Carnivàle (2003–2005) on yliluonnollinen ja sopivasti twinpeaksihtava mysteerisarja siitä, kuinka ihmistä suuremmat ja vanhemmat voimat vaikuttavat historian kulkuun. Kahteen päälinjaan jakautuva tarina alkaa laman runtelemista Yhdysvalloista vuonna 1934. – Olen kirjoittanut tämän tekstin keväällä 2014 ja lyhentänyt & muokannut sitä melko kovalla kädellä kesällä 2019.

Tarinalinjoista keskeisempi kuvaa Carnivàlea eli kiertävää tivolia, joka kulkee dust bowlin kuivattaman Oklaholman läpi. Sarjan alussa päähenkilö Ben Hawkins (Nick Stahl) hautaa äitinsä Oklaholman pöllyävään maahan paikalle osuneen tivolin väen avulla. Kun äiti on haudattu, päättää tivolin väki silkasta säälistä kaapia Benin mukaansa. Tivoli ei ole keskellä erämaata varttuneelle Benille helppo ympäristö: hän on tottunut elämään, jossa mikään ei muutu tai liiku. Siksi Ben suhtautuu tivoliväkeen torjuen ja pelokkaasti.

Ben näyttää tivolin värikkäiden persoonallisuuksien ja huomiota kiinnittävien hahmojen seassa harmaalta ja tylsältä kaverilta. Hän piilottelee kuitenkin erityistä suurta kykyä: hän voi käsiensä voimalla herättää kuolleen henkiin ja parantaa vakavasti sairaan. Energian määrä universumissa on vakio, eikä Ben voi antaa elämää tai terveyttä kellekään ottamatta niitä pois joltakulta toiselta.

Benille on siis annettu valta päättää siitä, kuka saa jatkaa maallista matkaansa ja kenen taival päättyy hänen käsissään. Tivolin mentalisti Lodz (Patrick Bauchau) luonnehtii Benin kykyä lahjaksi, jota Benin pitäisi käyttää. Ben itse pitää sitä pikemminkin kirouksena ja taakkana, jota hän häpeää enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän pyrkii kätkemään kykynsä parhaansa mukaan.

Toisessa tarinalinjassa työlleen omistautunut pappi Justin Crowe (Clancy Brown) yrittää Iris-siskonsa (Amy Madigan) kanssa palvella Jumalaa parhaaksi näkemällään tavalla. Jokin Crowen perheessä on alusta lähtien vinksallaan: veli Justin käyttäytyy välillä pappismieheksi sopimattomalla tavalla. Kuten Benillä, myös veli Justinilla on eriskummallisia ominaisuuksia. Hän kykenee telepaattiseen kommunikaatioon ja osaa taivuttaa muita omaan tahtoonsa.

Sarjan alussa katsoja saa sen käsityksen, että eri tarinalinjojen hahmot ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan ja tapaavat toisensa hyvinkin pian. Luulo osoittautuu vääräksi. Tivolilaiset lähtevät matkaan Oklaholmasta, veli Justin puolestaan oleskelee pikkukaupungissa Kaliforniassa. Kestää hyvä tovi, ennen kuin linjat risteävät.

Carnivàlen jaksot toistavat harkittua kaavaa. Tivoli saapuu kaupunkiin ja teltat pistetään pystyyn, väki avaa putiikkinsa iltasella ja viihdyttää paikallisia minkä ehtii. Seuraavana aamuna teltat kootaan ja matka jatkuu. Tivolin johtoautoa luotsaa pikkumies Samson (Michael J. Anderson), rattia pitelee tämän oikea käsi Jonesy (Tim DeKay).

Carnivàlen mytologia

Sarjan ensimmäinen jakso alkaa prologilla, jonka lausuu alkuperäisen Twin Peaksin (1990–1991) katsojille kovin tutun näköinen hahmo.

Before the beginning, after the great war between Heaven and Hell, God created the Earth and gave dominion over it to the crafty ape he called man. And to each generation was born a creature of light & a creature of darkness. And great armies clashed by night in the ancient war between good and evil. There was magic and nobility then, and unimaginable cruelty, until the day the false sun exploded over Trinity, and man forever traded away wonder for reason.

