Arvostelu Sinkkuelämää-sarjasta (1998–2004)

Sinkkuelämää (1998–2004) on komediasarja, jolla on ollut valtava vaikutus milleniaalinaisiin. Varmasti sillä on ollut suuri merkitys myös moniin muihin, mutta katson itse sarjaa milleniaalin silmin, ja siksi tämän tekstin näkökulma on milleniaalin näkökulma. Näin sarjan jaksoja ensimmäisen kerran niiden ensimmäisten Suomen-esitysten aikaan, siis vain hieman yli 10-vuotiaana. Katsoin sarjan uudestaan keväällä 2022, koska halusin selvittää, miltä tämä oman lajityyppinsä klassikkosarja tänä päivänä näyttää. Kuinka hyvin Sinkkuelämää on kestänyt aikaa? Millaiselta sen maailma näyttää, kun sitä tarkastellaan 20 vuotta myöhemmin?

Sinkkuelämää kuvaa neljän nuoren naisen elämää Manhattanilla. Päähenkilö Carrie kirjoittaa työkseen kolumnia, jossa hän käsittelee pääasiassa omaa ja sinkkuystäviensä seuraelämää. Miranda on sarjan uraohjus – juristi, joka tekee pyöreitä päiviä ja jos aikataulu sallii, tapailee iltaisin miehiä. Charlotte on porukan romantikko: galleristi, jonka suurin unelma on löytää ”se oikea” ja tulla äidiksi. Porukan seksuaalisesti vapaamielisin jäsen eli Samantha puolestaan kammoaa ajatusta parisuhteista ja tapailee miehiä lähinnä seksin vuoksi.

Sinkkuelämän ensimmäisessä jaksossa Carrie puhuu suoraan kameralle.

Neljän naisen joukko tuo mieleen toisen milleniaaleille tärkeän ryhmän, joka oli aktiivinen ja suosionsa huipulla Sinkkuelämän ensimmäisten tuotantokausien aikaan: Spice Girlsin. Molemmissa ryhmissä korostetaan jäsenten erilaisuutta melkein karikatyyreiksi asti. Kaikilla jäsenillä on omat, tunnistettavat ulkonäköön liittyvät ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä. Ryhmistä on helppo jopa löytää vastinpareja: viaton Baby Spice muistuttaa romantikko-Charlottea, räväkkä Ginger Spice on kuin rääväsuinen ja suorasukainen Samantha, vakavakasvoinen Posh Spice tuo mieleen älykkään Mirandan. Carrielle ei Spice Girlsistä löydy selkeää vastinetta, eikä tarvitsekaan – onhan Carrie eräänlainen Sinkkuelämän näennäisesti neutraali nollapiste.

Sinkkuelämän ensimmäiset jaksot ovat sarjan kiinnostavimpia – mutta eivät suinkaan parhaita. Hahmot ja kerronnan tyyli hakevat vielä muotoaan. Värimäärittely ja kuvan luonne ovat erilaisia; sarjan ensimmäisissä jaksoissa kuvamateriaali on niin pehmeää ja tomuista, että sen voisi kuvitella olevan peräisin 90-luvun alkupuolelta. Kerronta on jäsennetty myöhempiä kausia täsmällisemmin Carrien kolumnien kirjoitusprosessin varaan: Carrie esitetään melkeinpä tutkivana journalistina, joka hakeutuu erilaisten ihmisten seuraan kerätäkseen materiaalia kolumniinsa. Henkilöhahmot esitellään katsojille dokumentaariseen tyyliin alareunaan lisätyillä teksteillä. Lisäksi hahmot, Carrie mukaan luettuna, puhuvat suoraan kameralle.

Charlotte päätyy onnellisesti naimisiin. Hänen suhteessaan Harryyn on kuitenkin yhtä sun toista häiritsevää.

Olen tottunut ajattelemaan Sinkkuelämää aikansa feministisenä klassikkoteoksena – sitähän se tavallaan on. Sarja keskittyy kuvaamaan neljän naisen välistä ystävyyttä ja uskollisuutta. Miehet vaihtuvat, mutta naiset pysyvät. He eivät tukeudu ensisijaisesti miehiinsä, vaan ystäviinsä. He ovat taloudellisesti itsenäisiä ja päättävät, mitä elämällään tekevät. He pystyvät keskustelemaan keskenään avoimesti kaikesta – myös seksistä. Neljän naisen yhteisö on rakennettu individualismin hengessä itse sen sijaan, että se perustuisi sukulaisuussuhteille: nämä neljä naista ovat rakentaneet itse oman identiteettinsä ja valinneet toisensa omasta tahdostaan. Sinkkuelämää on naisten välisen ystävyyden manifesti.

