Lost (2004–2010) -sarjan arvostelu – Yli 10 vuotta myöhemmin

Lost (2004-2010)

Kun Lost (2004-2010) alkoi pyöriä Nelosella vuonna 2006, en kokenut sarjan konseptia järin kiinnostavaksi. Jäi katsomatta. Sittemmin kohina sarjan ympärillä alkoi kasvaa, ja Lost alkoi nauttia kulttisuosiota. Noin 13 vuotta myöhemmin sarjan konsepti alkoi kutkuttaa minuakin. Tuntui siltä, että jään paitsi jostakin olennaisesta, jos en tiedä, mistä Lostissa on kyse. Siispä mars kirjastoon DVD-bokseja lainaamaan.

On vuosi 2004. Australiasta Los Angelesiin lentävä matkustajakone putoaa keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalle saarelle. Osa matkustajista menehtyy onnettomuudessa, osa selviää kolhuilla ja kokoilee itseään saaren rantahietikolla. Paniikki valtaa paratiisinomaisen, valkean hiekkarannan.

Kaaos täyttää rannan. Kuvassa lääkäri Jack, lasta odottava Claire ja lörppäsuu Hurley.

Lostin alku tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran ja siitä tehdyt elokuva-adaptaatiot. Ensimmäisten päivien aikana selviytyjät keskittyvät, no… selviytymään. Vain elämän jatkumisella ja saarelta pois pääsemisellä on merkitystä, joskin osalla on aikaa ja voimia kinastella myös aurinkovoiteesta.

Hiljalleen selviytymistaistelusta kuoriutuu yhä selkeämmin valtataistelu. Sarjan voimahahmot alkavat ohjailla tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan. Selviytyjät alkavat löytää merkkejä siitä, että saarella tapahtuu jotakin selittämätöntä. Saaren tapahtumien kerrontaan limittyy runsaasti takaumia, joiden myötä pääsemme tutustumaan paremmin päähenkilöiden taustoihin ja persoonallisuuksiin.

Lostin ydinjengi koossa: Kate, Jack, Sayid, Locke ja Sawyer. Claire (vas.) sattuu hengailemaan mukana.

Selkäkirurgiaan erikoistunut lääkäri Jack Shepard nousee selviytyjien johtoon. Häntä jeesailevat Persianlahden sodassa kunnostautunut viestintäupseeri Saiyd Jarrah ja kaunis Kate Austen, joka kantaa mukanaan suurta, ilkeää salaisuutta. Omapäinen ja kireä Sawyer pudistelee päätään vieressä. Sivusta seurailee myös salaperäinen John Locke, jolla ei muista selviytyjistä poiketen ole mikään kiire pois saarelta.

Toisella ja kolmannella tuotantokaudella ajatus kotiinpaluusta alkaa väistyä sivuun, kun saaren sisäiset tapahtumat vievät yhä enemmän huomiota. Selviytyjillä ei yksinkertaisesti ole enää aikaa haaveilla kotiinpaluusta ja ikävöidä perheitään.

Kolme viimeistä tuotantokautta ovatkin jo jotain ihan muuta.

Luvut 4, 8, 15, 16, 23 ja 42 toistuvat eri yhteyksissä.

Lost on kuin sipuli: se on kuorittava kerros toisensa jälkeen, hitaasti ja huolellisesti. Se käynnistyy selviytymisdraamana, muuttuu sitten seikkailuksi ja päättyy jonkinlaisena scifinä.

Lost alkaa ikään kuin tiukasti rajatusta kuvasta, jossa näkyy vain joukko lentokoneonnettomuuden selviytyjiä. Jakso ja kausi toisensa jälkeen kamera kuitenkin zoomaa kauemmas ja kauemmas selviytyjistä, jolloin kuvaan mahtuu paljon muutakin. Lopulta huomaamme, että saaren selviytyjät eivät olekaan kuvan pääkohde, vaan vain yksi asia suuressa kokonaisuudessa.

Luulimme, että Lost kertoisi selviytyjistä.  Tosiasiassa enemmän kuin selviytyjistä se kertoo itse saaresta, jonka historia ulottuu kauas menneisyyteen. Vaikka sarjan alussa annetaan toisin ymmärtää, sarjan määrittävä tekijä eivät ole ihmiset, vaan saari. Jos sarjaa ennalta tuntematon katsoja näkisi peräjälkeen sarjan ensimmäisen ja viimeisen jakson, olisi näitä vaikea tunnistaa saman sarjan jaksoiksi.

Saari on täynnä arvoituksia ja vaaroja.

