Paradise Lost -dokumentit (1996/2000/2011) ja West of Memphis (2013) arvostelu

Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills (1996)

West Memphis Three -nimellä tunnetusta kolmikosta kertovat Paradise Lost -dokumentit kuuluvat maailman tunnetuimpien ja merkittävimpien rikosdokumenttien joukkoon. Toisin kuin monet muut true crime -dokumentit, Paradise Lostit onnistuivat silkan ruumiinpesemisen sijaan muuttamaan dokumentoimiaan tapahtumakulkuja – hieman samaan tapaan kuin tuoreemmat The Jinx (2015) ja Making a Murderer.

Aloitetaan alusta. Toukokuussa 1993 kolme 8-vuotiasta arkansasilaispoikaa löydettiin kuolleina asuinalueensa lähellä sijaitsevasta metsiköstä. Rikostutkijoiden mielenkiinto kääntyi nopeasti kohti kolmea paikallista nuorukaista, joiden tiedettiin mieltyneen raskaaseen musiikkiin ja tummiin vaatteisiin. Ajan henki huokui 80-luvulle ominaista moraalipaniikkia, joka syntyi saatananpalvontakultteja ja lasten hyväksikäyttöä koskevista huhuista ja oikeudenkäynneistä. Paniikin siemenet kylvettiin vuonna 1980 Michelle Remembers -muistelmateoksen myötä, ja se saavutti huippunsa McMartinin päiväkotia koskevassa oikeudenkäynnissä vuosina 1987-1990.

Paradise Lost 2: Revelations (2000)

West Memphis Threen tapaus on osa tätä jatkumoa. Kun kolme pikkupoikaa surmataan uneliaassa pikkukaupungissa, on helppoa ja mukavaa etsiä selitystä saatananpalvonnasta. Ihan sama, vaikka todennäköisin syyllinen lapseen kohdistuneessa henkirikoksessa on joku lapsen omista lähiomaisista. Olisi ikävää syyttää näin äärimmäisestä ja ilkeästä teosta tavallisia, työssäkäyviä, perheellisiä ihmisiä – paljon helpompaa on kohottaa syyttävä sormi kohti kolmea vähän kummallisen näköistä ja vaarallisesta hevimusiikista kiinnostunutta teiniä. Yep, näin se homma toimii.

Ensimmäinen Paradise Lost -dokumentti (1996) kuvaa alkuperäistä murhaoikeudenkäyntiä. Paradise Lost 2: Revelations (2000) keskittyy John Mark Byersin eli murhatun Christopher-pojan kasvatti-isän edesottamuksiin ja suorastaan pakkomielteenomaiseen suhteeseen West Memphis Threetä kohtaan. Dokumentissa kuvataan myös oikeudenkäyntiä seurannutta valitusprosessia ja kolmikon vapauttamista vaativaa kansanliikettä, jonka syntyyn ensimmäinen dokumentti myötävaikutti. Viimeinen osa, Paradise Lost 3: Purgatory (2011), nostaa esiin uuden potentiaalisen syyllisen ja toisaalta asettaa pisteen oikeusprosessille West Memphis Threen osalta.

West of Memphis (2013)

West of Memphis (2013) on eräänlainen henkinen jatko-osa Paradise Lost -dokumenteille, joskin sen voi ilman muuta katsoa myös itsenäisenä kokonaisuutena. Se kääntää katseet jälleen kohti vuoden 1993 tapahtumia: rikospaikan yksityiskohtia, poliisitutkinnan virheitä ja mahdollisia syyllisiä. Dokumentin on tuottanut West Memphis Three -kolmikkoon kuuluva Damien Echols yhdessä Peter Jacksonin kanssa.

Paradise Lost -dokumenttien pääasiallinen tarkoitus on osoittaa, kuinka heppoisin perustein West Memphis Three tuomittiin raa’asta rikoksesta raskaisiin tuomioihin. Samalla dokumentin tekijät kuitenkin syyllistyvät itse samaan, mistä he syyttävät muita – siis tapaukseen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden syyllisyydellä spekulointiin ja julkiseen epäilysten nostattamiseen. Kun syytös on kerran esitetty näin näkyvässä kanavassa, on syntynyttä tahraa mahdoton pestä pois.

