Tuca and Bertie (2019) arvostelu

Tuca and Bertie (2019)

Tuca and Bertie (2019) on hulvaton animaatiokomedia kahdesta kolmekymppisestä naisesta, jotka ovat parhaita kavereita huolimatta persooniensa eroista. Räävitön ja kovaääninen Tuca painaa kaasua silloin, kun ehkä olisi parasta hiljentää, eikä huoli turhia huomisesta. Vaatimaton ja huolehtivainen Bertie puolestaan pelaa varman päälle ja ahdistuu, kun joku katsoo.

Tuca on tukaani ja Bertie on laulurastas. Kaikki muutkin sarjan hahmot ovat ihmismäisiä lintuja, koiria, kasveja, liskoja, hyönteisiä tai muita olentoja, jotka eivät omassa todellisuudessamme puhu tai osallistu muutoin aktiivisesti järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan. Mukaan mahtuu jopa puhuva kakku, kiukutteleva arkistokaappi ja tissi, joka lähtee yksin baariin.

Tuca and Bertien ensimmäisessä jaksossa pitkäaikaiset kämppikset jakavat tavaransa: Tuca siirtyy Bertien luota yläkerran yksiöön, koska Bertie tahtoo jatkossa asua yhdessä poikaystävänsä Specklen (lintu hänkin) kanssa. Asetelma on suoraan tosielämästä. Juuri kolmenkymmenen tietämillä moni alkaa rakentaa perhettä tai syventyy työuraansa niin vahvasti, että kavereille ei jää aikaa. Ystävyyssuhteet uhkaavat kuihtua. Tucalla ja Bertiellä on omat vaikeutensa, mutta heidän siteensä kestää ainakin ensimmäisen tuotantokauden koettelemukset.

Tuca lainaa Bertieltä sokeria, koska niin naapurit tekevät.

Sekä ihmismäiset eläimet että sarjan visuaalinen ilme muistuttavat Bojack Horsemanista, jonka tuottaja Lisa Hanawalt on Tuca and Bertie -sarjan takana. Yhteistä sarjoilla on myös ahdistavien ja vakavien aiheiden käsittely huumorin keinoin. Rikkinäisen lapsuuden eläneellä Tucalla on taipumusta viinanhuuruisiin ylilyönteihin, eikä hän sopeudu työelämään lainkaan. Rahaa tulee rikkaalta Tallulah-tädiltä, joka tahtoo vastineeksi shekeilleen moittia ja alistaa Tucaa tunteakseen olonsa paremmaksi. Bertie joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi useammassa eri yhteydessä, ja hänen suhteensa Speckleen on nuoruudessa läpikäytyjen traumojen vuoksi vaikea. Hän on uskomattoman taitava, mutta heikon itsetuntonsa vuoksi ei osaa vaatia itselleen hänelle kuuluvaa asemaa.

Elämän kuhmuja kuvataan tällä kertaa nimenomaan naisten näkökulmasta. Se on Tuca and Bertien vahvuus.

Bertien työkaveri Dirk on mulkku.

Lempijaksoni on tuotantokauden toinen jakso, The Promotion. Jos pohdit, onko Tuca and Bertie juuri sinulle sopiva sarja, katso vähintään kaksi ensimmäistä jaksoa – ensimmäinen jakso on hapuileva, mutta toisessa mennään jo asiaan. Jaksossa Bertien työkaveri Dirk lausuu outoja kommentteja Bertien vartalosta ja vihjailee, että Bertie on pukeutunut ”seksikkäästi” (o_O) miellyttääkseen esimiestään. Ensin Bertie hämmentyy, sitten kiusaantuu.

Kun Bertie menee puhumaan asiasta HR-osastolle, HR-päällikkö kieltäytyy ojentamasta Dirkiä ja sen sijaan hyssyttelee asiaa:

[Dirk] on söötti. Onnentyttö! Hän varmaan tarkoitti kehua. Älä levittele tätä – yhtiön maine voi mennä.

Bertie tuupataan HR-päällikön huoneesta ulos kädessään esite, jossa annetaan ohjeita siihen, kuinka ”flirttailla vastuullisesti” ja iskeä mies työpaikalla.