Lost on yksi niistä sarjoista, joista voidaan hahmottaa kokonainen mytologia. Tässä mielessä sarja muistuttaa huomattavasti esimerkiksi Twin Peaksia ja Carnivàlea. Taustamateriaalin määrä on valtava. Meille on selvää, että näemme kaikesta vain pintakerroksen, ja meidät valtaa halu tunkeutua tuon kerroksen läpi mytologian ytimeen. Twin Peaksissa, Carnivàlessa ja Lostissa se jää vain toiveeksi – tietenkin.

Lostin viehätysvoima perustuu siihen, että sen maailma laajenee jatkuvasti. Se kuitenkin osoittautuu sarjan lopussa sen haasteeksi: kun tarinalinjoja on auottu vähän joka suuntaan, ei niiden päätteleminen onnistukaan noin vain.

Mitä kauemmin selviytyjät saarella viipyvät, sitä kummallisempia asioita he kohtaavat.

Lost jättääkin avoimeksi valtavan määrän kysymyksiä. Erityisesti sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla tapahtuu monia merkillisiä asioita, jotka saavat katsojan odottamaan selityksiä tai vastauksia. Osaan kysymyksistä saadaankin vastaus sarjan loppuun mennessä – osan toivotaan sen sijaan vain painuvan hiljaa unohduksiin. Lost antaakin katsojille jatkuvasti harhaanjohtavia vihjeitä, eikä ole ensinkään tyylikästä jättää näitä langanpätkiä päättelemättä. Tästä kertoo se, että monien Lostpedia-artikkelien lopussa listataan artikkelin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät sarjan puitteissa saaneet vastauksia. (Älä muuten mene lueskelemaan Lostpediaa ennen kuin olet katsonut sarjan – minä menin ja onnistuin täten spoilaamaan monta keskeistä juonenkäännettä itseltäni.)

Kaikkea ei tarvitse kädestä pitäen selittää, ja usein televisiokerronnassa onkin hyvä jättää varaa tulkinnalle ja epävarmuudelle. Lostin tapauksessa ei ole kuitenkaan tästä – se yksinkertaisesti huijaa katsojia, kun se vihjailee sitä sun tätä ja jättää asian sitten roikkumaan.

Backgammonin nappulat edustavat hyvää ja pahaa.

Lostin keskeisimmät teemat rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. Tähän liittyvä merkki ovat myös erilaiset esineet ja näyttämöllepanon ratkaisut, joissa korostuvat mustan ja valkoisen välinen voimakas kontrasti. Musta ja valkoinen korostuvat erityisesti erilaisissa peleissä, kuten shakissa, backgammonissa, dominossa ja senetissä. Lostissa esiin nousevia vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi vapaa tahto ja kohtalo, elämä ja kuolema, konflikti ja yhteistyö, totuus ja valhe, järki ja usko.

Lostin tärkein vastakkainasettelu on vanha tuttu hyvä ja pahan välinen ristiriita. Oikeastaan koko sarja on palautettavissa ajatukseen hyvän ja pahan välisestä tasapainosta. Harmi, ettei hyvän ja pahan käsitteitä problematisoida enempää – ihmiset vain ovat ”hyviä” tai ”pahoja”, ja asia on sillä selvä.

Locke ja Jack

Ihastun televisiosarjoissa helposti hahmoihin, ja niin kävi myös Lostin tapauksessa. Erityisesti minua kiehtoo Jackin ja Locken välinen ristiriita. Locken ja Jackin välinen jännite konkretisoituu jaksossa Man of Science, Man of Faith – Locke edustaa sarjassa uskoa (tai ehkäpä pikemminkin intuitiota), Jack taas tiedettä ja järkeä. Jack on alusta lähtien selviytyjien ”the good guy”, jolta muut kysyvät neuvoa ja jonka ohjeita he tottelevat.  Locke on puolestaan antagonisti: meidän on vaikea ymmärtää häntä. Hän on omituinen, jopa pelottava. Ja kun hän kertoo, ettei halua lähteä saarelta, pidämme häntä mielenvikaisena. Vaikka sarjan edetessä Locken valintoja on toisinaan vaikea ymmärtää, pidän Locken hahmosta valtavan paljon. Sen sijaan Jackin valinnat ovat usein järkeviä – ja silti tyyppinä Jack on yksinkertaisesti ankea.

Locken lisäksi pidän valtavasti myös sarjan toisesta antagonistista – tarkoitan nyt Sawyeria. Kehityskaari, jonka Sawyer käy läpi sarjan mittaan, on vertaansa vailla. Sarjan alussa hän on itsekäs, häily ja ilkeä. Hän kohtelee joukon naisia tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin varmaankin häirinnäksi tai kiusaamiseksi. Alusta lähtien kuitenkin aavistamme, ettei Sawyer ole pelkkä kusipää – että hän pystyy parempaan.  Tämä aavistus osoittautuu oikeaksi.

