The Ted Bundy Tapes (2019), Abducted in Plain Sight (2017) & The Disappearance of Madeleine McCann (2019) arvostelu

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

1970-luku oli hirveä vuosikymmen, joka syntyi Charles Mansonin ”Perheen” surmaaman 1960-luvun kuolinhuudoista. Sitä leimasivat IRA ja Baader-Meinhof, Münchenin verilöyly, Richard Nixon, öljykriisi, Sex Pistols, Jonestown, pulisongit ja ABBA. 1970-luku oli myös amerikkalaisten sarjamurhaajien vuosikymmen: oli Samin poika, Zodiac, John Wayne Gacy, Hillsiden kuristajat – ja tietenkin Ted Bundy.

Bundy kuoli sähkötuolissa vuonna 1989. Vielä 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen Bundyn tarina kiinnostaa suuria yleisöjä – siitä kertoo Netflixin uudehko sarja Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes. Sarjan uutuusarvo perustuu haastattelutallenteisiin, jotka eräs toimittaja nauhoitti Bundyn kanssa tämän odottaessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

Bundy on vaikuttanut amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin todennäköisesti enemmän kuin kukaan toinen yksittäinen henkilö. Ystävilleen ja tuttavilleen hän näyttäytyi jokaisen äidin unelmavävynä – hän oli älykäs, karismaattinen ja hyväkäytöksinen. Naamionsa turvin hän onnistui raiskaamaan ja surmaamaan kymmeniä naisia.

Medialle Bundyn vangitseminen oli onnenpotku. Komeassa ja sujuvapuheisessa Bundyssa oli vaikea nähdä raiskaaja-murhaajaa. Juuri tämä ristiriita sai amerikkalaiset seuraamaan Bundyn rikoksiin liittyvää tutkintaa ja oikeudenkäyntiä herkeämättä.

Bundyn tarinaa on vatvottu ja vatuloitu kirjoissa ja elokuvissa niin paljon, että siihen on vaikea löytää uutta näkökulmaa. Myös The Confession Tapesin anti jää laihaksi. Dokumentissa ei esitetä mitään sellaista, mikä ei olisi ollut suuren yleisön tiedossa jo valmiiksi.

Bundyn televisioitu oikeudenkäynti oli kuitenkin kiinnostavaa katsottavaa. Samoja pätkiä on todennäköisesti nähty myös aiemmissa dokumenteissa, mutta minulle oikeudenkäynnin nauhoitteet tulivat uutena. Näistä pätkistä tajuaa nopeasti, kuinka kujalla Bundy oikeasti oli. Hän sabotoi omien asianajajiensa yritykset rakentaa uskottavaa puolustusta ja vallanhalussaan otti puolustuksensa omiin käsiinsä. Mikä omahyväinen idiootti. Lopputulos: kuolemantuomio.

The Confession Tapesin visuaalinen toteutus on kekseliäs. Vuosiluvut esitetään ikään kuin osana kelanauhurin nauhaa, joka vetää ankarasti eteenpäin. Välillä sitä kelataan hieman taaksepäin, kun palataan Bundyn lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiin, mutta suurimmaksi osaksi nauha rullaa vääjäämättömästi oikealta vasemmalle. Se tuo kertomukseen kohtalonomaisuutta.

Dokumentissa suodaan kiitettävän paljon ruutuaikaa Bundyn uhreille. Erästä uhria, joka onnistui pakenemaan Bundyn näpeistä ja jäi henkiin, jopa haastatellaan. Usein seksuaali- ja henkirikosten uhrit jäävät dokumenteissa ja kirjoissa kasvottomiksi – he ovat vain haavaista, mädäntyvää lihaa. The Confession Tapes ei avaa jokaisen murhatun tytön elämäkertaa, mutta suo kuitenkin monille heistä suhteellisesti paljon huomiota. Kun uhreille annetaan kasvot, heidän kärsimyksensä ja kohtalonsa tuntuvat todemmilta.

Abducted in Plain Sight (2017)

Abducted in Plaing Sight (2017)

Totta tosiaan: 1970-luvulla puhuttiin paljon sarjamurhaajista – sen sijaan pedofiilit olivat vielä suhteellisen tuntematon ihmisjoukko. Lapsia varoiteltiin namusedistä, joiden matkaan ei pitäisi lähteä, mutta laajamittainen tietoisuus lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista puuttui. Ajatus siitä, että joku lapsen omasta lähipiiristä voisi tehdä hänelle jotain pahaa, oli suurelle keskiluokalle täysin vieras.

Tällaisessa maailmassa Jan Broberg eli nuoruutensa, josta Abducted in Plain Sight -dokumentti kertoo. Ja voi, miten omituinen dokumentti se onkaan.

Kaikki alkaa Brobergien perhetutusta, Robert ”Bob” Berchtoldista, joka ystävystyy 12-vuotiaan Janin kanssa. Berchtoldin perhe alaa viettää aikaa Brobergien kanssa – vaimot ja lapset kaverustuvat keskenään, jokainen löytää naapuriperheestä vastinkappaleensa. Lopulta Bob pyytää Janin vanhemmilta apua: hänen terapeuttinsa on suositellut, että hän nukkuisi Janin vieressä osana terapiaa.

Vanhemmat suostuvat.

Seuraa toinen pyyntö: Berchtold kysyy, saisiko hän viedä Janin ratsastamaan. Jälleen vanhemmat suostuvat.

Päivä kuluu, tulee yö, seuraava, kolmas. Jania tai Berchtoldia ei näy eikä kuulu. Vasta monen päivän kuluttua vanhemmat ilmoittavat Janin katoamisesta poliisille.

