Last Days (2005) arvostelu – Life fading out

Last Days (2005)
Last Days (2005)

Last Days (2005) on kokeellinen draamaelokuva elämän ja kuoleman rajamailta. Elokuvan juuret ovat Kurt Cobainin viimeisissä elinpäivissä, joista ohjaaja Gus van Sant suunnitteli alun perin tekevänsä dokumentin. Tuotannon luonne kuitenkin muuttui, ja lopputuloksena syntyi selvästi fiktiivinen draamaelokuva. Last Days ei ole ”Cobain-leffa” saati ”Nirvana-leffa”. Pikemminkin se on elokuva hiljaisuudesta, ajatusten pysähtymisestä ja elämän hitaasta sammumisesta.

Last Days kertoo Blakesta eli nuoresta rock-muusikosta, joka hortoilee puoliunessa kohtauksesta toiseen ja juoksee karkuun heti, kun joku yrittää ottaa häneen kontaktia. Elokuvan alussa hän tarpoo läpi soisen metsän ja saapuu komealle kivilinnalle. Rapistuneessa linnassa majaa pitää joukko Blaken tuttavia, joita tämän menemiset ja tulemiset eivät näytä juuri liikuttavan. Linnan ovi käy, tuttuja ja vieraita kulkee kynnyksellä. Blake pysyttelee piilossa linnan sopukoissa, tupakoi ja lapioi suuhunsa riisimuroja ja juustomakaronia.

Blaken perään kysellään. Joku soittaa ja tiedustelee, onko Blake valmis kiertueelle, jonka päivämääriä buukataan paraikaa. Blake ei vastaa, vaan laskee kuulokkeen. Blackie-nimisen naisen palkkaama yksityisetsivä käy nuuskimassa linnaa ja lähtee tyhjin käsin. Levy-yhtiön nainen pääsee Blaken puheille asti, muttei saa kaapattua tähä mukaansa. Kamera yrittää vältellä Blaken kasvoja ja Blake kameraa.

”It’s better to burn out than fade away”, Cobain kirjoitti itsemurhaviestissään. Nämä jäähyväissanat kertovat paljon Cobainin elämästä: hän ei säästellyt itseään, vaan riuhtoi jokaisesta elämänsä hetkestä niin paljon kuin sai irti. Hänen elämänsä viimeisiä päivä se kuitenkaan tuskin kuvaa kovin hyvin. Addiktille tyypillinen tapa kuolla on vaporisoitua – ihminen on joka päivä hieman vähemmän oma itsensä, hieman enemmän tyhjä kuori. Juuri tätä itseyden hidasta sammumista Last Days kuvaa tavattoman hienosti ja vakuuttavasti. Päähenkilö on menettänyt käytännössä kokonaan kykynsä kommunikoida muiden ihmisten kanssa, ja kosketus maailmaan on päivä päivältä ohuempi.

Ainoa edes jossain määrin järkevä keskustelu, jonka Blake elokuvassa käy, perustuu valheelle. Kivilinnaan ilmaantuu keltaisten sivujen mainosmyyjä. Hän myy Blakelle ilmoituksen, jossa mainostetaan veturien osia valmistavan verstaan palveluita. Myyjää ei häiritse tai kummastuta se, että Blake on pukeutunut mustaan naisten mekkoon ja maihinnousukenkiin ja että hän meinaa jatkuvasti nukahtaa nojatuoliinsa. Vaikka Blake hädin tuskin hengittää, jatkaa muu maailma eloaan sen kummempaa välittämättä. Kaupat tehdään, ja mainosmyyjä poistuu brechtiläiseltä näyttämöltä tyytyväisenä.

Jotakin tästä juustoraastimen läpi hierotusta sielusta on silti jäljellä. Kun Blake saa käteensä akustisen kitaran, hän on hetken aikaa elossa. Blakea näyttelevä Michael Pitt tulkitsee kohtauksessa oman Death to Birth -kappaleensa. Kohtaus todistaa ohjaajan ja leikkaajan rytmitajusta: juuri elokuvan tässä vaiheessa me toivomme, että Blake lakkaa harhailemasta tyhjä katse silmissään – kaipaamme jotakin elävää, voimakasta ja terävää. Muutoin elokuva jäisi liian valjuksi.

