Kylmä rinki (Oz, 1997-2003) on draamasarja elämästä amerikkalaisessa vankilassa, jonka arkea leimaavat turvattomuus, väkivalta ja oman käden oikeus. Sarja tunnetaan graafisuudestaan ja raakuudestaan, mutta myös asemastaan HBO:n ensimmäisenä tunnin jaksoina esitettynä sarjana.

Oswald State Correctional Facility eli tuttavallisemmin Oz on korkean turvallisuusluokituksen vankila. Oz-lempinimi viittaa L. Frank Baumin lastenkirjoista tuttuun Ozin maahan. Siinä missä lastenkirjojen Oz on taianomainen, jännittävä ja ihmeellinen, on Kylmän ringin Oz vaarallinen, väkivaltainen ja kauhea. Molemmat kuitenkin kuvataan meille katsojille yhtä lailla valtakuntana, joka eroaa radikaalisti omastamme ja jossa vallitsevat toisenlaiset lainalaisuudet ja säännöt.

Tätä korostaa erityisesti tapa, jolla Oz esitellään katsojille sarjan alussa Tobias Beecherin hahmon avulla. Beecher on kuin kuka tahansa meistä: hyväkäytöksinen ja koulutettu perheenisä, joka sattuu ajamaan humalassa pikkutytön päälle ja josta tuomari päättää tehdä varoittavan esimerkin. Ozissa Beecher heitetään keskelle ammattirikollisia – maailmaan, joka on hänelle (ja katsojille) uppo-outo ja hämmentävä – aivan kuin Ozin maa Dorothylle.

Suurin osa Kylmän ringin juonikuluista sijoittuu Emerald Cityksi kutsuttuun, kokeelliseen osastoon. Emerald Cityssä vankeja pyritään tukemaan kuntoutuksella ja koulutuksella, jotta paluu osaksi yhteiskuntaa olisi ylipäätään mahdollinen. Emerald Cityssä vangeilla on myös paljon vapauksia: vangit saavat esimerkiksi pukeutua omiin vaatteisiinsa vankilan asujen sijaan ja käyttää tietokonetta.

Emerald Citya luotsaa Tim McManus, idealistinen mutta sinisilmäinen osaston päällikkö, jonka vilpittömänä tavoitteena on tarjota vangeille mahdollisuuksia kouluttautumiseen ja sopeutumiseen elämään vankeusrangaistuksen jälkeen. Monet vangit kuitenkin käyttävät McManusin luottavaisuutta hyväkseen. Ihmettelin koko sarjan ajan, mitä tekijät yrittävät Emerald Cityn rakenteilla ja McManusin aikeilla sanoa. Oli sanoma mikä tahansa, kovin aurinkoinen se ei ole: mahdollisuus sulautua yhteiskuntaan eivät tunnu Emerald Cityn asukkaille olevan sen korkeammat kuin muillekaan. Muiden osastojen elämää ei Kylmässä ringissä juuri kuvata, joten vertailu on vaikeaa; Emerald City vaikuttaa kuitenkin vähintään yhtä vaaralliselta tai jopa vaarallisemmalta paikalta kuin Ozin muut osastot. McManusin kokeilu näyttää alusta loppuun asti epäonnistuneelta.

Tobias Beecher on tästä erinomainen esimerkki. Elämä Emerald Cityssä tosiaankin mullistaa hänen koko elämänsä ja kääntää hänet ihmisenä nurinpäin – eli tekee kiltistä perheenisästä traumatisoituneen, yksinäisen ja katkeran. Hän ei olisi tarvinnut täyskäännöstä. Sen sijaan ne, jotka muutosta tarvitsevat, eivät McManusin valvovan katseen alla muutokseen taivu.

Silti McManus uskoo ja jatkaa yrittämistä. Ehkä juuri se on Ozin viesti: vaikka pieleen menee, usko ja jatka sitä mitä teet. Kun päätä hakkaa seinään, ennemmin tai myöhemmin seinä murtuu – tai jos ei murru, niin pää hajoaa, ja sen jälkeen millään ei ole enää mitään merkitystä.

