Trailer Park Boys (Roskasakki, 2001-) arvostelu

Trailer Park Boys (2001-)

Trailer Park Boys on pseudodokumentaariseen tyyliin tehty kanadalainen komediasarja kolmesta yhteiskunnan rajamailla elelevästä kaveruksesta. Ricky (Robb Wells), Julian (Jean Paul Tremblay) ja Bubbles (Mike Smith) ovat syntyneet Sunnyvalen asuntovaunualueella ja asuneet siellä koko elämänsä lukuun ottamatta lyhyitä vankilareissuja. Kukaan pojista ei ole tehnyt päivääkään oikeita töitä – sen sijaan he elättävät itsensä pääasiassa viljelemällä kannabista ja tekemällä pikkurikoksia. He ovat valkoista roskaa, jota yhteiskunnan pohjasakassa rämpiminen ei ihmeemmin haittaa. Kunhan jääkaapista löytyy kanapuikkoja, pepperonia, rommia ja kokista, kaikki on ihan hyvin.

Välillä joudutaan vankilaan. Pojat ovat kuitenkin tottuneet tyytymään vähään, joten vankilatuomiokaan ei estä mukavaa elämää:

Ricky: I’m glad I went to jail and the only thing I really miss is probably having regular dope all the time, gettin’ drunk regularly, and I miss [my wife and daughter]. But other than that, I fuckin’ love being in jail.

Trailer Park Boysin ensimmäisen kauden alussa Ricky ja Julian vapautuvat vankilasta. Harmikseen he huomaavat, että Sunnyvale ei ole ennallaan: Curys-niminen pikkurikollinen on muuttanut Julianin asuntovaunuun ja hallitsee alueen huumekauppaa. Jotain täytyy tehdä.

”I fuckin’ love being in jail”, kertoo Ricky (vas.). Julian fiilistelee vieressä.

Sama kaava toistuu myös sarjan myöhemmissä vaiheissa. Tuotantokaudet alkavat usein siitä, että pojat palaavat vankilasta Sunnyvaleen, jossa onkin tapahtunut epämiellyttäviä muutoksia. Kun he pyrkivät korjaamaan tilanteen, alkaa alueella sattua ja tapahtua kaikenlaista. Suuntaviivat sanelee Julian, jota on siunattu älyllä ja auktoriteetilla. Päästään hidas ja temperamentiltaan nopea Ricky tekee toisinaan kuten käsketään, useimmiten kuitenkin lähtee puuhaamaan omiaan. Pienessä vajassa kissojensa kanssa asusteleva Bubbles pyrkii pysyttelemään laittomuuksista erossa ja pitämään ystävänsä poissa vankilasta.

Bubblesin elämäntyylistä olisi monella konmarittajalla opittavaa. Pieneen vajaan ei mahdu sängyn ja vessanpöntön lisäksi juuri mitään. Silti Bubbles ei valita – häneltä ei puutu mitään.

Muutos on pojille vaikea asia. Juuri haluttomuus muutokseen on määrittänyt poikien elämän suuntaa enemmän kuin mikään muu. He ovat syntyneet Sunnyvalessa eivätkä ole koskaan lähteneet pois. He eivät ole opiskelleet eivätkä menneet töihin. He ovat kuin pikkulapsia: he eivät tiedä, mihin suuntaan heidän pitäisi elämäänsä kuljettaa, joten he passivoituvat. He pyrkivät selviytymään elämästä niin vähällä vaivalla kuin mahdollista. Toisinaan se tarkoittaa huumeiden viljelyä, toisinaan taas murtoja ja ryöstöjä.

Bubbles pysyttelee kaidalla polulla – suurimman osan ajasta.

Siksi Trailer Park Boys on erinomaisen kuvaava nimi sarjalle. Ricky, Julian ja Bubbles ovat aikuisia miehiä – ja samalla henkisesti pikemminkin pieniä poikia. Trailer park leimaa heidän identiteettiään voimakkaammin kuin mikään muu. Emme koskaan saa tietää Bubblesin ja Julianin sukunimiä. Perheellä ei ole heille merkitystä – heillä ei perinteisessä mielessä edes ole perhettä. Sunnyvalen yhteisö on heidän perheensä.