Prologi asettaa katsojan eteen sarjan peruselementit. Carnivàlen maailma on dualistinen: on valo ja pimeys, ihme ja järki, aurinko ja kuu, hyvä ja paha. Dualismi ei silti tarkoita kuitenkaan mustavalkoisuutta. Hyvä ja paha kätkeytyvät paikkoihin, joita niitä on vaikea löytää, eivätkä ne koskaan esiinny puhtaina elementteinä. Se, mikä näennäisesti edustaa jotakin kehnoa ja haitallista, voi osoittautua hyödylliseksi tai jaloksi – ja päinvastoin. Valoa ja pimeyttä on toisinaan mahdoton erottaa toisistaan.

Tivoli- tai sirkusaiheisissa teoksissa kirkolla on joko instituutiona tai rakennuksena usein tärkeä sija. Carnivàlen lisäksi esimerkkejä tästä ovat muun muassa Carnival of Souls (1962) ja Santa Sangre (1989). Näissä teoksissa kirkkoa ja tivolia voidaan pitää saman asian kahtena erilaisena heijastumana. Carnivàlen tivoli on näennäisesti maallinen ja ”likainen”, mutta silti kirkkoa turvallisempi. Lopulta kirkko ja tivoli alkavat lähentyä toisiaan: Toisella tuotantokaudella veli Justinin takapiha alkaa satoine telttoineen näyttää enemmän kiertävän tivolin leiriltä kuin kirkkomaalta. Toisaalta tivolista alkaa löytyä sellaisia voimia, joiden paikan perinteisesti ajatellaan olevan kirkossa.

Beniä ja veli Justinia riivaavat samat oudon apokalyptiset unet. Miesten välinen yhteys käy ilmeiseksi viimeistään sarjan toisessa jaksossa, jossa miehet uneksivat tapaavansa toisensa. Millainen tuo yhteys tarkalleen ottaen luonteeltaan on, sitä katsoja saa ihmetellä vielä pitkään.

Sarjan taustalle rakennettu mytologinen järjestelmä on tavattoman laaja ja kiehtova, ja on sääli, ettei se päässyt kukoistamaan kuin kahden tuotantokauden ajan. Näiden tuotantokausien aikana katsoja saa hädin tuskin vilauksen mytologian todellisesta potentiaalista. Tätä suuruutta havainnollistaa Wikipedian varsin perusteellinen Mythology of Carnivàle -artikkeli, jota ei kannata ryhtyä lukemaan ennen sarjan katsomista, sillä sivu on täynnä spoilereita.

Carnivàlen vetovoima: ”It wasn’t people blah-blahing”

Tivolin hahmoissa ja ohjelmanumeroissa riittää makusteltavaa jokaiseen Carnivàlen jaksoon. Hahmojen ja esitysten visuaalinen viehkeys tuo kaivattua vastapainoa kerronnan raskassoutuisuudelle ja erityisesti ensimmäisen tuotantokauden hyvinkin tahmealle tarinankululle. Ykköskaudella näkyvimmän osan saavat Sofien (Clea DuVall) ja tämän halvaantuneen Apollonia-äidin (Diane Salinger) tarot-ennustus sekä Dreifussien perheen strip tease -esitys. Dreifussien neitojen suloja nähdään todella monessa jaksossa. Strippareiden työskentelyä kuvataan epäilemättä näin paljon osittain sen vuoksi, että paljas pinta kiinnostaa televisiokatsojia enemmän kuin monet muut tivolin ohjelmanumerot (näin siis vielä 2000-luvun alussa eli aikana, jolloin porno on jatkuvasti parin hiirenklikkauksen päässä). Yksikään strip tease -telttaan sijoittuva kohtaus ei kuitenkaan jää pelkäksi tirkistelyksi, vaan tilanteet vievät poikkeuksetta juonta eteenpäin.

Sääli on, että tivolin tapahtumien kuvaus keskittyy näin voimakkaasti tiettyihin ohjelmanumeroihin. Juonen kannalta varsin tärkeä hahmo eli käärmenainen Ruthie nähdään esiintymässä vain pari kertaa. Aivan yhtä keskeisen henkilön eli mentalisti Lodzin esityksessä pistäydytään vain yhden kerran. En tiedä, mitä Lodzin rakastajatar, parrakas Lila (Debra Christofferson) ylipäätään tivolissa tekee – esiintymässä häntä ei ainakaan koskaan nähdä. Myöskään liskomies Geckoa (John Fleck), voimamies Gabrielia (Brian Turk) tai siamilaisia kaksosia (Karyne & Sarah Steben) ei kuvata koskaan esiintymislavalla.

