Pako New Yorkista (1981) on John Carpenterin dystopistinen tieteisjännäri rikollisuuden ja sodan uhkan riivaamista Yhdysvalloista. Massiiviseen rikosaaltoon on keksitty yksinkertainen mutta huono lääke: Manhattanin saari on muutettu valtavaksi vankilaksi, jonka sisällä ei ole vartijoita. Kun menet sisään, et enää tule ulos.

Sattuu kuitenkin niin, että Air Force One kaapataan. Presidentti putoaa pelastussukkulassa suoraan Manhattanille muassaan ääninauhan muotoinen MacGuffin, joka pitäisi saada hallinnon tassuihin. Poliisivoimat kääntyvät tällöin elokuvan (anti)sankarin eli Snake Plisskenin (Kurt Russell) puoleen. Hän on palkittu, mutta sittemmin palveluksesta eronnut armeijan erikoisjoukkojen jäsen, joka on sittemmin ajautunut rikolliselle polulle – ja elokuvan kummallisessa skenaariossa poliisin ja hallinnon ainoa toivo.

Onkin kulunut jo hetki siitä, kun olen katsonut viimeksi Carpenteria tai kirjoittanut hänen elokuvistaan. Edellinen kerta taisi liittyä Pimeyden valtias -kauhuelokuvan arkistonäytökseen Tampereella – komea leffa, joka kestää useita katselukertoja. Tässä välissä katsoin toisen Carpenter & Russell -elokuvan eli Säpinää Chinatownissa, mutta se oli minulle iso pettymys enkä lopulta kirjoittanut siitä blogiin. Kunnianhimoinen tavoitteeni on kirjoittaa kaikesta, mitä katson, mutta välillä joudun joustamaan.

Vaikka Pako New Yorkista ja Pimeyden valtias edustavat eri lajityyppejä, muistuttavat ne tunnelmaltaan toisiaan yllättävän paljon. Molempien elokuvien aloitukset ovat upeita. Jos Carpenter jotakin osaa, niin elokuvan aloittamisen jäätävän pahaenteisissä ja synkissä tunnelmissa. Carpenter on paitsi ohjannut ja käsikirjoittanut molemmat elokuvat, myös tehnyt niihin musiikin – ja hyvä niin: musiikki todella herättää molemmat elokuvat eloon. Molempien elokuvien tunnelmaa leimaa myös autenttinen ja ahdistava tuntu suljetusta tilasta. Kun menet sisään, et pääse enää ulos.

Elokuvan visuaalinen puoli visuaalisesti karkeudessaan upea. Neonvärien täyttämät havainnollistukset infrapunakameroiden (?) kuvaamista näkymistä ovat yksinkertaisia mutta kauniita. Ulkokuvia leimaa likaisuus, rikkonaisuus ja elävä tuli, joka leimuaa kaupungin kaduille jätetyissä tynnyreissä. Kaikkialla on pimeää, öljyistä ja suttuista. Nimestään huolimatta elokuvassa on hyvin vähän ”New Yorkia” tai sen maamerkkejä – eikä ihme, sillä se kuvattiin pääosin St. Louisissa.

Pako New Yorkista on oman aikansa heijastus, niin hyvässä kuin pahassa. Hyvässä erityisesti esteettisen ilmeensä ja konstailemattoman tunnelmansa puolesta. Pahassa siinä mielessä, että elokuva on alusta loppuun tukevaa alfauroshapatusta, jossa yksi ah-niin-normaali, mutta kuitenkin poikkeuksellinen yksilö kirjaimellisesti pelastaa tai tuhoaa koko maailman. Elokuvan tapa kuvata ainoaa mustaa hahmoa ei ole aivan tätä päivää – Isaac Hayesin roolisuoritus prameaan tyyliin ja tarpeettomaan väkivaltaan mieltyneenä Herttuana on taidokas, mutta yksipuolinen. Myöskään vakuuttaville naishahmoille ei tässä elokuvassa ole tilaa, joskin Brainin heilassa Maggiessa (Carnivalesta ja The Fogista tuttu Adrienne Barbeau) on yritystä. No, tätä se oli 80-luvulla.

Pako New Yorkista on kuitenkin harvinainen menestyselokuva siinä mielessä, ettei siinä viitata sanallakaan päähenkilön romanttisiin intresseihin. Vain pientä säpinää sattumalta vastaantulevan sutturan kanssa on, mutta tämä kohtaaminen tai muutkaan naiskytkökset eivät motivoi millään tavalla elokuvan suuria linjoja. Tämä on poikkeuksellista sekä Carpenterin ei-slasherpainotteisille elokuville että ajan hittileffoille ylipäätäään.

En ensimmäisellä katselukerralla päässyt Snake Plisskenin ihon alle – ja hyvä niin. Korostetun mystisen ja ambivalentin hahmon miehen ja hänen motiiviensa ymmärtäminen taitaa vaatia ainakin toisen katselukerran ja varmaankin myös tutustumista jatko-osaan eli Pako L.A:sta -elokuvaan. Sen kuitenkin näemme, että Plissken on haavainen hahmo, niin fyysisessä (silmälappu) kuin henkisessä mielessä. Yksisilmäisyyden vertauskuva avautuu moneen suuntaan. Erityisesti elokuvan alussa Plissken vaikuttaa myös maailmankatsomukseltaan yksisilmäiseltä – henkilöltä, joka suostuu tarkastelemaan asioita vain yhdestä näkökulmasta (eli omastaan). Jotain Odin-viittauksiakin tästä voisi varmaan hakea.

Elokuvan käärmesymboliikka on liiankin suoraviivaista. Kuten hyvän ja pahan tiedon puun käärme, myös Plissken on hahmo, jota on vaikea kategorisoida hyvisten tai pahisten puolelle. Myös käärmeisiin liittyvä eroottinen tematiikka toteutuu Plisskenissä – ei hänen teoissaan, vaan hänen olemuksessaan. Huuliaan söpösti mutristava Kurt Russell on lumileopardileggingseissään, tuuheassa tukassaan ja prätkärotsissaan uskomattoman kuuma. Miinusta Russellin vatsaan tuhrustetusta käärmetatuoinnista, jonka idea on turhan alleviivaava ja toteutus tökerö.

Joka tapauksessa ollaan olemme viiden tähden elokuvan äärellä. Kävin katsomassa Paon New Yorkista 40-vuotisjuhlanäytöksessä Finnkinossa – hieno juttu, että myös klassikoita tuodaan valtakunnalliseen teatterilevitykseen. Odotan kovasti, että tämän pääsisi näkemään myös filmiltä.

*****