Von Morgen bis Mitternachtsia (1920) on helppo verrata Tohtori Caligarin kabinettiin – se on kuin Caligarin kabinetti steroideilla, piripäissään tai muissa huumeissa, korotettuna toiseen potenssiin. Tämä saksalaisen ekspressionismin mestariteosten varjoon jäänyt elokuva ei alun alkaen saanut edes kunnollista ensi-iltaesitystä kotimaassaan Saksassa, niin kummallinen ja epäkaupallinen se oli. Sitä alettiin kuitenkin esittää pari vuotta julkaisun jälkeen maailman kaikkien kummallisuuksien suojasatamassa eli Japanissa. Juuri Japanista löytyikin elokuvan filmikopio vuonna 1959 – siihen asti elokuvaa oli pidetty kadonneena.

Von Morgen bis Mitternactsin juonesta ei kannattaisi ehkäpä sanoa mitään. Sanon silti. Elokuva seuraa pankin kassavirkailijaa, joka ihastuu pankissa asioivaan italialaiseen naiseen. Rakkaus saa virkailijan pään pyörälle. Hän päättää päättää, että elämän on muututtava – on aika painaa kaasua.

Niinpä kassavirkailija pihistää suuren rahasumman työnantajansa kassasta ja tarjoaa sitä ihastukselleen. Italialaisnainen ei kuitenkaan huoli rahoja, vaan antaa virkailijalle rukkaset. Virkailija on kuitenkin päässyt jo jännittävän elämän makuun, eikä ajatus paluusta kotiin perheen luo tunnu enää mahdolliselta. Alkaa varastetun rahasumman siivittämä pakomatka kohti pääkaupunkia.

Tai jotakin sellaista.

Minne tahansa pankkivirkailija rientää, hän kohtaa nuoren naisen hahmon, jonka kasvot saavat hänen silmissään pääkallon kalseat piirteet. Aina nähdessään jotakin sellaista, mitä hän pitää kauniina, hän löytääkin edestään kuoleman – kauneus kuihtuu hänen edessään. Elokuvan opetus väännetään ratakiskosta: vääryydellä hankittu omaisuus ei tee ketään onnelliseksi. Virkailija tahtoo elämältä ja maailmalta enemmän, suurempaa ja kauniimpaa, mutta lopulta tämä halu saa aikaan sen, että hän menettääkin kaiken. Ilo, rakkaus ja onni muuttuvat tuhkaksi.

Von Morgen bis Mitternachtsin tarina on niin pompahteleva, moralistinen ja epäjohdonmukainen, että siihen ei oikeastaan kannata kiinnittää suuremmin huomiota. En tiedä millainen elokuvateollisuuden sattuma on saanut aikaan sen, että näin kehno käsikirjoitus on ylipäätään päässyt tuotantoon.

Tämä ei kuitenkaa tarkoita, että Von Morgen bis Mitternachtsilla ei olisi arvoa: minkä se tarinassa menettää, sen se voittaa näyttömällepanossa ja visuaalisessa ilmaisussa. Siksi huomio kannattaa kohdistaa elokuvan tyyliin.

Von Morgen bis Mitternachts on kuvattu lähes kokomustissa, kaksiulotteisissa lavasteissa. Kamera ei käänny eikä kierrä, vaan kuvaa edessään olevia näkymiä tiukasti edestäpäin. Kuvaustyyli tuo mieleen teatterin lavan ja katsomon, johon asettunut yleisö voi nähdä lavalle vain yhdestä suunnasta – tämä tyylipiirre lienee peruja siitä, että tarina kirjoitettiin alunperin teatterinäyttämölle.

1920-luvun elokuvakamerat ja dolly-laitteet eivät olleet yhtä ketteriä kuin tänä päivänä, joten kameraa liikuteltiin vähemmän kuin tänä päivänä. Kameran staattisuus selittyy siis ajan teknologialla, mutta vain osittain: kameraa olisi voitu liikuttaa ainakin jonkin verran, jos tahtoa olisi ollut.

Lavasteet ovat vielä tyylitellymmät kuin Caligarin kabinetissa. Tapahtumapaikat näyttävät mieleltään järkkyneen lapsen täriseviltä piirustuksilta. Hahmojen vaatteisiin on sudittu huippuvalokohtia valkoisella maalilla. Kaikki on synkkää, pelottavaa, outoa ja epävakaata. Von Morgen bis Mitternacht onkin hyvä esimerkki elokuvasta, jossa tarina on toisarvoinen. Vaikka elokuvan juoni on kömpelö, on se tyylillisesti ainutlaatuinen.

Elokuvan säesti Loud Silens -festivaaleilla Risto, jonka musiikkia olen pyrkinyt välttelemään. Olen jostakin saanut käsityksen, että Riston musiikki ei yksinkertaisesti ole minua varten. Olen tainnut erehtyä: Von Morgen bis Mitternachtsin sähköisestä säestyksestä pidin valtavasti.

Riston ilmoille loihtimat elektroniset naksahduset, hypnoottiset äänipyörteet ja möreät kumahdukset laskivat katsojan yhä syvemmälle elokuvan unisen tutisevaan maailmaan. Jos musiikin äänimaailmaa ja tunnelmaa pitäisi verrata johonkin, lähin keksimäni vertailukohta olisi Coilin myöhäinen tuotanto. Näytöksen lopussa mieli oli täynnä sykkivää ääntä ja hyvää oloa – tästä suuri kiitos Ristolle, joka sai elokuvan heräämään valkokankaalla eloon.