Vaikka sarja on täynnä ”friikkejä”, ovat sarjan keskeisimmät hahmot, Ben ja veli Justin, näennäisesti tuiki tavallisia tallaajia. Myös Sofie vaikuttaa paikoin ”liian tavalliselta” henkilöltä pystyäkseen erottumaan edukseen (tai muutenkaan) tivolin räikeässä maailmassa. Kun tarotkorttien kanssa tulee hankaluuksia, kokeilee Sofie myös tanssijan ja sekatyömiehen uria. Sittemmin Sofie osoittautuu näennäisestä tavanomaisuudestaan huolimatta hyvin tärkeäksi ja monitahoiseksi hahmoksi.

Tavallinen paljastuu erikoiseksi, erikoinen tavalliseksi. Niistä tivolin jäsenistä, joiden ulkomuodossa on jotakin tavanomaisesta poikkeavaa, vain pikkumies Samsonilla on merkittävä rooli. Myös Samsonin hahmossa on hauska ristiriita: vaikka hän on koko tivolin pienikokoisin ihminen, on hänellä tivolin käytännön toimien suhteen enemmän valtaa kuin kenelläkään muulla – ottamatta lukuun mystistä Johtoa (Management), joka piileskelee omassa vaunussaan ja ohjailee tivolin toimia käyttäen Samsonia äänitorvenaan.

Ja Johto vasta ristiriitainen hahmo onkin: hän omistaa koko tivolin, mutta on samalla niin heikko, pelokas tai muuten vain vajavainen, ettei voi poistua omasta vaunustaan.

Sarjan tyylipiirteet jakavat yleisöjä varmasti kahteen leiriin. Nopeatempoisempaan kerrontaan tottuneet katsojat saattavat pitkästyä etenkin ensimmäisen kauden äärellä.

Minuun tällainen kiireetön, kypsyttelevä kerronta vetoaa. Kerronnan hitautta kompensoi sarjan esteettinen täyteläisyys. Kohtaukset ovat sekä visuaalisesti että äänellisesti niin huolella suunniteltuja, että niitä katselee ilokseen, vaikka tarinallinen aines jääkin toisinaan vähälle.

Erityisesti ykköskaudessa ihastuttaa se omaperäinen ja jokseenkin poikkeuksellinen tapa, jolla Carnivàlen hahmot muodostuvat. Heidät luonnostellaan katsojan silmien eeteen kehonkielellä, unilla ja takaumilla, jolloin dialogin asema jää vähäiseksi. Sarjan luoja Daniel Knauf kertoo dialogin roolista seuraavaa:

The show was really weird. All those flashbacks and hardly any dialogue. Rodrigo [Garcia], he said, “I can’t believe I’m directing this thing. There’s barely any dialogue.” I’d show up, and I’d be watching a scene and say, “Why don’t we cut that line? We don’t need it. He’s selling it with a look,” and Rodrigo would be going, “It’s practically his only line, Dan!” [Laughs.] It wasn’t like TV. It wasn’t people blah-blahing.

On ihailtavaa, kuinka sarjan kirjoittajat ovat luottaneet ohjaajien ja näyttelijöiden ammattitaitoon – kirjoittajan kun on vaikea säädellä sitä, kuinka hyvin kehonkielellä ilmaistu viesti ilmenee kuvatussa materiaalissa. Kuvausryhmä ja näyttelijäkaarti osoittautuvat tuon luottamuksen arvoiseksi: hahmojen näyttelijänilmaisu on suurimmaksi osaksi hyvin tasokasta.

Erityismaininnan ansaitsee Ben Hawkinsia näyttelevä Nick Stahl. Hawkinsin epävarmuus ja vastahakoisuus hänelle langennutta tehtävää kohtaan tulevat jatkuvasti ilmi Stahlin heijaavasta ja hoipertelevasta tavasta liikkua ja varautuneesta, leväperäisestä puhetavasta. Myös veli Justinia esittävä Clancy Brown on roolissaan loistelias. Brown kehittää Justinin pään ympärille niin voimakkaasti hehkuvan, pikimustan auran, että hänen työskentelyään muissa tuotannoissa on Carnivàlen jälkeen vaikea katsella.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Carnivàlelle kävi kuitenkin samalla tavalla kuin kahdelle 90-luvun parhaalle kulttisarjalle eli Rigetille ja Twin Peaksille: tuotannollisista syistä sarja jäi kahteen kauteen, vaikka suunnitelmia oli tehty pidempään sarjaan. Daniel Knauf kaavaili sarjaa jopa kuuden tuotantokauden mittaiseksi. Toisen tuotantokauden jälkeen HBO kuitenkin totesi, että sarjan kuvaaminen tulee yhtiölle liian kalliiksi, eivätkä katsojaluvut vastanneet odotuksia.