Last Daysin suhde Cobainin hahmoon ja tarinaan on kiinnostava. Cobainin viimeisistä päivistä ei tiedetä paljoa – todennäköisesti hän kulutti ne harhaillen Seattlen katuja metsästystakkinsa isoon huppuun piiloutuneena herskaa rännitellen. Varmaa on se, että hän ei viettänyt niitä rapistuvassa, kylmässä kivilinnassa leikkien piiloa kavereidensa kanssa mekkoon pukeutuneena.

Miksi elokuvan tapahtumat sitten on sijoitettu suureen kivilinnaan? Asiaa voi kukin tulkita haluamallaan tavalla – minä tulkitsen sitä näin: kivilinna on Blake itse. Hänen imagonsa ja julkisivunsa ovat sekoilusta huolimatta vahvat. Hämmästyttävän moni pitää häntä toimintakykyisenä, ja siksi häneltä odotetaan uutta demoa, uutta levyä, uutta kiertuetta – sitä, tätä ja tuota. Sisus kuitenkin kuplii mätää. Talon maali halkeilee, kukat ovat kuihtuneet purkkeihinsa, lämmitys on katkaistu, tuuli kolisee ikkunoissa. Ovea ei vartioi kukaan, eikä sitä ole lukittu.

Blaken yhtäläisyydet Cobainiin ovat kuitenkin niin selvät, että ymmärrämme jo elokuvan alussa hänen olevan tuomittu. Hän kulkee jokaisella askeleella yhä lähemmäs kuolemaa. On myöhäistä vaihtaa suuntaa.  Ymmärrämme, että Blake on riippuvainen ja että hänen hengenvetonsa käyvät vähiin. Ilman kytköksiä Cobain hahmoon tätä kohtalonomaisuutta olisi elokuvaan ollut vaikea saada. Jos Blake olisi vain ”joku tyyppi”, olisi meidän vaikea tai jopa mahdoton ymmärtää hänen tilannettaan – sitä, miten millaisen tien hän on kulkenut, ja sitä, millainen polku hänellä on edessään.

Last Days ei kuitenkaan kerro Kurt Cobainista, vaan jostain suuremmasta ja universaalimmasta. Se on elokuva yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä luoda kanssa ihmisiin yhteyttä ja siitä, millainen ihmisestä tulee, kun hän ei ole enää ihminen.

Miksi Cobain onnistuukin kuolemansa jälkeen innostamaan elokuvantekijöitä tuottamaan näin hyviä elokuvia? Viittaan tällä tietenkin Montage of Heck -dokumenttin, sekin ehta viiden tähden elokuva. Menkää ja katsokaa molemmat. Last Days oli vielä pari kuukautta sitten nähtävissä HBO Nordicissa ja olettaisin, että on sitä edelleen.

*****

Joker (2019) arvostelu – Hirviön synty

Joker (2019)

Joker (2019) on elokuva, joka kääntää koko Batman-franchisen päälaelleen. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) työskentelee esiintyviä taiteilijoita välittävän agentuurin klovnina ja yrittää elättää pienellä palkallaan itseään ja sairasta Penny-äitiään (Frances Conroy). Arthurilla on vaiva, joka tekee ihmisten keskellä olemisesta hänelle vaikeaa: kun hän hermostuu, ahdistuu tai säikähtää, hän alkaa nauraa pakonomaisesti. Arthur vältteleekin ihmisiä ja elää hyvin eristäytynyttä elämää kahden äitinsä kanssa.

Arthur on jo lapsuudessaan saanut pelattavakseen huonot kortit. Elämä ei muutu siitä helpommaksi – häntä simputetaan, huijataan ja lyödään. Silti Arthur yrittää. Hänellä on unelma: hän tahtoo stand-up-koomikoksi. Ongelmana kuitenkin on – kuten Arthurin äiti rutikuivaan sävyyn toteaa – ettei Arthur ole hauska. Hän on yhä lähellä unelmansa toteutumista kuin reilusti ylipainoinen tyttö, joka haaveilee ballerinan urasta.