Triviaa: sanajoukko ”trailer park boy” mainitaan sarjassa vain kerran. Toisen tuotantokauden The Bible Pimp -jaksossa nuori nainen yrittää huijata Juliania. Kiinni jäätyään hän rähjää Julianille:

Fuck you, you crazy trailer park boy!

Ulkopuolisille trailer park boy on negatiivinen leima ja haukkumanimi. Toisin on yleisön sisäisessä kulttuurissa: ei ole häpeä olla Sunnyvalen kasvatti. Pikemminkin muualta muuttaneita saatetaan katsoa Sunnyvalessa kieroon.

Lapsuuden kaipuu ja nostalgia ovat vahvasti läsnä sarjan alkutunnuksessa. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä on yksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjojen alkutunnareista:

Tunnus esitetään seepian sävyisenä – sen värit ovat haalistuneet, kuin kaukaisessa muistossa. Ainoat tunnuksessa näkyvät ihmiset ovat leikkiviä ja pyöräileviä lapsia. Leikkikentän keinun rungosta puuttuvat itse keinut (ehkä paikalliset teinit kerääntyivät liian usein parveilemaan nousuhumalassa niiden ympärille?), mutta eihän se haittaa. Pihat näyttävät siisteiltä ja hyvin hoidetuilta. Tunnelma on aurinkoinen ja huoleton.

Ääniraidalla soi instrumentaaliversio Tony Bennetin kappaleesta I Left My Heart to San Francisco, jonka sanat kertovat, kuinka mikään toinen kaupunki ei vedä vertoja aurinkoiselle San Franciscolle. Vaan nyt olemmekin Sunnyvalessa, joka on trailer park boysien ikioma San Francisco – koti, jonka vertaista ei löydy mistään, koskaan. Suunnilleen tunnarin puolivälissä säveleen alkaa ilmestyä mollisointuja, jotka soitetaan haparoiden ja epätahdissa – kuin kevyessä humalassa.

Alkutunnus on röyhkeästi kaunisteltu versio todellisesta Sunnyvalesta, joka on  täynnä lasinsiruja, työttömyyttä ja päihdeongelmaa – kuin kiiltokuva, joka on liimattu yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia ja traumaa esittävän kuvan päälle.

Sunnyvalen tyttöjä: Sarah ja Lucy.

Sunnyvalessa liikkuu liipasinherkkien nuorten miesten lisäksi myös naisväkeä. Sarjan tärkein naishahmo on Rickyn tyttöystävä Lucy, jonka niukka pukeutuminen ja ylikorostettu ehostus tekevät hänestä esimerkillisen white thrash -parodian. Myös Lucyn paras kaveri Sarah, joka kommentoi puiston tapahtumia sivustaseuraajan näkökulmasta, on hauska hahmo.

Näennäisesti Trailer Park Boys on sekoitus Extreme Duudsoneja, Beavis & Buttheadia ja Pokka pitää -sarjan Daisya, Onslow’ta ja Rosea. Pinnan alta löytyy kuitenkin syvempiä ja vakavampia teemoja: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia ja syrjäytymistä. Ricky, Julian ja Bubbles ovat syntyneet ja kasvaneet Sunnyvalessa – alue on osa heidän identiteettiään. Kukin pojista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi, eikä kaikille ole edes täysin selvää, keitä heidän biologiset vanhempansa ovat. Pojat ovat opetelleet selviytymään jo lapsina yksin. He eivät ole saaneet vanhemmiltaan rakkautta, kasvatusta tai maallista perintöä. Sen sijaan he ovat perineet taipumuksen alkoholismiin ja syrjäytymiseen.

Jim Layheylle maistuu tiukka viina.

