Chernobyl (2019) arvostelu

Chernobyl (2019)

Chernobyl (2019) on viiden jakson mittainen, historiallinen minisarja maailman vakavimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta. Itse onnettomuuden lisäksi se kertoo järjestelmästä, jossa Neuvostoliiton yhteneväisyyden ja erehtymättömyyden korostaminen nousi totuutta ja elämää tärkeämmäksi arvoksi.

Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa toteutetaan turvallisuuskoe, jonka vuoksi reaktorin teho lasketaan poikkeuksellisen matalalle tasolle. Reaktorin pikasulkujärjestelmä ja hätäjäähdytysjärjestelmä on kytketty pois päältä. Koe päättyy katastrofiin: kun reaktorin valvojat pyrkivät pudottamaan reaktorin tehoa, teho alkaa yllättäen nousta, mikä johtaa reaktorin ytimen räjähtämiseen. Reaktorin valvomossa tästä ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.

Reaktorin valvomossa vallitsee hämmennys.

Kukaan ei tiedä, mitä on juuri tapahtunut ja miksi. Edes kokeen valvoja, kokenut insinööri Djatlov ei ymmärrä tilanteen merkitystä. Kun reaktorin toimintaa säätelevät työntekijät lähtevät selvittämään tilannetta, heistä moni altistuu tietämättään vakavalle säteilyannokselle. Parin viikon kuluttua moni heistä on jo kuollut.

Chernobyl havainnollistaa, kuinka huonosti ydinvoimalan työntekijät olivat perillä reaktorin toiminnasta ja siitä, kuinka vakavasta onnettomuudesta oli kyse. Juuri tästä syystä Chernobyl tuntui juuri tänä keväänä niin tuoreelta. Sarja julkaistiin HBO Nordicissa jo vuosi sitten, mutta korona tekee siitä juuri nyt ajankohtaisen.

Boris Shcherbina ja Valeri Legasov miettivät Tšernobylin onnettomuuden merkitystä.

Kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, olemme juuri nyt keskellä tilannetta, jossa meitä uhkaa jokin arvaamaton ja tuntematon. Joudumme tekemään päätöksiä puutteellisen tiedon varassa, suunnistamaan silmät sidottuina. Vasta jälkikäteen tiedämme, mikä olisi ollut oikea tapa toimia.

Chernobylin tarina kerrotaan pääosin ydinfyysikko ja kemisti Valeri Legasovin näkökulmasta. Legasovia esittää erityisesti Mad Menistä tuttu Jared Harris, joka tekee Chernobylissä ilmiömäisen roolityön. Legasov on sarjassa järjen ääni, joka ravistelee neuvostoliiton politbyroon hereille. Tiedemiehenä hänen on vaikea sopeutua puoluepolitiikan maailmaan, jossa tahrattoman kulissin ylläpitäminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Hiiliministeri pyytää hiilikaivoksen miesten apua.

Mieleen tulee väkisin pragmaattinen totuusteoria, joka määrittelee totuuden tiedoksi, josta on (eniten) hyötyä. Tosiaan: neuvostojärjestelmässä yksilölle kaikkein hyödyllisintä oli sulkea silmät järjestelmän ilmeisiltä epäkohdilta. Vikojen tiedostaminen ja niiden esille tuominen ei ole ainoastaan vaarallista, vaan hengenvaarallista. Chernobyl tuo mieleen Citizen X -elokuvan, jossa neuvostohallinnon tahmainen toiminta ja vimmainen tarve propagoida Neuvostoliiton erinomaisuutta johtaa niin ikään inhimilliseen kärsimykseen ja tuhoon.

Legasov on sarjan keskeisin hahmo, mutta yksin hän ei maailmaa pelasta. Chernobyl nostaa sankarin asemaan erityisesti tavallisia ihmisiä: palomiehiä, sairaanhoitajia, ydinvoimalan työntekijöitä, kaivosmiehiä ja tavallisia janttereita, jotka eivät välttämättä osaa tehdä mitään erikoista, mutta tekevät mutisematta mitä milloinkin käsketään. Moni heistä uhraa terveytensä tai jopa henkensä – tietoisesti tai tietämättään.