Arthur yrittää, kestää ja pinnistelee. Lopulta hänen identiteettinsä alkaa järkkyä ja särkyä. Jäljelle jää tyhjä taulu, jonka pinnalle Arthur voi luoda itsensä uudelleen. Pintaan ei ilmestykään Arthurin omakuvaa, vaan uusi, värikkäämpi ja ilkeämpi hahmo.

Jokeri on syntynyt.

Arthur haluaa tuoda ihmisille iloa, mutta joutuu itse ottamaan turpaansa kerta toisensa jälkeen.

Jokerin alkupuolella Arthur käy purkamassa sydäntään sosiaalityöntekijälle. Juuri näissä kohtaamisissa Arthurin sisäinen elämä paljastuu kaikessa ankeudessaan. Kun sosiaalityöntekijä kyselee kuulumisia, alkaa Arthur avautua:

You just ask the same questions every week. ”How’s your job? Are you having any negative thoughts?” All I have are negative thoughts.

”All I have are negative thoughts.”

Tuskin olen kamalasti väärässä, jos oletan, että suunnilleen näin melkein jokainen masennuksesta kärsivä haluaisi lääkärilleen sanoa. Jo kysymyksenasettelun ja vastauksen välinen epätasapaino kertoo, kuinka eri maailmoissa parantaja ja parannettava elävät. Miten tästä pitäisi sitten jatkaa, kun aivoissa huutaa jatkuvasti moittiva ja musertava ääni? Miten tästä pitäisi nousta jaloilleen? Kuinka tulla näkyväksi, kun koko maailma ummistaa itsepäisesti silmänsä?

Arthur on niin rikki, että pelkkä ajatuskin hänen korjaamisestaan tuntuu – no, suorastaan naurettavalta.

Arthurin nauru tekee kipeää.

Juuri kouristuksenomainen ja tuskansekainen nauru on Fleckin tunnusomaisin piirre. Hänen äitinsä on kehottanut pienestä pitäen poikaansa hymyilemään ja olemaan iloinen. Nuori Fleck ottaa kehotuksen juuri niin tosissaani kuin lapsi vain vanhempansa kehotuksen voi: kivuliaimpina hetkinään hän hymyilee ja lopulta nauraa. Nauru kääntyy itseään vastaan – siitä tulee kivun merkki.

Joker tuo mieleen Victor Hugon hämmästyttävän syvästi unohdetun L’Homme qui rit -romaanin ja sen pohjalta tehdyn Nauruihminen-filmatisoinnin (A Man who Laughs, 1928). Tiettävästi Nauruihminen vaikutti tuntuvasti vuonna 1940 ensiesiintymisensä tehneen Jokerin syntyyn. Nauruihminen kertoo nuoresta miehestä, jonka kasvot on silvottu siten, että hän näyttää nauravan jatkuvasti. Tosiasiassa hän on syvästi traumatisoitunut kokemansa pahoinpitelyn ja laiminlyönnin seurauksena. Glasgow-hymy hänen kasvoillaan on groteski merkki kärsimyksestä.

Arthurin pellemaski muistuttaa Glasgow-hymyä.

Mainittakoon samalla myös, että Joker muistuttaa paikoin Ichi the Killer -elokuvan Kakiharasta, jonka pukeutumistyyli ja kasvoihin leikattu hymy muistuttavat Jokeria hämmästyttävän paljon. Myös Kakiharan hahmo on syntyisin sarjakuvasta. Erojakin on: Arthur pakenee konflikteja ja ahdistuu kohdatessaan väkivaltaa – Kakihara suorastaan etsiytyy vaikeisiin tilanteisiin ja nauttii väkivallasta ja kivusta. Molemmille on kuitenkin ominaista se, että tuska ja nauru sekoittuvat toisiinsa. (Muistaako Ichi the Killeriä enää kukaan? Se oli niin kova juttu joskus 2000-luvun alussa.)

Joaquin Phoenix on Jokerin/Arthur Fleckin roolissa upea. Kuka yllättyi? Mestarin, Herin ja Walk the Linen jälkeen tuskin kukaan. Phoenix laihdutti roolia varten verrattain nopeasti yli 20 kiloa. Hänen kehonsa on elokuvassa niin luiseva ja outo, että toisinaan mietin, onko jälkituotannossa käytetty CGI-apuja. Hänen rintakehänsä näyttää suorastaan epämuodostuneelta – kuin valtavalta pajukopalta. Phoenix tuo roolihahmonsa rumuuden, herkkyyden ja pahuuden pintaan hämmentävän elävästi.

