Häxan (1922) x Mara Balls @ Loud Silents 14.4.2019

Huh huh, millaisen päätöksen vuoden 2019 Loud Silents -festivaali sai! Häxan (1922) on dokumentinomainen, seitsemästä lyhyestä kertomuksesta koostuva elokuva, joka kertoo noitavainojen syistä ja uhreista kautta historian. On vaikea ymmärtää, kuinka Häxanin kaltainen elokuva on voitu tuottaa vuonna 1922 – elokuvassa kun nähdään verrattain paljon alastomuutta, väkivaltaa ja muuten vaan ruokotonta kuvastoa, joka olisi helppo tulkita hengeltään antikristilliseksi.

Ohjaaja Benjamin Christensen esittää Häxanissa paholaista.

Häxan on jaettu seitsemään osaan. Ensimmäinen osa kuvaa ihmiskunnan mytologiaan ja kosmologiaan liittyviä käsityksiä ja taikauskon juuria. Sen jälkeen siirrytään elokuvan kertovaan osaan. Osissa 2, 3 ja 4 näemme julmia kuvauksia keskiaikaisten noitien teoista, kuulusteluista ja rangaistuksista.

Osien 5 ja 6 kuvauksissa noitien jahtaamisesta ja tuomitsemisesta on tullut oma ammatinhaaransa, jonka edustajat voidaan ”onneksi” pyytää apuun, kun paholainen tunkeutuu nunnaluostariin häiritsemään naisten arkea. Viimeisessä luvussa menneiden vuosisatojen ilmiöille tarjotaan lääketieteellinen selitys: noituudesta syytetyt naiset ovatkin kärsineet kleptomaniasta, hysteriasta tai muista mielisairauksista.

Häxanin sadunomainen näyttämöllepano on vertaansa vailla.

Vaikka Häxan ottaa näennäisesti dokumentin muodon, on siinä kauhu- ja eksploitaatioelokuvien piirteitä. Saatanallisia rituaaleja kuvataan pitkällisesti: noidat tanssivat nuotion ympärillä, lempivät eläimellisten demonien kanssa, synnyttävät paholaiselle epämuodostuneita jälkeläisiä ja valmistavat ruokaa pikkulapsista. Kaikki paholaista palvovat suorittavat myös sakramentin – eli suutelevat paholaisen takamusta. Elokuvan loppupuolella Saatanan lietsoo pauloihinsa viattoman nunnan, jolloin paniikki leviää kokonaiseen nunnaluostariin.

Kuvauksia noitasapateista kehystävät noituudesta syytettyjen naisten kertomukset, jotka huudetaan ilmoille pitkällisten kidutussessioiden päätteeksi. Kidutuksesta kantavat vastuun munkit, joilla näyttää olevan enemmän sadistisia taipumuksia kuin luontaista kykyä luostarielämälle ominaiseen hartauteen ja teologiseen pohdiskeluun.

Häxanin ensi-illasta on kulunut lähes sata vuotta. Osa sen kuvaamista tapahtumista ja yksityiskohdista on noussut jo kliseen asemaan. Malleus Maleficarum, joka oli elokuvan luojalle eli ohjaaja Benjamin Christensenille merkittävin yksittäinen inspiraation lähde, oli 1920-luvulla harvinainen teos. Nyt se käännetty suomeksi nimellä Noitavasara ja sen voi kuka tahansa ostaa kirjahyllyään koristamaan. (Harvassa ovat ne, jotka viitsivät sitä oikeasti lukea – useimmiten kirja ostetaan kotiin pelkäksi hyllyn koristeeksi.)

Jotkin Häxanissa esitetyistä kuvista ovat tulleet tutuiksi muualta populaarikulttuurista. Elokuvassa vilahtaa esimerkiksi kuva Pazuzusta, jonka ”kaikki” ovat sittemmin nähneet Manaaja-elokuvissa. Häxania voi pitää myös varhaisena nunsploitation-elokuvana tai ainakin nunsploitationin selkeänä esikuvana.

Pazuzu on tullut sittemmin tutuksi Manaaja-elokuvista.

En yritä sanoa, että Häxanilla ei olisi nykykatsojalle mitään tarjottavaa – pikemminkin päinvastoin: se on kauhuelokuvan merkittävä edelläkävijä ja tiennäyttäjä. Se nosti valkokankaalle sellaista kuvastoa, jota elokuvayleisöt eivät olleet koskaan aiemmin nähneet – ja josta myöhempien vuosikymmenien kauhuelokuvat ammensivat kahmalokaupalla.

