The Ted Bundy Tapes (2019), Abducted in Plain Sight (2017) & The Disappearance of Madeleine McCann (2019) arvostelu

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

1970-luku oli hirveä vuosikymmen, joka syntyi Charles Mansonin ”Perheen” surmaaman 1960-luvun kuolinhuudoista. Sitä leimasivat IRA ja Baader-Meinhof, Münchenin verilöyly, Richard Nixon, öljykriisi, Sex Pistols, Jonestown, pulisongit ja ABBA. 1970-luku oli myös amerikkalaisten sarjamurhaajien vuosikymmen: oli Samin poika, Zodiac, John Wayne Gacy, Hillsiden kuristajat – ja tietenkin Ted Bundy.

Bundy kuoli sähkötuolissa vuonna 1989. Vielä 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen Bundyn tarina kiinnostaa suuria yleisöjä – siitä kertoo Netflixin uudehko sarja Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes. Sarjan uutuusarvo perustuu haastattelutallenteisiin, jotka eräs toimittaja nauhoitti Bundyn kanssa tämän odottaessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

Bundy on vaikuttanut amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin todennäköisesti enemmän kuin kukaan toinen yksittäinen henkilö. Ystävilleen ja tuttavilleen hän näyttäytyi jokaisen äidin unelmavävynä – hän oli älykäs, karismaattinen ja hyväkäytöksinen. Naamionsa turvin hän onnistui raiskaamaan ja surmaamaan kymmeniä naisia.

Medialle Bundyn vangitseminen oli onnenpotku. Komeassa ja sujuvapuheisessa Bundyssa oli vaikea nähdä raiskaaja-murhaajaa. Juuri tämä ristiriita sai amerikkalaiset seuraamaan Bundyn rikoksiin liittyvää tutkintaa ja oikeudenkäyntiä herkeämättä.

Bundyn tarinaa on vatvottu ja vatuloitu kirjoissa ja elokuvissa niin paljon, että siihen on vaikea löytää uutta näkökulmaa. Myös The Confession Tapesin anti jää laihaksi. Dokumentissa ei esitetä mitään sellaista, mikä ei olisi ollut suuren yleisön tiedossa jo valmiiksi.

Bundyn televisioitu oikeudenkäynti oli kuitenkin kiinnostavaa katsottavaa. Samoja pätkiä on todennäköisesti nähty myös aiemmissa dokumenteissa, mutta minulle oikeudenkäynnin nauhoitteet tulivat uutena. Näistä pätkistä tajuaa nopeasti, kuinka kujalla Bundy oikeasti oli. Hän sabotoi omien asianajajiensa yritykset rakentaa uskottavaa puolustusta ja vallanhalussaan otti puolustuksensa omiin käsiinsä. Mikä omahyväinen idiootti. Lopputulos: kuolemantuomio.

The Confession Tapesin visuaalinen toteutus on kekseliäs. Vuosiluvut esitetään ikään kuin osana kelanauhurin nauhaa, joka vetää ankarasti eteenpäin. Välillä sitä kelataan hieman taaksepäin, kun palataan Bundyn lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiin, mutta suurimmaksi osaksi nauha rullaa vääjäämättömästi oikealta vasemmalle. Se tuo kertomukseen kohtalonomaisuutta.

Dokumentissa suodaan kiitettävän paljon ruutuaikaa Bundyn uhreille. Erästä uhria, joka onnistui pakenemaan Bundyn näpeistä ja jäi henkiin, jopa haastatellaan. Usein seksuaali- ja henkirikosten uhrit jäävät dokumenteissa ja kirjoissa kasvottomiksi – he ovat vain haavaista, mädäntyvää lihaa. The Confession Tapes ei avaa jokaisen murhatun tytön elämäkertaa, mutta suo kuitenkin monille heistä suhteellisesti paljon huomiota. Kun uhreille annetaan kasvot, heidän kärsimyksensä ja kohtalonsa tuntuvat todemmilta.