Tyhjään tauluun ilmestyvät Jokerin kasvot.

Olemme tottuneet näkemään Bruce Waynen orporessukkana, joka kasvaa lopulta vanhempiensa kuoleman kostavaksi ja rikollisia niittaavaksi heerokseksi. Joker paljastaa kolikon toisen puolen ja kuvaakin Thomas Waynen (eli Bruce Waynen isän) upporikkaana kusipäänä ja roistokapitalistina. – Wayne kuvataan niinkin ”mulkkuna” ja retorisesti taitamattomana  hahmona, ettei hahmo ole enää täysin uskottava. Politiikassa todennäköisesti toimii henkilöitä, jotka ajattelevat Waynen tavoin – ja jotka onnistuvat nousemaan valtaan keskiluokan ja jopa köyhemmän kansanosan äänillä, koska he ajattelevat ennen kuin puhuvat. Waynen kusipäisyys on liian julkista.

Olen kuullut väitteitä, joiden mukaan Joker ihannoi väkivaltaa (ehkä jopa kannustaa siihen?) ja mielisairauksia. En ymmärrä, mistä tällaiset kommentit tulevat.

Arthur luo nahkaansa.

Tai siis ymmärränhän mä: on kiva itkeä julkisesti aina, kun elokuvantekijä yrittää ymmärtää maailmaa ympärillään sen sijaan, että paukuttelisi vain menemään DC Cinematic Universe -hengessä.

Pum pum! Kräts, pa-dam!

Joker yksinkertaisesti pyrkii kuvaamaan, kuinka jo lapsena rikkoutunut, periaatteessa hyväntahtoinen ihminen kohtaa päivä toisensa jälkeen laiminlyöntiä, torjuntaa ja menetyksiä. Hän on maailmalle näkymätön – kuten Muumi-tarinoiden Ninni. Hänen todellisuudentajunsa järkkyy, ja hän alkaa vahingoittaa muita. Pohjimmiltaaan Jokerin tarina onkin tarina kouluampujista ja muista joukkomurhaajista. Hänen kohtaloaan ei esitetä hohdokkaana. Hän ei ole sankari. Hän on surullinen, traaginen hahmo.

Penny-äiti on yksi Arthurin harvoista sosiaalisista kontakteista.

Jotkut ovat osoittaneet huolensa siitä, että Joker kannustaa ihmisiä väkivaltaan. En usko tähän tai pelien ja elokuvien raaistavaan vaikutukseen ylipäätään. Elokuvat eivät tee yksinäisistä nuorista miehistä väkivaltaisia – maailma tekee. Lisäksi on hyvä kysyä, mikä tekee Jokerin väkivallasta pahempaa kuin DC:n, Marvelin, Stallonen tai Lundgrenin elokuvien väkivallasta. Tiedänhän minä vastauksen itsekin: Jokerin väkivalta – se vähä, mitä elokuvassa näemme – on luonteeltaan ahdistavaa. Se järkyttää ja inhottaa. DC:n ja Stallonen väkivalta on kuin tanssia – näyttävää ja taiten organisoitua. Siitä ei tule kenellekään paha mieli.

Jokerista tulee.

*****

Tuca and Bertie (2019) arvostelu

Tuca and Bertie (2019)

Tuca and Bertie (2019) on hulvaton animaatiokomedia kahdesta kolmekymppisestä naisesta – tai siis linnusta, tai lintunaisesta. Räävitön ja kovaääninen Tuca painaa kaasua silloin, kun ehkä olisi parasta hiljentää, eikä huoli turhia huomisesta. Vaatimaton ja huolehtivainen Bertie puolestaan pelaa varman päälle ja ahdistuu, kun joku katsoo.