Sawyer

Myös Sayid Jarrah kuuluu lempihahmoihini. Sayid, jota esittää muun muassa Dianassa näytellyt Naveen Andrews, on traaginen hahmo: hän on tehnyt muille ihmisille hirvittäviä asioita ja kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa. Teoistaan huolimatta – tai kenties niiden vuoksi – hänellä on vahva oikeudentunto. Hän on myös hyvin romanttinen hahmo. Hän on menettänyt elämässään paljon, eikä häpeile saamiaan haavoja. Lisäksi hän on voimakas ja nopea reflekseiltään, ja muistuttaa siksi paikoin toimintaelokuvan sankaria. Se, että Saiyd on kotoisin Lähi-Idästä, on keskeinen osa hänen identiteettiään: tavallisella yhdysvaltalaismiehellä näin voimakkaat piirteet olisivat olleet epäuskottavia ja omituisia.

Sayid Jarrah

Lempihahmoistani voin mainita vielä pari: Desmond, joka nousee sivuhahmosta äärimmäisen keskeiseksi henkilöksi, ja Juliet, jonka sydän on puhdasta kultaa. Inhokkejakin löytyy. Tuittupäistä ja lapsellista Clairea inhosin sarjan alusta loppuun asti. Myöskään paskantärkeää ja prinsessamaista Shannonia en voinut sietää. Nämäkään hahmot eivät olleet huonosti suunniteltuja, vaan ainoastaan ärsyttäviä. Mainita täytyy myös kolmannella tuotantokaudella esiin nousevat Nikki ja Paulo, jotka olivat paitsi rasittavia, myös kehnosti kirjoitettuja hahmoja.

Lost on paitsi hyvä sarja, myös jännittävä sukellus yli kymmenen vuoden takaiseen kollektiiviseen mieleemme. Tästä siis silloin joskus puhuttiin – tästä kaikesta minä jäin paitsi. Elämys olisi varmasti ollut voimakkaampi, jos olisin saanut käydä sen läpi samaan aikaan kuin kaikki muut. Televisio on lopultakin tavattoman yhteisöllinen viihdemuoto – parempi kopata sarjasta kuin sarjasta kiinni heti kuin yli 10 vuotta myöhemmin.

*****

Noitapiiri (1996) arvostelu

Noitapiiri (1996)
Noitapiiri (1996)

Noitapiiri (The Craft, 1996) oli nuoruuteni hittileffa: 90-luvun puolivälin paikkeilla tästä puhuivat kaikki. En itse saanut varhaisteininä saanut tilaisuutta nähdä Noitapiiriä, joten nyt oli korkea aika korjata tilanne.

90-luku oli noitaelokuvien ja -sarjojen kulta-aikaa. Television suosittuja noitasarjoja olivat Sabrina Teininoita ja Siskoni on noita. Elokuvien osalta Noitapiirin lisäksi on mainittava upea kauhuklassikko Blair Witch Project. Vampyyreista ja zombieista on jo aikaa sitten tehty freesit 2000-luvun versiot – missä siis viipyy elokuvanoitien uusi tuleminen? Noitia kyllä vilahtelee sivurooleissa siellä täällä, mutta nimenomaan noitiin keskittyviä elokuvia ja sarjoja ei juuri tänä päivänä tehdä. Ehkä 90-luvun yltäkylläisestä noitatarjonnasta on liian vähän aikaa – kenties noidat tekevät kunnon paluun vasta 2020-luvulla.

Noitapiiri (1996)
Sarah (vas.) ja Nancy ovat Noitapiirin tärkeimmät hahmot.

Noitapiiri on tyyliltään niin ysäri, että päätä pakahduttaa. Elokuva kertoo teini-ikäisestä Sarahista, joka muuttaa vieraaseen kaupunkiin ja kiinnittää uudessa koulussaan merkilliseen tyttökolmikon huomion. Nancy, Bonnie ja Rochelle ovat jo aiemmin perustaneet yhdessä noitapiirin ja pyytävät Sarahia joukkonsa neljänneksi. Pian käy ilmi, että Sarahin synnynnäiset maagiset kyvyt ovat aivan omaa luokkaansa ja omiaan nostamaan myös muiden piirin noitien mahdollisuudet uudelle tasolle.