🤮

Kun HR-päälliköltä ei heru ymmärrystä, päättää Bertie ottaa kokemansa ahdistelun avoimesti puheeksi työpaikalla. Silloin käy ilmi, että moni muukin nainen on kokenut työpaikalla samaa. HR-osaston hyssyttelevä asenne on siis johtanut siihen, että rääväsuu, jonka puheet aiheuttavat ahdistusta ja ei-toivottua itsetietoisuutta monissa työpaikan naisissa, saa rellestää miten tykkää.

”Let’s not get into a mob mentality here”, on Dirkin kommentti hänelle esitettyihin syytöksiin. Perusvastaus. Asiallinen keskustelu oikeista ongelmista on helppo tukahduttaa vetoamalla ”joukkohysteriaan” ja ”julkisiin lynkkauksiin”.

Bertien tissi saa tarpeekseen Dirkin tuhmista puheista ja lähtee kesken päivän bariin.

Valitettavasti työelämästä löytyy vieläkin niitä, joille tärkeintä on se, että ”yhtiön maine ei mene”. Bertien kokemus on realismia.

Tämäntyyppiset asiat ovat toisinaan miehille vaikeita, melkein mahdottomia ymmärtää.

Tuca and Bertielle on ominaista nimenomaan #metoon jälkeinen tapa nostaa kipeitä aiheita puheeksi.  Sarja tekee sen kiihkottomasti, mutta jämäkästi.

Aivan jokainen nainen löytää Tuca and Bertiestä valtavasti samastumiskohtia. Moni saattaa löytää siitä myös itsensä: Sarjaa katsoessani pohdin lähes jatkuvasti, kumpaa päähahmoista muistutan itse enemmän. Toisaalta pyrin Bertien tavoin olemaan tekemättä itsestäni turhaa numeroa ja aliarvioin jatkuvasti osaamistani. Toisaalta olen Tucan tavoin kovaääninen ja – kuten sarjan showrunner Lisa Hanawalt asian varmasti ilmaisisi – ”gross and disgusting”. Kallistun lopulta sille kannalle, että olen enemmän Tuca kuin Bertie.

Tuca elää rikkaan Tallulah-tätinsä rahoilla.

Niin, puhutaanpa hetki Lisa Hanawaltista. Tai annetaan hänen pikemminkin puhua itse. Hanawalt osallistui taannoin Netflixin showrunnereiden all-female-paneeliin. Put a ”She” in Call Sheet -paneeli on katsottavissa Youtubessa – suosittelen sitä lämpimästi. Hän nostaa paneelissa konkreettisesti esille sen, kuinka nainen yhä on viihdemaailmassa ”se toinen sukupuoli”, poikkeama normista:

I was trying to think of examples I’ve seen in adult animation where I see myself in another character and they’re so rare.

You know, just as an example, on BoJack [Horseman], I noticed all the background gags that you see in between scenes, just little background things, but they were all with male characters.

And I raised the issue, I, you know, put up a speed bump and everyone was mad at me for a few days ’cause I was like, ”Why are they all men?” Women are funny and gross, too.

There was a gag where, like, a car rushes by and a dog’s tongue whooshes and licks the lady next to her. And I wanted them both to be women and everyone was like, ”Well, why? That’ll complicate things. If it’s two women, people will wonder why they’re both women. And if it’s a man and a woman, it’ll be sexual. And, like, you have to draw the boobs on the character and that complicates it, too, ’cause people will be looking at her boobs.”

And I was like, ”This is ridiculous.” Women are gross, women are funny, like, we need to represent that.

Juuri tämän vuoksi Tuca and Bertie on tärkeä sarja. Juuri tähän kiteytyy sen vetovoima. Sen käsittelemät tilanteet, teemat ja ongelmat koskettavat ensisijaisesti naisia, joiden kokemusten ei pitäisi olla toiseutta – joiden kokemusten pitäisi olla osa normia.

Ja se saattaa olla myös sarjan sudenkuoppa.

En nimittäin halua, että vain naiset katsovat Tuca and Bertietä. Toivon, että ihmiset sukupuolestaan riippumatta kiinnostuvat sarjasta. Kaikkien ei tarvitse pitää siitä – todennäköisesti monet vihaavat sarjaa, koska se on suorapuheinen, kulmikas, outo ja toisinaan ällöttävä.