Tuca on tukaani ja Bertie on laulurastas. Kaikki muutkin sarjan hahmot ovat ihmismäisiä lintuja, koiria, kasveja, liskoja, hyönteisiä tai muita olentoja, jotka eivät omassa todellisuudessamme puhu tai osallistu muutoin aktiivisesti järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaan. Mukaan mahtuu jopa puhuva kakku, kiukutteleva arkistokaappi ja tissi, joka lähtee yksin baariin.

Tuca and Bertien ensimmäisessä jaksossa pitkäaikaiset kämppikset jakavat tavaransa: Tuca siirtyy Bertien luota yläkerran yksiöön, koska Bertie tahtoo jatkossa asua yhdessä poikaystävänsä Specklen kanssa. Asetelma on suoraan tosielämästä. Juuri kolmenkymmenen tietämillä moni alkaa rakentaa perhettä tai syventyy työuraansa niin vahvasti, että kavereille ei jää aikaa. Ystävyyssuhteet uhkaavat kuihtua. Tucalla ja Bertiellä on omat vaikeutensa, mutta heidän siteensä kestää ainakin ensimmäisen tuotantokauden koettelemukset.

Tuca lainaa Bertieltä sokeria, koska niin naapurit tekevät.

Sekä ihmismäiset eläimet että sarjan visuaalinen ilme muistuttavat Bojack Horsemanista, jonka tuottaja Lisa Hanawalt on Tuca and Bertie -sarjan takana. Yhteistä sarjoilla on myös ahdistavien ja vakavien aiheiden käsittely huumorin keinoin. Rikkinäisen lapsuuden eläneellä Tucalla on taipumusta viinanhuuruisiin ylilyönteihin, eikä hän sopeudu työelämään lainkaan. Rahaa tulee rikkaalta Tallulah-tädiltä, joka tahtoo vastineeksi shekeilleen moittia ja alistaa Tucaa tunteakseen olonsa paremmaksi. Bertie joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi useammassa eri yhteydessä, ja hänen suhteensa Speckleen on nuoruudessa läpikäytyjen traumojen vuoksi vaikea. Hän on uskomattoman taitava, mutta heikon itsetuntonsa vuoksi ei osaa vaatia itselleen hänelle kuuluvaa asemaa.

Elämän kuhmuja kuvataan tällä kertaa nimenomaan naisten näkökulmasta. Se on Tuca and Bertien vahvuus.

Bertien työkaveri Dirk on mulkku.

Lempijaksoni on tuotantokauden toinen jakso, The Promotion. Jos pohdit, onko Tuca and Bertie juuri sinulle sopiva sarja, katso vähintään kaksi ensimmäistä jaksoa – ensimmäinen jakso on hapuileva, mutta toisessa mennään jo asiaan. Jaksossa Bertien työkaveri Dirk lausuu outoja kommentteja Bertien vartalosta ja vihjailee, että Bertie on pukeutunut ”seksikkäästi” (o_O) miellyttääkseen esimiestään. Ensin Bertie hämmentyy, sitten kiusaantuu.

Kun Bertie menee puhumaan asiasta HR-osastolle, HR-päällikkö kieltäytyy ojentamasta Dirkiä ja sen sijaan hyssyttelee asiaa:

[Dirk] on söötti. Onnentyttö! Hän varmaan tarkoitti kehua. Älä levittele tätä – yhtiön maine voi mennä.

Bertie tuupataan HR-päällikön huoneesta ulos kädessään esite, jossa annetaan ohjeita siihen, kuinka ”flirttailla vastuullisesti” ja iskeä mies työpaikalla.

🤮

Kun HR-päälliköltä ei heru ymmärrystä, päättää Bertie ottaa kokemansa ahdistelun avoimesti puheeksi työpaikalla. Silloin käy ilmi, että moni muukin nainen on kokenut työpaikalla samaa. HR-osaston hyssyttelevä asenne on siis johtanut siihen, että rääväsuu, jonka puheet aiheuttavat ahdistusta ja ei-toivottua itsetietoisuutta monissa työpaikan naisissa, saa rellestää miten tykkää.

”Let’s not get into a mob mentality here”, on Dirkin kommentti hänelle esitettyihin syytöksiin. Perusvastaus. Asiallinen keskustelu oikeista ongelmista on helppo tukahduttaa vetoamalla ”joukkohysteriaan” ja ”julkisiin lynkkauksiin”.