Jos Brobergien perheen meno vaikuttaa oudolta, vielä kummallisempaa on se, mitä Janille tapahtuu Berchtoldin seurassa. Mutta ei mennä nyt siihen – koko kuvio on niin uskomaton, että on parempi katsoa se suoraan dokumentista.

Jos Abducted in Plain Sight olisi näytelmäelokuva, tuntuisi sen tarina epäuskottavalta. Vaan kun on kyse dokumentista, on kertomus pakko uskoa. Sen tapahtumaketjusta tekee hullun kaksi asiaa: se, mitä Berchtold teki Janille, ja se, kuinka hänen vanhempansa suhtautuvat asiaan. Molemmat seikat todistavat, kuinka taitavasti Berchtold onnistui hivuttautumaan Brobergien mieliin ja sydämiin.

Jotakin kummallista Brobergien perheessä kuitenkin on. Kun Berchtold soittaa Janin katoamisen jälkeen tämän äidille ja väittää, että Jan myy elääkseen seksiä ja välittää huumeita, äiti vastaa kauhistellen: ”Oh dear, now I won’t be able to sleep.” Aivan kuin Berchtold olisi juuri kertonut, että kahvimaito on loppu jääkaapista tai että seuraavan viikonlopun veneretkeä täytyy lykätä, koska matkailuauton rengas on puhki. ”Oh dear.”

Se, mitä Berchtold teki Janille, oli kiistatta lainvastaista. Hän ei kuitenkaan tuomittu teoistaan ajoissa, koska Janin vanhemmat eivät halunneet puida asiaa viranomaisteitse.

Jan mainitsee dokumentissa saaneensa aikuisiällä yhteydenottoja useilta naisilta, jotka ovat joutuneet lapsina Berchtoldin hyväksikäytön uhreiksi. Tätä dokumentissa ei ääneen sanota, mutta tulipahan mieleeni: nämä hyväksikäytöt olisi voitu välttää, jos Brobergit olisivat saattaneet Berchtoldin teot saman tien syyttäjän pöydälle. Kun rikoksen uhri kertoo kokemuksestaan viranomaisille, hän ei hae oikeutta pelkästään itselleen – hän hakee oikeutta ja turvaa myös kaikille niille, jotka ovat vaarassa joutua saman rikollisen uhreiksi.

Dokumenttina Abducted in Plain Sight ei ole erityisen onnistunut. Asiaan mennään turhan rivakasti – mahdollisuus eläytyä Brobergien asemaan ja siihen, kuinka he tutustuivat hauskaan naapurinsetään, menee ohi. Tarina on kuitenkin itsessään niin ainutlaatuinen, että dokumentin puutteet voi antaa anteeksi.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

Madeleine McCann siepattiin Portugalin Praia da Luzin lomakylässä toukokuussa 2007. Netflixin 8-osainen dokumenttisarja kertoo Madeleinen katoamisesta ja sitä seuranneista tutkimuksista, jotka jatkuvat ymmärtääkseni jollakin tasolla vielä tänäkin päivänä.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019) tuskin tarjoaa mitään uutta niille, jotka ovat seuranneet McCannin tapaukseen liittyvää uutisointia aktiivisesti. Minulle McCannin juttu oli vain hämärästi tuttu, ja koen saaneeni dokumentin myötä varsin perinpohjaisen katsauksen tapauksen vaiheisiin.

Ennen katoamistaan Madeleine McCann oli vain 3-vuotias tyttö. Katoamisensa jälkeen hänestä tuli paljon muutakin:

  • Keskiluokkaisten vanhempien tytär, jonka etsimiseen on käytetty miljoonia puntia.
  • Englantilainen turisti, joka katosi matkailusta elävässä, turvalliseksi mielletyssä Portugalissa.
  • Valkoinen varakkaan perheen tyttö, jonka arvo on ihmiskauppiaiden silmissä suunnaton.
  • Lapsi, jonka vanhemmat jättivät hänet illallisen ajaksi nukkumaan loma-asuntoon kahden pienemmän sisaruksen kanssa.

Dokumentissa käydään läpi kaikki nämä näkökulmat.

Madeleine McCannin katoamiseen liittyy valtavasti pelonsekaista kipua. Hahmotan tästä kivusta kaksi kerrosta. Päällimmäinen kerros käsittää McCannien kivun: oman lapsen menetys ja jatkuva epätietoisuus siitä, onko  hän elossa vai ei, sulkee vanhemmat jäiseen helvettiin.

Tämän alla sykkii vielä suurempi kipu: sellaisten vanhempien tuska, jotka ovat niin ikään menettäneet lapsensa, mutta joilla ei ole rahaa palkata etsiviä kyselemään lapsen perään tai PR-ihmisiä muistuttamaan lapsen olemassaolosta.

Lopulta jälkimmäinen kipu nousee omissa silmissäni ensimmäistä suuremmaksi. Maailma on täynnä vanhempia, jotka surevat kadonneen lapsensa perään ja joita kukaan ei auta. Yhden brittitytön katoaminen tuntuu merkityksettömältä satojen ja tuhansien köyhien, lapsiaan surevien vanhempien rinnalla.

Toisaalta jokainen katoamistapaus särkee jonkun elämän. Kivun määrää ei voi koskaan mitata tai verrata.

Suhteellisen selvää kuitenkin on, että McCannin tapaus on saanut mediassa kohtuuttomat mittasuhteet verrattuna kadonneiden lasten tapauksiin keskimäärin. Raha puhuu.

