Life is Strange -videopeli (2016) alkaa teinidraamasta ja päättyy apokalyptiseksi selviytymistarinaksi, jossa on ripaus psykologista kauhua. Peli kuvaa amerikkalaisteinien elämää oregonilaisessa Arcadia Bayn pikkukaupungissa. Tarinan päähenkilö on 18-vuotias Maxine ”Max” Caulfield, joka on muuttanut viisi vuotta aikaisemmin Arcadia Baysta vanhempiensa kanssa Seattleen ja palannut nyt opiskelemaan vanhan kotikaupunkinsa taidepainotteiseen Blackwell Academy -high schooliin.

Lukukauden aluksi Max joutuu uhkaavaan tilanteeseen, minkä myötä hän havaitsee voivansa kelata aikaa taaksepäin – ja tämä onkin Life is Strangen keskeinen juju. Kyky matkustaa ajassa vie Maxin tilanteisiin, joissa hän voi pelastaa ihmishenkiä ja vaikuttaa muulla tavoin ratkaisevasti kohtalon kulkuun (ainakin näennäisesti; palataan tähän myöhemmin). Ominaisuus tuo mieleen 2000-luvun alun Prince of Persia -seikkailupelit, joissa pelaajalle suotiin hyvin samantapainen kyky kelata aikaa taaksepäin. Aikamatkustus ei siis ole mikään täysin uusi lanseeraus pelimaailmassa. Sen sijaan se, että aikamatkustusta käytetään näin draamavetoisessa pelissä, on ainakin minulle uutta.

Pidän todella mielettömän paljon Life is Strangen tunnelmasta. Pelin tyylin suhteen lähin mielekäs vertailukohta lienee Richard Linklaterin elokuva Boyhood: fiilistellään ja katsellaan auringonlaskua samalla, kun ääniraita täyttyy hilpeästä akustisesta kitarasta. Life is Strange onnistuu Boyhoodin tavoin kiteyttämään erinomaisesti teini-ikään liittyvän harhaisen toiveikkuuden ja kipeän, lapsenomaisen uskon siihen, että mikä tahansa on mahdollista.

En ole koskaan aiemmin törmännyt yhtä vahvaan ja onnistuneeseen kuvaukseen tilanteesta, jossa nuori ihminen palaa lapsuutensa maisemiin ja tutkii nyt vanhaa kotipaikkaansa uusin silmin. Arcadia Bay on Maxille tuttu, mutta silti uusi. Vain harva asia on muuttunut hänen lähtönsä jälkeen. Asvaltti halkeilee, rakennukset nuhraantuvat. Nuoret jakaantuvat niihin, jotka ”pääsevät pois”, ja niihin, jotka jäävät. Etsiessään askelmerkkejä vanhassa kotikaupungissaan Max törmää entiseen bestikseensä Chloeen, jonka kanssa hän ei ole juuri pitänyt yhteyttä muuttonsa jälkeen.

Jos Life is Strangen kompilaatiosoundtrack olisi viskattu kuunneltavakseni ennen peliin tutustumista, olisin luonnehtinut sitä kokoelmaksi vetelää, persoonatonta ja pitkäveteistä indietä – ja jos rehellisiä ollaan, juuri sitähän se on. Pääasiassa akustisen kitaran ja pehmeän laulun varaan rakennetut biisit sopivat kuitenkin peliin niin hyvin, että lopulta opin tykkäämään soundtrackin kappaleista ihan sellaisenaan. (Soundtrackiin kyllästyttyäni siirryin kuuntelemaan monen vuoden tauon jälkeen Iron & Winen vanhoja levyjä, joissa vallitsee sama aurinkoinen, pehmeä ja elämänuskoinen perusfiilis kuin Life is Strangen ääniraidalle valituissa kitarabiiseissä.)

Vaikka Life is Strangen tunnelma on päällisin puolin aurinkoinen ja ihana, kuplii pinnan alla jotain rumaa ja haisevaa. Mieleen tulee tiettyjä teoksia television puolelta: Twin Peaks ja True Detective (ping pong) tarjoavat pieniä vilauksia jostakin suuresta ja kauheasta, jota ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voi koskaan paljastaa. Myös Life is Strangessa elämän ruma puoli on läsnä pieninä viittauksina alusta asti: kaunis Rachel Amber on kadonnut kuin Laura Palmer konsanaan, ja kaupungin asukkaat aavistelevat pahaa.