Työmies Pavelin tarina on julma ja koskettava, mutta jää raakileeksi.

En ole varma, viestiikö tämä neuvostoliittolaisten uhrautuvaisesta ja jalomielisestä luonteesta vai siitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti yleensä ollut. Ehkäpä kieltäytyminen olisi monissa tapauksissa johtanut vielä vakavampiin seurauksiin. Moni taisi totella, koska tekemällä mitä pyydetään saattoi ainakin teoriassa selviytyä – kieltäytyminen olisi johtanut varmaan kuolemaan tai muihin yhtä epämiellyttäviin seurauksiin.

Ajoittain Legasov latoo neuvostopäättäjien eteen sellaisen tukun kuumottavia faktoja, ettei sarjaa voi katsoa nauramatta. Poliittisen järjestelmän intresseissä oli hyssytellä koko onnettomuus pois – ja sitten ääneen pääsee Legasov, joka ilmoittaa, että sadat tuhannet ihmiset kuolevat ja merkittävä osa mantereesta muuttuu asuinkelvottomaksi, ellei merkittäviin toimiin välittömästi. Itse asiassa ei ole mitään hauskaa, vaan esitystavassa: Legasov sanoo asiat suoraan ja sensuroimatta kuin lapsi, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai miellyttämisen tahtoa.

Lenin katsoo seinältä, kun voimalaitoksen johtaja penää selityksiä.

Minulle uutta sarjassa oli erityisesti se, että varsinainen ydinräjähdys oli vain ensimmäinen vaihe pitkässä tapahtumasarjassa. Räjähdyksen jälkeen reaktio voimalassa jatkui edelleen, ja radioaktiivinen saaste uhkasi levitä huomattavasti laajemmalle, jolloin onnettomuuden ympäristö- ja henkilövahingot  olisivat olleet moninkertaisesti suuremmmat.

Chernobyl tuo mieleen George Orwellin esittelemän idean kaksoisajattelusta, jossa ihmisten on hyväksyttävä totuudeksi sellaisia väitteitä, joiden he voivat suoraan havaita tai ymmärtää valheiksi. Erinomainen esimerkki aiheesta ovat onnettomuuden jälkeen voimalan lähistöllä toteutetut säteilymittaukset. Voimalan johto toistelee pitkään, että onnettomuuspaikalla on mitattu vain 3,6 r/H  (röntgeniä tunnissa) säteilyä, mikä ei sinänsä ole vaarallinen määrä. Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että yleisimpien mittarimallien asteikko päättyy 3,6 r/H:iin. Kun reaktorin säteilyä koetettiin mitata laajemman asteikon laitteella, mittaustulos hylättiin, koska laitteen uskottiin olevan rikki. (Tosiasiassa säteilyn määrä oli onnettomuuden jälkeen paikoittain jopa 20 000 r/H.)

Liekehtivä reaktori on lumoava näky.

Chernobyl on lavastettu ja puvustettu tavattoman huolellisesti. Jokainen kuva huokuu Neuvostoliiton ankeaa, laatikkomaista ja harmaata arkea. Kaikki, aivan kaikki näyttää jotenkin likaiselta. On hämmästyttävää, kuinka nuhjuisessa kunnossa neuvostoinfra on ottaen huomioon, että maassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Miksi ihmeessä nuoria miehiä palkattiin seisomaan univormuissa käytäville, mutta ei kunnostamaan hilseiselviä rakennuksia?

Chernobylin faktapohjaisuutta on sekä kehuttu että kritisoitu. Kun tekijät poikkeavat totuudesta, on ratkaisu yleensä harkittu – esimerkiksi se, että useita eri tiedemiehiä on ikään kuin yhdistetty Ulana Khomjukin hahmoon, tuntuu perustellulta. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi reaktorin sammutustöissä loukkaantuneiden palomiesten ja voimalan työntekijöiden säteilyvammat on pitänyt kuvata niin äärimmäisinä. He muistuttavat enemmän kauhuelokuvien muovailuvahazombeja kuin säteilyvammoista kärsiviä ihmisiä.

Shcherbina, Khomjuk ja Legasov pohtivat totuuden merkitystä.