Disappearance of Madeleine McCann herättää paljon kysymyksiä ja antaa vain vähän vastauksia. Osa tutkintalinjoista, joita dokumentissa käsitellään, jätetään auki – todetaan vain, että tämä linja veti vesiperän ja sillä selvä, eikä asiaa tarkemmin perustella. Se ärsyttää.

En tiedä, onko kyse huolimattomasta leikkauksesta, vai ovatko dokumentin tekijät halunneet näillä valinnoilla painottaa tapauksen luonnetta ratkaisemattomana tapauksena nihilistisessä hengessä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että pieni Madeleine vain haipuu ja haalistuu pois samalla tavalla kuin ne monet tutkintalinjat, joita myöten häntä on yritetty etsiä.

Citizen X (1995) arvostelu

Citizen X arvostelu
Citizen X (1995)

Citizen X (levitetty Suomessa myös nimellä Peto on irti, 1995) on tositapahtumiin perustuva rikosdraamaelokuva sarjamurhaaja Andrei Tšikatilon kiinniotosta 1980-luvun Neuvostoliitossa. Elokuva kuvaa itse rikossarjaa melko pintapuolisesti ja keskittyy sen sijaan tutkijoiden kohtaamiin haasteisiin neuvostobyrokratian keskellä.

Oikeuslääketieteellinen tutkija Viktor Burakov (Stephen Rea) saa työpöydälleen kollektiivin mailta löytyneen ruumiin ja passittaa etsiväjoukon tutkimaan sen löytöpaikkaa. Etsivät lähtevät matkaan vastahakoisesti ja nuristen – ja palaavat pian mukanaan seitsemän uutta ruumista, jotka on kaivettu ylös samalta alueelta. Burakov pyyhkii kyyneleitä hihaansa selostaessaan nauhurille ruumiinavaushavaintoja.

Bukarov ja Fetisov täydentävät toisiaan.

Piskuisen kaupungin poliisi on tottunut selvittämään lähinnä liikennerikkomuksia ja näpistyksiä, eivätkä laitoksen osaaminen ja voimavarat riitä tappajan nalkittamiseen. Burakov pyytää komitealta lisävoimia: miehiä, tietokoneita ja lupaa ottaa yhteyttä FBI:n asiantuntijoihin, jotka ovat erikoistuneet sarjamurhaajien profilointiin. Hänen pyyntönsä evätään. ”Neuvostoliitossa ei ole sarjamurhaajia”, eräs komitean jäsen toteaa ja jatkaa: ”Sarjamurhaajat ovat rappiollinen, läntinen ilmiö.”

Burakovin onneksi komiteassa on edes yksi tolkun ihminen. Eversti Fetisov (Donald Sutherland) auttaa Burakovia luovimaan byrokratian vastatuulessa ja auttaa tätä saamana tutkinnalle resursseja. Tutkintaa avittamaan saadaan myöhemmin myös kolmas järkevä kaveri, ”poikkeavaan psykologiaan” erikoistunut tohtori Alexander Bukanovski (Max von Sydow), joka luonnostelee murhaajan profiilin.

Murhaaja etsii uhrejaan rautatieasemilta.

Burakovia kielletään tiedottamasta rikossarjasta lehdistölle. Tämän seurauksena murhaaja saa rellestää tahtonsa mukaan yli kymmenen vuoden ajan ilman, että kansalle kerrotaan asiasta mitään. Viranomaisille suurin ongelma ei ole se, että murhia tapahtuu, vaan se, että julkisuuteen levitessään tieto murhista tekisi särön kuvaan kommunistisesta utopiasta. Tärkeintä ei ole se, kuinka asiat ovat, vaan se, miltä ne näyttävät – ja lopulta siitä, mitä puhutaan, voikin tulla neuvostosysteemissä totuus. Fetisov antaa tästä oppitunnin Burakoville. ”You think that a man is what he says”, kummastelee Burakov, mihin Fetisov: ”He is, if he talks for a living.”

Citizen X on suoraviivainen ja teeskentelemätön elokuva, jonka maailma on herttaisen mustavalkoinen ja jonka hahmot ovat yksiselitteisesti joko hyviä tai pahoja. Burakov taistelee kahta paholaista vastaan – toisaalta murhaaja-Tšikatiloa, toisaalta neuvostojärjestelmää. Hän on idealisti, joka tekee työtään täydellä sielulla ja sydämellä. Fetisovista hän saa parikseen pragmatistin, joka tietää, että kaikkia eteen sattuvia taisteluita ei voi voittaa.

Andrei Tšikatilo on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen

Burakovin ja Fetisovin välinen ero kirkastuu, kun Burakov toteaa: ”A man is what he fights for”. Tähän Fetisov vastaa: ”I don’t fight for anything.” Burakovin ja Fetisovin motiivit ja toimintatavat ovat erilaiset, ja juuri siksi he täydentävät toisiaan. Heidän keskinäisen dynamiikkansa ansiostaan tutkinta pysyy hengissä ja edistyy vastoinkäymisistä huolimatta. Elokuvan lopussa Bukanovski toteaakin Bukaroville ja Fetisoville: ”Together you make a wonderful person”.

Citizen X:n näyttämöllepano on ehtaa neuvostonostalgiaa. Kohtaus toisensa perään täyttyy murretuista väreistä: on rapistuvia julkisivuja, syksyisiä metsiä, ruskeita Ladoja ja olosuhteiden pakosta minimalistista sisustusta. Citizen X kuvattiin kokonaisuudessaan Unkarissa, josta autenttista neuvostomiljöötä löytyy yllin kyllin.