Alkoholismin vaaroista konkreettisin esimerkki on Sunnyvalen valvoja Jim Lahey (John Dunsworth). Näennäisesti Lahey on hassu ja harmiton kylän juoppo, jota pojat tykkäävät ärsyttää ja härnätä. Kausien edetessä Laheyn alkoholismi kuitenkin etenee niin pitkälle, että hänen oma persoonallisuutensa ikään kuin tyhjentyy. Kun Lahey viidennellä tuotantokaudella juonii apupoika Randyn kanssa suunnitelmaa Rickyn ja Julianin pään menoksi, tulee hän paljastaneeksi, kuinka tiukan otteen viina on hänestä saanut:

Randy: Mr Lahey, is this you talking or the liquor?

Lahey: Randy… I am the liquor.

Trailer Park Boys on kuvattu tosi-tv-ohjelman tai pseudodokumentin tyyliin: pieni kameraryhmä seuraa poikien elämää ja alkaa lopulta kuvata laajemmin Sunnyvalen asukkaiden vaiheita. Otokset ovat pitkiä ja kamera keinuu. Kuvanlaatu on hemaisevan suttuinen. Erityisesti ensimmäisillä tuotantokausilla Ricky, Julian ja muut Sunnyvalen asukkaat kääntyvät usein puhumaan suoraan kameralle. Tuotemerkkien logot on blurrattu huolellisesti ikään kuin vastalauseena perinteisten tosi-tv-ohjelmien kaupallisuudelle.

Sunnyvalen apulaisvalvoja Randy ja Ricky ottavat toisistaan mittaa. Lucya hymyilyttää.

Myöhemmillä tuotantokausilla kameraryhmän olemassaolo alkaa unohtua. Rajapyykkinä voi pitää vuotta 2007, jolloin kuvattiin viimeiset Showcasen tuottamat jaksot ja jolloin koko sarjan piti päättyä. Se kuitenkin herätettiin jälleen henkiin vuonna 2014. Tällä kertaa tuottajana toimi sarjan päänäyttelijöiden perustama Swearnet Productions. Kuvanlaatu parantui ja tuotteistaminen alkoi.

Kanadan viinakauppoihin alkoi ilmestyä Liquormen’s-viskiä ja Freedom 35 -olutta – molemmat Trailer Park Boysin omia brändejä. Keskuskolmikko kiersi maailmalla vetämässä lavakeikkoja, ja onpa porukka järjestänyt jopa Trailer Park Boys -risteilyn. Sarjan omalta merch-saitilta voi ostaa melkein mitä tahansa: t-paitoja, naisten alusvaatteita, taskumatteja, sytkäreitä, grindereitä, sätkäpaperia, tarjottimia, bongeja, keittiöpyyhkeitä, pinssejä, paperitavaraa, lippiksiä, pipoja, huppareita…

Sarjasta, jonka ensimmäiset jaksot tehtiin kengännauhabudjetilla, on kasvanut tuottoisa rahakone.

Ricky päätyy (melkein) esiintymään halvassa pornoelokuvassa.

Tuotantoryhmää näyttää kiinnostavan nykyään enemmän oheiskrääsän myynti ja taalan takominen kuin sarjan käsikirjoittaminen ja kehitys. Viimeiset tuotantokaudet eivät ole kummoisia. Trailer Park Boysin piti jälleen päättyä vuoteen 2018, minkä jälkeen Swearnet tuotti yhden tuotantokauden verran animoitua Trailer Park Boysia. En ole ihan varma, mitä sieltä seuraavaksi tulee, vai tuleeko mitään.

Trailer Park Boysin tulevaisuus ei siis näytä järin kiinnostavalta. Sen alkuhämäristä löytyy kuitenkin jännittäviä teoksia, joihin kannattaa tutustua viimeistään sen jälkeen, kun vuoteen 2007 mennessä tehdyt tuotantokaudet on katsottu. Näitä voi olla vaikea saada käsiinsä.