Speckle ja Bertie etsivät seksielämäänsä piristystä pornosta.

Pääasia kuitenkin on, että myös he katsovat sarjaa. Lisa Hanawalt on samaa mieltä – hän toivoo, että ne, jotka eivät sarjasta pidä,  voisivat ”vihakatsoa” (hate watch) sitä.

Tuca and Bertien Tomatometer-lukema Rotten Tomatoesissa on tämän jutun kirjoitushetkellä täydet 100 prosenttia.

Tästä huolimatta sarjan levittäjä Netflix ilmoitti huhtikuun lopussa, ettei se tilaa uusia tuotantokausia Tuca and Bertiestä. Buu! Uskon, että osittain tämä johtuu siitä, ettei Netflix itse onnistunut suosittelemaan sarjaa oikeille katsojaryhmille. Itsekin olin vähällä skipata sarjan, mutta taikasanat ”from the creators of Bojack Horseman” saivat mieleni muuttumaan.

Hanawalt on kuulemma toiveikas sen suhteen, että sarjalle löytyisi uusi koti jostakin toisesta levityskanavasta. Nähtäväksi jää, kuinka käy.

*****

Midsommar – Loputon yö (2019) arvostelu

Midsommar arvostelu
Midsommar (2019)

Midsommar (2019) on folk horror -elokuva amerikkalaisopiskelijoista, jotka matkustavat Ruotsiin osallistuakseen syrjäisessä Hårgan kyläyhteisössä keskikesän juhlaan. Elokuvan virta kulkee kauhuelokuvan traditioita vastaan: siinä missä perinteiset kauhuelokuvat yleensä alkavat iloisissa ja huolettomissa tunnelmissa ja päättyvät ahdistukseen ja kauhuun, vaihtavat Midsommarissa ahdistus ja ilo paikkaa.

Dani (upea Florence Pugh) on tukehtua yksinäisyyteensä. Hänen maanisdepressiivinen siskonsa ei vastaa viesteihin eivätkä vanhemmat puhelimeen. Poikaystävä Christian (Jack Reynor) sentään suostuu puhumaan hänen kanssaan, joskin vastahakoisesti. Mieluummin Christian viettäisi aikaa kavereidensa kanssa – kavereiden, joiden mielestä hänen olisi jo korkea aika jättää takertuva ja epätoivoinen Dani.

Sitten selviää, mistä Danin siskon ja vanhempien radiohiljaisuus johtuu. Maailma rusentuu hetkessä. Jos yksinäisyys oli aiemmin painaa Danin murskaksi, nyt sen tekee menetyksen tuska. Christian ei osaa lohduttaa, vaan suunnittelee kavereidensa kanssa matkaa Hårgaan, ystävänsä Pellen kotikylään.

Puolivahingossa surutyön keskellä rämpivä Dani kutsutaan mukaan Ruotsiin – ja sitten mennäänkin jo.

Menee hetki, ennen kuin Dani asettuu osaksi Hårgan yhteisöä.

Hårgassa kaikki on toisin. Aurinko ei laske, yö ei tule. Vain muutaman kymmenen asukkaan kylä toivottaa vieraat ylitsevuotavan lämpimästi tervetulleiksi ja majoittaa heidät suureen yhteismajoitustaloon. Talon sisäseinät on koristettu yksityiskohtaisin maalauksin, joissa kuvataan Hårgan rikasta seremoniaperinnettä. Pian amerikkalaiset pääsevät tutustumaan perinteisiin omakohtaisesti.

Tiedättekö – olen huomannut erään asian. Ehkä joku muutkin on pannut tämän merkille: aina, kun länsimaalaiset suuntaavat elokuvissa eristyneeseen, pakanallisten uskomusten dominoimaan yhteisöön, käy jotenkin huonosti. Siis ihan aina. The Wicker Man, Apostle, Ritual, tavallaan myös Cannibal Holocaust ja Green Inferno. Jännä juttu. Miksei me länkkärit osata tehdä kivoja, aurinkoisia ja rakkaudellisia elokuvia pakanakulteista? Miksi aina pitää olla ihmisuhreja, kannibalismia tai raiskauksia? Ovatko meidän käsityksemme pakanauskonnoista oikeasti näin yksipuolisia?