Paradise Lost 3: Purgatory (2011)

West Memphis Threen tapauksessa on kiinnostavaa se, kuinka vahvasti sen kuvauksessa keskitytään nimenomaan kolmeen (syyttöminä) tuomittuun nuorukaiseen. Olennaista ei ole murha, vaan sitä seurannut oikeusmurha. Erikoinen yksityiskohta on se, että englanninkielisestä Wikipediasta ei löydy lainkaan itse rikokselle omistettua artikkelia – sen sijaan löytyy kyllä kattava West Memphis Three -artikkeli, jossa rikoksen yksityiskohdat käydään läpi. Eipä tule mieleen montaa sellaista yksittäistä rikosta, jotka profiloidaan näin vahvasti nimenomaan rikoksesta syytettyjen identiteettiä vasten. Vastaavista tapauksista tulee mieleen lähinnä O. J. Simpsonin keissi. (Sarjamurhatapaukset ja muut rikossarjat ovat sitten eri juttu.)

Eräs selittävä tekijä tälle lienee ”pääsyytetyn” eli Damien Echolsin karisma. Vuonna 1993 Echolsin habitus oli sekoitus pahaa poikaa ja nallekarhua. Vanhoilliset ja jumalaapelkäävät piirit näkivät hänessä saatananpalvontakultin johtajan, hänen syyttömyyteensä uskovat nuoret ja naiset puolestaan elämässään söpösti eksyneen ja epävarman, ilkikurisesti virnistelevän miehenalun. Hänen myöhemmät vaiheensa tekivät hänestä yhä romanttisemman hahmon. Jos West Memphis Three olisi ollut yhtä kuin kolme finninaamaista, äänenmurroksen ja ylipainon kurimuksessa taistelevaa teinipoikaa, keissi ei varmasti olisi saanut osakseen yhtä laajaa huomiota kuin se on saanut.

Damien Echols ensimmäisessä Paradise Lost -dokumentissa.

Syyttäjä pyrki kuvaamaan Echolsin oikeudenkäynnissä satanistisen kultin johtohahmona. Sinänsä kiinnostavaa onkin, mihin suuntaan hänen julkinen hahmonsa on oikeusprosessessin päättymisen ja West of Memphisin julkaisun jälkeen kehittynyt: viime vuosina Echols on puhunut yhä enemmän julkisuudessa omasta polustaan magian harjoittajana. Asiasta voi lueskella lisää vaikkapa Echolsin kotisivuilta tai miehen Insta-tililtä. Jos hän ei teini-ikäisenä ollut kiinnostunut käytännöllisen magian harjoittamisesta, hän totisesti kiinnostui siitä vankilavuosinaan.

En tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Toisaalta Echolsin kertomukset magian harjoittamisesta vankilassa ovat kiinnostavia. Toisaalta tapa, jolla hän tuo työtään (tai ”työtään”) nykyään esille julkisuudessa, tuo ikävällä tavalla mieleen Crowleyn, LaVeyn ja muutaman muun huomionkipeän ”maagin”.

Paradise Lost -dokumentit ovat katsottavissa HBO Nordicissa. West of Memphis on julkaistu Suomessa DVD:llä ja on suhteellisen helposti löydettävissä vaikkapa kirjastosta.

 

A History of Violence (2005) arvostelu

A History of Violence (2005)

Mistä näitä David Cronenbergin ei-cronenbergmaisia elokuvia oikein kuplii? Ensin Spider, sitten The Dead Zone, seuraavaksi A History of Violence (2005). Viimeksi mainittu sattui osumaan silmään HBO ”en ymmärrä miksi maksan näin huonosta palvelusta” Nordicin valikoimasta, kun avopuolisoni kyseli, katsottaisiinko yhdessä elokuvaa. Siipan kanssa vitsailtiin koko elokuvan ajan, että kohta joku päähenkilöistä muuttuu kilpikonnaksi tai alkaa oksentaa videokasetteja. (Kumpaakaan ei harmi kyllä tapahtunut.)

Tom Stall (Viggo Mortensen) elää perheineen rauhallista ja yksitoikkoista elämää pienessä amerikkalaiskaupungissa. Idylli rikkoutuu, kun kaksi ammattirikollista päättää ryöstää Tomin pyörittämän lounaskahvilan. Tom ei pahastu menetetystä käteiskassasta, mutta kun toinen pitkäkyntisistä kääntää aseen piipun kohti kahvilan tarjoilijatarta, hänen pinnansa palaa. Kaikkien yllätykseksi Tom pistää pahikset siltaan ja nousee koko kaupungin sankariksi. Yhteisön uudesta maskotista tehdään juttuja lehteen ja televisioon.