Bertien tissi saa tarpeekseen Dirkin puheista ja lähtee kesken päivän bariin.

Valitettavasti työelämästä löytyy vieläkin niitä, joille tärkeintä on se, että ”yhtiön maine ei mene”. Bertien kokemus on realismia.

Tämäntyyppiset asiat ovat toisinaan miehille vaikeita, melkein mahdottomia ymmärtää.

Tuca and Bertielle on ominaista nimenomaan #metoon jälkeinen tapa nostaa kipeitä aiheita puheeksi.  Sarja tekee sen kiihkottomasti, mutta jämäkästi.

Aivan jokainen nainen löytää Tuca and Bertiestä valtavasti samastumiskohtia. Moni saattaa löytää siitä myös itsensä: Sarjaa katsoessani pohdin lähes jatkuvasti, kumpaa päähahmoista muistutan itse enemmän. Toisaalta pyrin Bertien tavoin olemaan tekemättä itsestäni turhaa numeroa ja aliarvioin jatkuvasti osaamistani. Toisaalta olen Tucan tavoin kovaääninen ja – kuten sarjan showrunner Lisa Hanawalt asian varmasti ilmaisisi – ”gross and disgusting”. Kallistun lopulta sille kannalle, että olen enemmän Tuca kuin Bertie.

Tuca elää rikkaan Tallulah-tätinsä rahoilla.

Puhutaanpa hetki Lisa Hanawaltista. Tai annetaan hänen pikemminkin puhua itse. Hanawalt osallistui taannoin Netflixin showrunnereiden all-female-paneeliin. Put a ”She” in Call Sheet -paneeli on katsottavissa Youtubessa – suosittelen sitä lämpimästi. Hän nostaa paneelissa konkreettisesti esille sen, kuinka nainen yhä on viihdemaailmassa ”se toinen sukupuoli”, poikkeama normista:

You know, just as an example, on BoJack [Horseman], I noticed all the background gags that you see in between scenes, just little background things, but they were all with male characters.

And I raised the issue, I, you know, put up a speed bump and everyone was mad at me for a few days ’cause I was like, ”Why are they all men?” Women are funny and gross, too.

There was a gag where, like, a car rushes by and a dog’s tongue whooshes and licks the lady next to her. And I wanted them both to be women and everyone was like, ”Well, why? That’ll complicate things. If it’s two women, people will wonder why they’re both women. And if it’s a man and a woman, it’ll be sexual. And, like, you have to draw the boobs on the character and that complicates it, too, ’cause people will be looking at her boobs.”

And I was like, ”This is ridiculous.” Women are gross, women are funny, like, we need to represent that.

Juuri tämän vuoksi Tuca and Bertie on tärkeä sarja. Juuri tähän kiteytyy sen vetovoima. Sen käsittelemät tilanteet, teemat ja ongelmat koskettavat ensisijaisesti naisia, joiden kokemusten ei pitäisi olla toiseutta – joiden kokemusten pitäisi olla osa normia.

Ja se saattaa olla myös sarjan sudenkuoppa.

En nimittäin halua, että vain naiset katsovat Tuca and Bertietä. Toivon, että ihmiset sukupuolestaan riippumatta kiinnostuvat sarjasta. Kaikkien ei tarvitse pitää siitä – todennäköisesti monet vihaavat sarjaa, koska se on suorapuheinen, kulmikas, outo ja toisinaan ällöttävä.

Speckle ja Bertie etsivät seksielämäänsä piristystä pornosta.

Pääasia kuitenkin on, että myös he katsovat sarjaa. Lisa Hanawalt on samaa mieltä – hän toivoo, että ne, jotka eivät sarjasta pidä,  voisivat ”vihakatsoa” (hate watch) sitä.

Tuca and Bertien Tomatometer-lukema Rotten Tomatoesissa on tämän jutun kirjoitushetkellä täydet 100 prosenttia.