Pikkunoitien arkiset huolenaiheet, joihin taikuudesta haetaan ratkaisua, ovat suorastaan hellyttäviä. Bonnie murehtii ulkonäköönsä liittyviä asioita, Rochelle taas tahtoo kostaa tytölle, joka kiusaa häntä. Nancyn ongelmat ovat sentään hieman moniulotteisempia: hän tahtoo paeta köyhiä ja levottomia kotiolojaan. Sarahin suurin murhe on varhaislapsuudessa koettu äidin kuolema – mutta toisin kuin muut tytöt, Sarah ei edes yritä ratkaista murheitaan noituuden avulla.

Noitapiiri (1996)
Noitapiirin tytöissä on enemmän wiccaa ja luonnonlasta kuin okkultistia ja paholaisenpalvojaa.

Kun teininoidat saavat pääsevät kunnolla alkuun maagisten voimien käytössä, on luvassa lyhyt ja riemukas voittokulku. Elämä hymyilee, kaikki sujuu. Paha saa palkkansa. Pian noitatytöt kuitenkin saavat huomata, että eihän tämä nyt aivan näin yksinkertaista ollutkaan: jokainen magian avulla suoritettu teko palaa tekijänsä kontolle kolminkertaisena.

Nancya esittävä Fairuza Balk tekee elokuvassa elämänsä roolin. Hän istuu tasapainottoman ja epäsosiaalisen goottipunkkarinoidan rooliin niin hyvin, ettei hän koskaan päässyt synkän skitsotytön roolista eroon. Luultavasti juuri siksi Fairuzaa ei ole Noitapiirin jälkeen valtavirtaelokuvissa juuri nähty. Muut noitatytöt näyttävät sekopäisen Nancyn rinnalla suorastaan tylsiltä.

Noitapiiri (1996)
Fairuza Balk tekee Noitapiirin Nancyna elämänsä roolin.

Noitapiirissä on kaksi mieleenpainuvaa ja onnistunutta kohtausta, joista kumpikin liittyy, kiinnostavaa kyllä, eläimiin. Tytöt ovat kokoontuneet maaseudun aurinkoiseen rauhaan kutsumaan Manon-jumaluutta, kun valtava perhosparvi yhyttää ja ympäröi heidät. Tytöt tulkitsevat tämän merkiksi Manonin suosiosta. Toinen vaikuttava kohtaus on tunnelmaltaan täysin päinvastainen: Sarah näkee harhojen vallassa kotitalonsa olevan täynnä käärmeitä, rottia ja muita syöpäläisiä, jotka tunkeutuvat talon seinien läpi ja yhä lähemmäs häntä. Kohtaus tuo mieleen etäisesti Roman Polanskin Inhon.

Noitapiiri on sympaattinen ja kaikessa lapsellisuudessaan herttainen elokuva. Ei tätä tosin toista kertaa katsoisi.

*****

Twin Peaks (2017) arvostelu

Twin Peaks (2017)

Twin Peaks on ainutlaatuinen osa 1990-luvun televisiohistoriaa – ja nyt myös 2010-luvun. Kuka olisi uskonut Laura Palmerin vuonna 1991 lausumaan ennustukseen siitä, että 25 vuoden kuluttua rätisee jälleen? En minä ainakaan. Olin skeptinen erityisesti sarjan rahoituksen suhteen – voisiko David Lynch todella saada projektinsa taakse tarpeeksi dollareita? Lynch meinasi vetäytyä projektista liian pieneksi katsomansa budjetin vuoksi, mutta jostain järjestyikin lisärahoitusta. Tai jotain. Kuka näistä tietää? Pääasia, että uusi sarja meni tuotantoon.

Uusi Twin Peaks on hämmentävän uskollinen alkuperäiselle sarjalle. Vanhan toisinnosta ei silti ole kyse: nyt sukellellaan samassa lammikossa kuin 90-luvun alussa, mutta sen syvemmässä ja synkemmässä poukamassa.

90-luvun Twin Peaksin viehätysvoima perustui arjen ja mystiikan yhdistämiselle. Pienessä amerikkalaiskaupungissa elettiin tuiki tavallista arkea, kunnes jokin mursi hauraan rauhan ja jätti jälkeensä muoviin kääräistyn ja sinertävän Laura Palmerin. Vaikka pikkukaupunki ei koskaan palannut tragedian jälkeen täysin entiselleen, elämä asettui pian raiteilleen: teinit ja vähän vanhemmatkin ihastuivat toisiinsa, Double-R-Dinerin kahvipannu porisi lounasaikaan ja saha puski ulos siisteiksi laudoiksi siivutettua puutavaraa.