Chernobyl ei sälytä vastuuta onnettomuudesta yksittäisen henkilön tai edes organisaation niskoille. Syitä onnettomuuteen oli monia, ja ne kaikki ovat niputettavissa kahteen kategoriaan: järjestelmästä johtuviin ja yksilöistä johtuviin. Koska Neuvostoliitto tahtoi esiintyä erehtymättömänä ja täydellisenä, oli myös sen tuottamien ydinvoimaloiden oltava täydellisiä. Tämä ylimielisyys johti siihen, että Neuvostoliitossa käytettyjen RBMK-reaktoreiden suunnitteluvirheestä ei kerrottu voimaloiden henkilökunnalle. Valheet ja propaganda johtivat tuhansien ihmisten kuolemaan ja vielä useampien kärsimykseen.

Parasta sarjassa on sen tunnelma ja dialogi, jonka sävyissä tuodaan esille neuvostosysteemin mädännäisyys. Katsoja tietää alusta lähtien jotain, mitä edes ydinvoimalan vastuuhenkilöt eivät tiedä: nyt sattui ja lujaa. Aivan kuin katsoisi liikenneonnettomuutta hidastettuna. Käsikirjoittajat ovat halkaisseet itse onnettomuuden kahteen osaan. Sarja alkaa välittömästi räjähdystä seuraavien tapahtumien kuvauksella. Sen sijaan onnettomuutta edeltävien tapahtumien kuvaus on säästetty viimeiseen jaksoon. Rakenne muistuttaa detektiivitarinaa, jonka alussa löydetään ruumis – tai, kuten tässä tapauksessa, avonaisena ammottava reaktorin ydin. Vasta kun tutkinta on edennyt läpimurtoon asti, voidaan kuvata itse murhaa.

*****

The Endless (2017) arvostelu

The Endless (2017)

Harmi, että näin The Endlessin (2017) vasta nyt – vain pari viikkoa sen jälkeen, kun lukitsin ajatukseni 2010-luvun parhaista elokuvista. Jos olisin nähnyt elokuvan hieman aiemmin, olisi se todennäköisesti päätynyt topkymppilistalleni.

The Endlessin takana ovat Justin Benson ja Aaron Moorhead eli sama ohjaajakaksikko, jonka läpikotaisesti kovatasoiseen filmografiaan kuuluvat myös omituinen ufoleffa Resolution (2012), body horroria ja romanttista komediaa yhdistävä Spring (2014) ja aikamatkustushuumeesta kertova Synchronic (2019). Erityisesti Resolution vain paranee useamman katsomiskerran myötä, ja listasinkin sen 2010-luvun parhaimpien elokuvien joukkoon. The Endlessiä voi jollain tavalla pitää Resolutionin jatko-osana, ja siksi suosittelenkin lämpimästi katsomaan näistä kahdesta Resolutionin ensin. En kuitenkaan spoilaa tässä tekstissä kumpaakaan elokuvaa.

Justin ja Aaron piipahtavat äitinsä kuolinpaikalla.

Veljekset Justin (Benson) ja Aaron (Moorhead) ovat viettäneet nuoruutensa oudossa ufokultissa ja paenneet ennen kuin kultin touhut ovat kääntyneet kohtalokkaiksi. Vuosia myöhemmin posti kuljettaa heille videonauhan, joka vaikuttaa sisältävän tulkinnanvaraisen viestin kultin jäseniltä. Justin tahtoisi unohtaa menneet ja keskittyä elämään tavallista elämää, mutta Aaronia nauhan sisältö alkaa vaivata. Lopulta Aaronin uteliaisuus kasvaa niin suureksi, että hän taivuttelee Justinin palaamaan kanssaan kultin luo Camp Arcadiaan. Tarkoitus on vain piipahtaa kylässä ja palata sitten kotiin.

Perillä heitä odottaa joukko vanhoja tuttuja. Camp Arcadia ei vaikuta suinkaan vaarallisen kuolemankultin päämajalta, vaan mukavalta kommuunilta, jossa kaikista pidetään huolta. Jotain outoa Camp Arcadian asukkaissa kuitenkin on: yksikään heistä ei vaikuta vanhentuneen päivääkään sen jälkeen, kun Justin ja Aaron jättivät kultin.