The Cart Boy -lyhytelokuva (1995)

The Cart Boy -lyhytelokuva kuvaa Bubblesin hahmon historiaa. Elokuva kertoo nuoresta miehestä, joka kerää elannokseen supermarketin takapihalta rikkinäisiä ostoskärryjä, kunnostaa ne kotonaan ja myy sitten takaisin ostoskeskukselle. Kaksi ostoskeskuksen vartijaa hermostuu miehen touhuihin ja alkaa kovistella tätä. Kun vartijat tutustuvat miehen tarinaan tarkemmin, alkavat he suhtautua tähän myötätuntoisemmin.

”Ostoskärrypoika” on vielä Bubblesiakin surullisempi hahmo. Bubblesilla on sentään ystäviä, jotka auttavat ja huolehtivat – ostoskäyrrypojalla on seurana vain vammainen kissansa.

Trailer Park Boysin keskeisimmät tekijät työskentelivät ensimmäistä kertaa yhdessä juuri The Cart Boyn tuotannossa. Bubblesin näyttelijä Mike Smith esittää itse ”cart boyta”, Rickyn ja Julianin näyttelijät taas ostoskeskuksen vartijoita. Vartijoiden asut nähdään myöhemmin Trailer Park Boys -sarjan ensimmäisellä kaudella jaksossa, jossa Ricky ja Bubbles lupautuvat esiintymään vartijanasut yllään naapurin ohjaamassa pornoelokuvassa.

Trailer Park Boys -elokuva (1999)

Alkuperäistä Trailer Park Boys -elokuvaa ei pidä sotkea vuonna 2006 julkaistuun Trailer Park Boys: The Movie -elokuvaan. Tässä mustavalkoisena (lue: sikahalvalla) kuvatussa elokuvassa Ricky ja Julian nähdään hyvin samanlaisina hahmoina kuin myöhemmin televisiosarjassa. Elokuva antaa myös taustatarinan sille, miksi dokumenttiryhmä ylipäätään seuraa Sunnyvalen elämää: Julian on saanut kuulla ennustajalta kuolevansa pian ja haluaa siksi, että dokumenttiryhmä taltioi hänen elämänsä loppuvaiheet videolle. Ajatuksena on opettaa nuorille, ettei rikollinen elämä kannata.

Poikkeuksellista elokuvan Rickyssä ja Julianissa on se, että tällä kertaa heillä on ihka-aito, tuottoisa yritys. Sen toiminta tuskin kuitenkaan on yhtään sen laillisempaa kuin hampun kasvattaminen tai asuntomurrot, joissa he myöhemmin kunnostautuvat – liikeidea on nimittäin se, että asiakkaat voivat tilata yritykseltä esimerkiksi naapurinsa räksyttävän koiran tai kukkapenkkiin kuseskelevan kissan murhan. Toisin sanoen Ricky ja Julian tappavat työkseen lemmikkieläimiä. Tämä ominaisuus on sittemmin häivytetty pois Julian ja Rickyn menneisyydestä.

Trailer Park Boys -elokuvan Ricky ja Julian ovat koviksia.

Elokuvassa Julian esitetään huomattavasti kylmäverisempänä ja vastuuttomampana hahmona kuin sarjassa. Hän ei arastele vetää asettaan esiin, ja lisäksi hän snorttailee silloin tällöin nenäänsä kokaiinia. Televisiosarjan Julian on huomattavasti pehmeämpi ja sydämellisempi kaveri. Hyvä niin: jos Ricky ja Julian olisi esitetty sarjassa yhtä paatuneina olentoina kuin elokuvassa, olisi suuri yleisö todennäköisesti kokenut sarjan luotaantyöntäväksi.

Mustalla huumorilla on rajansa, kun kosiskellaan suuria yleisöjä. Erityisesti lemmikkientappobisnes tekee Trailer Park Boys -elokuvan Rickystä ja Julianista suorastaan vastenmielisiä hahmoja. Bubblesin hahmoa tässä elokuvassa ei nähdä – näyttelijä Mike Smith esittää sen sijaan dokumenttiryhmän äänimiestä.