Kukaan ei arvaa, että kaksi kahvilassa kukkoilevaa pikkurikollista on vasta alkua.

Jännintä, mitä Tomin ja Edien perheidyllissä tapahtuu: Edie pukee lauantai-iltana ylleen cheerleader-asun.

Mustien aurinkolasien taakse piiloutuva Carl Fogarty (Ed Harris) saapuu kaupunkiin kiiltävässä autossaan ja väittää, ettei Tom ole Tom, vaan entinen ammattirikollinen nimeltään Joey. Tomin vaimo Edie nauraa Fogartyn väitteille, mutta alkaa sitten epäröidä. Onko Tom sittenkään se, joksi hän itseään väittää? Entä, jos Fogartyn kertomus Tomin – tai Joeyn – menneisyydestä onkin totta?

Vähän pitää roiskahtaa – onhan kyse Cronenberg-tuotannosta.

A History of Violence on hyvin tasapainoinen ja taitavasti rytmitetty elokuva. Se jakautuu kauniisti kolmeen näytökseen. Käsikirjoitus ei sovella suoraan mitään (ainakaan minulle) tuttua mallia – kyse ei ole alku-keskikohta-loppu-rakenteesta tai esittely-kliimaksi-loppuratkaisu-mallista. Pikemminkin elokuvaa voisi kuvata kaavalla alku-kliimaksi-esittely-kliimaksi-esittely-kliimaksi-loppu. Elokuvan eri osat ovat suorastaan hämmästyttävän tasapainoisessa suhteessa toisiinsa.

Oikeastaan A History of Violencessa on paljon samoja elementtejä kuin Cronenbergin ”cronenbergmaisessa” tuotannossa. Se kertoo eräänlaisesta repeämästä tavallisessa elämässä – aivan kuten esimerkiksi Kärpänen ja Videodrome. Vain erikoistehosteet ovat tällä kertaa himpun verran perinteisempiä.

Tomin perhe yllättää Fogartyn.

Elokuvassa on yksi kohtaus, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Edien ja Tomin riita äityy väkivallaksi: Edie lyö Tomia, Tom lyö takaisin, Edie karkaa yläkertaan, Tom tarrautuu häneen ja painaa hänet yläkerran portaita vasten. Seuraa parin kiusallisen minuutin verran jotakin, jota on vaikea nimetä.

Onko tämä nyt sitä, mitä Lontoon murteella kutsutaan nimellä anger sex, vai sitä, mitä kutsutaan suomalaisittain raiskaukseksi? Miten tähän pitäisi näin #metoon jälkeisenä aikana suhtautua? Onko kohtaus jonkinlainen peilikuva elokuvan alussa nähtävälle kuhertelukohtaukselle? Olen hämmentynyt. Joku merkitys tällä täytyy olla. Te, jotka olette elokuvan nähneet – kertokaa, mitä ajattelette.

Jos elokuvassa ei olis outoa vihaseksikohtausta, antaisin neljä tähteä. Edit 22.4.2019: Saaren Juha esitti sen verran hyviä huomioita kohtauksen puolesta, että korotetaan tähtimäärää kolmeen ja puoleen. Kannattaa siis tsekata kommenttiosion keskustelu.

***½*

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco (2007) arvostelu

Teatro Grottesco (2007)
Teatro Grottesco (2007)

Thomas Ligottin Teatro Grottesco (2007) on kokoelma nihilismin ja eksistentialismin turvottamia, epätoivoisia  ja rumia kauhunovelleja. Kyseessä on ensimmäinen  (joskaan ei varmasti viimeinen) kosketukseni Ligottin tuotantoon.

Teoksen novellit on jaettu kolmeen osaan: Derangements (Häiriöt), Deformations (Epämuodostumat) ja The Damaged and the Diseased (Vaurioituneet ja sairaat). Viimeistä lukuun ottamatta en osaa nähdä näitä osia kovinkaan yhtenäisinä temaattisina kokonaisuuksina. The Damaged and the Diseased -osan tarinoita yhdistävät taide ja taiteilijat, joiden elämä ei suinkaan ole miellyttävää – taiteilijan osa on raskas, ja se, joka tämän uran valitsee, on tuomittu tuhoon ja hulluuteen. Derangements ja Deformations keskittyvät molemmat kuvaamaan erilaisia todellisuuden repeämiä ja poikkeamia.