Uusi katselukierros kuitenkin toi esiin myös ristiriitaisia elementtejä, joiden ongelmallisuutta en ollut aiemmin hoksannut. Yksi ilmeisimmistä on sarjan kyvyttömyys ja haluttomuus kuvata vähemmistöjä. Sinkkuelämää on vitivalkoinen sarja: kuuden tuotantokauden mittaan sarjassa nähdään vain yksi ei-valkoinen hahmo eli Mirandan lyhytaikainen poikaystävä Robert. Sarjan homomiehet edustavat nihkeitä stereotypioita, ja naisten homoseksuaalisuus kuvataan käytännössä taiteesta kiinnostuneiden lesbojen sisäpiirinä – kulttina, johon Charlottella ei ole oman heteroseksuaalisuutensa vuoksi asiaa. Myöhemmin Samanthasta ”tulee lesbo” käytännössä yhdessä yössä. Tässä yhteydessä naisten välistä himoa verrataan siihen, että joku kokee vetoa palopostiin tai kenkiin. Biseksuaalisuus puolestaan kuvataan parikymppisten leikkinä – ilmiönä, jota ei tarvitse ottaa kovin vakavasti.

Sinkkuelämän mimmit keskustelevat siitä, onko työväenluokkaisen miehen kanssa seurusteleminen ok – samalla, kun aasialaiset naiset siistivät heidän varpaankynsiään.

Sinkkuelämää on kertomus yläluokkaisten naisten päiväunesta. Ajoittain dialogissa viitataan siihen, että Carrie ja Samantha ovat ansainneet nuorempana palkkansa paskaduuneista, joten heillä luulisi olevan empatiaa tarjoilijoita ja muita palveluammateissa toimivia kohtaan. Näin ei kuitenkaan ole – juuri Carrie ja Samantha käyttäytyvät usein töykeästi ”alaluokkaisia” ihmisiä kohtaan. Ihmisarvo on naisten silmissä sidottu paitsi tulotasoon, myös ulkonäköään: päähenkilöt naureskelevat selän takana niille, jotka ovat väärän näköisiä tai ”noloja”. Neljän naisten keskinäinen ystävyys on lujaa, mutta merkkejä laajemmasta, kaikkia naisia yhdistävästä solidaarisuudesta sarjassa ei ole. Pikemminkin sarjan tarinat ruokkivat ajatusta naisista toistensa kilpailijoina.

Oma suosikkihahmoni sarjassa on Samantha, jonka seksuaalinen vapautuneisuus, suorapuheisuus, voimakastahtoisuus ja kulmikkuus tekevät hänestä ainutlaatuisen hahmon. Katsellessani sarjaa uudelleen tajusin kuitenkin, että hän on paitsi upea, itsenäinen, moderni nainen, myös ilkeä ja ennakkoluuloinen ämmä, joka pahimmillaan rikkoo toisten ihmisten rajoja ja koskemattomuutta. Ehkäpä sarjan tekoaikaan nämä ominaisuudet on nähty lähinnä hauskoina (ainakin, kun ne on liitetty naishahmoon), mutta nyt ne hapantavat ilkeästi Samanthan hahmoa.

Eräässä jaksossa Samantha ottaa projektikseen tehdä ”kilpikonnamaisesta”, ”nolosta” miehestä tyylikkään. Myöhemmin hän alkaa fantasioida ryhmäseksistä naapuriensa kanssa, kunnes hän tapaa ensimmäistä kertaa naapurit kasvotusten – ja huomaa, että nämä ovatkin ”rumia ja pyyleviä itäeurooppalaisia”. Fantasiat loppuvat siihen paikkaan, ja Samantha pyytää naapureitaan hoitamaan sänkyhommansa hiljaisemmin. Olen pettynyt: muistin Samanthan itseironisena ja suorasanaisena, mutta silti ystävällisenä ja lämpimänä hahmona, joka muistutti viattomassa aistillisuudessaan etäisesti Marilynia.

Itseironia ja loistava huumorintaju kuuluvat Samanthan hyviin ominaisuuksiin.