Life is Strange kuitenkin eroaa muista samantyyppistä kauhua ja tuskaa vihjailevista teoksista siinä, että sukeltaa lopulta pimeyteen ja näyttää pelaajalle koko kuvion. Tämä tapahtuu oikeastaan vasta pelin viimeisessä osassa, jossa maailma väännetään perusteellisesti mutkalle ja joka ainakin minun mielestäni tuntui paljon pidemmältä kuin pelin muut osat. Koska päätösosa on muihin osiin verrattuna erittäin raskas ja tapahtumarikas, tuntuu peli kokonaisuutena epätasapainoiselta.

Lisäksi se, että pelissä tosiaankin ”paljastetaan kaikki”, tekee kokonaisuudesta jokseenkin tylsän. Twin Peaks ja True Detective ovat nokkelia teoksia juuri siksi, että ne jättävät niin paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Oikeastaan Life is Strange on kuin Twin Peaks ja Fire Walk With Me -elokuva samassa paketissa: ensin katsojan mielenkiintoa herätellään taitavin vihjauksin ja sen jälkeen näytetään kaikki, siis ihan kaikki ja vielä vähän lisää. Ei olisi kannattanut.

Mutta sitten se tarinan punominen… Life is Strangessa olisi potentiaalia johonkin paljon suurempaan kuin mihin se käytännössä yltää. Ongelmaa on helppo havainnollistaa vertaamalla peliä The Witcher 3:een, jonka loppuratkaisu määrittyy sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja pelin mittaan tekee. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja erilaisia lopetusratkaisuja on lähes 40. Life is Strange ei toimi samalla tavalla. Sen loppukohtauksessa on valittava kahdesta vaihtoehdosta. Tämä valinta yksin määrittää sen, mitä pelin keskushahmoille ja koko Arcadia Baylle tapahtuu. Aiemmin pelin aikana tehdyillä lukuisilla valinnoilla ei lopulta ole mitään merkitystä.

The Witcher 3:a käsittelevässä tekstissäni ilmaisin, ettei tarinavaihtoehtojen ”haarautumisella” ole merkitystä muille kuin niille, jotka jaksavat tahkota saman pelin läpi useamman kerran. Perun nyt puheeni – kyllä sillä on merkitystä muillekin. Lisäksi tarinan haarautuva tarina kannustaa pelaamaan peliä useampaan kertaan; pelaisin Life is Strangen varmasti läpi useampaan otteeseen, ellen tietäisi, ettei se tarina siitä miksikään muutu. Lopulta Maxin vapaus valita uudelleen ja ohjata kohtaloa ulottuu vain vähäpätöisiin asioihin; suuria linjoja Max ei voi muuttaa.

Vielä muutama kriittinen sana. Life is Strangen hahmojen kasvoissa on ikävää vahanaamioefektiä. Erityisesti päähenkilö Maxin naama pysyy peruslukemilla melkein koko pelin ajan. Hahmojen tunteet ja fiilikset eivät jää epäselviksi, mutta pidemmän päälle vakioilmeet alkavat tökkiä. Toinen häiritsevä piirre liittyy dialogiin: käsikirjoittajat eivät näytä hallitsevan kovinkaan syvällisesti nykyteinien suosimaa sanastoa ja puhetapaa. En itsekään tiedä juuri mitään tämän päivän nuorison puhemaneereista, mutta sen verran voin sanoa, että Life is Strangessa puheenparsi on usein teennäistä ja vanhentunutta.

Innostuin Life is Strangesta suhteellisen voimakkaasti, ja pelasin koko pelin läpi ahmien yhden viikonlopun aikana. Toteutus jää uupumaan siitä, mitä peli olisi parhaimmillaan voinut olla. Varmaa kuitenkin on, että pelin kehittäneen Dontnod Entertainmentin tekosia kannattaa jatkossa seurata tarkalla silmällä.

Life is Strange PS4 @ Discshop
Life is Strange – Limited Edition Xbox One @ Discshop