Hårgan pakanapapitar julistaa juhannuksen juhlallisuudet alkaneiksi.

Myöskään Midsommar ei ole pelkkiä kukkia ja piirileikkiä. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvän mielen elokuva, jossa pakanat kuvataan oikeastaan varsin positiivisessa valossa. Heidän vuosisataiset, julmat ja väkivaltaiset rituaalinsa saattavat vähän hirvittää, mutta noin muuten ovat mukavaa porukkaa.

Hårgaan saapuvat amerikkalaisvieraat ovat Dania lukuun ottamatta kaikki antropologian opiskelijoita. He näkevät Hårgan samalla tavalla kuin laborantti näkee bakteerit petrimaljassa: tutkimuksen ja tarkastelun kohteina. He tarkastelevat kyläläisiä hyväntahtoisesti, turvallisen etäisyyden päästä – omilla ehdoillaan. – Jos länsimaalaiset elokuvat välittävät negatiivisesti sävyttynyttä kuvaa pakanoista, samaa voi sanoa myös elokuvien antropologikuvauksista.

Dani tempautuu mukaan pakanarituaaleihin.

Dani on toista maata. Alkukankeuksien jälkeen hän heittäytyy juhlimaan kylän asukkaiden kanssa. Hän saavuttaa käännekohdan osallistuessaan perinteiseen tanssikilpailuun muiden kylän tyttöjen kanssa. Kesken tanssin hän huomaa ymmärtävänsä ympärillään tanssivia ruotsalaistyttöjä ja voivansa puhua heille. Yhteisön voima on Hårgassa niin vahva, että ihmisten tietoisuudet ja elämykset suorastaan sulavat yhteen. He jakavat keskenään kaiken: ilon, ahdistuksen, kiihkon, jopa kiiman.

Lopulta juuri Hårgan yhteisöllisyys pelastaa Danin. Kotonaan hän oli yksin, hiljaisuuden ympäröimä ja poikaystävänsä hyljeksimä. Hårgassa häntä tuetaan jokaisessa käänteessä. Pakanayhteisö kyllä ruhjoo ja traumatisoi häntä, mutta sen jälkeen tuudittaa hänet levolliseen, aurinkoiseen uneen.

Midsommar on täynnä hedelmällisyyteen liittyvää symboliikkaa.

Elokuvan tekijät – ennen kaikkea käsikirjoittajat ja puvustajat – ovat selvästi perehtyneet pohjoismaisiin pakanauskontoihin ja riimukirjoitukseen. Riimuihin syventynyt katsoja varmaankin saisi paljon elokuvan estettiikasta irti (itse en tunne riimukirjaimistoa niin hyvin, että voisin ottaa asiaan tässä sen kummemmin kantaa). Elokuvan tanssikohtaus on saanut vaikutteita niin sanotusta Hårgadansenista, jossa nuoret kokoontuvat tanssimaan uupumukseen asti juhannusiltana. Myös ättestupa eli sukujyrkkämä ja ätteklubba eli sukunuija vilahtavat elokuvassa – nykytiedon mukaan nämä ovat kuitenkin pelkkiä myyttejä. Oli sukujyrkkämä pelkkää legendaa tai tiukkaa historiallista faktaa, se havainnollistaa hyvin yhteisöllisyyden negatiivisia puolia.

Hårgassa aurinko ei laske.

Elokuvan ohjaaja Ari Aster on ohjannut Midsommaria ennen vain yhden kokoillan elokuvan eli Hereditaryn. Vaikka Asterin tuotanto featureohjaajana on toistaiseksi lyhyt, on hänen elokuvissaan jo havaittavissa selkeitä toistuvia elementtejä.