Itse murhat on esitetty tyylitellen. Väkivaltakohtauksissa toistuu otos, jossa vertavuotava uhri kaatuu selälleen syksyiseen metsään. Toistoa käytetään taitavasti myös tilanteessa, jossa Burakov ymmärtää jahtaavansa sarjamurhaajaa: ruumiinavaussalin ovi toisensa jälkeen kolahtaa auki, kun paareilla tuodaan uusia kalmoja tutkittaviksi.

Citizen X:n näyttömällepano on silkkaa neuvostonostalgiaa.

Sanoinko jo, että  Citizen X:n näyttelijäkaarti on upea? Burakovin suru ja raivo puskevat esiin Stephen Rean kasvojen pienistä eleistä. Hän ei huuda tai rähjää, vaan kätkee turhautumisensa ihonsa alle,  mistä se tihkuu ulos pienenpieninä pisaroina. Max von Sydow on päässyt Bukanovskin roolissa vain pariin kohtaukseen ja onnistuu silti luomaan henkilöhahmostaan täyteläisen ja sympaattisen. Jeffrey DeMunn ruumiillistaa Andrei Tšikatilon taitavasti: hän on samanaikaisesti sekä säälittävä reppana että kammottava rikollinen.

Elokuvan parhaan roolisuorituksen tekee kuitenkin Fetisovia esittävä Donald Sutherland. En tiedä mikä minua Sutherlandissa oikein viehättää – tuntuu siltä, ettei häneltä huonoa roolityötä löydykään.

Citizen X on katsottavissa HBO Nordicista. Traileri ei tee elokuvalle aivan täyttä oikeutta.

*****

 

The House That Jack Built (2018) arvostelu

The House That Jack Built (2018)

The House That Jack Built (2018) on elokuva Jack-nimisestä sarjamurhaajasta. Se kuvaa, kuinka Jack (Matt Dillon) kertoo elämästään Verge-nimiselle miehelle (Bruno Ganz).

Jack jakaa tarinansa viiteen ”tapaukseen” (incident), joista kukin keskittyy kuvaamaan Jackin tekemää murhaa. Hän kertoo tarinansa Vergelle miesten yhteisellä matkalla kohti Helvetin seitsemättä piiriä. Se on väkivaltaisten sielujen loppusijoituspaikka, ja siellä Jack on tuomittu viettämään oman ikuisuutensa. (Elokuvan viittaukset Danten Jumalaiseen näytelmään ovat jokseenkin räikeitä.)

Ensimmäinen tapaus kuvaa Jackin kohtaamista vaalean naisen (Uma Thurman) kanssa. Nainen on joutunut renkaanvaihtohommiin syrjäisellä tiellä, mutta hänen tunkkinsa on rikki. Hän pyytää Jackilta kyytiä korjauspajalle ja saa matkan aikana Jackin puheillaan niin raivoihinsa, että Jack mätkäisee häntä tunkilla naamaan.

Uma Thurman saa pian tunkista naamaan.

Tunkki on muuten englanniksi jack. Jo elokuvan alussa näemme siis rikkinäisen jack-tunkin, jota käytetään murha-aseena – mainio metafora Jackin persoonalle. Tunkki ei kelpaa siihen, mitä varten se on alun alkaen valmistettu – sen sijaan ihmisten tappamiseen se kyllä sopii, rikkinäisenäkin. Sama pätee Jackin hahmoon: hän on talojen rakennukseen erikoistunut insinööri, joka ei saa itselleen taloa rakennettua sitten millään. Sen sijaan ihmisten murhaamisessa hän on hyvä ja tuottelias.

Länsimaisessa taiteessa talo nähdään tyypillisesti minuuden symbolina. Jackilla on vaikeuksia rakentaa omaa minuuttaan – hän suunnittelee, aloittaa rakennustyöt ja epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun Verge viimein ilmestyy kuvioihin, hän muistuttaa Jackia tämän rakennusprojektista, jolloin Jack ottaa työn viimein asiakseen ja kyhää talon niistä materiaaleista, joita saatavilla on. Kun talo on valmis, Verge tuumaa: ”Your house is a fine little house, Jack. It’s absolutely usable.” Hän puhuu kuin isä lapselle, joka on kyhännyt risuista pienen majan – ja sellaiseen Jackin taloa voi kaikin mokomin verrata. Jack luulee olevansa suuri insinööri, arkkitehti, taiteilija – mutta hänen mestariteoksensa on lopulta vain säälittävä, ylijäämämateriaaleista kasattu kyhäelmä.

Jackin itsetunnossa ei ole kehumista.

The House That Jack Built muistuttaa huomattavasti saman ohjaajan Nymphomaniac-elokuvia. Molemmissa elokuvissa päähenkilö tunnustaa elämänsä tekoja itseään viisaammalle ja iäkkäämmälle hahmolle. Keskeinen käsittelyn aihe on päähenkilöä riivaava pakkomielle ja yritys päästä irti omasta tyhjyyden ja tuskan kokemuksesta tekemällä jotakin poikkeuksellista. Nymphomaniacin päähenkilö Joe täytti sisäistä tyhjyyttään seksillä, The House That Jack Built puolestaan murhilla.

Joku minua viisaampi, ehkä muinainen roomalainen, on sanonut, että kaikki tarinat tähtäävät joko elämän päättymiseen tai sen jatkumiseen – siis kuolemaan tai seksiin. Nymphomaniacissa seksiä riitti yllin kyllin, mutta The House That Jack Built -elokuvassa se loistaa poissaolollaan.

Amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin liittyy vahvasti ajatus nekrofiliasta tai murhaa edeltävästä seksuaalirikoksesta. Uskon, että medialla ja viihteellä on asiassa suuri merkitys: seksiä ja kuolemaa yhdistävät tarinat kiinnostavat ihmisiä, koska ne tarjoavat ihmisille erinomaiset mahdollisuudet käsitellä heidän suurimpia pelkojaan turvallisesti, kuivaharjoitellen. Niistä uutisoidaan parahultaisesti, kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia. Näin mielissämme syntyy harha siitä, että rikokset, joissa nämä asiat liittyvät toisiinsa, olisivat tyypillisiä tai yleisiä.

Jack arvostaa estetiikkaa.

Jack tekee ilahduttavan poikkeuksen fiktiivisten amerikkalaissarjamurhaajien kaanoniin. Hän ei ole kiinnostunut uhriensa raiskaamisesta – ei ennen eikä jälkeen heidän kuolemansa. Pidän tästä ratkaisusta: seksin sotkeminen kuvioon olisi tehnyt elokuvasta liian raskaan ja suttuisen.

Lisäksi Jackin välinpitämättömyys seksin suhteen korostaa elokuvan asema Nymphomaniacin vastinkappaleena. Nymphomaniacissa seksiä oli jo aivan tarpeeksi – nyt on aika unohtaa se ja keskittyä sen vastinpariin, kuolemaan. Tosiasiassa Nymphomaniac ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro seksistä eikä The House That Jack Built kerro kuolemasta tai murhasta. Nämä ovat vain pintatason teemoja. Molemmat elokuvat kertovat pikemminkin riippuvuudesta ja kivuliaista yrityksistä rakentaa omalle elämälle merkitys.

Von Trierin versio La Barque de Dantesta. ”Hei huomaatteko! Mä olen lukenut kirjoja ja selannut Wikipediasta tauluja!”

The House That Jack Builtin viittaukset muiden taiteilijoiden työhön ovat runsaslukuisia ja suorasukaisia: Dante, William Blake, Glenn Gould ja Bach, Vivaldi, David Bowie, Goethe, Bob Dylan, The Doors, Eugène Delacroix… Vergen hahmo on puolestaan on selvä viittaus Vergiliukseen. Myös ohjaajan omiin aiempiin elokuviin viitataan.

Osa viittauksista jää hämäriksi; niiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Mikä ihmeen idea oli esimerkiksi tehdä pastissi Delacroix’n La Barque de Dante -maalauksesta? Danten Jumalaiseen näytelmään liittyvät viittaukset ovat niin osoittelevia, että ihan ärsyttää. Aivan kuin ohjaaja olisi huutaisi: Hei huomaatteko! Minä luen kirjoja! Katsokaa, tässä on Vergilius ja tämä punaviittainen kaveri on vähän niinkuin Dante! Dantellakin oli punainen viitta, kai te nyt tajuatte!? Jaksoin lukea Infernon loppuun asti, huh että olen kova äijä! Ne, joille viittaukset menevät perille, tajuavat kyllä kupletin juonen vähemmälläkin ratakiskolla, ja ne, jotka eivät analogioita tunnista, eivät niitä tunnista, vaikka miten kiljuisi.

Jack pääsee kurkistamaan Elysionin kentille laskeutuessaan helvettiin.

The House That Jack Builtia on moitittu naisvihamieliseksi elokuvaksi. Katsoja, joka näkee tämän elokuvan naisvihamielisenä, ei varmasti koskaan aiemmin ole törmännyt epäluotettaviin kertojiin – tai jos onkin, on tuskin sellaista oppinut tunnistamaan.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta kerrataan kuitenkin: se, että joku elokuvan henkilöhahmoista sanoo jotakin, ei aina tarkoita, että elokuva kokonaisuudessaan pyrkisi välittämään samaa viestiä. Toisinaan viesti voi olla jopa päinvastainen.

Jack on väkivaltainen sovinisti. Juuri siksi The House That Jack Built ei ole naisvihamielinen elokuva.

Minä näen, että The House That Jack Built nimenomaan tekee pilkkaa naisvihamielisistä kommenteista. Katsotaanpa tarkemmin kohtausta, jossa Jack surmaa tyttöystäväkokelaansa. Ennen murhaa hän valittelee tytölle:

Why is it always the man’s fault? No matter where you go, it’s like you’re some sort of wandering guilty person without even having harmed a simple kitten. I actually get sad when I think about it. If one is so unfortunate as to have been born… male, then you’re also born guilty. Think of the injustice in that. Women are always the victims, right? And men, they’re always the criminals.

Miten kukaan voi olla niin yksinkertainen, että luulee tämän edustavan elokuvan tai elokuvantekijöiden käsitystä naisista ja miehistä? Koko repliikki on silkkaa parodiaa alt-rightin kollektiivisesta nyyhkytyksestä. Jack, joka tämän kommentin lausuu, on itseriittoinen, väkivaltainen ja säälittävä paska – se tehdään elokuvassa hyvin selväksi. Hän kyllä glorifioi itse itseään – sen sijaan elokuva ei glorifioi häntä, vaan kuvaa hänet juuri niin turhana ja epäonnistuneena ihmisenä kuin vain voi. Se, että alleviivatun epäsympaattisen hahmon suuhun laitetaan naisvihamielisiä kommentteja, ei ole naisvihamielistä.

Jack on lainannut Bob Dylanilta kortteja.