Häxanin visuaalinen omalaatuinen näyttömöllepano tukee kerrontaa ja on omiaan tulemaan uniin. Paholaisten ja demonien naamiot on muovattu aikaa ja vaivaa säästelemättä. Hurjat noitasapatit, luostarien kidutuskammiot ja noitien asumukset tarjoavat oivan näyttämön elokuvan tapahtumille.

Kuitenkaan kuvauksessa ei luoteta pelkästään taitavan lavastuksen ja puvustuksen voimaan – myös näyttelijäntyölle annetaan sijaa. Elokuvassa on lukuisia pitkiä ja koskettavia otoksia ahdinkoon joutuneista naisista. Ohjaaja Christensen luottaa lähikuvan voimaan, ja hyvä niin.

Kuva: Sara Aaltio / Loud Silents

Loud Silents -festivaalilla Häxanin säestyksestä huolehti Mara Balls -nimellä toimivan kitaristi-laulajan yhtye. Koska en näköjään tiedä suomalaisesta nykymusiikista enää mitään, oli Mara Balls minulle uusi tuttavuus – ja millainen tuttavuus! Yhtyeen keulakuva hallitsee instrumenttinsa hämmästyttävän hyvin. Säestys lähenteli tyyliltään paikoin 70-luvun occult rockia, paikoin taas unettavaa mutta melodista dronea, joka sopi Häxanin tunnelmaan oivallisesti. Komeampaa päätöstä Loud Silents -festivaalille en olisi voinut toivoa.

Usherin talon häviö (1928) x The Hearing @ Loud Silents 14.4.2019

Usherin talon häviö (1928) on Jean Epsteinin elokuva-adaptaatio Edgar Allan Poen kuuluisasta novellista. Epstein tunnetaan ennen kaikkea fotogeenisyyden käsitteen luojana ja impressionisten elokuvan mestarina. Juuri impressionistista elokuvaa edustaa myös Usherin talon häviö: elokuvan kuvaamia, konkreettisia tapahtumia tärkeämpää on välittää henkilöhahmojen elämyksiä ja tapaa hahmottaa todellisuutta ympärillään.

usherin-talon-havio-maalaus
Usher omistautuu vaimonsa muotokuvan maalaamiselle.

Juoniaineksen puolesta elokuvan nimi on hivenen harhaanjohtava. Elokuvan tarina on nimittäin sekoitus kahta Edgar Allan Poen novellia: kaikkien tuntemaa Usherin talon häviötä ja verrattain vähän luettua Soikeakehyksistä muotokuvaa. Viimeksi mainitusta novellista on elokuvaan napattu vaimon muotokuvan tekoa koskeva katkelma. Usher syventyy Madeline-vaimoaan esittävän maalauksen tekoon niin intensiivisesti, ettei huomaa, kuinka vaimon terveys heikkenee ja lopulta pettää. Poen Usherin talon häviö -novellin nimihenkilöllä ei edes ollut vaimoa – Madeline oli hänen siskonsa. Muotokuvamaalauksesta ei koko novellissa puhuta sanaakaan. Vaimon muotokuvaa koskeva tarina-aines on siis napattu kokonaisuudessaan Soikeakehyksisestä muotokuvasta.

Tämä muuttaa Usherin talon häviön tarinan dynamiikkaa. Poen Usher on hahmo, joka kiertää jatkuvasti itsensä ympärillä. Hänen aistinsa ovat ylivirittyneet – virikkeet, jotka tulevat hänen itsensä ulkopuolelta, tekevät hänet sairaaksi. Epsteinin Usher ei ole aivan näin sulkeutunut – hän on niinkin ulospäinsuuntautunut, että on mennyt naimisiin, ja on kiinnostunut kuvaamaan taiteessaan maailmaa ympärillään. Poen Usher puolestaan maalaa lähinnä abstrakteja kuvia, joissa korostuvat sisäiset vaikutelmat ja tunteet. Ulkomaailma ei kiinnosta häntä.

usherin-talon-havio-tuuli
Tuuli tunkeutuu Usherin kartanoon.

On kiinnostavaa, että Usher-novellin minäkertojavieras on otettu mukaan myös elokuvaan. Novellissa hän toimii eräänlaisena puskurina ja tulkitsijana sairaalloisen Usherin ja lukijan välillä. Lisäksi Poe kirjoitti käytännössä aina minä-muodossa – olisi ollut erikoista, jos hän kerrankin olisi jättänyt tekstistään minäkertojan pois.