Camp Arcadian tienoilla tapahtuu jotain outoa.

Pian meno muuttuu yhä kummallisemmaksi. Justin ja Aaron alkavat löytää omituisia valokuvia, jotka vaikuttavat olevan viestejä joltakulta tai joltakin. Myös kultin puheissa toistuva ylösnousemus (ascension) arveluttaa erityisesti Justinia – onko kyse joukkoitsemurhaan viittaavasta koodinimestä? Aaron sen sijaan viihtyy – ei vähiten siksi, että hän haikailee romanssista kulttiin kuuluvan, kauniin Annan kanssa.

Moorheadin ja Bensonin elokuvat onnistuvat yllättämään jokaisessa elokuvassaan – niin myös The Endlessissä. Juuri tätä enempää elokuvan jujusta ei varmaankaan kannata kertoa. Kuten tekijöidensä monet muut elokuvat, The Endless on kauhua olematta kauhua – vaikka veljekset joutuvat kosketuksiin jonkin selittämättömän ja kauhistuttavan kanssa, ei elokuva suoranaisesti kauhistuta. Eikä sen tarvitsekaan.

Annan ja Aaronin välillä kipinöi.

The Endlessin (ja Resolutionin) universumi on läheistä sukua Lovecraftin maailmalle. Elokuva nyökkääkin alussa suoraan Lovecraftin suuntaan siteeraamalla häntä: ”The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown.” Tuntemattoman äärellä avautuvan kauhun äärellä siis ollaan – juuri tämän kuvaamisessa The Endless (ja Resolution) onnistuvat tavattoman hyvin, tavallaan jopa Lovecraftia paremmin. – Kukapa voisi enää vakavalla naamalla puhua vaikkapa Cthulhusta tuntemattomana? Cthulhu kun on nykyään yksi länsimaisen pop-kauhun tunnetuimpia olentoja.

The Endless ei kuitenkaan ole pelkkää tuntemattoman pelkoa. Toisin kuin Lovecraft, Moorhead ja Benson keskittyvät elokuvissaan ihmissuhteiden kuvaukseen – ja onnistuvat siinä kerta toisensa jälkeen (ehkäpä Synchronicia lukuun ottamatta). The Endlessissä ohjaajat itse esittävät veljeksiä, jotka vaikuttavat oudon menneisyytensä vuoksi jääneen osattomiksi monista kokemuksista, jotka kuuluvat tavallisesti nuorten miesten elämään. Siksi heidän suhteensa on toisaalta vahvempi, toisaalta ristiriitaisempi kuin veljesten väliset suhteet noin keskimäärin.

Veljekset eivät voi selittää kaikkea, mitä matkallaan kohtaavat.

Kauhuelokuvaksi The Endless on aurinkoinen ja valoisa – piirre, joka leimaa myös Moorheadin ja Bensonin muuta tuotantoa. Juuri polttava hiekka-aavikon aurinko tekee näiden kavereiden elokuvista omassa lajityypissään niin erilaisia ja raikkaita. Samalla he kuitenkin pelaavat samalla näkymättömyyden estetiikalla, jota suositaan myös perinteisemmissä ja ”helpommissa” kauhuelokuvissa. Aina kirkas päivänvalo ei paljasta, vaan pikemminkin kätkee.

Lopussa veljeskaksikon keskinäiseen dialogiin on lorahtanut vähäsen liikaa siirappia. Tämä on ainoa kriittinen huomio, jonka haluan The Endlessistä tehdä – muutoin elokuva on erinomainen. Ja mikä mukavinta, se löytyy myös Netflixistä! Ikävä kyllä Resolutionia ei ainakaan Suomen Netflixiin ole kelpuutettu.

*****

Trailer Park Boys (Roskasakki, 2001-) arvostelu

Trailer Park Boys (2001-)

Trailer Park Boys on pseudodokumentaariseen tyyliin tehty kanadalainen komediasarja kolmesta yhteiskunnan rajamailla elelevästä kaveruksesta. Ricky (Robb Wells), Julian (Jean Paul Tremblay) ja Bubbles (Mike Smith) ovat syntyneet Sunnyvalen asuntovaunualueella ja asuneet siellä koko elämänsä lukuun ottamatta lyhyitä vankilareissuja. Kukaan pojista ei ole tehnyt päivääkään oikeita töitä – sen sijaan he elättävät itsensä pääasiassa viljelemällä kannabista ja tekemällä pikkurikoksia. He ovat valkoista roskaa, jota yhteiskunnan pohjasakassa rämpiminen ei ihmeemmin haittaa. Kunhan jääkaapista löytyy kanapuikkoja, pepperonia, rommia ja kokista, kaikki on ihan hyvin.