Moni on katsonut The House That Jack Builtia jonkinlaisena von Trierin omakuvana. Tällaiselle luennalle varmaankin löytyy kyllä perusteita, mutta itse en ole tällaisesta tulkinnasta kiinnostunut. Von Trier ei yksinkertaisesti ole mielestäni kovin jännittävä ihminen. The House That Jack Built on liian monitahoinen ja rönsyävä elokuva, jotta sen voisi kutistaa pelkäksi taitelijian omakuvaksi.

Itse asiassa minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä yleisön kannattaisi kiinnostua siitä, mitä taiteilija itsestään ajattelee. On vaikea keksiä puisevampaa elokuvan aihetta kuin ohjaajan oma taiteilijakuva. Maailma on paljon kiinnostavampi asia kuin taiteilijat itse, ja yleensä ne taiteilijat, joille oma napa on suurin taiteellisen inspiraation lähde, tekevät aika tylsää taidetta.

Jos näkisin The House That Jack Builtin pelkkänä von Trierin itsetutkiskeluna, antaisin sille yhden tähden.

Olen muuten kirjoittanut Nymphomaniaceista vuosia sitten Asema-blogiin. Vaikka itse sanonkin, tuo teksti on aika hyvä – kannattaa lukea.

*****

Mindhunter (2017–, ohj. David Fincher) arvostelu – Mitä hullu tuntee

Mindhunter, 1. tuotantokausi (2017)

David Fincherin tuottama ja osittain ohjaama Mindhunter (2017–) on rikosdraamasarja sarjamurhaajien profiloinnin kehityksestä. Tekstin ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä osio on kirjoitettu syyskuussa 2018. Olen sittemmin täydentänyt tekstiä toista tuotantokautta koskevalla osiolla elokuussa 2019.

Mindhunter: 1. tuotantokausi

On vuosi 1977. Uudenlainen väkivallan muoto hämmentää FBI:n tutkijoita. Enää ihmiset eivät surmaa vain vaimojaan, äitejään ja kavereitaan, vaan väkivaltaa kohdistetaan tuntemattomiin. Panttivankineuvottelija Holden Ford saa ajatuksen: Charles Mansonin jälkeiselle ajalle ominaista väkivaltaa voidaan torjua vain ymmärtämällä sitä. Ford keplottelee itsensä FBI:n käyttäytymistieteiden yksikössä työskentelevän Bill Tenchin apupojaksi ja pääsee kiertämään ympäri Yhdysvaltoja – ensin kouluttamassa paikallispoliiseille FBI:n tekniikoita, myöhemmin jututtamassa maan kuuluisimpia väkivaltarikollisia eri vankiloissa.

Bill Tench (vas.) ja Holden Ford kiertävät jututtamassa Amerikan tunnetuimpia ja pelätyimpiä rikollisia.

Sarjamurhaajat ovat keskeinen osa länsimaisen populaarikulttuurin kuvastoa. On vaikea ymmärtää, että on ollut aika, jolloin sarjamurhaajan käsitettä ei ole ollut olemassa – ja että on ollut aika, jolloin pienelle prosentille ominaisen patologian tutkimusta sarjamurhaajien haastatteluilla ja analyysilla on pidetty epäilyttävänä, jopa kerettiläisenä. Se, mitä Ford ja Tench tekevät, näyttää meidän silmissämme täysin normaalilta ja loogiselta – jopa välttämättömältä. Silti he saavat taistella hampaat irvessä tutkimuksensa jatkamisen puolesta ja kohtaavat mitä kummallisimpia ennakkoluuloja.

Ford ja Tench saavat onneksi vahvistusta tiimiinsä akateemisesta maailmasta: tohtori Wendy Carr tuo tutkimukseen kaivattua systematiikkaa.

Tench ja Carr ovat omissa tehtävissään kokeneita ja arvostettuja tekijöitä. Silti tutkimusryhmän tähti on untuvikko Ford, joka on projektin todellinen perustaja ja suunnannäyttäjä.

Carr perehyy Fordin ja Tenchin aikaansaannoksiin.

Kolmikon keskinäiset suhteet tuovat mieleen amerikkalaisen ydinperheen. Tench on Fordille turvallinen ja lämmin isä, joka vuorotellen puolustaa ja ojentaa tätä. Carr on kirkkaan älykäs, kaunis mutta etäinen äiti, joka ohjailee ja säätelee perheen arkipäivää voimalla ja tyylillä. Ihmelapsi ja uuden ajan airut Ford raivaa polkuaan väkivaltarikollisten viidakossa ja taistelee ymmärtääkseen sarjamurhaajien ajatuksenjuoksua.

”How to get ahead of ’crazy’, if you don’t know how crazy thinks?” kysyy Tench sarjan ykköskauden trailerissa. Lausahdus on leikattu kohtauksesta, jossa Tench puolustaa Fordin tutkimusprojektia FBI:n isokenkäisille. He ymmärtävät Fordin ja Tenchin työn arvon vain, kun projekti myydään heille yrityksenä estää hulluja tappamasta, pahoinpitelemästä ja raiskaamasta tavallisia, ei-hulluja ihmisiä.

Sarjamurhaaja syntyi 1970-luvulla.

Hullut ja ei-hullut – Ford ja Tench sortuvat harvoin tällaisiin yksinkertaistuksiin. He tekevät kaikkensa välttääkseen työssään ”hullun” käsitettä ja muita vastaavia termejä. He eivät haastattele tai tutki ”hulluja”, vaan ihmisiä, jotka ovat tehneet äärimmäisen väkivaltaisia ja julmia tekoja. Teot ovat näiden ihmisten yhteinen nimittäjä – ei ”hulluus”, ei edes ”psykopatia” tai ”sosiopatia”.

