Kissan kuolema (1994) arvostelu

Kissan kuolema (1994)

Kissan kuolema (1994) on suomalainen nuortenelokuva vallankäytöstä, seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, kuinka vaikeaa hankalista lähtökohdista ponnistavan on saada apua ja oikeutta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat koulukotiin, jossa asuvat nuoret joutuvat yksi toisensa jälkeen Sika-nimellä kutsutun raiskaajan uhreiksi.

Näin Kissan kuoleman ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla – olin tuolloin varmaankin noin 12-vuotias. Elokuva teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ajatus koulukodin asukkaiden kokemasta ahdistuksesta ja pelosta jäi mieleen. Keskushahmot on ajettu nurkkaan: he eivät voi kertoa kokemastaan väkivallasta kellekään, sillä kuka nyt koulukotiin sijoitettuja ”vaikeita nuoria” uskoisi?

Kissan kuolema ajaa elokuvan keskushahmot yhteen: Nitta (Marja Pyykkö) ja Ari (Kalle) Ahola.

Tilanne muuttuu, kun koulukodin johtajattaren tytär Annaleena ilmestyy kotiin silmä mustana ja huuli halki. Kuitenkaan edes hyvän kodin tyttö ei uskalla viedä asiaa tutkittavaksi, vaan piiloutuu koulukodin suihkuun. Täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta (Marja Pyykkö) auttaa Annaleenaa minkä voi. Hänkin tietää, miltä tuntuu joutua Sian kynsiin.

Päivät kuluvat. Tytöt oireilevat ja yrittävät lohduttaa toisiaan – tietäähän kukin heistä, mitä muut ovat kokeneet. Muuri aikuisten ja nuorten välillä pysyy vahvana. Vaikka koulukodin johtajatar vakuuttaa, että ongelmista voi ja pitää puhua, nuoret tietävät, että tietyistä asioista kannattaa suu pitää kiinni – puheeksiotto voi nimittäin kostautua. Nitta pysyy tolkuissaan paremmin kuin muut, nousee nuorten äitihahmoksi ja puolustaa omiaan.

Juuri siksi Sika päättää kostaa juuri Nitalle. Kyse ei ole enää vain nuorten tyttöjen fyysisestä pakottamisesta, vaan laajemmasta vallankäytöstä. Sika tahtoo hallita uhriensa elämää kaikin mahdollisin tavoin.

”Lujaa Lada laatua” – Saku (Peter Franzén) Arin auton kyydissä.

Kissan kuolemassa nähdään monia tulevia suomalaisen elokuva- ja televisioviihteen tunnettuja kasvoja. Peter Franzén nähdään elokuvassa vankikarkuri Sakuna. Salkkareiden Teresana tunnettu Sanna-June Hyde tekee pienen roolin räväkkänä Ilsenä. Petri Hanttu ja Riku Suokas vilahtavat viikonloppulomiaan viettävinä jääkäreinä. Pahoin traumatisoitunutta Sirua esittävä Helena Vierikko nappasi työstään jopa Jussi-palkinnon. Ilmeisesti Eero Milonoffkin hujahtaa jossakin elokuvan kohtauksessa – missä, se meni minulta ohi.

Elokuvan keskushahmoja esittävät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toisenlaisista yhteyksistä: Ahola Don Huonot -yhtyeen nokkamiehenä ja Pyykkö elokuvaohjaajana.

Nuori Kalle Ahola on Kissan kuoleman tähti.

Niin, Kalle Ahola… 22-vuotiaan Aholan hiljainen karisma on hämmästyttävän voimakas. Hänen vaitelias roolisuorituksensa vastikään koulukodin ohjaajana aloittaneena Arina erottuu elokuvassa edukseen. Hahmona Ari ei ole erityisen mieleenpainuva – Ahola kuitenkin tekee hänestä kiinnostavan. Vaikea on arvioida, mitä Aholasta olisi tullut, jos hän olisi musiikkiuransa sijaan keskittynyt näyttelemiseen.

Yleisesti Kissan kuoleman nuorten näyttelijöiden työskentely on haparoivaa ja toisinaan pahastikin yliampuvaa, tai siltä se ainakin näin 25 vuotta myöhemmin tuntuu. Ylipäätään elokuva näyttää ja tuntuu hienoisessa suttuisuudessaan enemmän televisioelokuvalta kuin teatterifeaturelta. Sanon tämän pikemminkin kuvaillakseni elokuvaa, en arvottaakseni sitä. Oikeastaan elokuvan nuhjuisuus ja kotikutoisuus jopa korostaa kauniisti sen nostalgisen harmaata 90-lukulaisuutta.