Aster on hyvin kiinnostunut perheistä. Elokuvissa toistuu tietty itselle rakkaiden ja jopa omaan perheeseen liittyvien asioiden uhraaminen. Myös ambivalentit loput alkavat muodostua Asterin tavaramerkeiksi. Lisäksi representaatio kiinnostaa Asteria: hän asettaa usein fiktion maailman eräänlaisen miniversion kertomastaan tarinasta. Hereditaryn nukketalot kuvasivat päähenkilöiden tarinaa pienoiskoossa, Midsommarissa puolestaan pakanakylän komeat seinämaalaukset sekä Christianin ja Danin kotien seinille ripustetut teokset vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Myös Midsommarin kameran liikkeet tuovat paikoin mieleen Hereditaryn: toisinaan kamera lävistää seinät ja katon, aivan kuin ne puuttuisivat – kuin nukkekodissa.

Midsommar on hehkuva, kirkas, kaunis ja outo elokuva. Siitä tulee samaan aikaan sekä hyvä että paha mieli. Yksinkertaisten, selkeän ja valmiiksi pureksitun viihde-elokuvan ystäville en sitä suosittele, kaikille muille kyllä.

*****

The House That Jack Built (2018) arvostelu

The House That Jack Built (2018)

The House That Jack Built (2018) on elokuva Jack-nimisestä sarjamurhaajasta. Se kuvaa, kuinka Jack (Matt Dillon) kertoo elämästään Verge-nimiselle miehelle (Bruno Ganz).

Jack jakaa tarinansa viiteen ”tapaukseen” (incident), joista kukin keskittyy kuvaamaan Jackin tekemää murhaa. Hän kertoo tarinansa Vergelle miesten yhteisellä matkalla kohti Helvetin seitsemättä piiriä. Se on väkivaltaisten sielujen loppusijoituspaikka, ja siellä Jack on tuomittu viettämään oman ikuisuutensa. (Elokuvan viittaukset Danten Jumalaiseen näytelmään ovat jokseenkin räikeitä.)

Ensimmäinen tapaus kuvaa Jackin kohtaamista vaalean naisen (Uma Thurman) kanssa. Nainen on joutunut renkaanvaihtohommiin syrjäisellä tiellä, mutta hänen tunkkinsa on rikki. Hän pyytää Jackilta kyytiä korjauspajalle ja saa matkan aikana Jackin puheillaan niin raivoihinsa, että Jack mätkäisee häntä tunkilla naamaan.

Uma Thurman saa pian tunkista naamaan.

Tunkki on muuten englanniksi jack. Jo elokuvan alussa näemme siis rikkinäisen jack-tunkin, jota käytetään murha-aseena – mainio metafora Jackin persoonalle. Tunkki ei kelpaa siihen, mitä varten se on alun alkaen valmistettu – sen sijaan ihmisten tappamiseen se kyllä sopii, rikkinäisenäkin. Sama pätee Jackin hahmoon: hän on talojen rakennukseen erikoistunut insinööri, joka ei saa itselleen taloa rakennettua sitten millään. Sen sijaan ihmisten murhaamisessa hän on hyvä ja tuottelias.

Länsimaisessa taiteessa talo nähdään tyypillisesti minuuden symbolina. Jackilla on vaikeuksia rakentaa omaa minuuttaan – hän suunnittelee, aloittaa rakennustyöt ja epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun Verge viimein ilmestyy kuvioihin, hän muistuttaa Jackia tämän rakennusprojektista, jolloin Jack ottaa työn viimein asiakseen ja kyhää talon niistä materiaaleista, joita saatavilla on. Kun talo on valmis, Verge tuumaa: ”Your house is a fine little house, Jack. It’s absolutely usable.” Hän puhuu kuin isä lapselle, joka on kyhännyt risuista pienen majan – ja sellaiseen Jackin taloa voi kaikin mokomin verrata. Jack luulee olevansa suuri insinööri, arkkitehti, taiteilija – mutta hänen mestariteoksensa on lopulta vain säälittävä, ylijäämämateriaaleista kasattu kyhäelmä.

Jackin itsetunnossa ei ole kehumista.

The House That Jack Built muistuttaa huomattavasti saman ohjaajan Nymphomaniac-elokuvia. Molemmissa elokuvissa päähenkilö tunnustaa elämänsä tekoja itseään viisaammalle ja iäkkäämmälle hahmolle. Keskeinen käsittelyn aihe on päähenkilöä riivaava pakkomielle ja yritys päästä irti omasta tyhjyyden ja tuskan kokemuksesta tekemällä jotakin poikkeuksellista. Nymphomaniacin päähenkilö Joe täytti sisäistä tyhjyyttään seksillä, The House That Jack Built puolestaan murhilla.