Elokuvassa taloon saapuva vieras ei ole samalla tavalla välttämätön, mutta kuitenkin tarpeellinen: hän tuo taloon aavistuksen ulkomaailmasta ja tarjoaa katsojalle ymmärrystä siitä, että Usher ja hänen vaimonsa ovat poikkeusyksilöitä, hauraita ja sairaalloisia. Muu maailma pyörii radallaan kuten pitääkin, outo sairaus vaivaa vain Usherin mantuja.

usherin-talon-havio-kynttilat
Kynttiläsaattue seuraa arkunkantajia.

Usherin talon häviö on visuaalisesti tavattoman kaunis elokuva. Tuuli puskee talon suurten huoneiden lävitse, ja kynttilät luovat pehmeää valoa hämäriin huoneisiin. Taloa ympäröi viljelykelvoton, pehmeä ja vetinen multa.

Maa, tuli, ilma ja vesi – kaikki neljä elementtiä liittyvät elokuvassa lähestyvään tuhoon: kostea, soinen multa ei tuota hedelmää, palavien kynttilöiden kulkue valvoo hautajaissaattoa ja talossa ujeltava tuuli luo tietä suurelle, tuloaan tekevälle muutokselle. Usherin maailmassa mikään ei ole vakaata, luotettavaa tai pysyvää. Villi luonto yrittää tunkeutua talon sisään sateena, tuulena ja salamoina. Viimein se onnistuu tuhoamaan talon rakenteet.

Kuva: Sara Aaltio / Loud Silents

Loud Silents -festivaaleilla Usherin talon häviötä säesti Ruusut- ja Pintandwefall- yhtyeistä tuttu Ringa Manner aka The Hearing. Mannerin säestys perustui kielisoittimen perkussiiviselle soitolle – arvelen, että kyseessä oli sähkökantele, mutta varmaksi en uskalla sanoa. Musiikin muita rakennusaineita olivat luuppilaite ja Mannerin sanaton laulu. Mannerin luoma eteerinen ja ambientahtava äänimaailma oli sanalla sanoen upea: se samanaikaisesti tuki ja täydensi Epsteinin elokuvan henkeä ja tunnelmaa.

Von Morgen bis Mitternachts (1920) x Risto @ Loud Silents 13.4.2019

Von Morgen bis Mitternachtsia (1920) on helppo verrata Tohtori Caligarin kabinettiin – se on kuin Caligarin kabinetti steroideilla, piripäissään tai muissa huumeissa, korotettuna toiseen potenssiin. Tämä saksalaisen ekspressionismin mestariteosten varjoon jäänyt elokuva ei alun alkaen saanut edes kunnollista ensi-iltaesitystä kotimaassaan Saksassa, niin kummallinen ja epäkaupallinen se oli. Sitä alettiin kuitenkin esittää pari vuotta julkaisun jälkeen maailman kaikkien kummallisuuksien suojasatamassa eli Japanissa. Juuri Japanista löytyikin elokuvan filmikopio vuonna 1959 – siihen asti elokuvaa oli pidetty kadonneena.

Kuva: Eino Ansio / Loud Silents

Von Morgen bis Mitternactsin juonesta ei kannattaisi ehkäpä sanoa mitään. Sanon silti. Elokuva seuraa pankin kassavirkailijaa, joka ihastuu pankissa asioivaan italialaiseen naiseen. Rakkaus saa virkailijan pään pyörälle. Hän päättää päättää, että elämän on muututtava – on aika painaa kaasua.

Niinpä kassavirkailija pihistää suuren rahasumman työnantajansa kassasta ja tarjoaa sitä ihastukselleen. Italialaisnainen ei kuitenkaan huoli rahoja, vaan antaa virkailijalle rukkaset. Virkailija on kuitenkin päässyt jo jännittävän elämän makuun, eikä ajatus paluusta kotiin perheen luo tunnu enää mahdolliselta. Alkaa varastetun rahasumman siivittämä pakomatka kohti pääkaupunkia.

Tai jotakin sellaista.

Kaunis kerjäläistyttö saa kuoleman kasvot.

Minne tahansa pankkivirkailija rientää, hän kohtaa nuoren naisen hahmon, jonka kasvot saavat hänen silmissään pääkallon kalseat piirteet. Aina nähdessään jotakin sellaista, mitä hän pitää kauniina, hän löytääkin edestään kuoleman – kauneus kuihtuu hänen edessään. Elokuvan opetus väännetään ratakiskosta: vääryydellä hankittu omaisuus ei tee ketään onnelliseksi. Virkailija tahtoo elämältä ja maailmalta enemmän, suurempaa ja kauniimpaa, mutta lopulta tämä halu saa aikaan sen, että hän menettääkin kaiken. Ilo, rakkaus ja onni muuttuvat tuhkaksi.