Trailer Park Boys -elokuva tuo mieleen Man Bites Dog -pseudodokumentin (1992), jossa köykäinen kuvausryhmä seuraa puheliaan sarjamurhaajan tekemisiä. Man Bites Dog on eräs vastenmielisimmistä näkemistäni elokuvista. En sano, että Man Bites Dog olisi on huono, mutta sitä katsellessa tulee aika paha olo. Trailer Park Boys -elokuva on siihen verrattuna kilttiä kamaa.

The Cart Boyn ja Trailer Park Boysin lisäksi samat äijät ovat tehneet myös One Last Shot -elokuvan (1998). Siinä Julianin ja Rickin näyttelijät esittävät kahta ystävystä, joiden tiet ovat eroamassa. En ole itse elokuvaa nähnyt, mutta se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja on katsottavissa Swearnetin omassa verkkopalvelussa. One Last Shot nostaa nimittäin esiin teeman, joka on läsnä myös Trailer Park Boysissa: erilaiset seksuaaliset suuntautumiset. Trailer Park Boysissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat elävät kuten tykkäävät – kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, ei hyvässä eikä pahassa. Harvoin näkee seksuaalivähemmistöjä kuvattuna näin neutraalissa valossa.

Trailer Park Boys -sarja on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixistä. Suomessa sarjaa on esittänyt Nelonen Roskasakki-nimellä.

*****

Color Out of Space (2019) arvostelu – Tyhjyyden ylistys

Color Out of Space (2019)

Color Out of Space (2019) on varmaankin paras H. P. Lovecraftin teoksiin perustuva filmatisointi, jonka olen koskaan nähnyt. Lovecraft ei ole adaptoitavana helpoimmasta päästä: hänen tarinoidensa vahvuus ovat olennot ja ilmiöt, jotka ovat sanoinkuvaamattomia. Paikoin Lovecraft tuntuu jopa parodioivan itseään novelleissaan. Ensin alustetaan sivukaupalla, että kohta tulee superjännää, ja sitten kun superjännä tulee, todetaan, että tämä on sanoinkuvaamatonta – kuvitelkaa siis itse, turha tuhlata asiaan enempää paperia tai painomustetta.

Nathan (Nicolas Cage) on perinyt pittoreskin maatilan isältään ja asettunut taloksi yhdessä perheensä kanssa. Hän vaalii unelmaa edes osittaisesta omavaraisuudesta – tallirakennuksessa elelee joukko alpakoita, ja pihalla kukoistavat tomaattiköynnökset. Kaukana sivistyksestä Arkhamin länsipuolella sijaitseva talo on Nathanille ja hänen Theresa-vaimolleen rauhallinen ja kukkea paratiisi – siis paras mahdollinen ympäristö syövästä toipuvalle Theresalle. Perheen teinit eli goottityttö Lavinia ja hiisailun makuun päässyt Benny eivät ole etäiseen maatilaan yhtä ihastuneita. Kuopus Jack näyttää viihtyvän hyvin. (Jackin näyttelijä Julian Hilliard näyttää muuten niin tutulta siksi, että hän näytteli myös The Haunting of the Hill Housessa. Nyt te tiedätte, eikä asiaa tarvitse pähkiä koko leffan ajan, kuten minä tein.)

Nathan on tuonut syövästä toipuvan Theresen luonnon helmaan.

Kun perhe eräänä iltana vetäytyy yöpuulle, tapahtuu jotain outoa. Pahaenteinen loiste leviää Gardnerien tontille, ja pian pihaan iskeytyy aavemaisen jyrinän saattelemana meteoriittia muistuttava möykky. Kaupugista käydään ihmettelemässä omituista valoa hohkaavaa, kalmanlemuista möykkyä. Kukaan ei silti osaa selittää, mikä möykky on ja mitä sille pitäisi tehdä.

Sen jälkeen Gardnerien perheessä alkaa tapahtua. Aivan kuin pihalle sinkoutunut möykky – tai väri, kuten Gardnerit sitä kutsuvat – olisi tunkeutunut Gardnerien taloa ympäröivään maahan ja aikoisi seuraavaksi tunkeutua heidän kotiinsa.

Väri saa tutun maiseman vääristymään.