Joku minua viisaampi, ehkä muinainen roomalainen, on sanonut, että kaikki tarinat tähtäävät joko elämän päättymiseen tai sen jatkumiseen – siis kuolemaan tai seksiin. Nymphomaniacissa seksiä riitti yllin kyllin, mutta The House That Jack Built -elokuvassa se loistaa poissaolollaan.

Amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin liittyy vahvasti ajatus nekrofiliasta tai murhaa edeltävästä seksuaalirikoksesta. Uskon, että medialla ja viihteellä on asiassa suuri merkitys: seksiä ja kuolemaa yhdistävät tarinat kiinnostavat ihmisiä, koska ne tarjoavat ihmisille erinomaiset mahdollisuudet käsitellä heidän suurimpia pelkojaan turvallisesti, kuivaharjoitellen. Niistä uutisoidaan parahultaisesti, kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia. Näin mielissämme syntyy harha siitä, että rikokset, joissa nämä asiat liittyvät toisiinsa, olisivat tyypillisiä tai yleisiä.

Jack arvostaa estetiikkaa.

Jack tekee ilahduttavan poikkeuksen fiktiivisten amerikkalaissarjamurhaajien kaanoniin. Hän ei ole kiinnostunut uhriensa raiskaamisesta – ei ennen eikä jälkeen heidän kuolemansa. Pidän tästä ratkaisusta: seksin sotkeminen kuvioon olisi tehnyt elokuvasta liian raskaan ja suttuisen.

Lisäksi Jackin välinpitämättömyys seksin suhteen korostaa elokuvan asema Nymphomaniacin vastinkappaleena. Nymphomaniacissa seksiä oli jo aivan tarpeeksi – nyt on aika unohtaa se ja keskittyä sen vastinpariin, kuolemaan. Tosiasiassa Nymphomaniac ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro seksistä eikä The House That Jack Built kerro kuolemasta tai murhasta. Nämä ovat vain pintatason teemoja. Molemmat elokuvat kertovat pikemminkin riippuvuudesta ja kivuliaista yrityksistä rakentaa omalle elämälle merkitys.

Von Trierin versio La Barque de Dantesta. ”Hei huomaatteko! Mä olen lukenut kirjoja ja selannut Wikipediasta tauluja!”

The House That Jack Builtin viittaukset muiden taiteilijoiden työhön ovat runsaslukuisia ja suorasukaisia: Dante, William Blake, Glenn Gould ja Bach, Vivaldi, David Bowie, Goethe, Bob Dylan, The Doors, Eugène Delacroix… Vergen hahmo on puolestaan on selvä viittaus Vergiliukseen. Myös ohjaajan omiin aiempiin elokuviin viitataan.

Osa viittauksista jää hämäriksi; niiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Mikä ihmeen idea oli esimerkiksi tehdä pastissi Delacroix’n La Barque de Dante -maalauksesta? Danten Jumalaiseen näytelmään liittyvät viittaukset ovat niin osoittelevia, että ihan ärsyttää. Aivan kuin ohjaaja olisi huutaisi: Hei huomaatteko! Minä luen kirjoja! Katsokaa, tässä on Vergilius ja tämä punaviittainen kaveri on vähän niinkuin Dante! Dantellakin oli punainen viitta, kai te nyt tajuatte!? Jaksoin lukea Infernon loppuun asti, huh että olen kova äijä! Ne, joille viittaukset menevät perille, tajuavat kyllä kupletin juonen vähemmälläkin ratakiskolla, ja ne, jotka eivät analogioita tunnista, eivät niitä tunnista, vaikka miten kiljuisi.

Jack pääsee kurkistamaan Elysionin kentille laskeutuessaan helvettiin.