Lauran kuoleman myötä Twin Peaksin todellisuuteen repesi railo, josta maailmankaikkeuden kauhu ja tyhjyys tuijottavat suoraan amerikkalaiseen arkeen – ja silti tuo arki pyöri edelleen suhteellisen samanlaisena kuin aina ennenkin.

Twin Peaks 2017
Agentti Dale Cooper saa äänettömiä neuvoja silmättömältä naiselta. This makes sense.

Tuon railon vuoksi 2010-luvun Twin Peaksista on tullut kolkko paikka. Alkuperäisen sarjan henkilöhahmot ovat saaneet lapsia, jotka voivat kukin tahoillaan pahoin: Shellyn ja Bobbyn tytär Becky kiskoo kokaiinia nokkaansa syrjäytyneen Steven-poikaystävänsä kanssa, Audreyn poika Richard on sotkeutunut paikallisen huumeliigan pyöritykseen. Myös Lucyn ja Andyn poika Wally vaikuttaa jotenkin kajahtaneelta. Mikä Twin Peaksin nuoria oikein vaivaa? Aivan kuin heidän syntymänsä aikoihin kaupunkiin olisi pullahtanut ydinlaskeuma, joka on vaikuttanut koko sakin aivokemiaan kohtalokkaasti.

Tämä teoria osuu paljon lähemmäs totuutta kuin äkkiseltään uskoisi. Laura Palmerin kuoleman ja Dale Cooperin katoamisen jälkeen metsässä ammottava Mustan killan sisäänkäynti on saastuttanut koko kaupungin. Siinä missä alkuperäisen sarjan arkisissa kohtaamisissa oli lämpöä ja rakkautta, on tämän päivän Twin Peaks kuin pystyyn kuollut metsä, jonka aavemainen hiljaisuus halkeaa vain harvoin jonkin reitiltään eksyneen satakielen lauluun.

Twin Peaks 2017
Double-R Diner on entisensä.

Ensimmäisissä jaksoissa meille muistutetaan, mitä tapahtui alkuperäisen sarjan viimeisessä jaksossa: Dale Cooper jäi jumiin Mustaan kiltaan, ja hänen riivattu kaksoisolentonsa pakeni hänen sijastaan fyysiseen maailmaan. Uusien jaksojen alussa Cooper on edelleen jumissa Mustan killan luuppimaailmassa pahantahtoisen doppelgängerin rellestäessä ympäri Yhdysvaltoja. Mutta odottakaas: Coopereita onkin kahden sijaan kolme! Tämä selviää, kun tapaamme Dougie Jonesin – pöhöttyneen uhkapeliriippuvaisen perheenisän, joka muistuttaa erehdyttävästi Cooperia.

Ollaan Lynchille rakkaan motiivin äärellä: henkilöhahmot kahdentuvat, jakaantuvat, monistuvat ja haarautuvat. Yksi näyttelijä saattaa edustaa useita eri hahmoja, ja toisaalta yhden hahmon sisällä saattaa asustaa monenlaisia entiteettejä. Tämähän on tuttua jo aiemmilta kausilta – esimerkiksi kysymykseen siitä, kuka murhasi Laura Palmerin, ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä samassa kehossa eleli ainakin kaksi sielua ja tahtoa.

Twin Peaks 2017
Pahan Cooperin kasvot ovat kuin kiveä ja iirikset mustiksi palaneet.

Sarjassa nähdään sekä doppelgängereitä, klassisia kaksoisolentoja, joista toinen on alkuperäinen ja ”hyvä”, toinen taas vääristynyt, riivattu ja ”paha”. Niiden lisäksi on olemassa tulpaksi nimitettyjä olentoja: tyhjyyttään kaikuvia, ihmismuotoisia Xerox-kopioita. Kyle MacLachlan on saanut esitettäväkseen kaikki kolme olentotyyppiä: alkuperäisen ”hyvän” Cooperin, BOBin riivaaman ”pahan” Cooperin ja Dougie Jones -tulpan, joka ei tiedä, missä ja miten päin pitäisi olla. Ei helppo duuni MacLachlanille – hän selviytyy rooleistaan erinomaisesti.

Eikä tässä vielä kaikki: osa hahmoista edustaa vieläkin selkeämmin universumin suuria voimia. Kun Laura Palmer irrottaa Mustassa killassa kasvonsa ja antaa Dale Cooperin katsoa sisimpäänsä, näkee Cooper pelkkää puhdasta valoa. Kun Sarah Palmer hieman myöhemmin tekee saman, hänen kasvojensa takana irvistää hyytävä pimeys. Palmerin naiset eivät ole tavallisia ihmisiä, joita outo kohtalo riepottelee, vaan valon ja pimeyden enkeleitä.