Sinkkuelämää pitää sisällään myös aimo lohkareen kuvastoa ja kohtauksia, jotka ylläpitävät ja ruokkivat kapeita kauneusihanteita. Vaikka jokainen katsoja näkee omin silmin, että Miranda on synnytyksen jälkeen mallin mitoissa, toteaa hän olevansa ”raskauskilojensa” vuoksi ”unfuckable”, ja ilmoittautuu Painonvartijoihin. Kun joukko vieraita miehiä moittii Mirandan ”leveää” takamusta, hänen ystävänsä nousevat puolustamaan häntä kertomalla, että Miranda on juuri synnyttänyt. Siis: jos kroppa ei edusta hoikkuusihannetta, on sille siis löydettävä selitys, joka ”oikeuttaa” väliaikaisen poikkeavuuden. – Tällainen ajattelu oli tietenkin 90-luvulla valtavirtaa, eikä Sinkkuelämää sinänsä voine erityisesti nostaa tikun nokkaan sen levittämisestä.

Naisen orgasmi esitetään sarjassa asiana, jonka saavuttaminen voi toisinaan olla hankalaa, mutta joka kuitenkin tapahtuu käytännössä aina ilman sen kummempaa vaivannäköä ja josta ei oikeastaan kannata erikseen keskustella. Se, että nainen joutuu puoliväkisin antamaan miehelle suuseksiä, on Sinkkuelämässä harmillinen, mutta arkinen asia, josta ei tehdä numeroa tai keskustella sen enempää. Sarjan seksikohtaukset ovat kautta linjan suorastaan koomisen epärealistisia. Ymmärrän kyllä, että kyse on komediasarjasta, mutta seksikohtauksissa lipsutaan tahattoman (tragi)komiikan puolelle.

Muiden saavutustensa ohella Samantha onnistui normalisoimaan seksilelujen käyttöä.

Sinkkuelämää tunnetaan ja muistetaan pitkälti juuri avoimesta seksipuheesta. Erityisesti kohtaus, jossa naiset keskustelevat taksin takapenkillä anaaliseksistä, on edelleen vertaansa vailla – hyvällä tavalla. Silti sarja jättää juuri seksikeskustelussa valtavasti kiinnostavia kortteja kääntämättä. Naiset puhuvat seksistä ikään kuin urheilulajina, jossa voi tehdä erilaisia liikkeitä, kikkoja ja temppuja. Tärkeintä on olla ”hyvä sängyssä”, ja asteikko tämän arviointiin on hyvin normatiivinen: seksikumppaneiden ”suorituksia” arvioidaan yleensä hyvä-huono-asteikolla sen sijaan, että pohdittaisiin kahden ihmisen välisen kemian vaikutusta (poikkeuksiakin tähän tosin on). Naiset puhuvat paljon siitä, mitä sängyssä voidaan tehdä ja tehdään, mutta huomattavasti vähemmän siitä, mikä tuntuu hyvältä ja kenen kanssa.

Ehkäpä ongelmallisinta Sinkkuelämässä on kuitenkin tapa, jolla se normalisoi miesten asiatonta käytöstä naisia kohtaan. Ensimmäisellä tuotantokaudella Carrien tuttava salakuvaa omia seksisessioitaan tapailemiensa naisten kanssa (Axl Smith, anyone?) ja jopa näyttää kuvaamiaan videoita Carrielle. Carrie ohittaa asian olankohautuksella. Sarjan loppupuolella Charlotten asianajaja Harry käytännössä ahdistelee Charlottea – ja mitä tekee Charlotte? Rakastuu Harryyn päätäpahkaa ja jopa kääntyy tämän uskontoon voidakseen mennä naimisiin tämän kanssa. (Myöhemmin Harry osoittautuu mukavaksi tyypiksi – sinänsä realistista, onhan suurin osa naisia ahdistelevista miehistä nimenomaan ”mukavia tyyppejä”.) Mies, johon Carrie tutustuu työyhteyksissä, tytöttelee Carrieta ja myöhemmin näyttäytyy tämän edessä alushoususillaan. Tilanne kuvataan kiusallisena, mutta hassuna, eikä siitä tehdä sen kummempaa numeroa.

Esimerkkejä tilanteista, joissa miehet käyttäytyvät asiattomasti naisia kohtaan, olisi loputtomasti. Tämä ei sinänsä ole ongelma – ongelma on siinä, että sarjan naiset eivät näe näitä tilanteita ongelmallisina tai keskustelun arvoisina. Sinkkuelämällä olisi ollut mahdollisuus olla tässä suhteessa edelläkävijä, mutta sarja valitsi toisen tien.

En voi edes kuvitella, miten hirveältä helminauhastringien käyttäminen tuntuu. Samanthan pomoa muuten esittää James Remar eli sama kaveri, joka esitti Raidenia Mortal Kombat: Annihilationissa.