The House That Jack Builtia on moitittu naisvihamieliseksi elokuvaksi. Katsoja, joka näkee tämän elokuvan naisvihamielisenä, ei varmasti koskaan aiemmin ole törmännyt epäluotettaviin kertojiin – tai jos onkin, on tuskin sellaista oppinut tunnistamaan.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta kerrataan kuitenkin: se, että joku elokuvan henkilöhahmoista sanoo jotakin, ei aina tarkoita, että elokuva kokonaisuudessaan pyrkisi välittämään samaa viestiä. Toisinaan viesti voi olla jopa päinvastainen.

Jack on väkivaltainen sovinisti. Juuri siksi The House That Jack Built ei ole naisvihamielinen elokuva.

Minä näen, että The House That Jack Built nimenomaan tekee pilkkaa naisvihamielisistä kommenteista. Katsotaanpa tarkemmin kohtausta, jossa Jack surmaa tyttöystäväkokelaansa. Ennen murhaa hän valittelee tytölle:

Why is it always the man’s fault? No matter where you go, it’s like you’re some sort of wandering guilty person without even having harmed a simple kitten. I actually get sad when I think about it. If one is so unfortunate as to have been born… male, then you’re also born guilty. Think of the injustice in that. Women are always the victims, right? And men, they’re always the criminals.

Miten kukaan voi olla niin yksinkertainen, että luulee tämän edustavan elokuvan tai elokuvantekijöiden käsitystä naisista ja miehistä? Koko repliikki on silkkaa parodiaa alt-rightin kollektiivisesta nyyhkytyksestä. Jack, joka tämän kommentin lausuu, on itseriittoinen, väkivaltainen ja säälittävä paska – se tehdään elokuvassa hyvin selväksi. Hän kyllä glorifioi itse itseään – sen sijaan elokuva ei glorifioi häntä, vaan kuvaa hänet juuri niin turhana ja epäonnistuneena ihmisenä kuin vain voi. Se, että alleviivatun epäsympaattisen hahmon suuhun laitetaan naisvihamielisiä kommentteja, ei ole naisvihamielistä.

Jack on lainannut Bob Dylanilta kortteja.

Moni on katsonut The House That Jack Builtia jonkinlaisena von Trierin omakuvana. Tällaiselle luennalle varmaankin löytyy kyllä perusteita, mutta itse en ole tällaisesta tulkinnasta kiinnostunut. Von Trier ei yksinkertaisesti ole mielestäni kovin jännittävä ihminen. The House That Jack Built on liian monitahoinen ja rönsyävä elokuva, jotta sen voisi kutistaa pelkäksi taitelijian omakuvaksi.

Itse asiassa minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä yleisön kannattaisi kiinnostua siitä, mitä taiteilija itsestään ajattelee. On vaikea keksiä puisevampaa elokuvan aihetta kuin ohjaajan oma taiteilijakuva. Maailma on paljon kiinnostavampi asia kuin taiteilijat itse, ja yleensä ne taiteilijat, joille oma napa on suurin taiteellisen inspiraation lähde, tekevät aika tylsää taidetta.

Jos näkisin The House That Jack Builtin pelkkänä von Trierin itsetutkiskeluna, antaisin sille yhden tähden.

Olen muuten kirjoittanut Nymphomaniaceista vuosia sitten Asema-blogiin. Vaikka itse sanonkin, tuo teksti on aika hyvä – kannattaa lukea.

*****

Hereditary – Pahan perintö (2018) arvostelu

Hereditary arvostelu
Hereditary – Pahan perintö (2018)

Hereditary – Pahan perintö (2018) on kauhuelokuva vanhemmuudesta ja veren mukana periytyvistä, henkilökohtaisista kirouksista. Päähenkilö Annie Graham on kahden teini-ikäisen lapsen äiti ja pienoismallitaiteilija. Grahamin perhe on nykyaikainen hyvä perhe: Annie ja hänen puolisonsa Steven tarjoavat lapsilleen kaiken, mitä nämä tarvitsevat. Elokuvan tarinan edetessä perhe ajautuu kuitenkin tilanteeseen, jossa vanhemmat eivät voi suojella lapsiaan.