Twin Peaks 2017
Hyvä Cooper ottaa haltuun paikkaa, jonka Dougie Jones -tulpa on hänelle valmistellut. Dougien vaimo Janey-E ihmettelee vieressä.

1990-luvun alun Twin Peaks -teoksissa Laura Palmer nähtiin teinityttönä, jonka pumpulielämän takaa paljastui likaisia, kummallisia yksityiskohtia. Hän oli paitsi uhri, myös kiinnostunut asioista, joita hänen ikäisensä nuoren naisen ei ”pitäisi” olla kiinnostunut.  Hän hakeutui vaarallisten miesten seuraan, käytti kovia huumeita ja lähetteli itsestään vihjailevia valokuvia tuhman lehden senssipalstalle. (Olen aina pitänyt tätä piirrettä Lauran hahmossa ongelmallisena: Lauran synkillä mielihyvän lähteillä ikään kuin esitetään, että ainakin osa hänen kokemistaan rikoksista olivat jossain määrin hänen omaa syytään, mikä puolestaan laimentaa itse tekijöiden syyllisyyttä. ”Mitäs lähti sellaisten miesten matkaan.”)

Nyt Laurasta tulee kuitenkin jotain enemmän kuin väkivaltaiseen seksiin ja kokaiiniin mieltynyt teinityttö – suuremman voiman edustaja, lähes pyhimys. En ole varma, mitä mieltä tästä pitäisi olla. Vanha Laura Palmer on niin vahvasti lihaa ja verta, niin vahvasti maallisten hyveidensä ja paheidensa riepoteltavana, että hänen uutta asemaansa jonkinlaisena esoteerisena agenttina on vaikea ottaa tosissaan. Lynch on kehitellyt ajatustaan Lauran hahmosta hieman liian kauas alkuperäisestä.

Twin Peaks 2017
Laura Palmer vai pelkkä kuvajainen? Mustassa Killassa tapahtuu.

Mytologia sikseen – puhutaan hetki draamasta, kerronnasta ja tarinasta. Sarja lähtee käyntiin kuolettavan hitaasti, ja etenkin sielustaan otteen menettäneen Dale Cooperin toilailujen seuraaminen on sarjan alkupuolella todella turhauttavaa. Sarjan alkupään tapahtumat ovat kuin langanpätkiä, jotka alkavat ja päättyvät antamatta katsojalle mitään tarinan kannalta relevanttia tietoa. Tämä on sinänsä tyypillistä Twin Peaksia: jo alkuperäisessä sarjassa katsojan kustannuksella pilailtiin jatkuvasti ”vääriä vihjeitä” antamalla. Tälläkin kertaa katsoja pohti alkuun, onko Twin Peaksin pikkukaupungin triviaaleilla iloilla ja suruilla jokin syvempi merkitys – ja lopulta joutuu myöntämään, että ei, ei tosiaankaan ole. Tällainen tyhjäkäynti on turhauttavaa silloin, kun siitä ei irtoa syvempää esteettistä arvoa.

Jakso jaksolta sarja zoomaa yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes kahdeksannessa jaksossa tarinan raamit tulevat näkyviin. Ne, jotka jaksavat sarjan verkkaista sekoiluvaihetta tarpeeksi pitkään, saavat siis kärsivällisyydestään palkkion. Saamme tietää, että se, mitä Twin Peaksissa tapahtui vuonna 1989, on vain yksittäinen heijastuma valtavasta tapahtumakulusta, joka sai alkunsa Trinityn ydinräjähdyksessä vuonna 1945 (siitä samasta, johon pohjautuu Twin Peaksiakin upeamman Carnivàle-sarjan backstory).

Sarja muuttuu viimeisten jaksojen aikana yhä mielenkiintoisemmaksi. En usko, että sen kaikille osasille on mahdollista löytää sellaista luentaa, jolla olisi tukeva jalansija itse sarjan tapahtumissa ja piirteissä. Äärettömän moni seikka jää tulkinnanvaraiseksi.

Twin Peaks 2017
Kasinon ihanien puputyttöjen aivopesu on onnistunut erinomaisesti.

