Valhalla Rising (2009) on kokeellinen elokuva pohjoisesta mytologiasta, uhrautumisesta ja matkasta kartan ulkopuolelle. Se on ohjaaja Nicolas Winding Refnin ohjaus ajalta ennen Drivea, ennen Only God Forgivesia, ennen The Neon Demonia. Se on näyttelijä Mads Mikkelsenin työ ajalta ennen Jahtia, ennen Michael Kohlhaasia, ennen The Salvationia ja ennen Hannibalia. Se on outo, kokeellinen ja lyyrinen. Se on täynnä verta, luontoa, vaikeuksia, kivuliasta kuolemaa ja ilmaa, jota on vaikea hengittää.

Valhalla Rising seuraa Yksisilmäksi kutsuttua miestä (Mikkelsen), jota heimopäällikkö pitää orjanaan. Yksisilmä pakotetaan tappelemaan muiden orjien kanssa heimopäällikön mieliksi – kyseessä on pohjoiseurooppalainen, nuhjuinen versio gladiaattoreista, siis. Yksisilmä näkee unen, jossa hän löytää lammesta keihäänkärjen. Kun uni käy toteen, onnistuu Yksisilmä katkaisemaan käsiään sitovat köydet terävällä kärjellä ja tappamaan vangitsijansa. Hän on vapaa.

Koska Yksisilmän näyt kannustavat häntä lähtemään matkaan, hän hyppää Pyhään Maahan suuntaavien ristiretkeläisten mukaan. Matka ei suju aivan odotusten mukaisesti: miehet juuttuvat sumuun, ja kun maisemat alkavat viimein kirkastua, huomaavat he olevansa jossain aivan muualla kuin minne alun alkaen tahtoivat matkustaa. Huonosti menee.

Valhalla Risingia voi katsoa kahdella tavalla: väkivaltaisena ja vahvan allegorisena kuvauksena kohtalosta, joka viettää kohti vääjäämätöntä tuhoa, tai historiallisena kertomuksena skandinaavisesta Skotlannista ja siitä, kuinka viikingit ehkä löysivät Pohjois-Amerikan ennen Kolumbusta. Itse katson sitä ensimmäisenä. En tiedä, miten paljon järkeä jälkimmäisessä katselutavassa on.

Skandinaavista mytologiaa ei tarvitse tuntea kovin hyvin ymmärtääkseen, että Yksisilmän hahmolla saattaa olla jotain tekemistä Odinin kanssa. Se kuvaa kahden – no, oikeastaan kolmen – erilaisen uskonnon ja maailmankuvan yhteentörmäystä. Kaikki elokuvan hahmot edustavat samaa maailmaa – he ovat karkeita, likaisia, voimakkaita ja väkivaltaisia, aivan kuin Yksisilmä. Osa heistä on vain ikään kuin joutunut väliaikaisesti vieraan hulluuden valtaan, ja tuon hulluuden nimi on kristinusko.

Ja tuo usko joutuu lopulta koetukselle. Yksisilmä onnistuu vetämään mukanaan ”helvettiin” kaikki, jotka joutuvat kosketuksiin hänen kanssaan – tai melkein kaikki: hänen rinnallaan kulkeva Poika säästyy iskuilta. Pojan kohtalo luo mahdollisuuden uskoa siihen, että maailma ei tuhoudu kokonaan Yksisilmän myötä. Jotain viatonta ja puhdasta jää jäljelle.

Kun näin Valhalla Risingin ensimmäistä kertaa sen teatterikierroksella vuonna 2010, olin varma, että se tarkoittaa jotain. Enää en ole yhtä vakuuttunut – Valhalla Rising näyttää tänä päivänä omissa silmissäni lähinnä elokuvalliselta runolta. Vaikuttava se on edelleen.

*****