Carnivàle olikin jatkuvan kohteessa kuvaamisen, henkilöhahmojen suuren määrän ja yleisesti korkeiden tuotantoarvojen vuoksi omana aikanaan kammottavan kallis sarja. Kahden ensimmäisen kauden aikana yhteen jaksoon käytettiin noin 3,7 miljoonaa dollaria, mikä on 2000-luvun alkuvuosina tehdylle sarjalle kova budjetti. Tämä ei tietenkään ole juuri mitään verrattuna siihen, millaisilla budjeteilla huippusarjoja nykyään tehdään: yhden Game of Thrones -jakson tuottaminen maksoi parhaimmillaan jopa 15 miljoonaa dollaria.

Mitä olisi tapahtunut, jos sarjan tuotantotiimi olisi myöntynyt tekemään jaksoja hillitymmällä budjetilla? Kuka tietää. Pienemmillä tuotantokustannuksilla erityisesti kohteessa kuvattujen kohtausten laatu olisi todennäköisesti kokenut inflaation. Kenties Carnivàle olisi luisunut samanlaiseksi tyhjänpäiväiseksi ihmissuhdesaippuaksi kuin Twin Peaksin toinen tuotantokausi. On halpaa kuvata kohtauksia, joissa ihmiset lässyttävät keskenään sisätiloissa – harmi vaan että se on kovin tylsää katseltavaa. Merkkejä Carnivàlen degeneraatiosta oli jo nähtävissä toisella tuotantokaudella, kun Dreifussien perhedynamiikka ja tivolin kaikkinaiset suhdesotkut alkoivat saada osakseen suhteettoman paljon huomiota.

Uskon kuitenkin, että aivan Twin Peaksin veroista romahdusta ei Carnivàlen tapauksessa olisi nähty. Daniel Knauf jäsenteli sarjan koostuvan kolmesta ”kirjasta”, joista kukin kattaisi kaksi tuotantokautta:

Seasons one and two were going to be 1934-35. Three and four were going to be 1939-40. Seasons five and six were going to be 1944-45.

Koska eri ”kirjojen” väleissä on aina noin neljän vuoden ajallinen railo, olisi hahmokavalkadissa mitä ilmeisimmin tapahtunut rajuja muutoksia, joskin lähes kaikki keskeisimmät henkilöt olisivat pysyneet tarinassa mukana.

Twin Peaksin degeneraatio johtui nähdäkseni ensisijaisesti siitä, että hahmot joutuivat virikkeettömään ja hapettomaan käymistilaan. Lopputuloksena oli mälsää, roskismehulta tuoksahtavaa hattarahöttöä, jossa myöhäisteinit huokailevat ja tuijottavat toisiaan kaihoisasti silmiin. Tekijöillä ei yksinkertaisesti ollut enää mitään kiinnostavaa kerrottavaa sarjan henkilöistä. Tilannetta yritettiin epätoivoisesti paikata heittämällä mukaan muutamia uusia hahmoja ja epämääräistä silppua, kuten valkoisia hevosia ja sekavasti puhuvia mummoja – huonolla menestyksellä. Tämä käymistila olisi luultavasti voitu Carnivàlessa välttää jakamalla pakka rohkeasti uusiksi aina kahden kauden välein.

Käsikirjoittaja Daniel Knauf kuitenkin kuvaa omaa käsitystään kerronnasta tavalla, joka kuulostaa hieman huolestuttavalta:

I’ll watch Lord Of The Rings, and he has to get the ring, he’s got to throw it into Mordor, but who gives a shit without the relationship with Sam? At the end of the day, all of that big sweeping stuff is just an excuse for interaction between characters. For me—especially with TV, because TV is a really instant medium, and you’re having these people in your living room—it’s not only their relationship with each other, but you’re vicariously having a relationship with the characters through other characters. To me, storytelling is all about the interaction. It’s an excuse to vicariously live through other characters. That’s just always been my definition of storytelling. The rest is just an excuse to throw all these characters together.