Von Morgen bis Mitternachtsin tarina on niin pompahteleva, moralistinen ja epäjohdonmukainen, että siihen ei oikeastaan kannata kiinnittää suuremmin huomiota. En tiedä millainen elokuvateollisuuden sattuma on saanut aikaan sen, että näin kehno käsikirjoitus on ylipäätään päässyt tuotantoon.

Tämä ei kuitenkaa tarkoita, että Von Morgen bis Mitternachtsilla ei olisi arvoa: minkä se tarinassa menettää, sen se voittaa näyttömällepanossa ja visuaalisessa ilmaisussa. Siksi huomio kannattaa kohdistaa elokuvan tyyliin.

Pankkivirkailija palaa kotiinsa, joka näyttää lapsen piirrustukselta.

Von Morgen bis Mitternachts on kuvattu lähes kokomustissa, kaksiulotteisissa lavasteissa. Kamera ei käänny eikä kierrä, vaan kuvaa edessään olevia näkymiä tiukasti edestäpäin. Kuvaustyyli tuo mieleen teatterin lavan ja katsomon, johon asettunut yleisö voi nähdä lavalle vain yhdestä suunnasta – tämä tyylipiirre lienee peruja siitä, että tarina kirjoitettiin alunperin teatterinäyttämölle.

1920-luvun elokuvakamerat ja dolly-laitteet eivät olleet yhtä ketteriä kuin tänä päivänä, joten kameraa liikuteltiin vähemmän kuin tänä päivänä. Kameran staattisuus selittyy siis ajan teknologialla, mutta vain osittain: kameraa olisi voitu liikuttaa ainakin jonkin verran, jos tahtoa olisi ollut.

Lavasteet ovat vielä tyylitellymmät kuin Caligarin kabinetissa. Tapahtumapaikat näyttävät mieleltään järkkyneen lapsen täriseviltä piirustuksilta. Hahmojen vaatteisiin on sudittu huippuvalokohtia valkoisella maalilla. Kaikki on synkkää, pelottavaa, outoa ja epävakaata. Von Morgen bis Mitternacht onkin hyvä esimerkki elokuvasta, jossa tarina on toisarvoinen. Vaikka elokuvan juoni on kömpelö, on se tyylillisesti ainutlaatuinen.

Kuva: Eino Ansio / Loud Silents

Elokuvan säesti Loud Silens -festivaaleilla Risto, jonka musiikkia olen pyrkinyt välttelemään. Olen jostakin saanut käsityksen, että Riston musiikki ei yksinkertaisesti ole minua varten. Olen tainnut erehtyä: Von Morgen bis Mitternachtsin sähköisestä säestyksestä pidin valtavasti.

Riston ilmoille loihtimat elektroniset naksahduset, hypnoottiset äänipyörteet ja möreät kumahdukset laskivat katsojan yhä syvemmälle elokuvan unisen tutisevaan maailmaan. Jos musiikin äänimaailmaa ja tunnelmaa pitäisi verrata johonkin, lähin keksimäni vertailukohta olisi Coilin myöhäinen tuotanto. Näytöksen lopussa mieli oli täynnä sykkivää ääntä ja hyvää oloa – tästä suuri kiitos Ristolle, joka sai elokuvan heräämään valkokankaalla eloon.

Korkein voitto (1929) x Bowman Trio @ Loud Silents 13.4.2019

Tampereella katsottiin pääsiäistä edeltävänä viikonloppuna huhtikuiseen tapaan mykkäelokuvia liveartistien säestyksellä. Loud Silents -festivaali alkoi osaltani suomalaisen Korkein voitto -agenttielokuvan näytöksellä, jonka säestyksestä huolehti keveää jatsia soittava Bowman Trio.

Kun huomasin Korkeimman voiton nimen Loud Silentsin ohjelmistossa, tiesin heti, että tämä täytyy katsoa. Opiskeluaikoina luin elokuvasta pitkän artikkelin ja pistin tuolloin sen nimen korvan taakse. Se sujahti suoraan lokeroon ”Katso tämä heti, jos tilaisuus tulee”. Elokuva on suomalaisessa filmiteollisuudessa pioneeriasemassa: Korkein voitto on ensimmäinen kotimainen vakoiluaiheinen elokuva.