Nitta, Annaleena, Mimosa, Siru ja 90-luvun alun rock-tyyli.

Kissan kuolema on katsomisen arvoinen ennen kaikkea ajankuvana. Filmin laatu ja värimäärittely, aneemiset hämäläismaisemat, rokkityttö Mimosan mustaksi värjätty tukka ja paksut kajalit, korkeavyötäröiset farkut ja nahkatakit, Hämeenlinnan keskustan Sokos ja elokuvateatteri Maxim… Kaikki ehtaa ysäriä. Kyse ei ole pelkästään visuaalisesta nostalgiasta – elokuva kiteyttää myös sen henkisen ilmapiirin, jossa mikään ei tunnu miltään.

En tosin ole varma, liittyykö se enemmän teini-ikään vai 90-luvun alkuun.

Nitta miettii elämää elokuvateatteri Maximin vessassa. Tässä vessassa olen minäkin tainnut joskus käydä.

Vaikka aika on patinoinut Kissan kuolemaa rankasti, ovat sen teemat #metoon jälkeisenä aikana yhä ajankohtaisia. Kynnys ottaa esille häirinnän ja väkivallan kokemuksia on periaatteessa madaltunut. Toisaalta taas olemme saaneet nähdä, millaisia asenteita ja kommentteja saavat osakseen ne, jotka kertovat kokemuksistaan. Seksuaalirikoksen uhrin asema on edelleen mahdottoman vaikea ja puheeksiotto rohkeimmillekin vaikeaa – etenkin silloin, kun tekijänä on yhteisössä luotettu ja arvostettu henkilö. Lisäksi puhumattomuuden muuri nuorten ja aikuisten välillä on ja pysyy. Kun kaikki on kunnossa, on puhuminen helppoa. Mutta ne nuoret, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten, pysyvät hiljaa.

Jätän elokuvan tähdittämättä – vuonna 2019 elettynä elokuvakokemuksena Kissan kuolema on luultavasti parempi kuin elokuvana sinällään.

VLMedia julkaisi viime keväänä Kissan kuolemasta ensimmäisen DVD-version. Olen saanut VLMedialta arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Life is Strange PS4 (2016) arvostelu

life-is-strange-peliarvostelu arvostelu 2016
Life is Strange (2016)

Life is Strange -videopeli (2016) alkaa teinidraamasta ja päättyy apokalyptiseksi selviytymistarinaksi, jossa on ripaus psykologista kauhua. Peli kuvaa amerikkalaisteinien elämää oregonilaisessa Arcadia Bayn pikkukaupungissa. Tarinan päähenkilö on 18-vuotias Maxine ”Max” Caulfield, joka on muuttanut viisi vuotta aikaisemmin Arcadia Baysta vanhempiensa kanssa Seattleen ja palannut nyt opiskelemaan vanhan kotikaupunkinsa taidepainotteiseen Blackwell Academy -high schooliin.

Lukukauden aluksi Max joutuu uhkaavaan tilanteeseen, minkä myötä hän havaitsee voivansa kelata aikaa taaksepäin – ja tämä onkin Life is Strangen keskeinen juju. Kyky matkustaa ajassa vie Maxin tilanteisiin, joissa hän voi pelastaa ihmishenkiä ja vaikuttaa muulla tavoin ratkaisevasti kohtalon kulkuun (ainakin näennäisesti; palataan tähän myöhemmin). Ominaisuus tuo mieleen 2000-luvun alun Prince of Persia -seikkailupelit, joissa pelaajalle suotiin hyvin samantapainen kyky kelata aikaa taaksepäin. Aikamatkustus ei siis ole mikään täysin uusi lanseeraus pelimaailmassa. Sen sijaan se, että aikamatkustusta käytetään näin draamavetoisessa pelissä, on ainakin minulle uutta.

Life is Strange peli peliarvostelu Max
Maxin seikkailu alkaa tyttöjen vessasta.

Pidän todella mielettömän paljon Life is Strangen tunnelmasta. Pelin tyylin suhteen lähin mielekäs vertailukohta lienee Richard Linklaterin elokuva Boyhood: fiilistellään ja katsellaan auringonlaskua samalla, kun ääniraita täyttyy hilpeästä akustisesta kitarasta. Life is Strange onnistuu Boyhoodin tavoin kiteyttämään erinomaisesti teini-ikään liittyvän harhaisen toiveikkuuden ja kipeän, lapsenomaisen uskon siihen, että mikä tahansa on mahdollista.