Abducted in Plain Sight (2017)

Abducted in Plaing Sight (2017)

Totta tosiaan: 1970-luvulla puhuttiin paljon sarjamurhaajista – sen sijaan pedofiilit olivat vielä suhteellisen tuntematon ihmisjoukko. Lapsia varoiteltiin namusedistä, joiden matkaan ei pitäisi lähteä, mutta laajamittainen tietoisuus lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista puuttui. Ajatus siitä, että joku lapsen omasta lähipiiristä voisi tehdä hänelle jotain pahaa, oli suurelle keskiluokalle täysin vieras.

Tällaisessa maailmassa Jan Broberg eli nuoruutensa, josta Abducted in Plain Sight -dokumentti kertoo. Ja voi, miten omituinen dokumentti se onkaan.

Kaikki alkaa Brobergien perhetutusta, Robert ”Bob” Berchtoldista, joka ystävystyy 12-vuotiaan Janin kanssa. Berchtoldin perhe alaa viettää aikaa Brobergien kanssa – vaimot ja lapset kaverustuvat keskenään, jokainen löytää naapuriperheestä vastinkappaleensa. Lopulta Bob pyytää Janin vanhemmilta apua: hänen terapeuttinsa on suositellut, että hän nukkuisi Janin vieressä osana terapiaa.

Vanhemmat suostuvat.

Seuraa toinen pyyntö: Berchtold kysyy, saisiko hän viedä Janin ratsastamaan. Jälleen vanhemmat suostuvat.

Päivä kuluu, tulee yö, seuraava, kolmas. Jania tai Berchtoldia ei näy eikä kuulu. Vasta monen päivän kuluttua vanhemmat ilmoittavat Janin katoamisesta poliisille.

Jos Brobergien perheen meno vaikuttaa oudolta, vielä kummallisempaa on se, mitä Janille tapahtuu Berchtoldin seurassa. Mutta ei mennä nyt siihen – koko kuvio on niin uskomaton, että on parempi katsoa se suoraan dokumentista.

Jos Abducted in Plain Sight olisi näytelmäelokuva, tuntuisi sen tarina epäuskottavalta. Vaan kun on kyse dokumentista, on kertomus pakko uskoa. Sen tapahtumaketjusta tekee hullun kaksi asiaa: se, mitä Berchtold teki Janille, ja se, kuinka hänen vanhempansa suhtautuvat asiaan. Molemmat seikat todistavat, kuinka taitavasti Berchtold onnistui hivuttautumaan Brobergien mieliin ja sydämiin.

Jotakin kummallista Brobergien perheessä kuitenkin on. Kun Berchtold soittaa Janin katoamisen jälkeen tämän äidille ja väittää, että Jan myy elääkseen seksiä ja välittää huumeita, äiti vastaa kauhistellen: ”Oh dear, now I won’t be able to sleep.” Aivan kuin Berchtold olisi juuri kertonut, että kahvimaito on loppu jääkaapista tai että seuraavan viikonlopun veneretkeä täytyy lykätä, koska matkailuauton rengas on puhki. ”Oh dear.”

Se, mitä Berchtold teki Janille, oli kiistatta lainvastaista. Hän ei kuitenkaan tuomittu teoistaan ajoissa, koska Janin vanhemmat eivät halunneet puida asiaa viranomaisteitse.

Jan mainitsee dokumentissa saaneensa aikuisiällä yhteydenottoja useilta naisilta, jotka ovat joutuneet lapsina Berchtoldin hyväksikäytön uhreiksi. Tätä dokumentissa ei ääneen sanota, mutta tulipahan mieleeni: nämä hyväksikäytöt olisi voitu välttää, jos Brobergit olisivat saattaneet Berchtoldin teot saman tien syyttäjän pöydälle. Kun rikoksen uhri kertoo kokemuksestaan viranomaisille, hän ei hae oikeutta pelkästään itselleen – hän hakee oikeutta ja turvaa myös kaikille niille, jotka ovat vaarassa joutua saman rikollisen uhreiksi.