Knauf on periaatteessa oikeassa: ei ole olemassa draamaa, jos hahmojen välinen vuorovaikutus puuttuu. Silti se, mikä tekee Carnivàlesta (tai Sormusten herrasta) ainutlaatuisen, omaperäisen teoskokonaisuuden, ei ole hahmojen välinen vuorovaikutus, vaan kiinnostava fiktiivinen maailma, hyvin kirjoitettu tarina ja kiehtovat hahmot. Niin, tosiaan: vuorovaikutus ja suhteet hahmojen välillä ovat ominaisia kaikelle (kertovalle) televisiolle ja elokuvalle. Ne ovat peruskauraa. Katsojiin ei kuitenkaan tehdä vaikutusta sillä peruskauralla, sen lisäksi tarvitaan jotain muuta.

Ja jos peruskaura nousee hallitsevaksi verrattuna niihin erityisiin, omaperäisiin piirteisiin, ollaan kusessa.

Tiedän lukevani Knaufin kommenttia kuin piru Raamattua, mutta sanon kuitenkin: tässä Knaufin ja minun näkemykset eroavat. Knauf ilmeisesti näkee fiktiivisen maailman erityisominaisuudet (all the big sweeping stuff) tekosyynä, jonka tiimoilta henkilöt saadaan reagoimaan toistensa tekemisiin. Minun nähdäkseni hahmojen välinen vuorovaikutus taas on toissijaista: se on vain väline, ei tavoite sinänsä. Vuorovaikutuksella pyritään yleensä viestittämään jotakin, eikä hahmojen välinen nuljaus an sich kiinnosta kuin saippuakuplia pulputtavaa harlekiiniyleisöä.

Oikeastaan voisi sanoa, että hyvän, kiinnostavan televisiosarjan voi erottaa tyhjänpäiväisestä hömpästä juuri pohtimalla, onko sarjassa muuta sisältöä kuin keskenään hölöttäviä ihmisiä (people blah-blahing, kuten Knauf asian ilmaisee).

Tämä liittyy läheisesti siihen, mikä tekee Carnivàlesta erityisen kiehtovan sarjan. Se on visuaalisesti äärimmäisen kiinnostava, omaperäinen ja rikas sarja. Oikeastaan Carnivàlen hahmoja on ilo katsella myös silloin, kun he vain puhuvat keskenään. Toinen elementti, joka samanaikaisesti on sarjan vahvuus ja heikkous, on sen vaativuus: katsojalta kysytään tarkkaavaisuutta ja hyvää historiantuntemusta, jotta narun päät löytävät toisensa. Etenkin eurooppalaisilta katsojilta voi mennä monta oivallusta ohi, Atlantin tällä puolen kun ei tunneta 1930-luvun Yhdysvaltoihin liittyvää taustakontekstia yhtään liian hyvin.

Kolmas ja kenties sarjan suurin vahvuus on se, että sen maailmassa kaikki liittyy kaikkeen. Jatkan Twin Peaks -vertailua: Lynch ryki omaan sarjaansa yhtä sun toista pseudotaiteellista ryönää, kuten sisätiloissa viihtyviä hevosia, pöllähtäneitä vanhuksia ja puheliaita jättiläisiä. Nämä ovat (sekavia vanhuksia lukuun ottamatta) keskiluokkaisen amerikkalaisessa maailmassa täysin vieraita ja keinotekoisia elementtejä, eivätkä liity mitenkään mihinkään.

Olen laskenut nämä Twin Peaksin elementit hölmön mutta samanaikaisesti kiehtovan erikoisuudentavoittelun piikkiin. (Kuulen jo, kuinka Lynch-fanit kliksuttelevat blogia pois kirjanmerkeistään.) Toista on Carnivàlen maailma: siinä yksikään elementti ei ole irrallinen ja mukana vain koska ”se näyttää siistiltä” tai ”on jännä”.

Periaatteessa Carnivàlen jatkaminen ei vieläkään ole täysi mahdottomuus. Näyttelijät ovat vanhentuneet, mutta niin ovat hahmotkin. Kukaan keskeisimpien hahmojen näyttelijöistä ei tietääkseni ole kuollut, eikä kellekään ole käynyt kuten Lara Flynn Boylelle.

Toivoa lienee kuitenkin turha elätellä. Yritän ajatella, että maailma makaa aivan hyvin näin: Carnivàlen tulevat tuotantokaudet olisivat tuskin voineet tehdä sarjasta enää yhtään parempaa kokonaisuutta, niin valtavan kiehtovia kaksi ensimmäistä kautta ovat.

*****