En ole koskaan aiemmin törmännyt yhtä vahvaan ja onnistuneeseen kuvaukseen tilanteesta, jossa nuori ihminen palaa lapsuutensa maisemiin ja tutkii nyt vanhaa kotipaikkaansa uusin silmin. Arcadia Bay on Maxille tuttu, mutta silti uusi. Vain harva asia on muuttunut hänen lähtönsä jälkeen. Asvaltti halkeilee, rakennukset nuhraantuvat. Nuoret jakaantuvat niihin, jotka ”pääsevät pois”, ja niihin, jotka jäävät. Etsiessään askelmerkkejä vanhassa kotikaupungissaan Max törmää entiseen bestikseensä Chloeen, jonka kanssa hän ei ole juuri pitänyt yhteyttä muuttonsa jälkeen.

Life is Strange peli peliarvostelu Chloe
Maxin ex-bestis Chloe on muuttunut sitten viime näkemän.

Jos Life is Strangen kompilaatiosoundtrack olisi viskattu kuunneltavakseni ennen peliin tutustumista, olisin luonnehtinut sitä kokoelmaksi vetelää, persoonatonta ja pitkäveteistä indietä – ja jos rehellisiä ollaan, juuri sitähän se on. Pääasiassa akustisen kitaran ja pehmeän laulun varaan rakennetut biisit sopivat kuitenkin peliin niin hyvin, että lopulta opin tykkäämään soundtrackin kappaleista ihan sellaisenaan. (Soundtrackiin kyllästyttyäni siirryin kuuntelemaan monen vuoden tauon jälkeen Iron & Winen vanhoja levyjä, joissa vallitsee sama aurinkoinen, pehmeä ja elämänuskoinen perusfiilis kuin Life is Strangen ääniraidalle valituissa kitarabiiseissä.)

Vaikka Life is Strangen tunnelma on päällisin puolin aurinkoinen ja ihana, kuplii pinnan alla jotain rumaa ja haisevaa. Mieleen tulee tiettyjä teoksia television puolelta: Twin Peaks ja True Detective (ping pong) tarjoavat pieniä vilauksia jostakin suuresta ja kauheasta, jota ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voi koskaan paljastaa. Myös Life is Strangessa elämän ruma puoli on läsnä pieninä viittauksina alusta asti: kaunis Rachel Amber on kadonnut kuin Laura Palmer konsanaan, ja kaupungin asukkaat aavistelevat pahaa.

Life is Strange peli peliarvostelu Twin Peaks
”Fire walk with me” – Life is Strange viittaa aika ajoin suoraan Twin Peaksiin.

Life is Strange kuitenkin eroaa muista samantyyppistä kauhua ja tuskaa vihjailevista teoksista siinä, että sukeltaa lopulta pimeyteen ja näyttää pelaajalle koko kuvion. Tämä tapahtuu oikeastaan vasta pelin viimeisessä osassa, jossa maailma väännetään perusteellisesti mutkalle ja joka ainakin minun mielestäni tuntui paljon pidemmältä kuin pelin muut osat. Koska päätösosa on muihin osiin verrattuna erittäin raskas ja tapahtumarikas, tuntuu peli kokonaisuutena epätasapainoiselta.

Lisäksi se, että pelissä tosiaankin ”paljastetaan kaikki”, tekee kokonaisuudesta jokseenkin tylsän. Twin Peaks ja True Detective ovat nokkelia teoksia juuri siksi, että ne jättävät niin paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Oikeastaan Life is Strange on kuin Twin Peaks ja Fire Walk With Me -elokuva samassa paketissa: ensin katsojan mielenkiintoa herätellään taitavin vihjauksin ja sen jälkeen näytetään kaikki, siis ihan kaikki ja vielä vähän lisää. Ei olisi kannattanut.

Life is Strange peli peliarvostelu
Pelin loppua kohden tarinan todellisuus särkyy.

Mutta sitten se tarinan punominen… Life is Strangessa olisi potentiaalia johonkin paljon suurempaan kuin mihin se käytännössä yltää. Ongelmaa on helppo havainnollistaa vertaamalla peliä The Witcher 3:een, jonka loppuratkaisu määrittyy sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja pelin mittaan tekee. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja erilaisia lopetusratkaisuja on lähes 40. Life is Strange ei toimi samalla tavalla. Sen loppukohtauksessa on valittava kahdesta vaihtoehdosta. Tämä valinta yksin määrittää sen, mitä pelin keskushahmoille ja koko Arcadia Baylle tapahtuu. Aiemmin pelin aikana tehdyillä lukuisilla valinnoilla ei lopulta ole mitään merkitystä.