Eräs elementti, johon en osannut kiinnittää sarjan ensimmäisissä tuotantokausissa huomiota, liittyy mielenhallintaan, johon kytkeytyviä viittauksia uudessa sarjassa on runsaasti. Tähän suuntaan ojentuvat ennen kaikkea Dougien/Cooperin perässä juoksevien kasinorikollisten puputytöt, jotka eivät missään vaiheessa ole kunnolla läsnä tässä todellisuudessa. Myös Audrey Hornen mielentila askarruttaa. Miksi ennen niin toimeliaasta ja päättäväisestä naisesta on kasvanut sekava, voimaton hupsu, joka alistuu friikahtavan aviomiehensä käsikassaraksi? Mitä kummaa tapahtuu sen jälkeen, kun Audrey ummistaa silmänsä tanssiessaan Road Housessa? Audrey ei selvästi hallitse omaa elämäänsä – mutta kuka sitä sitten hallitsee?

Twin Peaks 2017
Audrey tanssii yhtä kauniisti kuin 25 vuotta sitten.

Lynch on perinteisesti hyvin tarkka teostensa musiikkivalinnoista. Uuden vuosituhannen Twin Peaksissa käytetään samoja Angelo Badalamentin aaltoilevia ambient-hittejä, jota tulivat tutuiksi alkuperäisessä sarjassa. Lisäksi (lähes) jokainen jakso päättyy Road Housessa järjestettyyn musiikkiesitykseen. Lynch on varmasti panostanut kovasti bändi- ja biisivalintoihin – ja silti minulla on tästä kimarasta vain vähän hyvää sanottavaa. Ainoat lohkaisut, jotka saavat varauksettomat suosionosoitukseni, ovat The Cactus Blossomsin rautalankaisen nostalginen Mississippi sekä aina vain upeammaksi kylpsyvän Rebekah del Rion No Stars.

Eddie Vedderin ja Nine Inch Nailsin yllätysesiintymiset ovat sinänsä hauskaa katseltavaa. Täysiä hutilyöntejä löytyykin sitten enemmän. James Marshallin esittämä Just You and I on aivan yhtä kiusaannuttavaa ininää kuin 90-luvun alussa. Pahinta sarjan musiikkivalinnoissa ovat kuitenkin Chromaticsin aneemiset Julee Cruise -imitaatiot, joita, paradoksaalista kyllä, edes Julee Cruise itse ei pysty pelastamaan.

Kun Twin Peaksia alettiin tehdä vuonna 1990, oli Lynchillä tilillään vain neljä feature-elokuvaa: surrealistinen outoiluelokuva Eraserhead, suhteellisen perinteinen elämäkertaelokuva Elefanttimies, surullinen scifi-floppi Dyyni ja väkivaltaisen upea Blue Velvet (jonka Dorothy-hahmoa olen muistellut ja makustellut viimeisen vuoden aikana valtavan paljon). Lynch ei ollut käsite – hänestä tuli sellainen Twin Peaksin myötä.

Twin Peaks 2017
Äijä ite: Lynch palaa rooliinsa agentti Gordon Colena. Kuvassa mukana FBI:n namunen Tammy ”what’s-her-last-name”.

Kun uuden Twin Peaksin jaksojen esituotanto käynnistyi reilu 20 vuotta myöhemmin, oli Lynchillä harteillaan raskas taakka. Hänestä oli tullut brändi. Häneltä odotettiin tietyntyyppistä tuotantoa – jotain lynchmäistä. Alkuperäisen Twin Peaksin illanpaahteisen pumpulitunnelmoinnin toistaminen sellaisenaan ei olisi vastannut näihin odotuksiin. Uudelta Lynchiltä odotetaan seksiä, makaaberia, pimeyttä ja juonta, joka rikkoo lineaarisen kerronnan traditiot.

Ja juuri näitä asioita Lynch meille antoi. Lynch tuntee brändinsä ja tietää, mitä häneltä odotetaan ja halutaan. Sattumanvaraisesti operoivan luovan nerouden vai liikemiesvaiston aikaansaannoksia? Mene ja tiedä.

En pysty antamaan tähtiä.

The Fountain (2006) arvostelu – Lähes täydellinen elokuva

THE FOUNTAIN poster
The Fountain (2006)

Maailmassa saisi olla enemmän The Fountainin (Yhdysvallat/Kanada 2006) kaltaisia elokuvia. The Fountain voisi olla lähes täydellinen elokuva – siis siinä mielessä, jossa minä miellän täydellisen elokuvan. Se on visuaalisesti kaunis, emotionaalisesti vetoava, sisällöltään rikas ja kerronnallisesti haastava, jopa kokeellinen. Joissakin kohdin se kuitenkin eksyy polultaan.