Color Out of Space ei ole tarinana erityisen kiinnostava – kuten Lovecraftin teokset tai niihin pohjautuvat adaptaatiot yleensäkään. Kiehtovaa siinä on ennen kaikkea maailmankuva, joka tarinan takaa avautuu. Ympäri Gardnerien puutarhaa levittäytyvä väri on lumoavan kaunis. Silti se on ainakin omasta maallisesta näkökulmastamme katsottuna tappavan vaarallinen.

Tulla osaksi väriä, värin täyttämäksi, on yhtä kuin tyhjentyä itsestään. Useimmat Lovecraftin teokset kietoutuvat juuri tyhjyyden konseptin ympärille. Kauhu ei synny siitä, että jokin pahantahtoinen olisi iskenyt meihin silmänsä. Ei – se syntyy siitä, että arkisen todellisuutemme takana ammottaa valtava, musta tyhjiö, jonka kurimukseen joutuminen tarkoittaa kaiken meille tutun unohtamista. Ja mikä pahinta, meidät erottaa tuosta tyhjiöstä vain pieni, hauras raja.

Jack kohtaa selittämättömän, kun väri iskeytyy etupihalle.

Color Out of Spacessa on kyse tästä samasta tyhjiöstä. Väri ei ole pahantahtoinen, se ei tahdo satuttaa meitä. Se tahtoo vain sulauttaa meidät osaksi itseään – ja se onnistuu tässä hämmästyttävän helposti, koska me tunnemme vetoa siihen.  Väri täyttää puutarhan hehkuvilla sävyillä, joiden kauneus saa mielen väreilemään. Kun värille päättää antautua, ei kyse ole kauhistuttavasta, vaan kauniista, lämpimästä kokemuksesta.

Lopulta onkin paikallaan kysyä, mikä erottaa värin jumaluudesta. En näin äkkiseltään keksi vastausta.

Väri nostaa hymyn Lavinian huulille.

Color Out of Space on ennen kaikkea esteettinen kokemus. Se käyttää katsojan viekoitteluun etäännyttäviä keinoja, kuten glitchiä ja kuvan vääristämistä, ja sen värit hehkuvat enkelimäisissä sävyissä, jotka tuovat mieleen 80-luvun meditaatiomusiikkia sisältävien C-kasettien kauniit kannet. Colin Stetsonin tekemä kokeellinen alkuperäismusiikki ottaa vaikutteita ambientista ja dronesta. Vasta jälkikäteen hoksasin, että Stetson on tehnyt musiikit myös Hereditaryyn.

Hauska yksityiskohta elokuvassa on se, että parin suomalaisen bändin logot ovat päätyneet kotistamaan Lavinian paitoja ja huoneen seiniä. Rituaaliambient- ja deathrock-bändien suosima estetiikka sopiikin hyvin teini-ikäisen goottiwiccan sielunmaiseman peileiksi. Kaipa täytyy iloita aina, kun näin laajasti levitetyssä elokuvassa vilahtelee suomalaisia nimiä – oli asiayhteys mikä tahansa.

*****

Last Days (2005) arvostelu – Life fading out

Last Days (2005)
Last Days (2005)

Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****

Joker (2019) arvostelu – Hirviön synty

Joker (2019)

Joker (2019) on elokuva, joka kääntää koko Batman-franchisen päälaelleen. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) työskentelee esiintyviä taiteilijoita välittävän agentuurin klovnina ja yrittää elättää pienellä palkallaan itseään ja sairasta Penny-äitiään (Frances Conroy). Arthurilla on vaiva, joka tekee ihmisten keskellä olemisesta hänelle vaikeaa: kun hän hermostuu, ahdistuu tai säikähtää, hän alkaa nauraa pakonomaisesti. Arthur vältteleekin ihmisiä ja elää hyvin eristäytynyttä elämää kahden äitinsä kanssa.