The Witcher 3:a käsittelevässä tekstissäni ilmaisin, ettei tarinavaihtoehtojen ”haarautumisella” ole merkitystä muille kuin niille, jotka jaksavat tahkota saman pelin läpi useamman kerran. Perun nyt puheeni – kyllä sillä on merkitystä muillekin. Lisäksi tarinan haarautuva tarina kannustaa pelaamaan peliä useampaan kertaan; pelaisin Life is Strangen varmasti läpi useampaan otteeseen, ellen tietäisi, ettei se tarina siitä miksikään muutu. Lopulta Maxin vapaus valita uudelleen ja ohjata kohtaloa ulottuu vain vähäpätöisiin asioihin; suuria linjoja Max ei voi muuttaa.

Life is Strange peli peliarvostelu
Life is Strangen maailma on raadollinen, mutta kaunis.

Vielä muutama kriittinen sana. Life is Strangen hahmojen kasvoissa on ikävää vahanaamioefektiä. Erityisesti päähenkilö Maxin naama pysyy peruslukemilla melkein koko pelin ajan. Hahmojen tunteet ja fiilikset eivät jää epäselviksi, mutta pidemmän päälle vakioilmeet alkavat tökkiä. Toinen häiritsevä piirre liittyy dialogiin: käsikirjoittajat eivät näytä hallitsevan kovinkaan syvällisesti nykyteinien suosimaa sanastoa ja puhetapaa. En itsekään tiedä juuri mitään tämän päivän nuorison puhemaneereista, mutta sen verran voin sanoa, että Life is Strangessa puheenparsi on usein teennäistä ja vanhentunutta.

Innostuin Life is Strangesta suhteellisen voimakkaasti, ja pelasin koko pelin läpi ahmien yhden viikonlopun aikana. Toteutus jää uupumaan siitä, mitä peli olisi parhaimmillaan voinut olla. Varmaa kuitenkin on, että pelin kehittäneen Dontnod Entertainmentin tekosia kannattaa jatkossa seurata tarkalla silmällä.

Life is Strange PS4 @ Discshop
Life is Strange – Limited Edition Xbox One @ Discshop

Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985) arvostelu

Robotti von Rosenbergin tutkimukset
Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985)

Lukijoiden joukossa tuskin on montaa, jolle Robotti von Rosenbergin tutkimukset (Suomi 1985) olisi tuttu sarja. Kyseessä on Ylen tuottama opetussarja, jota esitettiin taannoin Koulu-TV:n ohjelmapaikalla. Termi ”opetussarja” ei tosin tee sarjalle täyttä oikeutta: sarja ei ole sitä kuivakkaa koulutuntien pakkopullaa, joka tuli varmasti kaikille 80-90-luvuilla peruskoulua käyneille tutuksi, vaan ihan oikeasti mielenkiintoisesta scifin ja lastendraaman sekasotkusta.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-robotti
Intergalaktinen tutkimusmatkailija Robotti von Rosenberg.

Veera (Juliana Hietala) saa vaariltaan lahjaksi romuraudasta kasatun leikkirobotin ja esittelee sen ystävilleen Iirolle (Iiro Seppälä) ja Ilkalle (Ilkka Pakkala). Lapset innostuvat kehittelemään robotille taustatarinaa: se on matkustanut kaukaiselta planeetalta ottamaan selvää Maan olosuhteista ja aikoo palata takaisin mukanaan joukko Maasta kerättyjä, tieteellisiä näytteitä. Ilkka, joka on hieman Veeraa ja Iiroa vanhempi ja siten pidemmällä luonnontieteisiin liittyvässä oppimäärässä, ryhtyy kertomaan, millaisia havaintoja robotti on Maata tutkiessaan tehnyt. Lapset antavat metalliselle tutkimusmatkailijalle nimeksi Robotti von Rosenberg. – Onko robotti sarjan tarinamaailmassa pelkkä romukasa, jota Ilkka käyttää kuin vatsastapuhujan nukkea, vai oikea intergalaktinen tutkimusmatkailija, se jää lopulta katsojan päätettäväksi. Sarja antaa eväitä kumpaankin tulkintaan.

Sarja koostuu kahdeksasta noin 25 minuutin mittaisesta jaksosta. Niissä juostaan läpi suurin piirtein koko ala-asteen ympäristöopin aihepiirit: Mitä elämä on, ja kuinka se on syntynyt? Mitkä ovat elämän edellytykset? Mitä aine on, ja kuinka se muuttaa muotoaan? Millaisia elämänmuotoja maapallolta löytyy? Ajoittain sivutaan myös fysiikan ja kemian maailmaa. Kuten Koulu-TV-tuotannolta voi odottaakin, sarjan maailmankuva on tiukan materialistinen. Teollista yhteiskuntaa ja muita ihmisen aikaansannoksia käydään sarjan viimeisessä jaksossa pikaisesti läpi, mutta metafyysiset ja uskonnolliset kysymykset sivuutetaan luonnollisesti täysin. Siitä huolimatta sarjasta löytyy kasapäin lausumia, jotka voi helposti tulkita (tahattomiksi) viittauksiksi esoteriaan (”Lähdin tutkimaan aineen olemusta”, ”Laskeuduttuani aloin vajota johonkin kummalliseen aineeseen”…).