Ozissa hyväuskoisuus kostautuu. Pahimmillaan yritykset auttaa vankeja johtavat siihen, että apua tarvitseva joutuu entistäkin pahempiin ongelmiin. Otetaan tästä yksi esimerkki: Vankilan psykologi, sisar Peter Marie aavistaa, että erästä vankia todennäköisesti käytetään hyväksi. Kun hän alkaa selvittää tilannetta, hyväksikäyttäjät päättävät tappaa vangin varmuuden vuoksi, jotta eivät jää aiemmista pahoista tekosistaan kiinni. Paha ei tosiaankaan saa palkkaansa.

Ehkä sittenkin tämä on Ozin viesti: hyvät aikeet voivat johtaa mitä hirveimpiin lopputuloksiin.

Emerald City on kuin suljettu shakkilauta, jossa voittaa ennakoimalla muiden liikkeitä kaikkein pisimmälle. Jokainen liikahdus, isku ja kuolema vaikuttaa koko pelilaudan dynamiikkaan. Pelinappulat suojaavat toisiaan, ja kun yksi nappula poistetaan laudalta, aiheuttaa se epätasapainoa kaikkiin nappuloihin, joita se on suojannut tai toisaalta uhannut. Mutta toisin kuin shakissa, Ozissa pelaajia on useampi kuin kaksi – laudalla vallitsee melkeinpä kaikkien sota kaikkia vastaan. Pelilaudalle myös astuu uusia pelinappuloita sitä mukaa kun vanhoja syödään.

Kylmä rinki on kuvattu takaumia lukuun ottamatta kokonaan vankilan sisätiloissa (ainoan poikkeuksen tähän muodostaa erikoisjakso, jossa kuvataan vankien omaisten bussikuljetusta Oziin). Kamera ei siis seuraa vankilan työntekijöitä tai muita Ozissa säännöllisesti vierailevia kotiin. Toisinaan sarjassa kuvataan kuvernöörin lehdistötilaisuuksia tai Ozin pihalla järjestettyjä mielenosoituksia, mutta nämä esitetään yleensä televisioruudun kautta. Tästä syntyy klaustrofobinen vaikutelma siitä, että maailma Ozin ulkopuolella on lähestulkoon lakannut olemassa – ja näinhän asia tosiaan vankien arkikokemuksessa on. Moni Ozin asukkaista tietää, ettei koskaan pääse pois vankilan seinien sisältä. (Ymmärtääkseni Yhdysvaltojen lait edellyttävät sitä, että vangit tulee päästää lähes päivittäin ulkoilemaan, mutta Ozissa viitteitä ulkoiluun ei ole. Tämä on eräs monista seikoista, jotka nakertavat Kylmän ringin realistisuutta.)

Vaikka Kylmässä ringissä on vain 56 jaksoa, nähdään siinä yli 100 kuolemaa – näistä vain 14 on luonnollisia. Näihin lukuihin on laskettu ainoastaan Ozissa tapahtuvat kuolemat. Jos mukaan otettaisiin myös Ozin ulkopuolella tapahtuneet, esimerkiksi takaumissa esitetyt kuolemat, nousisi kuolemien määrä noin 280:een. Yksi Kylmän ringin jännittävimmistä ominaisuuksista on se, kuinka se pakottaa katsojat jännittämään jatkuvasti sitä, kuka kuolee seuraavaksi ja kuka selviää hengissä sarjan loppuun asti. Game of Thrones ei suinkaan ollut ensimmäinen HBO-sarja, joka ensin houkutteli katsojat kiinnostumaan hahmoistaan – ja tappoi ne sitten vähäeleisesti ja nopeasti. Kylmässä ringissä päähenkilöitä teurastetaan vielä sitäkin intensiivisemmin.

Kylmä rinki on tekoaikanaan ollut poikkeuksellinen sarja hahmokaartin monimuotoisuudessa ja marginaaliryhmien kuvauksessa. Päähenkilöiden joukossa on muslimi (Kareem Said), vammainen (Augustus Hill), homo (Chris Keller ja moni muukin, jos kaikki sarjan MSM-hahmot lasketaan tähän joukkoon), latino (Miguel Alvarez) ja uusnatsi (Vern Schillinger).