Kokoelman toisen novellin myötä hoksasin, että nyt ollaan oikeasti jännän äärellä. The Town Manager -novelli kertoo pikkukaupungista, jonka arkea kontrolloi asukkaille tuntematon ”kaupunginjohtaja” (en ole aivan varma, kuinka ”town manager” pitäisi suomentaa). Hän antaa käskyjään anonymiteetin suojasta – kukaan ei tunne häntä, eikä kukaan siis jää suremaan, kun hän eräänä päivänä katoaa. Pian hänen tilalleen ilmestyy uusi kaupunginjohtaja – yhtä kasvoton ja etäinen kuin edellinenkin. Hän alkaa raivata tieltään edellisen kaupunginjohtajan toteuttamia uudistuksia ja sekoittaa asukkaiden arkea.

Luen The Town Manageria kuvauksena hallinnosta, jonka alaisia me kaikki olemme. Johtajan päätösten vaikutus tavallisten kansalaisten arkeen on lähes rajaton, eikä edes mielivaltaisimpia päätöksiä voi estää. Valta ei ole dialogia, vaan se toimii ylhäältä alaspäin. Mieleen tulee 1960-luvun klassikkosarja The Prisoner: Sillä, kuka vallan käytännössä toimeenpanee, ei ole niinkään merkitystä. Vallan konkreettiset ilmentymät ovat yhdentekeviä. Johtajat vaihtuvat, mutta yksi asia säilyy – hallinnon mielivaltaisuus.

Teoksessa on toinenkin novelli, jossa johtajan poissaolo ja vaihdos heijastuu keskushahmojen arkeen. Our Temporary Supervisor kuvaa tehtaan arkea ja työntekijöitä, joiden tehtävänä on yksitoikkoinen manuaalinen väkertely. Tehtaaseen ilmaantuu uusi työntekijä, tehokkaampi, taitavampi ja ahkerampi kuin muut. Vaivihkaa uuden työntekijän suoritustasosta tulee uusi normi – tauot jäävät pitämättä ja yöunet lyhenevät, vaikka tehtaan johto ei ole nostanut minimivaatimuksia. Novellin tapahtumilla on selvä vastine työelämässä: kun yksi alkaa ylisuorittaa, eivät muut voi enää olla tyytyväisiä oman työskentelynsä tasoon. Ylisuorittamisesta ja yhä pidemmiksi venyvistä työpäivistä tulee uusi normi. Kuulemani mukaan tällaisille kertomuksille on kehitetty jo oma nimensä: corporate horror.

Teoksen kaikki novellit on kirjoitettu minä-muodossa. Tyypillisesti tämä ”minä” jää lukijalle vieraaksi ja abstraktiksi – ikään kuin hän edustaisi vain oman viiteryhmänsä näkökulmaa, kuin hänellä ei olisi persoonaa ollenkaan. Teoksen novellien kieli on hyvin abstraktia ja lyyristä. Osalle lukijoista tuottaa varmasti haasteita saada kerronnasta otetta – tämä ei edusta sitä konkreetista, dialogi- ja toimintavetoista kerrontaa, jota nykyajan ihanteena pidetään.

On nautinto lukea Ligottin tekstiä ääneen – kokeilkaapa lukea vaikkapa tämä pätkä The Bungalow House -novellista:

I know in a way I never knew before that there is nowhere for me to go, nothing for me to do, and no one for me to know. The voice in my head keeps reciting these old principles of mine. The voice is his voice, and the voice is also my voice. And there are other voices, voices I have never heard before, voices that seem to be either dead or dying in a great moonlit darkness. More than ever, some sort of new arrangement seems in order, some dramatic and unknown arrangement – anything to find release from this heartbreaking sadness I suffer every minute of the day (and night), this killing sadness that feels as if it will never leave me no matter where I go or what I do or whom I may ever know.

Tässä käy ilmi erinomaisesti esille se, mikä kaikkia Ligottin novelleja yhdistää: pohjaton epätoivo, merkityksettömyys, olemassa olon tyhjyyden aiheuttama kauhu.

Enempää en voi enkä jaksa sanoa. Ei helvetti, miten hyvä kokoelma tämä onkaan.