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-lucifer
Sarjan ensimmäinen jakso tuo paikoin mieleen Kenneth Angerin Lucifer Rising -lyhytelokuvan.

Jos Robotti von Rosenbergin tutkimukset olisi ”tavallinen Koulu-TV-sarja”, en varmasti olisi jaksanut katsella sitä läpi ties kuinka monetta kertaa. Sarjan viehätysvoima perustuu laadukkaaseen käsikirjoitukseen, enemmän tai vähemmän jatkuvajuoniseen tarinaan ja ylipäätään korkeisiin tuotantoarvoihin. En tiedä, mitä sarjan tuotanto on maksanut, mutta ihan halpaa touhua se ei ole ollut. Pelkästään trikkikuviin (kuten niitä sarjan lopputeksteissä nimitetään) lienee lompsahtanut budjetista mukava siivu. Sarjan musiikin on säveltänyt itse Kaj Chydenius. Myös näyttelijät ovat alan pitkän linjan ammattilaisia: Miitta ja Kari Sorvali, Tarja-Tuulikki Tarsala, Sinikka Sokka… Ja kyllä: sarjan Iiroa näyttelevä, nuori Iiro Seppänen on tosiaankin se Iiro Seppänen.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-univormut
Veera, Ilkka ja Iiro pukeutuvat kuten kunnon tutkimusapulaisten pitääkin.

Sarjan kenties kiehtovin elementti on se, kuinka syvällä mielenkiinnolla lapsikolmikko ryhtyy tutkimaan luonnon mysteereitä. Avaruudesta tullut robotti on kolmikon yhteinen salaisuus, ja lapset kokevat olevansa etuoikeutettuja päästessään auttamaan pientä robottia tämän tutkimuksissa. Myös vanhemmat toki tietävät robotin olemassaolosta, mutta pitävät sitä pelkkänä leluna. Lapset nimittävät itseään Robotti von Rosenbergin tutkimusryhmäksi ja kehittävät itselleen tunnuslauseen (Eläköön elämä!), univormut ja käsimerkin. Yhteisten ulkoisten merkkien myötä jaetun salaisuuden lumovoima vahvistuu entisestään.

Erilaisia luonnonilmiöitä havainnollistetaan käsin piirretyillä animaatioilla, joita vallitsevat maanläheiset, murretut värisävyt. ”Näin kasvit muuttavat auringonvalon hapeksi” -tyyppiset selostukset olisivat armottoman tylsiä, ellei niitä olisi toteutettu niin tavattoman kauniilla tavalla.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-akvarelli
Sarjan animaatiot pohjautuvat kauniille akvarellimaalauksille.

Osa sarjan viehätysvoimasta perustuu tietenkin nostalgiaan. Lavastus ja maisemat, henkilöhahmojen vaatetus, filminlaatu, henkilöhahmojen puhe – kaikki huokuu arkista, pehmoisenlämmintä 80-lukua. On selvää, että maailma on muuttunut melkoisesti niiden 30 vuoden aikana, jotka ovat ehtineet vierähtää sarjan kuvaamisen jälkeen. Raudankappaleista kasattu peltirobotti tuskin saisi tämän päivän lapsia kiinnostumaan luonnontieteistä.

Sarja löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Alkuun pääset tästä: Robotti von Rosenbergin tutkimukset 1/8: Merkillinen Maa-planeetta.

*****

Guns N’ Roses ja minä, osa 1: Kuinka rock-musiikki teki minusta elitistin

Heroiinipäiväkirjan Guns N’ Roses -anekdootit saivat nostalgiahermoni kutiamaan sen verran kirpeästi, että päätin kipasta kirjastoon lainaamaan bändistä kertovan Watch You Bleed -historiikin. Heti kun olin saanut niteen näppeihini, huomasin luonnostelevani mielessäni kirjasta kertovaan blogijuttuun liitettävää alustusta siitä, mitä kyseinen bändi minulle oikeastaan merkitsee.

Kun alkaa suunnitella kirjasta kertovaa tekstiä ennen kuin on aloittanut kirjan lukemista, käsittelee valmis teksti todennäköisesti jotakin aivan muuta kuin itse kirjaa. Päätin antaa suosiolla periksi ja kirjoittaa kirja-arvostelun introksi postauksen, jossa valotan omaa historiaani Guns N’ Roses -fanityttönä. Alustuksesta kasvoi niin laaja tekstimassa, että päätin lopulta lohkoa sen kolmeen postaukseen. Ensimmäinen niistä on tässä; loput julkaisen lähiviikkoina. (Myös Watch You Bleedistä on luvassa juttua myöhemmin.)