Pääasiassa etnisyyksien pohjalta syntyneiden linjajakojen pohjalta syntyneiden ryhmien yhteiselo on kaikkea muuta kuin rauhallista. Tähän liittyy yksi Kylmän ringin epärealistisimmista piirteistä: yhdessäkään vankilassa näin montaa jengiytynyttä ryhmää ei varmasti sijoitettaisi samaan osastoon. Televisiodraama kuitenkin elää konflikteista, joten on ymmärrettävää, että sarjan tekijät ovat päätyneet toisenlaiseen ratkaisuun eri ryhmien sijoittelussa kuin todellinen vankilanjohtaja. Myöhemmin osa Emerald Cityssä asuneista vangeista siirretään B-osastolle, mikä tasoittaa touhua hieman, muttei saa yhteenottoja tai väkivaltaa loppumaan.

Kylmän ringin väkivalta on raakaa ja graafista jopa tämän päivän standardeilla – myös tässä mielessä sarja on vallankumouksellinen. Väkivaltaa on niin paljon ja se on niin raadollista, ettei sitä voi pitää realistisena. Jos millä tahansa vankilan osastolla olisi näin valtavasti murhia ja väkivaltaisia yhteenottoja, joutuisi osasto nopeasti selvitystilaan. Osittain sarjan graafisen väkivaltainen luonne selittynee sillä, että sarjasta oli mahdollista tehdä tällainen – kaapelikanavana HBO pystyi tekemään näin. Toisaalta jatkuva väkivalta myös pitää katsojaa jatkuvasti varpaillaan ja saa odottamaan seuraavaa tappelua.

Kylmän ringin karua ja kalseaa kerrontaa rytmittävät kertojan eli pyörätuolissa istuvan Augustus Hillin kommentaarit, joissa kertoja rikkoo neljännen seinän. Se, ovatko kertoja ja Augustus sama henkilö, voisi varmasti kirjoittaa pitkiä spekulaatioita. Nopeasti ajateltuna voisin luonnehtia asiaa siten, että kertoja ja Augustus ovat pohjimmiltaan sama henkilö, joka elää samanaikaisesti kahdessa erilaisessa diegeettisessä tilassa: Augustus Hill on osa Emerald Cityn maailmaa, kertoja puolestaan elää jossakin katsojan ja Emerald Cityn välissä. Oli miten oli, ilman Augustusin monologeja Kylmästä ringistä olisi jäänyt jotain kriittisen olennaista pois. Jokaisella jaksolla on oma teemansa, johon viitataan jakson nimessä ja jota kertoja lyhyissä, suoraan kameralle lausutuissa kommenteissaan teroittaa. (Myöhemmin HBO toisti tätä samaa rakennetta Sinkkuelämää-sarjassa, jossa Carrien voice-over tuo ilmi jokaisen jakson teeman ja havainnollistaa teeman käsittelyä.)

Koska HBO oli kaapelikanava, eivät mainoskatkot pätkineet jaksoja. Jos Kylmän ringin jaksot olisivat tunnin mittaisia, eheitä pökäleitä pelkkää harmaankalseaa turpaanvetoa, raiskausta ja murhaa, olisivat yleisöt todennäköisesti pitäneet sitä liian raskaana. Kertojan puheenvuorot kuitenkin tarjoavat tervetulleita välikevennyksiä ja jopa huumoria. Mainoskatkoja ei tarvita, kun mielikuvituksellisesti puettu tai ylösalaisin pyörivään lasikoppiin remmitetty kertoja lausuu mustan huumorin sävyttämiä kommenttejaan. – Augustus Hill on varmaankin Ozin rakastetuin henkilö – ennen kaikkea kertojanroolinsa ansiosta. Emerald Cityssä hänen roolinsa on puolestaan niin passiivinen, ettei hän tapahtumien varsinaisella näyttämöllä tee juuri vaikutusta.