Välillä joudutaan vankilaan. Pojat ovat kuitenkin tottuneet tyytymään vähään, joten vankilatuomiokaan ei estä mukavaa elämää:

Ricky: I’m glad I went to jail and the only thing I really miss is probably having regular dope all the time, gettin’ drunk regularly, and I miss [my wife and daughter]. But other than that, I fuckin’ love being in jail.

Trailer Park Boysin ensimmäisen kauden alussa Ricky ja Julian vapautuvat vankilasta. Harmikseen he huomaavat, että Sunnyvale ei ole ennallaan: Curys-niminen pikkurikollinen on muuttanut Julianin asuntovaunuun ja hallitsee alueen huumekauppaa. Jotain täytyy tehdä.

”I fuckin’ love being in jail”, kertoo Ricky (vas.). Julian fiilistelee vieressä.

Sama kaava toistuu myös sarjan myöhemmissä vaiheissa. Tuotantokaudet alkavat usein siitä, että pojat palaavat vankilasta Sunnyvaleen, jossa onkin tapahtunut epämiellyttäviä muutoksia. Kun he pyrkivät korjaamaan tilanteen, alkaa alueella sattua ja tapahtua kaikenlaista. Suuntaviivat sanelee Julian, jota on siunattu älyllä ja auktoriteetilla. Päästään hidas ja temperamentiltaan nopea Ricky tekee toisinaan kuten käsketään, useimmiten kuitenkin lähtee puuhaamaan omiaan. Pienessä vajassa kissojensa kanssa asusteleva Bubbles pyrkii pysyttelemään laittomuuksista erossa ja pitämään ystävänsä poissa vankilasta.

Bubblesin elämäntyylistä olisi monella konmarittajalla opittavaa. Pieneen vajaan ei mahdu sängyn ja vessanpöntön lisäksi juuri mitään. Silti Bubbles ei valita – häneltä ei puutu mitään.

Muutos on pojille vaikea asia. Juuri haluttomuus muutokseen on määrittänyt poikien elämän suuntaa enemmän kuin mikään muu. He ovat syntyneet Sunnyvalessa eivätkä ole koskaan lähteneet pois. He eivät ole opiskelleet eivätkä menneet töihin. He ovat kuin pikkulapsia: he eivät tiedä, mihin suuntaan heidän pitäisi elämäänsä kuljettaa, joten he passivoituvat. He pyrkivät selviytymään elämästä niin vähällä vaivalla kuin mahdollista. Toisinaan se tarkoittaa huumeiden viljelyä, toisinaan taas murtoja ja ryöstöjä.

Bubbles pysyttelee kaidalla polulla – suurimman osan ajasta.

Siksi Trailer Park Boys on erinomaisen kuvaava nimi sarjalle. Ricky, Julian ja Bubbles ovat aikuisia miehiä – ja samalla henkisesti pikemminkin pieniä poikia. Trailer park leimaa heidän identiteettiään voimakkaammin kuin mikään muu. Emme koskaan saa tietää Bubblesin ja Julianin sukunimiä. Perheellä ei ole heille merkitystä – heillä ei perinteisessä mielessä edes ole perhettä. Sunnyvalen yhteisö on heidän perheensä.

Triviaa: sanajoukko ”trailer park boy” mainitaan sarjassa vain kerran. Toisen tuotantokauden The Bible Pimp -jaksossa nuori nainen yrittää huijata Juliania. Kiinni jäätyään hän rähjää Julianille:

Fuck you, you crazy trailer park boy!

Ulkopuolisille trailer park boy on negatiivinen leima ja haukkumanimi. Toisin on yleisön sisäisessä kulttuurissa: ei ole häpeä olla Sunnyvalen kasvatti. Pikemminkin muualta muuttaneita saatetaan katsoa Sunnyvalessa kieroon.