Arthur on jo lapsuudessaan saanut pelattavakseen huonot kortit. Elämä ei muutu siitä helpommaksi – häntä simputetaan, huijataan ja lyödään. Silti Arthur yrittää. Hänellä on unelma: hän tahtoo stand-up-koomikoksi. Ongelmana kuitenkin on – kuten Arthurin äiti rutikuivaan sävyyn toteaa – ettei Arthur ole hauska. Hän on yhä lähellä unelmansa toteutumista kuin reilusti ylipainoinen tyttö, joka haaveilee ballerinan urasta.

Arthur yrittää, kestää ja pinnistelee. Lopulta hänen identiteettinsä alkaa järkkyä ja särkyä. Jäljelle jää tyhjä taulu, jonka pinnalle Arthur voi luoda itsensä uudelleen. Pintaan ei ilmestykään Arthurin omakuvaa, vaan uusi, värikkäämpi ja ilkeämpi hahmo.

Jokeri on syntynyt.

Arthur haluaa tuoda ihmisille iloa, mutta joutuu itse ottamaan turpaansa kerta toisensa jälkeen.

Jokerin alkupuolella Arthur käy purkamassa sydäntään sosiaalityöntekijälle. Juuri näissä kohtaamisissa Arthurin sisäinen elämä paljastuu kaikessa ankeudessaan. Kun sosiaalityöntekijä kyselee kuulumisia, alkaa Arthur avautua:

You just ask the same questions every week. ”How’s your job? Are you having any negative thoughts?” All I have are negative thoughts.

”All I have are negative thoughts.”

Tuskin olen kamalasti väärässä, jos oletan, että suunnilleen näin melkein jokainen masennuksesta kärsivä haluaisi lääkärilleen sanoa. Jo kysymyksenasettelun ja vastauksen välinen epätasapaino kertoo, kuinka eri maailmoissa parantaja ja parannettava elävät. Miten tästä pitäisi sitten jatkaa, kun aivoissa huutaa jatkuvasti moittiva ja musertava ääni? Miten tästä pitäisi nousta jaloilleen? Kuinka tulla näkyväksi, kun koko maailma ummistaa itsepäisesti silmänsä?

Arthur on niin rikki, että pelkkä ajatuskin hänen korjaamisestaan tuntuu – no, suorastaan naurettavalta.

Arthurin nauru tekee kipeää.

Juuri kouristuksenomainen ja tuskansekainen nauru on Fleckin tunnusomaisin piirre. Hänen äitinsä on kehottanut pienestä pitäen poikaansa hymyilemään ja olemaan iloinen. Nuori Fleck ottaa kehotuksen juuri niin tosissaani kuin lapsi vain vanhempansa kehotuksen voi: kivuliaimpina hetkinään hän hymyilee ja lopulta nauraa. Nauru kääntyy itseään vastaan – siitä tulee kivun merkki.

Joker tuo mieleen Victor Hugon hämmästyttävän syvästi unohdetun L’Homme qui rit -romaanin ja sen pohjalta tehdyn Nauruihminen-filmatisoinnin (A Man who Laughs, 1928). Tiettävästi Nauruihminen vaikutti tuntuvasti vuonna 1940 ensiesiintymisensä tehneen Jokerin syntyyn. Nauruihminen kertoo nuoresta miehestä, jonka kasvot on silvottu siten, että hän näyttää nauravan jatkuvasti. Tosiasiassa hän on syvästi traumatisoitunut kokemansa pahoinpitelyn ja laiminlyönnin seurauksena. Glasgow-hymy hänen kasvoillaan on groteski merkki kärsimyksestä.

Arthurin pellemaski muistuttaa Glasgow-hymyä.

Mainittakoon samalla myös, että Joker muistuttaa paikoin Ichi the Killer -elokuvan Kakiharasta, jonka pukeutumistyyli ja kasvoihin leikattu hymy muistuttavat Jokeria hämmästyttävän paljon. Myös Kakiharan hahmo on syntyisin sarjakuvasta. Erojakin on: Arthur pakenee konflikteja ja ahdistuu kohdatessaan väkivaltaa – Kakihara suorastaan etsiytyy vaikeisiin tilanteisiin ja nauttii väkivallasta ja kivusta. Molemmille on kuitenkin ominaista se, että tuska ja nauru sekoittuvat toisiinsa. (Muistaako Ichi the Killeriä enää kukaan? Se oli niin kova juttu joskus 2000-luvun alussa.)

