Hannibalin kolmas tuotantokausi (Yhdysvallat 2015) jäi minulla myöhäiselle, vaikka pidin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti. – Siltä varalta, että asia ei jollekulle ole itsestäänselvyys: tätä tekstiä ei välttämättä kannata lukea, mikäli haluaa ehdottomasti välttyä sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen liittyviltä spoilereilta.

Kolmannen tuotantokauden alku jättää paljon toivomisen varaa. Hannibal (Mads Mikkelsen) ja Bedelia Du Maurier (Gillian Anderson) ovat omaksuneet valeidentiteetit ja piilottelevat Firenzessä FBI:ltä. Tai näin tekee ainakin Hannibal – mitä Bedelia tekee ja miksi, se ei minulle aivan aukene, eikä sen kai tarvitsekaan. Samaan aikaan toisaalla Will Graham (Hugh Dancy) keräilee itseään toisen tuotantokauden mytäkän jäljiltä ja päättää etsiä Hannibalin käsiinsä. Will ei kuitenkaan löydä Hannibalia, vaan Hannibalin lapsuudentuttavan Chiyoh’n (Tao Okatomo), joka tarjoaa Willille uusia näkökulmia Hannibalin persoonaan ja elämään.

Kauden alkupuoli on suoraan sanottuna melko pitkästyttävää katseltavaa. Hannibalin ja Bedelian vetelä joutilaisuus Firenzessä ei yksinkertaisesti sytytä. Heti kauden alusta lähtien on kuitenkin selvää, että asetelma on muuttunut ratkaisevasti sitten kahden ensimmäisen tuotantokauden: henkilöhahmot eivät ole enää ”todellisia ihmisiä”, jotka elävät ja vaikuttavat jossakin kuvitellussa maailmassa tai tilassa, vaan pikemminkin eräänlaisia energioita, jotka kietoutuvat yhteen ja reagoivat keskenään kuin epävakaat kemialliset aineet. Kauden tapahtumat eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia, eikä katsojan oleteta mieltävän näkemäänsä loogiseksi kausaaliketjuksi.

En ole varma, kumpaa inhoan enemmän: Bedelia Du Maurieria vai Gillian Andersonia. Aloitetaan Bedeliasta: hän on yläluokkainen, todellisesta elämästä vieraantunut ja linnunluinen hienohelma, jonka jokainen ele ja sana kertoo itseriittoisesta ja ylimielisestä mielenlaadusta. Ja se, että häntä esittää Gillian Anderson, joka vain toistaa samaa roolia tuotannosta toiseen… Huh. Bedelian hahmo on kuitenkin sarjan kokonaisuudessa tarpeellinen. Koska Hannibalissa ei nähdä Clarice Starlingia ja koska Amanda Bloomin (Caroline Dhavernas) kanssa kävi kuten kävi, on Hannibalille täytynyt keksiä jostakin uusi heila.

Tuotantokauden jälkipuoliskolla mukaan astuu hahmo, jota olen odottanut sarjan ensimmäisistä jaksoista lähtien: Francis Dolarhyde (Richard Armitage; jep, se sama kaveri joka esittää Peter Jacksonin Hobitti-elokuvissa Thorin Tammikilpeä), joka kantaa selässään valtavaa Punaista lohikäärmettä. Dolarhyde oli minulle lukioikäisenä todella tärkeä hahmo, ja sen vuoksi suhtaudun sen elokuvallisiin tulkintoihin erityisellä mielenkiinnolla. – Hannibalin versio Dolarhydestä on omalla tavallaan erittäin kiinnostava ja onnistunut. Toisin kuin Punainen lohikäärme -romaanissa ja vuoden 2002 elokuvassa, Hannibal-sarjassa ei käsitellä juuri lainkaan Dolarhyden lapsuutta tai syitä, joiden vuoksi Lohikäärme on iskenyt kyntensä juuri häneen. Kai oletuksena on, että me katsojat tiedämme nämä asiat joka tapauksessa. Ja niinhän me tiedämmekin.

Hannibal ei luultavasti ole kovin kiinnostavaa katsottavaa sellaiselle, joka ei ole tutustunut Hannibalin ja kumppaneiden hahmoihin aiempien filmatisointien tai Thomas Harrisin romaanien kautta. Toisin kuin monet adaptaatiot, se ei tyydy ”kuvittamaan” alkuperäisteoksia, vaan ottaa niistä ainoastaan peruselementit ja muussaa sitten niistä mieleisensä aterian. Kirjoista on kelpuutettu mukaan ainoastaan hahmojen rungot, tietyt tapahtumakulut ja pieni pätkä dialogia sieltä täältä. Juuri tällaista raikasta, uutta luovaa adaptaatiota katselisin mieluusti paljon enemmänkin.

Hyvän sarjan tunnistaa mielestäni siitä, että kun se päättyy, sen katsominen tekee mieli aloittaa alusta. Niin kävi nyt: mieleni tekee kovasti palata vuoteen 2013, jolloin Hannibal vaikutti vielä suhteellisen yksinkertaiselta detektiivisarjalta. Kontrasti sarjan ensimmäisten ja viimeisten jaksojen välillä on valtava.

Kun Hannibal-sarjaa nyt tarkastelee kokonaisuutena, se näyttäytyy huomattavasti tasokkaampana ja eheämpänä kokonaisuutena kuin mikään sen yksittäisistä tuotantokausista. Paradoksaalista kyllä, Hannibalin yksikään kausi ei ole täydellinen; kukin yksittäinen tuotantokausi ansaitsee mielestäni arvosteluasteikolla sen nelisen tähteä. Yhdessä kaikki kolme kautta muodostavat kuitenkin viiden tähden arvoisen paketin.

Hannibalin visuaalinen tyyli on äärimmäisen omaleimainen, tyylikäs ja tunnistettava. High speed -kameralla kuvatut kohtaukset, viininpunaisena tulvana virtaava laskimoveri, äärimmäisen tiukat rajaukset ja erikoislähikuvat (jotka tuovat mieleen Valion ja Fazerin leipomoiden tv-mainokset)…. – Nämä elementit ovat niin vahvoja ja ne toistuvat sarjassa niin usein, että kolmoskauden alkupuolelle tultaessa Hannibal alkaa jo vaikuttaa parodialta itsestään.

Sarjan kehittäjä Bryan Fuller suunnitteli sarjan kestävän seitsemän kautta; mukana oli tarkoitus olla hahmoja ja tarinamateriaalia myös Uhrilampaista. Ajatus tällaisesta pitkästä sarjasta Clarice Starlingeineen ja Buffalo Billeineen on äärimmäisen kiehtova – mutta olisiko tämä tarina kenties sittenkin kompastunut omaan erikoisuuteensa liian aikaisin? Veikkaan, että päätös lopettaa kolmanteen tuotantokauteen – olosuhteiden pakosta tai ei – oli viisas.

Ja huh: kolmoskauden loppukohtausta parempaa päätöstä en olisi tälle saagalle keksinyt.

*****