Lapsuuden kaipuu ja nostalgia ovat vahvasti läsnä sarjan alkutunnuksessa. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä on yksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjojen alkutunnareista:

Tunnus esitetään seepian sävyisenä – sen värit ovat haalistuneet, kuin kaukaisessa muistossa. Ainoat tunnuksessa näkyvät ihmiset ovat leikkiviä ja pyöräileviä lapsia. Leikkikentän keinun rungosta puuttuvat itse keinut (ehkä paikalliset teinit kerääntyivät liian usein parveilemaan nousuhumalassa niiden ympärille?), mutta eihän se haittaa. Pihat näyttävät siisteiltä ja hyvin hoidetuilta. Tunnelma on aurinkoinen ja huoleton.

Ääniraidalla soi instrumentaaliversio Tony Bennetin kappaleesta I Left My Heart to San Francisco, jonka sanat kertovat, kuinka mikään toinen kaupunki ei vedä vertoja aurinkoiselle San Franciscolle. Vaan nyt olemmekin Sunnyvalessa, joka on trailer park boysien ikioma San Francisco – koti, jonka vertaista ei löydy mistään, koskaan. Suunnilleen tunnarin puolivälissä säveleen alkaa ilmestyä mollisointuja, jotka soitetaan haparoiden ja epätahdissa – kuin kevyessä humalassa.

Alkutunnus on röyhkeästi kaunisteltu versio todellisesta Sunnyvalesta, joka on  täynnä lasinsiruja, työttömyyttä ja päihdeongelmaa – kuin kiiltokuva, joka on liimattu yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia ja traumaa esittävän kuvan päälle.

Sunnyvalen tyttöjä: Sarah ja Lucy.

Sunnyvalessa liikkuu liipasinherkkien nuorten miesten lisäksi myös naisväkeä. Sarjan tärkein naishahmo on Rickyn tyttöystävä Lucy, jonka niukka pukeutuminen ja ylikorostettu ehostus tekevät hänestä esimerkillisen white thrash -parodian. Myös Lucyn paras kaveri Sarah, joka kommentoi puiston tapahtumia sivustaseuraajan näkökulmasta, on hauska hahmo.

Näennäisesti Trailer Park Boys on sekoitus Extreme Duudsoneja, Beavis & Buttheadia ja Pokka pitää -sarjan Daisya, Onslow’ta ja Rosea. Pinnan alta löytyy kuitenkin syvempiä ja vakavampia teemoja: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia ja syrjäytymistä. Ricky, Julian ja Bubbles ovat syntyneet ja kasvaneet Sunnyvalessa – alue on osa heidän identiteettiään. Kukin pojista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi, eikä kaikille ole edes täysin selvää, keitä heidän biologiset vanhempansa ovat. Pojat ovat opetelleet selviytymään jo lapsina yksin. He eivät ole saaneet vanhemmiltaan rakkautta, kasvatusta tai maallista perintöä. Sen sijaan he ovat perineet taipumuksen alkoholismiin ja syrjäytymiseen.

Jim Layheylle maistuu tiukka viina.

Alkoholismin vaaroista konkreettisin esimerkki on Sunnyvalen valvoja Jim Lahey (John Dunsworth). Näennäisesti Lahey on hassu ja harmiton kylän juoppo, jota pojat tykkäävät ärsyttää ja härnätä. Kausien edetessä Laheyn alkoholismi kuitenkin etenee niin pitkälle, että hänen oma persoonallisuutensa ikään kuin tyhjentyy. Kun Lahey viidennellä tuotantokaudella juonii apupoika Randyn kanssa suunnitelmaa Rickyn ja Julianin pään menoksi, tulee hän paljastaneeksi, kuinka tiukan otteen viina on hänestä saanut:

Randy: Mr Lahey, is this you talking or the liquor?

Lahey: Randy… I am the liquor.