Tästä huolimatta sarjan levittäjä Netflix ilmoitti huhtikuun lopussa, ettei se tilaa uusia tuotantokausia Tuca and Bertiestä. Buu! Uskon, että osittain tämä johtuu siitä, ettei Netflix itse onnistunut suosittelemaan sarjaa oikeille katsojaryhmille. Itsekin olin vähällä skipata sarjan, mutta taikasanat ”from the creators of Bojack Horseman” saivat mieleni muuttumaan. //edit 5/2020: Tuca and Bertie löysi uuden kodin Adult Swimiltä. Toinen tuotantokausi on tekeillä.

*****

Midsommar – Loputon yö (2019) arvostelu

Midsommar arvostelu
Midsommar (2019)

Midsommar (2019) on folk horror -elokuva amerikkalaisopiskelijoista, jotka matkustavat Ruotsiin osallistuakseen syrjäisessä Hårgan kyläyhteisössä keskikesän juhlaan. Elokuvan virta kulkee kauhuelokuvan traditioita vastaan: siinä missä perinteiset kauhuelokuvat yleensä alkavat iloisissa ja huolettomissa tunnelmissa ja päättyvät ahdistukseen ja kauhuun, vaihtavat Midsommarissa ahdistus ja ilo paikkaa.

Dani (upea Florence Pugh) on tukehtua yksinäisyyteensä. Hänen maanisdepressiivinen siskonsa ei vastaa viesteihin eivätkä vanhemmat puhelimeen. Poikaystävä Christian (Jack Reynor) sentään suostuu puhumaan hänen kanssaan, joskin vastahakoisesti. Mieluummin Christian viettäisi aikaa kavereidensa kanssa – kavereiden, joiden mielestä hänen olisi jo korkea aika jättää takertuva ja epätoivoinen Dani.

Sitten selviää, mistä Danin siskon ja vanhempien radiohiljaisuus johtuu. Maailma rusentuu hetkessä. Jos yksinäisyys oli aiemmin painaa Danin murskaksi, nyt sen tekee menetyksen tuska. Christian ei osaa lohduttaa, vaan suunnittelee kavereidensa kanssa matkaa Hårgaan, ystävänsä Pellen kotikylään.

Puolivahingossa surutyön keskellä rämpivä Dani kutsutaan mukaan Ruotsiin – ja sitten mennäänkin jo.

Menee hetki, ennen kuin Dani asettuu osaksi Hårgan yhteisöä.

Hårgassa kaikki on toisin. Aurinko ei laske, yö ei tule. Vain muutaman kymmenen asukkaan kylä toivottaa vieraat ylitsevuotavan lämpimästi tervetulleiksi ja majoittaa heidät suureen yhteismajoitustaloon. Talon sisäseinät on koristettu yksityiskohtaisin maalauksin, joissa kuvataan Hårgan rikasta seremoniaperinnettä. Pian amerikkalaiset pääsevät tutustumaan perinteisiin omakohtaisesti.

Tiedättekö – olen huomannut erään asian. Ehkä joku muutkin on pannut tämän merkille: aina, kun länsimaalaiset suuntaavat elokuvissa eristyneeseen, pakanallisten uskomusten dominoimaan yhteisöön, käy jotenkin huonosti. Siis ihan aina. The Wicker Man, Apostle, Ritual, tavallaan myös Cannibal Holocaust ja Green Inferno. Jännä juttu. Miksei me länkkärit osata tehdä kivoja, aurinkoisia ja rakkaudellisia elokuvia pakanakulteista? Miksi aina pitää olla ihmisuhreja, kannibalismia tai raiskauksia? Ovatko meidän käsityksemme pakanauskonnoista oikeasti näin yksipuolisia?

Hårgan pakanapapitar julistaa juhannuksen juhlallisuudet alkaneiksi.

Myöskään Midsommar ei ole pelkkiä kukkia ja piirileikkiä. Pohjimmiltaan se on kuitenkin hyvän mielen elokuva, jossa pakanat kuvataan oikeastaan varsin positiivisessa valossa. Heidän vuosisataiset, julmat ja väkivaltaiset rituaalinsa saattavat vähän hirvittää, mutta noin muuten ovat mukavaa porukkaa.

