonut sarjan – minä menin ja onnistuin täten spoilaamaan monta keskeistä juonenkäännettä itseltäni.)

Kaikkea ei tarvitse kädestä pitäen selittää, ja usein televisiokerronnassa onkin hyvä jättää varaa tulkinnalle ja epävarmuudelle. Lostin tapauksessa ei ole kuitenkaan tästä – se yksinkertaisesti huijaa katsojia, kun se vihjailee sitä sun tätä ja jättää asian sitten roikkumaan.

Backgammonin nappulat edustavat hyvää ja pahaa.

Lostin keskeisimmät teemat rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. Tähän liittyvä merkki ovat myös erilaiset esineet ja näyttämöllepanon ratkaisut, joissa korostuvat mustan ja valkoisen välinen voimakas kontrasti. Musta ja valkoinen korostuvat erityisesti erilaisissa peleissä, kuten shakissa, backgammonissa, dominossa ja senetissä. Lostissa esiin nousevia vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi vapaa tahto ja kohtalo, elämä ja kuolema, konflikti ja yhteistyö, totuus ja valhe, järki ja usko.

Lostin tärkein vastakkainasettelu on vanha tuttu hyvä ja pahan välinen ristiriita. Oikeastaan koko sarja on palautettavissa ajatukseen hyvän ja pahan välisestä tasapainosta. Harmi, ettei hyvän ja pahan käsitteitä problematisoida enempää – ihmiset vain ovat ”hyviä” tai ”pahoja”, ja asia on sillä selvä.

Locke ja Jack

Ihastun televisiosarjoissa helposti hahmoihin, ja niin kävi myös Lostin tapauksessa. Erityisesti minua kiehtoo Jackin ja Locken välinen ristiriita. Locken ja Jackin välinen jännite konkretisoituu jaksossa Man of Science, Man of Faith – Locke edustaa sarjassa uskoa (tai ehkäpä pikemminkin intuitiota), Jack taas tiedettä ja järkeä. Jack on alusta lähtien selviytyjien ”the good guy”, jolta muut kysyvät neuvoa ja jonka ohjeita he tottelevat.  Locke on puolestaan antagonisti: meidän on vaikea ymmärtää häntä. Hän on omituinen, jopa pelottava. Ja kun hän kertoo, ettei halua lähteä saarelta, pidämme häntä mielenvikaisena. Vaikka sarjan edetessä Locken valintoja on toisinaan vaikea ymmärtää, pidän Locken hahmosta valtavan paljon. Sen sijaan Jackin valinnat ovat usein järkeviä – ja silti tyyppinä Jack on yksinkertaisesti ankea.

Locken lisäksi pidän valtavasti myös sarjan toisesta antagonistista – tarkoitan nyt Sawyeria. Kehityskaari, jonka Sawyer käy läpi sarjan mittaan, on vertaansa vailla. Sarjan alussa hän on itsekäs, häily ja ilkeä. Hän kohtelee joukon naisia tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin varmaankin häirinnäksi tai kiusaamiseksi. Alusta lähtien kuitenkin aavistamme, ettei Sawyer ole pelkkä kusipää – että hän pystyy parempaan.  Tämä aavistus osoittautuu oikeaksi.

Sawyer

Myös Sayid Jarrah kuuluu lempihahmoihini. Sayid, jota esittää muun muassa Dianassa näytellyt Naveen Andrews, on traaginen hahmo: hän on tehnyt muille ihmisille hirvittäviä asioita ja kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa. Teoistaan huolimatta – tai kenties niiden vuoksi – hänellä on vahva oikeudentunto. Hän on myös hyvin romanttinen hahmo. Hän on menettänyt elämässään paljon, eikä häpeile saamiaan haavoja. Lisäksi hän on voimakas ja nopea reflekseiltään, ja muistuttaa siksi paikoin toimintaelokuvan sankaria. Se, että Saiyd on kotoisin Lähi-Idästä, on keskeinen osa hänen identiteettiään: tavallisella yhdysvaltalaismiehellä näin voimakkaat piirteet olisivat olleet epäuskottavia ja omituisia.