Joaquin Phoenix on Jokerin/Arthur Fleckin roolissa upea. Kuka yllättyi? Mestarin, Herin ja Walk the Linen jälkeen tuskin kukaan. Phoenix laihdutti roolia varten verrattain nopeasti yli 20 kiloa. Hänen kehonsa on elokuvassa niin luiseva ja outo, että toisinaan mietin, onko jälkituotannossa käytetty CGI-apuja. Hänen rintakehänsä näyttää suorastaan epämuodostuneelta – kuin valtavalta pajukopalta. Phoenix tuo roolihahmonsa rumuuden, herkkyyden ja pahuuden pintaan hämmentävän elävästi.

Tyhjään tauluun ilmestyvät Jokerin kasvot.

Olemme tottuneet näkemään Bruce Waynen orporessukkana, joka kasvaa lopulta vanhempiensa kuoleman kostavaksi ja rikollisia niittaavaksi heerokseksi. Joker paljastaa kolikon toisen puolen ja kuvaakin Thomas Waynen (eli Bruce Waynen isän) upporikkaana kusipäänä ja roistokapitalistina. – Wayne kuvataan niinkin ”mulkkuna” ja retorisesti taitamattomana  hahmona, ettei hahmo ole enää täysin uskottava. Politiikassa todennäköisesti toimii henkilöitä, jotka ajattelevat Waynen tavoin – ja jotka onnistuvat nousemaan valtaan keskiluokan ja jopa köyhemmän kansanosan äänillä, koska he ajattelevat ennen kuin puhuvat. Waynen kusipäisyys on liian julkista.

Olen kuullut väitteitä, joiden mukaan Joker ihannoi väkivaltaa (ehkä jopa kannustaa siihen?) ja mielisairauksia. En ymmärrä, mistä tällaiset kommentit tulevat.

Arthur luo nahkaansa.

Tai siis ymmärränhän mä: on kiva itkeä julkisesti aina, kun elokuvantekijä yrittää ymmärtää maailmaa ympärillään sen sijaan, että paukuttelisi vain menemään DC Cinematic Universe -hengessä.

Pum pum! Kräts, pa-dam!

Joker yksinkertaisesti pyrkii kuvaamaan, kuinka jo lapsena rikkoutunut, periaatteessa hyväntahtoinen ihminen kohtaa päivä toisensa jälkeen laiminlyöntiä, torjuntaa ja menetyksiä. Hän on maailmalle näkymätön – kuten Muumi-tarinoiden Ninni. Hänen todellisuudentajunsa järkkyy, ja hän alkaa vahingoittaa muita. Pohjimmiltaaan Jokerin tarina onkin tarina kouluampujista ja muista joukkomurhaajista. Hänen kohtaloaan ei esitetä hohdokkaana. Hän ei ole sankari. Hän on surullinen, traaginen hahmo.

Penny-äiti on yksi Arthurin harvoista sosiaalisista kontakteista.

Jotkut ovat osoittaneet huolensa siitä, että Joker kannustaa ihmisiä väkivaltaan. En usko tähän tai pelien ja elokuvien raaistavaan vaikutukseen ylipäätään. Elokuvat eivät tee yksinäisistä nuorista miehistä väkivaltaisia – maailma tekee. Lisäksi on hyvä kysyä, mikä tekee Jokerin väkivallasta pahempaa kuin DC:n, Marvelin, Stallonen tai Lundgrenin elokuvien väkivallasta. Tiedänhän minä vastauksen itsekin: Jokerin väkivalta – se vähä, mitä elokuvassa näemme – on luonteeltaan ahdistavaa. Se järkyttää ja inhottaa. DC:n ja Stallonen väkivalta on kuin tanssia – näyttävää ja taiten organisoitua. Siitä ei tule kenellekään paha mieli.

Jokerista tulee.

*****