Hårgaan saapuvat amerikkalaisvieraat ovat Dania lukuun ottamatta kaikki antropologian opiskelijoita. He näkevät Hårgan samalla tavalla kuin laborantti näkee bakteerit petrimaljassa: tutkimuksen ja tarkastelun kohteina. He tarkastelevat kyläläisiä hyväntahtoisesti, turvallisen etäisyyden päästä – omilla ehdoillaan. – Jos länsimaalaiset elokuvat välittävät negatiivisesti sävyttynyttä kuvaa pakanoista, samaa voi sanoa myös elokuvien antropologikuvauksista.

Dani tempautuu mukaan pakanarituaaleihin.

Dani on toista maata. Alkukankeuksien jälkeen hän heittäytyy juhlimaan kylän asukkaiden kanssa. Hän saavuttaa käännekohdan osallistuessaan perinteiseen tanssikilpailuun muiden kylän tyttöjen kanssa. Kesken tanssin hän huomaa ymmärtävänsä ympärillään tanssivia ruotsalaistyttöjä ja voivansa puhua heille. Yhteisön voima on Hårgassa niin vahva, että ihmisten tietoisuudet ja elämykset suorastaan sulavat yhteen. He jakavat keskenään kaiken: ilon, ahdistuksen, kiihkon, jopa kiiman.

Lopulta juuri Hårgan yhteisöllisyys pelastaa Danin. Kotonaan hän oli yksin, hiljaisuuden ympäröimä ja poikaystävänsä hyljeksimä. Hårgassa häntä tuetaan jokaisessa käänteessä. Pakanayhteisö kyllä ruhjoo ja traumatisoi häntä, mutta sen jälkeen tuudittaa hänet levolliseen, aurinkoiseen uneen.

Midsommar on täynnä hedelmällisyyteen liittyvää symboliikkaa.

Elokuvan tekijät – ennen kaikkea käsikirjoittajat ja puvustajat – ovat selvästi perehtyneet pohjoismaisiin pakanauskontoihin ja riimukirjoitukseen. Riimuihin syventynyt katsoja varmaankin saisi paljon elokuvan estettiikasta irti (itse en tunne riimukirjaimistoa niin hyvin, että voisin ottaa asiaan tässä sen kummemmin kantaa). Elokuvan tanssikohtaus on saanut vaikutteita niin sanotusta Hårgadansenista, jossa nuoret kokoontuvat tanssimaan uupumukseen asti juhannusiltana. Myös ättestupa eli sukujyrkkämä ja ätteklubba eli sukunuija vilahtavat elokuvassa – nykytiedon mukaan nämä ovat kuitenkin pelkkiä myyttejä. Oli sukujyrkkämä pelkkää legendaa tai tiukkaa historiallista faktaa, se havainnollistaa hyvin yhteisöllisyyden negatiivisia puolia.

Hårgassa aurinko ei laske.

Elokuvan ohjaaja Ari Aster on ohjannut Midsommaria ennen vain yhden kokoillan elokuvan eli Hereditaryn. Vaikka Asterin tuotanto featureohjaajana on toistaiseksi lyhyt, on hänen elokuvissaan jo havaittavissa selkeitä toistuvia elementtejä.

Aster on hyvin kiinnostunut perheistä. Elokuvissa toistuu tietty itselle rakkaiden ja jopa omaan perheeseen liittyvien asioiden uhraaminen. Myös ambivalentit loput alkavat muodostua Asterin tavaramerkeiksi. Lisäksi representaatio kiinnostaa Asteria: hän asettaa usein fiktion maailman eräänlaisen miniversion kertomastaan tarinasta. Hereditaryn nukketalot kuvasivat päähenkilöiden tarinaa pienoiskoossa, Midsommarissa puolestaan pakanakylän komeat seinämaalaukset sekä Christianin ja Danin kotien seinille ripustetut teokset vihjaavat tuleviin tapahtumiin. Myös Midsommarin kameran liikkeet tuovat paikoin mieleen Hereditaryn: toisinaan kamera lävistää seinät ja katon, aivan kuin ne puuttuisivat – kuin nukkekodissa.

Midsommar on hehkuva, kirkas, kaunis ja outo elokuva. Siitä tulee samaan aikaan sekä hyvä että paha mieli. Yksinkertaisten, selkeän ja valmiiksi pureksitun viihde-elokuvan ystäville en sitä suosittele, kaikille muille kyllä.

*****