Kylmässä ringissä puhutaan Sinkkuelämästä ja näytetään HBO:n logo. O’Reilyn veljesten Brenda-tätiä esittää sama näyttelijä, joka näyttelee Sinkkuelämän Mirandan anoppia. Myöhemmin sarjassa viitataan The Sopranosiin – hassua sinänsä, koska Edie Falco esitti parin ensimmäisen tuotantokauden verran vartija Diane Whittleseyta ja siirtyi sitten The Sopranosiin Carmela Sopranon rooliin. Lisäksi Kylmän ringin vangit katselevat eräässä jaksossa, kuinka The Sopranosissa Anthony junioria esittävä Robert Iler on mukana visailuohjelman jaksossa.

Nämä viittaukset tuntuvat olevan Kylmän ringin tekijöiden itsetietoinen vinkkaus The Sopranosin ja Sinkkuelämän tekijöille: Kylmä rinki vaikutti molempien sarjojen syntyyn vähintäänkin siinä mielessä, että Kylmän ringin menestyksen rohkaisemana HBO pystyi ottamaan yhä suurempia riskejä tuotannoissaan. Sinkkuelämässä riskit liittyvät ennen kaikkea avoimeen puheeseen seksistä, The Sopranosissa puolestaan vaikeiden ja raskaiden aiheiden, kuten rikollisuuden ja mielenterveysongelmien käsittelyyn mittavan budjetin prime time -ohjelmassa.

Kylmää rinkiä kehutaan usein realistiseksi vankilakuvaukseksi. Haluan ymmärtää nämä luonnehdinnat ennen kaikkea kokemuksen kuvaukseksi: uskon, että Kylmä rinki todellakin onnistuu välittämään todellisen kokemuksen siitä, millaista on elää rikollisena muiden rikollisten keskuudessa.

Käytännön yksityiskohdat kuitenkin ontuvat. Miksi McManus valitsee Emerald Cityyn toistuvasti elinkautisvankeja, jotka eivät hyödy yhteiskuntaan sopeutumiseen liittyvistä taidoista eivätkä ole motivoituneita kuntoutukseen? Miksi Emerald Cityyn pusketaan valmiiksi jengiytyineitä ryhmiä, joiden välillä puhkeavat väkivaltaisuudet ovat vain ajan kysymys? Miksi hyvätapainen rattijuoppo Beecher heitetään korkean turvallisuusluokituksen vankilaan kylmäveristen murhaajien seuraan? Kenen mielestä tämä on oikeasti hyvä idea?

Kylmän ringin juoni on täynnä epäloogisuuksia – aina seinään muuratuista ihmisistä vangeilla testattaviin ikääntymispillereihin ja Emerald Cityyn sijoitettaviin kiinalaisiin, jotka odottavat oleskelulupahakemustensa käsittelyä (kyllä, luitte oikein: kiinalaisia pakolaisia sijoitetaan väkivaltaisten, korkean turvallisuustason vankien keskelle). Muistinhan jo mainita kertojan – siis pyörätuolissa istuvan kaverin, joka puhuu suoraan kameralle milloin kattoon teipattuna, milloin faaraoksi puettuna? Jotta asia olisi aivan kaikille selvä, on Kylmän ringin kaksiosainen päätösjakso nimetty sanoin ”exeunt omnes” eli karkeasti käännettynä ”näyttelijät poistuvat näyttämöltä”.

Kylmä rinki ei siis ole realistinen sarja – tekijät ovat pyrkineet tekemään tämän niin ilmeiseksi kuin mahdollista. Se, että kaikkien hassutusten jälkeenkin osa katsojista on valmiita kutsumaan sarjaa ”realistiseksi kuvaukseksi vankilaelämästä”, eri kerro niinkään katsojien huolimattomuudesta, vaan sarjan tavattomasta ilmaisuvoimasta.

Kylmä rinki tunnetaan väkivaltaisuudestaan ja raakuudestaan. Sen ainutlaatuisuus kuitenkin tulee jostain muualta: hahmojen syvästä inhimillisyydestä. Raakuudet eivät tuntuisi miltään, ellemme näkisi niiden rinnalla vankien tunteman rakkauden ja toivon.

Juuri rakkauden ja toivon rusentuminen tuntuu pahemmalta kuin mikään muu.

*****