Sayid Jarrah

Lempihahmoistani voin mainita vielä pari: Desmond, joka nousee sivuhahmosta äärimmäisen keskeiseksi henkilöksi, ja Juliet, jonka sydän on puhdasta kultaa. Inhokkejakin löytyy. Tuittupäistä ja lapsellista Clairea inhosin sarjan alusta loppuun asti. Myöskään paskantärkeää ja prinsessamaista Shannonia en voinut sietää. Nämäkään hahmot eivät olleet huonosti suunniteltuja, vaan ainoastaan ärsyttäviä. Mainita täytyy myös kolmannella tuotantokaudella esiin nousevat Nikki ja Paulo, jotka olivat paitsi rasittavia, myös kehnosti kirjoitettuja hahmoja.

Lost on paitsi hyvä sarja, myös jännittävä sukellus yli kymmenen vuoden takaiseen kollektiiviseen mieleemme. Tästä siis silloin joskus puhuttiin – tästä kaikesta minä jäin paitsi. Elämys olisi varmasti ollut voimakkaampi, jos olisin saanut käydä sen läpi samaan aikaan kuin kaikki muut. Televisio on lopultakin tavattoman yhteisöllinen viihdemuoto – parempi kopata sarjasta kuin sarjasta kiinni heti kuin yli 10 vuotta myöhemmin.

*****

Last Days (2005) arvostelu – Life fading out

Last Days (2005)
Last Days (2005)

Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****

The Office (2005-2013) arvostelu

The Office (2005-2013)

The Office (2005-2013) aka Konttori on järjettömän helppo sarja katsoa. Jos haluat työpäivän jälkeen rentoutua parikymmentä minuuttia päivällisen ja kevyen televisioviihteen ääressä ennen kotiaskareisiin paneutumista, The Office on tehty juuri sinulle. Se ei vaivaa mieltä, hämmennä tai masenna. Kaiken lisäksi se kertoo juuri siitä, mistä olet itse juuri kotiutunut: tavallisesta länsimaalaisesta työpaikasta. – Tämä teksti kertoo nimenomaan The Officen amerikkalaisesta versiosta. Sarjasta on olemassa myös brittiläinen ja suomalainen versio – niihin en ole perehtynyt.

The Office on pseudodokumentti: yksikamerainen kuvausryhmä on saapunut seuraamaan, millaista on arki paperiyritys Dunder Mifflinin Scrantonin-haarakonttorissa. Konttorin työntekijät avautuvat työ- ja siviiliasioistaan kameralle. Ensin toimiston arkea kuvataan vuosi, sitten toinen, kolmas – ja lopulta vielä viisi lisää. Miksi dokumenttiryhmä on saanut päähänsä seurata paperifirman myyntitoimiston elämää, se ei selviä koskaan. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä.

Michael Scott (oik.) johtaa Dunder Mifflinin haarakonttoria. Dwight Schrute (vas.) ottaa mallia.

Toimiston sydän on pomo Michael Scott (Steven Carrell), joka rakastaa huomiota. Hän tekee kaikkensa saadakseen toimiston väen nauramaan. Toisinaan hän tekee sen alatyylisillä vitseillä, toisinaan taas imitaatioilla, jotka ontuvat niin pahasti että niistä tulee hauskoja. Michaelia ei ole siunattu tilannetajulla tai turhalla älyllä, ja siksi hän joutuu jatkuvasti outoihin, kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka hän on esimiehenä täysin ammattitaidoton ja tökero, ei häntä voi vihata. Avain Michaelin mielen syvempiin kerroksiin löytyy, kun käy ilmi, että hän käy rahavaikeuksiensa vuoksi tekemässä provikkapalkalla kuluttajapuhelinmyyntiä paikallisessa call centerissä. ”Kunnioitettu” toimiston johtaja, pienessä toimistokuutiossa rimpulaluurit päässä – kontrasti on melkoinen.

Kun Michael on paikalla, ei toimiston kakkosmies ja johtajan elukka Dwight Schrute voi olla kaukana. Dwightin työmotivaatio on ennennäkemätön, ja hän janoaa tunnustusta ja tittelin tuomaa auktoriteettia. Kun työpäivä on ohi, siirtyy Dwight toisen työnsä pariin: hän hoitaa sukunsa punajuuritilaa, jossa on myös pienimuotoista matkailutoimintaa. Ja jos vapaa-aikaa jää, sen Dwight viettää taistelulajien ja Battlestar Galactican parissa.