Trailer Park Boys on kuvattu tosi-tv-ohjelman tai pseudodokumentin tyyliin: pieni kameraryhmä seuraa poikien elämää ja alkaa lopulta kuvata laajemmin Sunnyvalen asukkaiden vaiheita. Otokset ovat pitkiä ja kamera keinuu. Kuvanlaatu on hemaisevan suttuinen. Erityisesti ensimmäisillä tuotantokausilla Ricky, Julian ja muut Sunnyvalen asukkaat kääntyvät usein puhumaan suoraan kameralle. Tuotemerkkien logot on blurrattu huolellisesti ikään kuin vastalauseena perinteisten tosi-tv-ohjelmien kaupallisuudelle.

Sunnyvalen apulaisvalvoja Randy ja Ricky ottavat toisistaan mittaa. Lucya hymyilyttää.

Myöhemmillä tuotantokausilla kameraryhmän olemassaolo alkaa unohtua. Rajapyykkinä voi pitää vuotta 2007, jolloin kuvattiin viimeiset Showcasen tuottamat jaksot ja jolloin koko sarjan piti päättyä. Se kuitenkin herätettiin jälleen henkiin vuonna 2014. Tällä kertaa tuottajana toimi sarjan päänäyttelijöiden perustama Swearnet Productions. Kuvanlaatu parantui ja tuotteistaminen alkoi.

Kanadan viinakauppoihin alkoi ilmestyä Liquormen’s-viskiä ja Freedom 35 -olutta – molemmat Trailer Park Boysin omia brändejä. Keskuskolmikko kiersi maailmalla vetämässä lavakeikkoja, ja onpa porukka järjestänyt jopa Trailer Park Boys -risteilyn. Sarjan omalta merch-saitilta voi ostaa melkein mitä tahansa: t-paitoja, naisten alusvaatteita, taskumatteja, sytkäreitä, grindereitä, sätkäpaperia, tarjottimia, bongeja, keittiöpyyhkeitä, pinssejä, paperitavaraa, lippiksiä, pipoja, huppareita…

Sarjasta, jonka ensimmäiset jaksot tehtiin kengännauhabudjetilla, on kasvanut tuottoisa rahakone.

Ricky päätyy (melkein) esiintymään halvassa pornoelokuvassa.

Tuotantoryhmää näyttää kiinnostavan nykyään enemmän oheiskrääsän myynti ja taalan takominen kuin sarjan käsikirjoittaminen ja kehitys. Viimeiset tuotantokaudet eivät ole kummoisia. Trailer Park Boysin piti jälleen päättyä vuoteen 2018, minkä jälkeen Swearnet tuotti yhden tuotantokauden verran animoitua Trailer Park Boysia. En ole ihan varma, mitä sieltä seuraavaksi tulee, vai tuleeko mitään.

Trailer Park Boysin tulevaisuus ei siis näytä järin kiinnostavalta. Sen alkuhämäristä löytyy kuitenkin jännittäviä teoksia, joihin kannattaa tutustua viimeistään sen jälkeen, kun vuoteen 2007 mennessä tehdyt tuotantokaudet on katsottu. Näitä voi olla vaikea saada käsiinsä.

The Cart Boy -lyhytelokuva (1995)

The Cart Boy -lyhytelokuva kuvaa Bubblesin hahmon historiaa. Elokuva kertoo nuoresta miehestä, joka kerää elannokseen supermarketin takapihalta rikkinäisiä ostoskärryjä, kunnostaa ne kotonaan ja myy sitten takaisin ostoskeskukselle. Kaksi ostoskeskuksen vartijaa hermostuu miehen touhuihin ja alkaa kovistella tätä. Kun vartijat tutustuvat miehen tarinaan tarkemmin, alkavat he suhtautua tähän myötätuntoisemmin.

”Ostoskärrypoika” on vielä Bubblesiakin surullisempi hahmo. Bubblesilla on sentään ystäviä, jotka auttavat ja huolehtivat – ostoskäyrrypojalla on seurana vain vammainen kissansa.

Trailer Park Boysin keskeisimmät tekijät työskentelivät ensimmäistä kertaa yhdessä juuri The Cart Boyn tuotannossa. Bubblesin näyttelijä Mike Smith esittää itse ”cart boyta”, Rickyn ja Julianin näyttelijät taas ostoskeskuksen vartijoita. Vartijoiden asut nähdään myöhemmin Trailer Park Boys -sarjan ensimmäisellä kaudella jaksossa, jossa Ricky ja Bubbles lupautuvat esiintymään vartijanasut yllään naapurin ohjaamassa pornoelokuvassa.