Tärkeintä Tenchin ja Fordin tutkimukselle ei ole se, ”mitä hullu ajattelee”, vaan pikemminkin se, mitä väkivaltainen ja sadistinen ihminen tuntee. Osa haastateltavista avaa tutkijoille auliisti sitä, mitä heidän päässään on murhien aikaan liikkunut. Osa taas on omien rikostensa edessä niin hämmennyksissä, etteivät he osaa kertoa Fordille ja Tenchille paljoakaan tekojensa taustoista.

Fordin työ ryvettää hänen suhdettaan Debbie-tyttöystävään. Debbietä kuvataan sarjassa usein hekumoiden, kuin sadistisen murhaajan näkökulmasta.

Sarjan kiinnostavimmat ja intensiivisimmät kohtaukset on rakennettu itse murhaajien ympärille: Ed Kemper, Jerry Brudos ja Richard Speck. Erityisesti kohtaukset, joissa Ford haastattelee yksin Ed Kemperiä, jäätävät selkäpiitä. Yli kaksimetrinen ja lähes 140-kiloinen Kemper on keskimittaisen Fordin rinnalla jättiläinen.

Kemper tuo esille sen uhan ja pelon, joka syntyy, kun ihminen kohtaa kahden kesken itseään ylivoimaisesti vahvemman henkilön. Ford tietää, että Kemper voisi halutessaan murtaa hänen niskansa kuin ranskanperunan – aivan samalla tavalla kuin saman asian on tiennyt jokainen nainen, joka on tullut miehen murhaamaksi tai raiskaamaksi. Fordista tulee hetkeksi uhri, avuton – nainen.

Ed Kemper opettaa Fordille, kuinka kaulavaltimo katkaistaan.

Kemperin, Brudosin ja Speckin lisäksi sarjassa viitataan ja jopa kuvataan muutamia huonommin tunnettuja rikollisia, joilla on niin ikään vastineensa tosielämässä. Lisäksi ykköskauden introissa vilahtelee viiksekäs, lentäjälaseihin ja kauluspaitaan sonnustautunut mies, joka asentaa työkseen hälytysjärjestelmiä omakotitaloihin (ja joka on suhteellisen helppo tunnistaa erääksi tosielämän murhaajaksi). Nämä pätkät enteilevät varmaankin toisen tuotantokauden tapahtumia (edit 8/2019: Eivät enteile). Myös sarjan kolmella keskushahmolla – Fordilla, Tenchillä ja Carrilla  – on esikuvansa FBI:n historiassa.

Sarjan keskushenkilöiden ehkäpä vaikein ongelma on se, etteivät he voi omassa asemassaan tehdä ennaltaehkäisevää työtä. He voivat vain jatkaa tutkimustaan ja vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä siitä, millaiset seikat edesauttavat väkivaltaisen ja sadistisen yksilön syntyä. He eivät kuitenkaan voi osoittaa sormellaan ketään ja sanoa: ”Pidättäkää tuo mies” ennen kuin mitään on tapahtunut.

Kerrankin kolmikkoa hymyilyttää.

Tai kyllä he tavallaan voivat. Palaute on silloinkin negatiivista. Teit niin tai näin, aina menee väärin.

Jokaista kiinniotettua murhaajaa kohden on vähintään yksi kylmä ruumis. Toisinaan ruumiita on enemmän kuin yksi: kaksi, kymmenen, viisikymmentä, sata.  Näin oli vuonna 1977, ja näin on edelleen. Se turhauttaa Fordia ja Tenchiä – ja arvelen, että se turhauttaa myös tämän päivän rikostutkijoita.

Mindhunter: 2. tuotantokausi

Mindhunter, 2. tuotantokausi (2019)

Luulitteko, että Mindhunterin ensimmäinen kausi oli synkkä?

Joku murhaa Atlantassa mustia lapsia ja teinejä ja jättää heidän ruumiinsa ojanpientareille mädäntymään. Murhattujen poikien äidit uskovat, että asialla on KKK tai vähintään yksin toimiva rasisti. Holden Ford on toista mieltä: hän on varma, että Atlantassa rellestää seksuaalisesti motivoitunut, musta sarjamurhaaja. Musta Atlanta ei kuitenkaan ole järin ihastunut Fordin teoriaan. Ajatus KKK:stä on paljon mukavampi kuin teoria siitä, että murhaaja olisi yksi omista.

Pian Ford ja Tench huomaavat olevansa Atlantassa ei-toivottuja henkilöitä.

Kotopuolessa Virginiassa asiat etenevät toivottuun suuntaan – tavallaan. Quanticon johtoon astuu Ted Gunn, jonka agendalla tehdä Fordin, Tenchin ja Carrin projektista valtavirtaa. Ryhmälle luvataan lisää resursseja sitä mukaa, kun työmäärä kasvaa. Töitä tosiaan riittää, mutta lisävoimien koulutus käy hitaasti. Kun Tench ja Ford ovat jumissa Atlantassa, alkavat Carr ja Smith ottaa vastuuta haastatteluista.

Fordin ja Tenchin haastatteluvuorossa on Samin poikana tunnettu David Berkowitz.

Mindhunter on kuin vahakabinetti: se viihdyttää meitä, koska meistä on kiinnostavaa katsella, kuinka taitavasti tiettyjen tunnettujen väkivaltarikollisten ulkonäkö ja olemus on kopioitu. Toisen tuotantokauden vahanukkeja ovat Charlie Manson, Atlantan lapsimurhista tuomittu Wayne Williams, David ”Samin poika” Berkowitz ja Elmer Wayne Henley, joka tuomittiin rikoskumppaninsa Dean Corllin murhasta. Myös Ed Kemperin hahmoon palataan.