Kerronnallinen haastavuus ja kokeilevuus syntyvät ennen kaikkea juonen monikerroksisuudesta. Hugh Jackman esittää elokuvassa kolmea eri henkilöhahmoa, jotka ovat saman ydinpersoonan ilmentymiä olemassaolon eri tasoilla (jos tällaista jokseenkin kulunutta ilmaisua sopii käyttää). Elokuvan perustarinassa Jackman on lääketieteen tutkija Tom, jonka vaimo Izzi (Rachel Weisz) on sairastunut syöpään. Tom on löytämäisillään lääkkeen, jolla syöpä voidaan nitistää, ja taistelee nyt aikaa vastaan.

THE-FOUNTAIN-puu
Ikuisen elämän avain löytyy viidakon uumenista.

Samat käänteet toistuvat elokuvan sisäkkäistarinassa, joka tuodaan esille Izzin työstämän romaanikäsikirjoituksen kautta. Käsikirjoituksessa konkistadori Tomas (Jackman) lupaa inkvisition ahdistamalle kuningatar Isabelille (Weisz) suojelevansa tätä ja Espanjan kruunua. Kuningatar lähettää konkistadorinsa uuden mantereen uumeniin etsimään ikuisen elämän avainta, jonka avulla uhka voidaan kukistaa. Kuulostaa tarinana köykäiseltä, mutta Aronofsky on saanut kohtauksiin sellaista ihmeen ja magian auraa, ettei katsoja tule juuri kyseenalaistaneeksi tapahtumien uskottavuutta.

Elokuvan päätarinassa uhattuna on siis Izzin henki, sisäkkäiskertomuksessa taas kuningatar Isabelin ja Espanjan kruunun koskemattomuus. Molempiin uhkiin etsitään vastusta samalta suunnalta: jossakin Etelä-Amerikan viidakoissa kasvavasta puusta, joka rinnastuu Raamatun hyvän ja pahan tiedon puuhun. Puun kaarnan syöminen merkitsee sekä lääkäri-Tomille että konkistadori-Tomasille paluuta takaisin kadotettuun paratiisiin, ikuisen elämän lähteelle.

THE-FOUNTAIN-tomas
Konkistadori-Tomas pitää lupauksensa.

Siltaa konkistadori-Tomasin ja lääkäri-Tomin välillä rakentaa nimettömässä avaruudessa leijuva, muusta maailmasta täysin eristäytynyt Tommy, joka yrittää pitää kuihtuvaa hyvän ja pahan tiedon puuta elossa. Tommy on eräänlainen karsittu versio Jackmanin muista henkilöhahmoista: hänet on riisuttu realistista kontekstia myöten kaikesta yksilöllisestä. Jäljelle on jää vain halu vaalia ikuisen elämän (luuloteltua) lähdettä.

THE-FOUNTAIN-kuningatar
Kuningatar Isobelin puvun kuviot muistuttavat puun juuria: puu ja kuningatar lienevät yhtä.

The Fountain kuuluu elokuviin, jotka jakavat yleisön voimakkaasti kahtia: elokuvasta koko pitää mahdottoman paljon, tai sitten siitä ei pidä ollenkaan. Sitä on kritisoitu imelyydestä, erilaisten uskonnollisten kuvastojen mielivaltaisesta sekoittamisesta ja kerronnan sekavuudesta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vaikkapa tällaista: Kyynikko näkee imelyyttä hiekkalaatikossakin, eikä kerrontaa ole vaikea seurata, jos vain malttaa keskittyä elokuvaan. Myöskään eri uskonnoille ominaisen taruston ja kuvaston yhdistämisessä ei ole mitään uutta, enkä osaa nähdä tätä kritiikkiä kuin pinnallisiin muotosekkoihin ripustautumisena.

Sen kuitenkin myönnän, että etenkin elokuvan loppua kohden kuvaston muovinen new age -henki vesittää kokonaistehoja pahasti. Osa loppupuolen kohtauksista näyttää halpojen psykebileiden lapsellisilta seinävisuaaleilta. Pointti olisi mennyt perille paljon tyylikkäämmin hieman vähemmällä alleviivauksella.

THE-FOUNTAIN-lootus
Ei näin jooko.

Aronofsky on ihana ohjaaja juuri sen vuoksi, että hän on ennakkoluulottomasti kiinnostunut erilaisista henkisyyden suuntauksista ja tavoista hahmottaa maailmaa. Hän ei saarnaa, paatostele tai nosta yhtä ajattelutapaa toista paremmaksi (tosin en tiedä, voisiko Noahia pitää jonkinlaisena raamatunuskon puolustuspuheenvuorona). Sen sijaan hän lainaa erilaisista tarinaperinteistä ja antaa materiaalinsa hengittää.

On tulkintakysymys, onko The Fountainin sanoma ristiriidassa siteeraamiensa uskonnollisten dogmien kanssa. Minun mielestäni ei.

*****