Trailer Park Boys -elokuva (1999)

Alkuperäistä Trailer Park Boys -elokuvaa ei pidä sotkea vuonna 2006 julkaistuun Trailer Park Boys: The Movie -elokuvaan. Tässä mustavalkoisena (lue: sikahalvalla) kuvatussa elokuvassa Ricky ja Julian nähdään hyvin samanlaisina hahmoina kuin myöhemmin televisiosarjassa. Elokuva antaa myös taustatarinan sille, miksi dokumenttiryhmä ylipäätään seuraa Sunnyvalen elämää: Julian on saanut kuulla ennustajalta kuolevansa pian ja haluaa siksi, että dokumenttiryhmä taltioi hänen elämänsä loppuvaiheet videolle. Ajatuksena on opettaa nuorille, ettei rikollinen elämä kannata.

Poikkeuksellista elokuvan Rickyssä ja Julianissa on se, että tällä kertaa heillä on ihka-aito, tuottoisa yritys. Sen toiminta tuskin kuitenkaan on yhtään sen laillisempaa kuin hampun kasvattaminen tai asuntomurrot, joissa he myöhemmin kunnostautuvat – liikeidea on nimittäin se, että asiakkaat voivat tilata yritykseltä esimerkiksi naapurinsa räksyttävän koiran tai kukkapenkkiin kuseskelevan kissan murhan. Toisin sanoen Ricky ja Julian tappavat työkseen lemmikkieläimiä. Tämä ominaisuus on sittemmin häivytetty pois Julian ja Rickyn menneisyydestä.

Trailer Park Boys -elokuvan Ricky ja Julian ovat koviksia.

Elokuvassa Julian esitetään huomattavasti kylmäverisempänä ja vastuuttomampana hahmona kuin sarjassa. Hän ei arastele vetää asettaan esiin, ja lisäksi hän snorttailee silloin tällöin nenäänsä kokaiinia. Televisiosarjan Julian on huomattavasti pehmeämpi ja sydämellisempi kaveri. Hyvä niin: jos Ricky ja Julian olisi esitetty sarjassa yhtä paatuneina olentoina kuin elokuvassa, olisi suuri yleisö todennäköisesti kokenut sarjan luotaantyöntäväksi.

Mustalla huumorilla on rajansa, kun kosiskellaan suuria yleisöjä. Erityisesti lemmikkientappobisnes tekee Trailer Park Boys -elokuvan Rickystä ja Julianista suorastaan vastenmielisiä hahmoja. Bubblesin hahmoa tässä elokuvassa ei nähdä – näyttelijä Mike Smith esittää sen sijaan dokumenttiryhmän äänimiestä.

Trailer Park Boys -elokuva tuo mieleen Man Bites Dog -pseudodokumentin (1992), jossa köykäinen kuvausryhmä seuraa puheliaan sarjamurhaajan tekemisiä. Man Bites Dog on eräs vastenmielisimmistä näkemistäni elokuvista. En sano, että Man Bites Dog olisi on huono, mutta sitä katsellessa tulee aika paha olo. Trailer Park Boys -elokuva on siihen verrattuna kilttiä kamaa.

The Cart Boyn ja Trailer Park Boysin lisäksi samat äijät ovat tehneet myös One Last Shot -elokuvan (1998). Siinä Julianin ja Rickin näyttelijät esittävät kahta ystävystä, joiden tiet ovat eroamassa. En ole itse elokuvaa nähnyt, mutta se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja on katsottavissa Swearnetin omassa verkkopalvelussa. One Last Shot nostaa nimittäin esiin teeman, joka on läsnä myös Trailer Park Boysissa: erilaiset seksuaaliset suuntautumiset. Trailer Park Boysissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat elävät kuten tykkäävät – kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, ei hyvässä eikä pahassa. Harvoin näkee seksuaalivähemmistöjä kuvattuna näin neutraalissa valossa.

Trailer Park Boys -sarja on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixistä. Suomessa sarjaa on esittänyt Nelonen Roskasakki-nimellä.

*****

Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****