Guns N’ Roses oli ensimmäinen bändi, jonka valitsin itse. Ennen sitä musiikinkuuntelutottumukseni olivat määrittyneet pitkälti alakouluikäisiin kohdistetun markkinointiviestinnän (Spice Girls!!!) ja vanhempieni levykokoelman (Hector, Pekka Streng, King Crimson, Pink Floyd…) kautta. Oli vuosi 1997, kun sain isoveljeltäni nivaskan vanhoja Suosikkeja ja rock-julisteita. Melkein puolet pinkan julisteista esitti minulle ennestään tuntematonta bändiä, jonka ulkoisessa olemuksessa yhdistyivät rouhea kapinallisuus ja silkkinen, glam-vivahteinen feminiinisyys. Pyysin veljeltäni lainaan kaikki bändin julkaisemat albumit. Pian tapetoin huoneeni rispaantuneilla julisteilla. – Joo, mä tunnustan: kiinnostuin Guns N’ Rosesista alkuaan sen vuoksi, miltä bändi näytti. Ja sehän näytti tältä:

early guns n roses
Nice boys don’t play rock n’ roll!

Pidin bändin musiikissa ennen kaikkea siitä, kuinka voimakkaasti tunnelma saattoi vaihdella saman kappaleen puitteissa. Kappaleet tuntuivat kertovan kokonaisia tarinoita – oli alku, keskikohta ja loppu. Sävy muuttui toisinaan biisin loppupuolella lähes päinvastaiseksi alkuosaan nähden. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että ilmiölle on nimi: kooda.

Esimerkkejä tällaisesta rakenteesta ovat muun muassa Sweet Child O’Mine (jonka alkuriffin nuotit tapailin suurella vaivalla kosketinsoittimistani nakuttaakseni ne sitten peukalot rakoilla Nokia 3210:n soittoäänisovellukseen), November Rain (jonka nimestä nappasin itselleni ensimmäisen ja viimeisen nettialiakseni – jep, juuri sen, jota käytän yhä tänäkin päivänä. Nyt te tiedätte!), Estranged (joka oli vuosikausia mielestäni paras biisi koko maailmassa), Locomotive (joka on tällä hetkellä suosikkini GN’R:n tuotannosta), Coma, Patience – tai Rocket Queen (joka ei sitten ole safe for work ja jonka kitarasoolo tuo ainakin minun mieleeni Pink Floydin ja David Gilmourin).

Koska edustan ns. Spice Girls -sukupolvea, olen poikkeuksellisen perso karikatyyreille ja voimakaspiirteisille hahmoille. Myös Guns N’ Rosesissa minua kiehtoivat jäsenten erilaiset persoonallisuudet. Laulaja ja keulahahmo W. Axl Rose oli feminiininen, spontaani ja kiivas. Soolokitaristi Slashista huokui outo ujouden ja voimakkaan tunteellisuuden yhdistelmä. Rauhallinen basisti Duff McKagan tasapainotti kahden keulakuvan välistä kitkaa ja lauloi nätisti taustoja. (Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, ettei McKagan ollut luonnostaan flegmaattinen. Hän oli noihin aikoihin kellon ympäri niin kännissä, että pysyi tuskin tajuissaan. Gallona vodkaa päivässä pitää kenet tahansa coolina.) Alkuperäisen rumpalin Steven Adlerin kasvoilla oli uhkea kestohymy, eikä hän suostunut koskaan käyttämään paitaa. Kakkoskitaristi Izzy Stradlin pakeni kameroita lavasteisiin löpsöhattu päässään, varpaisiinsa tuijotellen.

Lempijäseneni oli Duff McKagan ja kallein aarteeni häntä esittävä, repaleinen A3-juliste. Kuvassa oli jäljellä ripaus varhaisen GN’R:n teatraalisesta glam-ilmeestä: farkkuliiviin pukeutuneen McKaganin silmissä on kevyt kajal-rajaus ja kädessä muovinen leikkipyssy. Googletin kyseistä kuvaa tätä tekstiä varten pitkään ja hartaasti. Kun lopulta luovutin, tunsin, että internet on pettänyt minut.