Toimiston sydänkäpyset: Pamela ja Jim.

Nuorempi myyjä Jim (John Krasinski) ja vastaanottovirkailija Pam (Jenna Fischer) ovat sarjan samastuttavimmat ja ”normaaleimmat” hahmot. Toisin kuin Michael ja Dwight, he eivät ole karikatyyreja. He ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia, jotka katsovat kameraan kulmiaan nostaen, kun Michael tai Dwight tekee jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä.

Eräs Jimin ja Pamin selvitymiskeino toimiston tylsän arjen keskellä on Dwightin jekuttaminen. Suurimmaksi osaksi jekut ovat harmittomia, mutta kun niitä seuraa jakso toisensa jälkeen, tulee mieleen, että eikö tämä mene jo työpaikkakiusaamisen puolelle. Sen jälkeen jekuille nauraminen on vaikeampaa.

Tästä muutama esimerkki:

The Office on eräänlainen anti-Silicon Valley: se kertoo työpaikasta, jossa kukaan ei halua viettää loppuikäänsä (ehkäpä Michaelia ja Dwightia lukuun ottamatta). Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava. Siellä käydään, koska siellä käymällä saa rahaa. Dunder Mifflin on kamala työpaikka, mutta vielä kamalampi on ajatus siitä, että sen menettää: paperiyrityksillä ei ole digitalisaation aikakaudella helppoa, ja irtisanomisuhka leijailee toimiston yllä kerta toisensa jälkeen.

Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava.

Seuraamamme toimisto on luonteeltaan myyntitoimisto, jossa myyjien keskinäinen kilpailu on toisinaan kireää.  Kuilu prosivioperusteisella palkalla elävien myyjien ja kiinteäpalkkaisen henkilöstön välillä tulee näkyviin vain harvoin, mutta kun näin tapahtuu, se paljastuu syväksi.

Olisin halunnut nähdä vielä enemmän tarinoita Dunder Mifflinistä myyntiorganisaationa. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen itsekin työskennellyt yrityksessä, jossa on vahva myyntiorganisaatio, ja siksi Dunder Mifflinin organisaatiorakenne on kaikkine ominaispiirteineen tuttu. – Pieni huomio myyntiterminologiasta: Sarjan suomenkielisessä tekstityksessä sana ”lead” on muuten käännetty toisinaan vihjeeksi, toisinaan johtolangaksi. Luulin, että sana liidi on vakiintunut suomeen jo aika kauan sitten, mutta taisin olla väärässä.

The Office alkaa sitcomina, jossa jokainen uusi jakso tarkoittaa uutta alkua. Sarjaan tulee kuitenkin tuotantokausi toisensa jälkeen yhä enemmän jatkuvajuonisuuden piirteitä ja suuria kaaria: perhe-elämää, haaveita uranvaihdosta, romansseja ja avioliittoja, lapsia. Enää konttorin arki ei rakennu 20 minuutin pätkistä, vaan ulottuu kauemmas sekä menneeseen että tulevaan.

Dwight Schrute tuo eloa konttorin arkeen.

Samalla huomio alkaa kääntyä poispäin siitä, mikä teki The Officen ensimmäisistä tuotantokausista niin hyviä: enää fokus ei olekaan yksitoikkoisen toimistoelämän kamaluudessa, josta keskushahmot yrittävät päivä kerrallaan selvitä. Tämä nakertaa sarjan sydäntä, eivätkä viimeiset tuotantokaudet ole ensimmäisten veroisia (ottamatta lukuun ensimmäistä tuotantokautta, jossa ote on vielä haparoiva). Hyviä ne ovat silti.

Olen hyvin iloinen The Officen olemassaolosta. Se on kevyt, mutta samaistuttava ja jatkuvasti oivaltava, toisinaan myös surullinen ja vakava. Se loppuu juuri sopivaan aikaan – silloin, kun sarjan kaari on jo kääntynyt kevyeen laskuun ja silti ennen kuin se sukeltaa liian syvälle itsetoistoon.

*****