Vahanukkenäyttely viihdyttää aikansa. Toisella tuotantokaudella fokus ei ole enää yhtä vahvasti väkivaltarikollisten haastatteluissa, vaan pikemminkin haastatteluiden avulla luodun teorian soveltamisessa. Veikkaan, että haastatteluiden määrä vähenee entisestään tulevilla tuotantokausilla. Vahanuket tuskin kuitenkaan poistuvat kokonaan.

Tenchien naapurustossa sattuu ja tapahtuu.

Siinä missä ensimmäisellä tuotantokaudella käsiteltiin paljon Fordin suhdetta tyttöystäväänsä, astuu Tench toisella tuotantokaudella näyttömän etualalle. Tench vaimoineen on adoptoinut pojan, joka alkaa oireilla psyykkisesti. Vaimo vaatii Tenchiä viettämään enemmän aikaa kotona – Ford taas vaatii häntä osallistumaan aktiivisemmin Atlantan tutkimuksiin. Lopputuloksena on kompromissi, johon kukaan ei ole tyytyväinen. Tuotantokauden suurin sankari onkin Tench – hän oikeasti yrittää, ja silti mikään ei riitä, kellekään.

Kauden antisankari puolestaan on Tenchin mulkosilmäinen vaimo Nancy, joka yrittää kätkeä tunkkaisen keskiluokkaisuutensa räjähtäneen permiksen alle – ja jota on ihana vihata. Kun viranomaiset havahtuvat Tenchien pojan tilanteeseen, ei Nancy tahdo ottaa apua vastaan, vaan selittelee, miten hyvin ja perin normaalisti poika käyttäytyy. Systeemi, joka on rakennettu tukemaan perheiden hyvinvointia ja yhteistä turvallisuutta, on Nancyn mielestä tunkeileva ja epäilyttävä.

Nainen, jota on ihana vihata: Nancy Tench.

Nancyn hahmo ei ole läpeensä negatiivinen, ja hänen käytöksensä on oikeastaan hyvinkin ymmärrettävää. Minulle hän kuitenkin näyttäytyy itsekkään äidin arkkityyppinä – hahmona, jonka päämäärä on suojella ”omiaan” juuri siksi, että he ovat hänen omiaan. Jonka prioriteettijärjestyksessä oman lapsen ympärille luotu kupla on aina tärkein – viis muiden hyvinvoinnista tai turvallisuudesta.

Mindhunterin toista tuotantokautta on markkinoitu Charles Mansonilla. Ei varmaankaan ole sattumaa, että toisen tuotantokauden ensi-ilta osui lähelle Tate-LaBianca-murhien 50-vuotispäivää (kuten myös Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood, josta lisää toisessa blogauksessa). Mansonin osuus sarjassa on kuitenkin lyhyt ja sekava. Tench ja Ford astuvat Mansonin luo vaikeassa mielentilassa, eivätkä kemiat toimi. Outoa on, etteivät he palaa jututtamaan Mansonia – jos he kerran ovat niin vakuuttuneita siitä, että voivat oppia Mansonista jotakin, miksi he luovuttavat ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen?

Damon Herriman esittää Charles Mansonia sekä Mindhunterissa että uunituoreessa Once Upon a Time in… Hollywoodissa.

Ehkä pointti on juuri se, että Manson tuottaa aina pettymyksen. Ehkä Mindhunterin tekijät tahtovat pudottaa Mansonin siltä jalustalta, jolle hänet on länsimaisessa populaarikulttuurissa nostettu. Ehkä tarkoitus oli nimenomaan osoittaa, että Manson on pelkkä runoileva sekopää – tyhjä arpa, jolla ei ole tutkijoille mitään annettavaa.

Tex Watsonin kanssa toteutettu haastattelu on antoisampi. Watson oli yksi Mansonin perheeseen kuuluneista nuorista, jotka toteuttivat tämän suunnittelemia väkivallantekoja. Watsonin kirkassilmäinen pohdinta hänen omasta vastuustaan ja Mansonin roolista on huomattavasti valaisevampaa katseltavaa kuin Mansonin päätön kouhkaus.

Moni langanpätkä jää Atlantan lapsimurhien tapauksessa roikkumaan vapaana. Kuvassa Tenchin ja Fordin lisäksi paikallinen agentti Jim Barney.

Toisen tuotantokauden päätarina eli Atlantan lapsimurhia korkeva juonikulku päättyy surkeasti – aivan kuten se päättyi tosielämässäkin. Poissa on esimerkiksi Bundyn ja Mansonin oikeudenkäynteihin liittyvä sulkeuman tunne, kliimaksi, jossa paha saa viimein palkkansa. Tämä on Mindhunteria puhtaimmillaan: avointa, turhauttavaa kerrontaa, jossa karman laki ei toteudu. Rivien välistä todetaan, että Atlantan lapsimurhien tapauksessa Ford epäonnistui ainakin osittain.

Ei se mitään – Ford, Tench ja Carr vasta kehittelevät ja testaavat teoriaansa. Tämä on vain alkua. Epäviralliset lähteet huhuilevat, että sarjaa olisi luvassa vielä ainakin kolmen tuotantokauden verran. Kiinnostavaa on nähdä, kantavatko nämä tuotantokaudet vuoteen 2005 asti, jolloin… No, eipä spoilata.

*****