Löysin onneksi muita otoksia samasta tilanteesta. Esimerkiksi It’s So Easy -singlen kansi on peräisin samasta sessiosta:

its so easy
Guns N’ Roses, 1987. Vasemmalta: Steven ”en-halua-käyttää-paitaa” Adler, Izzy ”en-halua-olla-täällä” Stradlin, W. Axl ”dude-looks-like-a-lady” Rose, Slash tuttipulloineen ja oma hunajapullani Duff McKagan.

Voiko levy-yhtiön haastaa oikeuteen harhaanjohtavasta markkinoinnista, mikäli levyn kansi ei vastaa sen sisältöä? Bändi näyttää kuvassa enemmän Poisonilta kuin, no, itseltään. Slashilla ei ole silinteriä. Adler näyttää olevan selvin päin ja voivan hyvin – ilmeisesti kohtalokas heroiiniputki ei ole vielä alkanut. Axl Rosen tukassa on kevyt tupeeraus – ja hee-eei, onko tuo luomiväriä…? Poikien korvantaustat ovat vielä märät – ja samalla he elävät tietämättään Guns N’ Rosesin kulta-aikaa. Kun yhtye vielä toimi tällä kokoonpanolla, se oli luomisvoimaisimmillaan ja teki ylivoimaisesti parhaat kappaleensa.

Toinen mieleeni erityisesti painunut kuva, joka koristi huoneeni seinää 90-luvun lopussa, oli Use Your Illusion -albumien promojuliste.

guns n roses poster
Guns N’ Roses, 1991.

Juliste pääsi huoneeni paraatipaikalle kahdesta syystä: koska se oli iso ja koska se oli painettu hyvälaatuiselle, kiiltävälle paperille. Muuta hyvää julisteessa ei sitten olekaan. Itse valokuvassa on pielessä melkein kaikki mahdollinen. Vaikka kuvan yläreunassa ja keskellä on tolkuttomasti tyhjää tilaa, on Duff McKaganista mahtunut kuvaan vain yksi kolmasosa. Axl Rosea ei kuuna kullan valkeana arvaisi bändin laulajaksi. Hän näyttää hämmentyneeltä kantrimuusikolta, joka on eksynyt väärään kuvausstudioon eikä uskalla huomauttaa, ettei hänellä ole mitään tekemistä valokuvattavana olevan, huonosti käyttäytyvän rock-bändin kanssa. Izzy Stradlin häpeää yhtyeensä ylipaisunutta ja pömpöösiä olemusta niin paljon, että yrittää muuttua näkymättömäksi. Slash näyttää revenneissä Leviksissään pehmopornolehteä varten viinapalkalla poseeraavalta, semisti alkoholisoituneelta miesmallilta. (Jack Daniels -pullon ja Marlboro-askin etiketit on sentään käännetty diskreetisti piiloon.)

Merkillepantavinta kuvassa on se, kuinka laajalle alueelle bändin jäsenet ovat levittäytyneet. Aivan kuin he eivät sietäisi olla kosketusetäisyydellä toisistaan. Klassisen kokoonpanon jäsenet ovat jakautuneet kuvassa kahteen klikkiin: McKagan, Slash ja Stradlin ovat asettuneet kuvan etualalle, Rose puolestaan patsastelee yksin takavasemmalla. Bändin uudet jäsenet Matt Sorum ja Dizzy Reed muodostavat Rosen ja muiden vanhojen jäsenten välille hiljaisen muurin.

Valokuvan asetelma kertoo hämmästyttävän paljon jäsenten välisistä ristiriidoista. Jos julistetta vertaa kahteen ylempään 80-luvulla otettuun valokuvaan, on ero selvä. 80-luvulla Guns N’ Roses oli bändi. Kun Use Your Illusionia nauhoitettiin ja promottiin, se ei enää sitä ollut – se oli muuttunut ammattimuusikoiden, luonnevikaisten, alkoholistien ja narkomaanien eripuraiseksi yhteenliittymäksi, joka pysyi kasassa vain täyttääkseen jo sovitut velvoitteensa.

Once there was this rock n’ roll band rollin’ on the streets
Time went by and it became a joke
We just needed more and more fulfilling
Time went by and it all went up in smoke

Vuonna 1997 en osannut tehdä bändin poseerauksista tällaisia huomioita. Minusta bändi oli joka suhteessa älyttömän siisti. Kuuntelinkin seuraavat kolme tai neljä vuotta pelkästään Guns N’ Rosesia. En omistanut muita levyjä kuin GN’R:n albumit – en tarvinnut mitään muuta. (Jos aivan tarkkoja ollaan, en omistanut edes niitä; kuuntelin isoveljeltä lainaamiani GN’R-ceedeitä. Use Your Illusion II -levyn 12. raidan kohdalla oli paha naarmu, enkä sen vuoksi voinut kuunnella You Could  Be Minea paria ensimmäistä sekuntia pidempään. Siksi yksi bändin isoimmista hiteistä jäi minulle etäiseksi. – Noin kymmenen vuoden laina-ajan jälkeen veljeni pyysi levynsä takaisin.) Olin 10-vuotias, keskellä herkkää kehitysvaihetta ja poikkeuksellisen vastaanottavainen niin hyville kuin huonoillekin vaikutteille. Sain vahvemmin kuin koskaan aiemmin kokea, miltä tuntuu, kun omat mielenkiinnonkohteet eivät vastaa lainkaan oman viiteryhmän kiinnostuksia.