Elokuva alkaa Annien Ellen-äidin hautajaisista. Annie kuvailee äitiään hautajaispuheessa itsepäiseksi ja vaikeaksi naiseksi – siis tavalla, jolla juuri kuolleesta ei missään nimessä tulisi puhua. De mortuis nil nisi bonum. Omituista kyllä, koko Annien perhe on helpottunut Ellenin poismenon johdosta – ainoastaan Annien varhaisteini-ikäinen tytär Charlie vaikuttaa surevan mumminsa kuolemaa.

Charlie suree mummivainaata. Annie lohduttaa.

Annie kuvailee vertaistukiryhmässä äitiään monipersoonallisuushäiriöiseksi ja isäänsä psykoottiseksi ja masentuneeksi. Hän kertoo, että hänen veljellään oli skitsofrenia. Sekä veli että isä olivat päätyneet jo nuorella iällä itsemurhaan. Annien perinnöllinen taakka ja taipumus mielen sairauksiin painaa kuin tonnin sementtisäkki.

Onko kyse siis mielisairauksista ja niiden perinnöllisyydestä kertovasta elokuvasta? Tarkoitetaanko ”pahan perinnöllä” vereen sekoittunutta taipumusta skitsofreniaan ja psykoosiin? Niin voisi luulla.

Annie käsittelee taiteessaan paljon omia ja perheensä kokemuksia. Hän on valinnut ilmaisukanavakseen pienoismalliveistokset – eräänlaiset tosielämän nukkekodit. Hereditaryn ensimmäisessä kohtauksessa kuvataan yhtä Annien pienoismalleista: kamera zoomaa nukkekodin huoneeseen, jossa nukkuu teini-ikäinen poika. Yhtäkkiä pienoismallihuoneen ovi avautuu ja sisään astuu Steven. Emme olekaan pienoismallissa, vaan oikeassa talossa, jossa asuu oikeita ihmisiä.

Yö kätkee syliinsä murtuneen perheen jäänteet.

Kuten nukkekodin ihmiset, myös Hereditaryn perhe elää oman todellisuutensa ulkopuolella asuvan, itseään suuremman voiman vallassa. Mikä surullisinta, he ovat itse autuaan tietämättömiä niistä suurista ja armottomista voimista, jotka määräävät heidän elämänsä suunnan. Tästä muistuttaa myös omituinen valoilmiö, joka välähtää siellä täällä elokuvan kohtauksissa – se tuo mieleen Annien käyttämän luupin, joka heijastaa kameraan valoa elokuvan trailerissa. Aivan kuin keskushahmojen toimintaa tarkkailisi joku tai jokin kaikkitietävä ja voimakas ”Master of Puppets”, joka pysyttelee visusti Annien, Stevenin ja heidän lastensa näkökentän ulkopuolella.

Paitsi että ei sittenkään – elokuvan suuri paha ei oikeastaan edes ole kaikkitietävä ja voimakas, vaan hämmentynyt, peloissaan ja eksyksissä. Mutta spoilereiden välttämiseksi ei siitä nyt sen enempää.

Hereditaryn painajaiskuvat ovat voimakkaita, mutta yksinkertaisia.

Toni Collette tekee todennäköisesti elämänsä parhaan roolityön Annie Grahamina. Milly Shapiro on hengästyttävän hyvä valinta lievästi jälkeenjääneen ja erikoisen Charlien rooliin. Myös Alex Wolff suoriutuu työstään Peterinä hyvin. Mietin pitkään, mistä Wolffin näytteljän naama on tuttu, kunnes annoin periksi Googlelle – tosiaan, tämä kaverihan näytteli My Friend Dahmerissa nuorta Derf Backderfia! Gabriel Byrne jää Stevenin roolissa hieman valuksi – sivuhahmoksi, joka ei saa tilaa hengittää ja kehttyä.

Hereditary on hirvittävän pelottava elokuva. Sen kauhu rakentuu pimeiden, unenomaisten kohtausten varaan. Maailman logiikka pettää, ja joudumme keskelle painajaista, jonka ei pitäisi ja joka ei saisi olla totta. Se ei kuitenkaan ole pelkästään hirvittävän pelottava elokuva – se on pohjimmiltaan draamaelokuva perheestä, äärimmäisestä petoksesta ja epäilyksestä, joka syntyy, kun omat lapset käyttäytyvät vähän liian oudosti.

*****