Oma lukunsa on Carrien suhde Kihoon. Kuuden vuoden ajan Carrie sallii Kihon kävellä ylitseen kerta toisensa jälkeen. Hänen täydellinen kyvyttömyytensä vetää rajoja ja pitää niistä kiinni näkyy myöhemmin hänen suhteessaan taiteilija Petrovskyyn: hän hylkää omat tarpeensa ja menonsa voidakseen tukea Petrovskya, vaikka tietää, ettei Petrovsky koskaan tekisi vastaavaa uhrausta hänen puolestaan. Juuri tässä on ehkäpä Sinkkuelämän suurin ongelma. Se esittää Carrien esikuvana, mutta samalla pistää Carrien toimimaan sellaisten toimintamallien mukaan, jotka ovat hänelle itselleen äärimmäisen vahingollisia, ja esittää tällaisen käytöksen todisteena aidosta rakkaudesta.

Sinkkuelämää on satu, mutta sen loppu on onneton. Carrie päätyy yhteen miehen kanssa, joka on tuottanut hänelle pettymyksiä lukemattomia kertoja. Kun Kiho viimein tunnustaa rakkautensa Carrieta kohtaan, on tämä valmis antamaan vuosien pompottelun anteeksi. Tätä Carrie kuitenkin ilmeisesti pohjimmiltaan haluaa – sitä, että hän saa rakastaa ja että häntä rakastetaan. Sarjan viimeisessä jaksossa hän paljastaa syvimmän sisimmän motivaationsa:

I am someone who is looking for love. Real love. Ridiculous, inconvenient, consuming, can’t-live-without-each-other love.

– Carrie Bradshaw

Mitä pidempään sarjaa katsoin, sitä enemmän aloin pohtia, voisiko Sinkkuelämää katsoa peräti sinkkufiktion parodiana. Avain tällaiseen tulkintaan löytyy sarjan alkutunnuksesta, jossa on helppo nähdä viitteitä Carrien epäluotettavuuteen sarjan kertojana:

Carrie kuvataan tunnuksessa todellisuudesta irtaantuneena. Siinä missä muut newyorkilaiset ovat pukeutuneet käytännöllisesti ja järkevästi, Carrie vaeltelee ympäriinsä tutu-hameessa ja ohuessa topissa – hauskan näköistä, mutta outoa ja hieman naurettavaa. Hänen katseensa vaeltaa taivaalla ja New Yorkin maamerkeissä, eikä hän muista seurata, mitä hänen ympärillään tapahtuu – kunnes bussi roiskuttaa vettä hänen päälleen lätäköstä ja vetää näin hänet takaisin maan pinnalle, inhottavaan arkeen. Carrien kasvoille leviää närkästynyt ilme.

Ajattelen alkutunnuksen katsojille annettuna ohjeena: Carrieen ei edes pidä suhtautua vakavasti, sillä hän on vain hassu romcom-tyttö. Hänen todellisuutensa kuvataan introssa harhaisuuteen asti epärealistisena. Ja sitähän se tosiaan on: Carrien elämä sellaisena, kuin se sarjassa kuvataan, on yksinkertaisesti mahdotonta. Hänen ainoa työnsä on viikoittaisen kolumnin kirjoittaminen sanomalehteen – ja tällä yhdellä kolumnilla hän pystyy sarjassa rahoittamaan ylellisen elämäntyylinsä ja tuhansien dollarien merkkivaatehankintansa. Kaikilla sarjan naisilla on kovat tulot ja kiivas työura – ja silti heillä on jatkuvasti aikaa istuskella hitailla aamiaisilla ja lounailla.

Carrien suhde Kihoon on myrkyllinen ja vaikea.

Kyllä, Sinkkuelämää on omalla tavallaan feministinen teos, mutta samalla hyvin ongelmallinen. Se juhlistaa naisten välisen ystävyyttä ja uskollisuutta, mutta samalla rakentaa naisten väliset juttutuokiot hyvin mieskeskeisiksi. Lounaiden ja aamiaisten yli käydyt keskustelut koskevat pääasiallisesti parisuhteita, treffejä, eroja ja seksiä. Naiset ovat järkkymättömästi valmiita tukemaan ja kuuntelemaan toisiaan – ja kun he tukevat ja kuuntelevat toisiaan, on puhe yleensä miehistä. (Poikkeuksiakin tosin on, ja ne liittyvät usein kuolemaan tai sairauteen – esimerkiksi Mirandan äidin kuolemaan ja Samanthan rintasyöpään.)