Olin kai noihin aikoihin aika omituinen ilmestys – esiteini-ikäinen kympin tyttö, joka raapusteli dekadenttien rock-vaikutteiden innostamana kouluvihkojen marginaaleihin fuckyouta (arvatkaa, ymmärsinkö mitä se tarkoittaa) ja kuunteli pientä levynippua, jonka parasta ennen -päiväys oli mennyt umpeen jo puoli vuosikymmentä aiemmin. Olin yksin julisteineni ja levyineni. Se ei ollut negatiivinen tunne; aloin näiden kokemusten myötä ymmärtää elitismin päälle. Olin löytänyt jotakin sellaista, minkä ainutlaatuisuutta muut eivät ymmärtäneet. Olin tyytyväinen. (Meni yli 15 vuotta opetella pois tästä ajattelutavasta.)

On syytä muistuttaa, että vuonna 1997 internet odotti vielä laajamittaista leviämistään suomalaisiin kotitalouksiin. Kokemukseni myöhäisherännäisenä GN’R-fanina olisi varmasti ollut ratkaisevalla tavalla toisenlainen, mikäli käsilläni olisi ollut nykyaikaisen internetin kaltainen pohjaton informaatiokuoppa. Tietolähteeni rajoittuivat pitkälti repaleisiin 90-luvun alun nuoriso- ja musiikkilehtiin.

Ainoa GN’R-videotallenne, jonka sain käsiini, oli rapsuva Use Your Illusion II -konsertti-VHS. Sama taltiointi löytyy nykyään Youtubesta.

Kun katselin videota, tuntui kuin bändi ei olisi esiintynyt elävälle yleisölle, vaan valtavalle, tyhjälle pimeydelle – kuin olisin itse ollut videon kautta heidän esiintymisensä ainoa vastaanottaja ja todistaja. Niin minä asian itse noihin aikoihin koin: olin ainoa, jota bändi kiinnosti. Bändin levyjen kuuntelusta muodostui äärimmäisen yksityinen, jopa solipsistinen kokemus. En ymmärtänyt, kuinka valtava ilmiö Guns N’ Roses oli vielä pari vuotta aiemmin ollut; todisteet tästä ajasta olivat hautautuneet syvälle ihmiskunnan kollektiivisen muistin kerroksiin.

Kuulun viimeiseen sukupolveen, joka on kokenut jotakin tällaista. Muistan maailman, jossa kaikki tarpeeton ja tarpeellinen tieto ei ollut napinpainalluksen päässä – maailman, jossa oli käveltävä kirjastoon tai kauppaan löytääkseen kuvaa, ääntä tai tekstiä. Maailmaan, jossa informaatiota piti etsiä ja jossa vanhalla VHS-kasetilla oli jotakin arvoa. Nuoremmilla sukupolvilla ei liene tästä aavistustakaan. Tiedon niukkuuden vuoksi Guns N’ Rosesista kehittyi mielessäni mystinen, luoksepääsemätön ja salaperäinen monoliitti. En ole varmaankaan koskaan päässyt yhtä lähelle omakohtaista ymmärrystä siitä, mitä pyhän käsitteellä tarkoitetaan: jotakin luoksepääsemätöntä, kätkettyä ja iäisesti menetettyä.

90-luvun lopussa nettiin alkoi ilmestyä alkeellisia GN’R-fanisivustoja. En ymmärtänyt niiden kielestä juuri mitään, sillä englannintunnit olivat alkaneet koulussa vasta vuotta tai kahta aiemmin. Kuvia saattoi kuitenkin katsella. Pian netistä alkoi löytyä myös bändin vanhoja musiikkivideoita, joita latailin kotikoneemme kovalevylle hassusti ruplattavalla, puhelinlinjan kuolettavalla nettiyhteydellä.

Guns N’ Rosesin musiikkivideot – ne vasta olivat jotain! Jatketaan niistä ensi viikolla.

Kirjoitussarjan myöhemmät osat: Guns N’ Roses ja minä, osa 2: Use (and lose) your illusion ja Guns N’ Roses ja minä, osa 3: Onneksi on internet.