Dokumenttina Abducted in Plain Sight ei ole erityisen onnistunut. Asiaan mennään turhan rivakasti – mahdollisuus eläytyä Brobergien asemaan ja siihen, kuinka he tutustuivat hauskaan naapurinsetään, menee ohi. Tarina on kuitenkin itsessään niin ainutlaatuinen, että dokumentin puutteet voi antaa anteeksi.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

Madeleine McCann siepattiin Portugalin Praia da Luzin lomakylässä toukokuussa 2007. Netflixin 8-osainen dokumenttisarja kertoo Madeleinen katoamisesta ja sitä seuranneista tutkimuksista, jotka jatkuvat ymmärtääkseni jollakin tasolla vielä tänäkin päivänä.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019) tuskin tarjoaa mitään uutta niille, jotka ovat seuranneet McCannin tapaukseen liittyvää uutisointia aktiivisesti. Minulle McCannin juttu oli vain hämärästi tuttu, ja koen saaneeni dokumentin myötä varsin perinpohjaisen katsauksen tapauksen vaiheisiin.

Ennen katoamistaan Madeleine McCann oli vain 3-vuotias tyttö. Katoamisensa jälkeen hänestä tuli paljon muutakin:

  • Keskiluokkaisten vanhempien tytär, jonka etsimiseen on käytetty miljoonia puntia.
  • Englantilainen turisti, joka katosi matkailusta elävässä, turvalliseksi mielletyssä Portugalissa.
  • Valkoinen varakkaan perheen tyttö, jonka arvo on ihmiskauppiaiden silmissä suunnaton.
  • Lapsi, jonka vanhemmat jättivät hänet illallisen ajaksi nukkumaan loma-asuntoon kahden pienemmän sisaruksen kanssa.

Dokumentissa käydään läpi kaikki nämä näkökulmat.

Madeleine McCannin katoamiseen liittyy valtavasti pelonsekaista kipua. Hahmotan tästä kivusta kaksi kerrosta. Päällimmäinen kerros käsittää McCannien kivun: oman lapsen menetys ja jatkuva epätietoisuus siitä, onko  hän elossa vai ei, sulkee vanhemmat jäiseen helvettiin.

Tämän alla sykkii vielä suurempi kipu: sellaisten vanhempien tuska, jotka ovat niin ikään menettäneet lapsensa, mutta joilla ei ole rahaa palkata etsiviä kyselemään lapsen perään tai PR-ihmisiä muistuttamaan lapsen olemassaolosta.

Lopulta jälkimmäinen kipu nousee omissa silmissäni ensimmäistä suuremmaksi. Maailma on täynnä vanhempia, jotka surevat kadonneen lapsensa perään ja joita kukaan ei auta. Yhden brittitytön katoaminen tuntuu merkityksettömältä satojen ja tuhansien köyhien, lapsiaan surevien vanhempien rinnalla.

Toisaalta jokainen katoamistapaus särkee jonkun elämän. Kivun määrää ei voi koskaan mitata tai verrata.

Suhteellisen selvää kuitenkin on, että McCannin tapaus on saanut mediassa kohtuuttomat mittasuhteet verrattuna kadonneiden lasten tapauksiin keskimäärin. Raha puhuu.

Disappearance of Madeleine McCann herättää paljon kysymyksiä ja antaa vain vähän vastauksia. Osa tutkintalinjoista, joita dokumentissa käsitellään, jätetään auki – todetaan vain, että tämä linja veti vesiperän ja sillä selvä, eikä asiaa tarkemmin perustella. Se ärsyttää.

En tiedä, onko kyse huolimattomasta leikkauksesta, vai ovatko dokumentin tekijät halunneet näillä valinnoilla painottaa tapauksen luonnetta ratkaisemattomana tapauksena nihilistisessä hengessä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että pieni Madeleine vain haipuu ja haalistuu pois samalla tavalla kuin ne monet tutkintalinjat, joita myöten häntä on yritetty etsiä.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s