Paroni lähtee Kämpiin grogille. Bowman Trio säestää. Kuva: Eino Ansio / Loud Silents.

Paroni Henrik von Hagen (jota esittää ohjaaja Carl von Haartman itse) on ajautunut rahavaikeuksiin. Railakkaat juhlien ja paperossinsavun täyttämät päivät ovat ohi, kun vuokraisäntä toteaa krapulaiselle paronille, että nyt riittää, ja häätää paronin vuokra-asunnostaan. Paroni ei tästä liiaksi masennu, vaan suuntaa hotelli Kämpiin grogille ja huomaa päivän lehteä lukiessaan voittaneensa arpajaisissa suuren summan rahaa. Jopas sattui!

Samassa lehdessä kerrotaan, että tanssijatar Vera Vasiljevna (Kerstin Nylander) on saapunut Helsinkiin. Vasiljevna sattuu olemaan paronin vanha rakastettu, ja paroni järjestää itsensä nopeasti treffeille Vasiljevnan kanssa. Vanha lempi iskee kipinää, ja pariskunta viettää tulevat viikot kiinteästi yhdessä.

Aika kuluu ennen kaikkea Vasiljevnan uuden harrastuksen eli ulkoilmapiirustuksen merkeissä. Hiljalleen paroni alkaa kummastella, miksi Vasiljevna on niin kovin kiinnostunut piirtämään maisemakuvia juuri suomalaisissa sotilaslinnakkeissa.

Persaukinen ja krapulaa poteva paroni saa häädön.

Korkein voitto on visuaalisesti ansiokas elokuva. Kuvaukseen, leikkaukseen ja lavastukseen liittyvät ratkaisut on tehty huolellisesti. Erityisesti elokuvan alussa nähtävä, pitkä kamera-ajo hotelli Kämpin ravintolassa on harvinainen näky ajan suomalaiselokuvassa.

Paroni von Hagen edustaa tyyliltään ja habitukseltaan 1920-luvulle ominaista dandya: puku istuu hänelle kuin valettu, kengät kiiltävät ja viikset on leikattu tarkasti. Myös Vasiljevnan asut heijastelevat 1920-luvulle ominaista pukumuotia, joskin suomalaisittain hillityssä muodossa.

Jos Korkein voitto onnistuu kuvauksessa ja näyttämöllepanossa,  jättävät käsikirjoitus ja tarina toivomisen varaa. Kun paroni hieroo lähempää tuttavuutta Vasiljevnan kanssa, tarina alkaa sutia tyhjää. Paroni ja hänen venäjättärensä käyvät monissa jännittävissä paikoissa milloin rekiretkillä, milloin hylkeenpyynnissä – ja silti elokuvaan ei synny jännityksen tuntua. Elokuva jää kaipaamaan enemmän toimintaa ja voimakkaampia jännitteitä.

Rakkautta yli itärajan. Vasiljevna paronin sylissä.

Elokuvan poliittinen ilmapiiri on alusta lähtien selvä: Vasiljevna on lähtöisin Neuvostoliitosta, ja sinne hänen on tarkoitus myös palata. Neuvostoliittoa tai Venäjää ei kuitenkaan taideta kertaakaan mainita elokuvassa nimeltä – asia tulee esille rivien väleistä. Vasiljevnan yhteyshenkilöksi on nostettu kosmopoliitti, Aku Korhosen esittämä ”juutalainen”. Toisinkin olisi voinut valita ja ottaa yhteyshenkilön asemaan korostetun venäläisen hahmon.

Suomen ja Neuvostoliiton välisiä jännitteitä ei siis erityisesti korosteta, pikemminkin niitä häivytetään. Ne vain luovat näyttämön kiinnostavalle vakoilutarinalle. On mahdollista, että taustalla on ollut pyrkimys olla turhaan ärsyttämättä Neuvostoliittoa.

Bowman Trio. Kuva: Eino Ansio / Loud Silents.

Bowman Trion säestys on parhaimmillaan kohtauksissa, joissa von Hagenin epäilykset Vasiljevnan vilpittömyydestä heräävät ja voimistuvat. Kaikki kolme muusikkoa saavat tilaisuutensa loistaa – säestykseen mahtuu jopa pari rumpusooloa. Kuitenkin niissä elokuvan vaiheissa, joissa tarinan ote lipsuu ja draaman kaari hämärtyy, myös säestys jää hakemaan suuntaa. Se onneksi löytyy nopeasti, kun elokuvan jännite jälleen vahvistuu elokuvan loppupuolella.