Kaikki tämä on helpompi ymmärtää, kun huomaa, että Sinkkuelämää on pitkälti miesten suunnittelema ja tekemä sarja. Sarjan peruskonsepti perustuu naisen eli Candace Bushnellin kirjoituksiin, mutta sarjan tekemisessä hän ei varsinaisesti ollut mukana. Sarjan jaksoista kolme neljäsosaa on miesten ohjaamia, ja miehet ovat reippaasti yliedustettuina myös sarjan kirjoittajissa. Sinkkuelämää ei siis totisesti ole naisten tekemä sarja naisille – onko se sitten miesten tekemä sarja naisille?

Kunhan sarjan heikkouksista heitetään metatason läppää, ei heikkouksia tarvitse korjata. Eikös se näin ollut?

Välillä huomasin miettiväni, että kenties kyseessä onkin miesten tekemä sarja naisille ja miehille. Sarjan naiskuva on niin ohkainen ja helppo, että ehkäpä moni 90-luvun mies on voinut kokea sen turvalliseksi ja miellyttäväksi. Mutta kuinka moni mies on kiinnostunut katsomaan viikko toisensa jälkeen, miten naiset jauhavat poikaystävistään lounassalaatteja mutustellessaan? Aivan hyvin riittää tieto siitä, että naisten keskustelut ovat tällaisia – että naiset puhuvat keskenään lähinnä miehistä. Keskustelujen sisällön seuraaminen viikko toisensa jälkeen on toissijaista.

Vaikka Sinkkuelämää sisältää yhtä sun toista ongelmallista, on se kuitenkin erittäin taitavasti kirjoitettu sarja. Arvostin ja arvostan edelleen sarjassa erityisesti sitä, kuinka siististi ja kompaktisti jokainen jakso käsittelee tiettyä teemaa, jonka avainkohdat Carrien voice-over kiteyttää. Jokaisella neljällä naisella on jaksossa oma pieni tarinansa, joka kytkeytyy ydinteemaan. Näin napakka televisiokirjoittaminen ei ole helppoa; jaksot ovat 25-30 minuutin mittaisia, ja neljän tarinan tunkeminen näin lyhyeen aikaan edellyttää ekonomista tarinankerrontaa ja täsmällisyyttä. Toisinaan jokin tarinoista käsitellään vain parissa kohtauksessa, jolloin muiden naisten tarinat saavat enemmän liikkumatilaa ja ruutuaikaa. Lopputuloksena on muodoltaan napakkaa ja eheää televisioviihdettä. Sinkkuelämän välittämä maailmankuva on kapea ja asenteellinen, mutta en voi olla rakastamatta sen tasapainoista ja tiivistä muotoa.

Carrien tupakointi kuvataan sarjassa romanttisena ja coolina. And Just Like Thatissa säännöllinen tupakointi on jäänyt pois.

Katsoin muuten myös And Just Like Thatin ensimmäisen kauden. En pitänyt siitä. Samantha on muuttunut meseviesteiksi, Miranda on muuttunut epävarmaksi biseksuaaliksi, Carrien voice-over puuttuu, seksi puuttuu, selkeiden teemojen varaan rakentuva jaksojen rakenne puuttuu. Kirjoittaminen on laiskaa ja leväperäistä. Sarjasta on yritetty tehdä vähemmän vitivalkoinen ja heterokeskeinen, mikä on hieno juttu, mutta toteutus ontuu: sukupuoli-identiteettinsä kanssa kipuileva nuori kuvataan ailahtelevaisena tuittupäänä, ja homostereotypioiden suhteen sarja on lopulta aivan yhtä ankea kuin ysärillä.

Silti: sitten kun And Just Like Thatin uusi kausi ilmestyy, en todennäköisesti voi olla katsomatta sitä. En voi olla toivomatta, että sarjan tekijät löytäisivät uudelleen sen rakenteen, jolla 90-luvun Sinkkuelämästä tehtiin oman aikansa klassikko. En voi olla toivomatta, vaikka tiedän toivon turhaksi.

2 kommenttia artikkeliin ”Arvostelu Sinkkuelämää-sarjasta (1998–2004)

  1. Vaikenit viisaasti elokuvista. Sinkkuelämää 2 elää mielessäni edelleen yhtenä hirveimmistä leffateatterikokemuksistani. Sarjassa ollutta muiden kuin valkoisten poissaoloa suorastaan kiitti armollisena ratkaisuna leffajatko-osan rasismin ja toiseuttamisen määrän todistettuaan. Se oli silmiinpistävää jo silloin 2010.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Joo, olisi pitänyt katsoa nuo leffat uudestaan ja en halunnut kiusata itseäni mokomalla. Jotain defenssin voimakkuudesta kertonee se, ettei käynyt mielessäkään edes sivulta leffoja tässä yhteydessä.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s