Thomas Ligotti: Teatro Grottesco (2007)
Lukuhaasterasti: 1. Kirjassa muutetaan (kokoelman avaavassa Purity-novellissa).
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta (kiitos!).

Spider (2002, David Cronenberg) arvostelu

Spider (2002)

Spider (2002) on David Cronenbergin ohjaama rikosdraama miehestä, joka pyrkii koostamaan eheää kuvaa lapsuutensa tapahtumista. Mieleltään järkkynyt Dennis ”Spider” Cleg (Ralph Fiennes) muuttaa elokuvan alussa lontoolaiseen tukiasuntoon. Menneisyyden tapahtumat tunkeutuvat päivätajuntaan ja tekevät sopeutumisesta tavalliseen arkeen mahdotonta. Tilannetta ei lainkaan auta talon emännän, rouva Wilkinsonin despoottimainen käytös.

Spider kiertää päivisin lapsuudenkotinsa kulmilla ja käy takaumanomaisesti läpi tapahtumia, jotka rikkoivat hänen sielunsa: Käy ilmi, että Spider on kasvanut työväenluokkaisessa, levottomassa perheessä. Spiderin isä Bill (Gabriel Byrne) juo läheisessä pubissa perheen vähiä rahoja. Äiti pitää talon seiniä pystyssä ja yrittää parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan ihmistä.

Spider suojautuu verkoilla.

Vaikka isä ja äiti riitelevät, on heillä myös lämpimät hetkensä. Spiderin vaikeudet alkavat paradoksaalisesti siitä, kun hän tulee tietoiseksi vanhempiensa välisestä eroottisesta jännitteestä. Seksin maailma on nuorelle pojalle vieras ja kummallinen, jopa pelottava.

Uhkakuvat muuttuvat Spiderin mielessä todeksi, kun Bill alkaa tapailla paikallisessa pubissa päivystävää, pahasuista Yvonne-prostituoitua. Spiderin käsitys naisista halkeaa siististi kahtia: äiti edustaa madonnaa, Yvonne paheen polkua tallaavaa huoraa. Hyve ja pahe, äidin lempeät sanat ja porton kirosanoja ja kuolaa tihkuva suu eivät yksinkertaisesti mahdu samaan kuvaan. (Miranda Richardson esittää elokuvassa sekä Spiderin äitiä että Yvonnea.)

Äiti ja Spider

Spiderin keskeisiä elokuvallisia metaforia ovat lasipinnat ja hämähäkinverkot. Särkyvään ikkunaan piirtyy hämähäkin verkkoa muistuttava särökuvio. Lasi hajoaa teräviksi, kivuliaiksi pirstoiksi – aivan kuten Spiderin muistot. Kuten ikkunaan syntyvä särö, myös hämähäkinverkko liittyy väkivallan tai kuoleman uhkaan. Vaikka Spider rakentelee verkkoja ikään kuin suojakseen, on verkko silti aina väkivallan väline – ase, jolla hämähäkki metsästää uhriaan.

Spiderin mise-en-scène on herttaisen suttuinen, väreiltään murrettu ja nostalginen. Elokuvan lähiö-Lontoo rapistuu ja autioituu. Hiljaisena virtaava Thames saastuu harmaasta smegmasta, jota Yvonne ravistelee käsistään Billin kauhoessa sepalustaan kasaan. Kaikki on likaista ja surkeaa.

Bill, Yvonne ja mirri

Spider on David Cronenbergin elokuvaksi hillitty, turvallinen ja käheän kaunis. Siitä puuttuvat Crashin absurdit tilanteet, Videodromen ja Kärpäsen mutkalle vääntyvät ihmiskehot ja Alastoman lounaan maaninen tunnelma. Ehkäpä voidaan ajatella, että Spiderin tyyli enteilee Cronenbergin myöhempää, ”ei-niin-cronenbergmaista” tuotantoa (A Dangerous Method, Eastern Promises, Cosmopolis, Maps to the Stars), josta hänen varhaisten elokuviensa shokkiefektit ja pisteliäät käsikirjoitukset puuttuvat.

Miksi äskeinen kuulostaa siltä, että pidän Spideriä pitkästyttävänä elokuvana? En pidä. Se on surullinen, nostalginen ja yksinkertainen draama – sellainen, jota en ehkäpä David Cronenbergilta olisi osannut odottaa.

*****