Tämä teksti käsittelee Game of Thronesin ensimmäistä tuotantokautta. Olen kirjoittanut myös sarjan muista tuotantokausista: 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi.

Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? Kamalasti hehkutettu HBO-sarja, jonka visuaalinen ilme tuo mieleen höttöfantasiat tyyliin Päättymätön tarina (Die unendliche Geschichte, Itä-Saksa/Yhdysvallat 1984) ja Dragonlance-romaanit. Oli otettava selvää, mistä Game of Thronesissa (2011–) oikeasti on kyse.

Jo alkuun on myönnettävä, että ensimmäisen tuotantokauden perusteella en tullut juuri hullua hurskaammaksi. Minun on edelleen vaikea päättää, onko Game of Thrones tarinan kannalta tylsää höttöfantasiaa vai upeasti käsikirjoitettua, modernia televisioviihdettä, vaikka takana on sentään noin kymmenen tunnin verran sarjan jaksoja.

Sarjan aihepiiri on juuri niin kiinnostava korkeaa fantasiaa edustavan televisiosarjan aihepiiri voi olla. Kuten nimikin kertoo, kyse on kruunun ja valtaistuimen tavoittelusta – ja kuningashan ei koskaan ole pelkkä kuningas, vaan edustaa aina vallitsevia, suurempia voimia. Ensimmäisellä tuotantokaudella Westerosin mantereella sijaitsevan, pohjoiseen Muuriin rajautuvan Seitsemän valtakunnan kruunusta kilvoittelee kolme ylhäisösukua: pohjoisen Talvivaaran Starkit, etelän Lannisterit ja kaukaa meren takaa kurkottelevat Targaryenit. Kruunun haltija saa paikan Rautavaltaistuimelta, joka on kyhätty kasaan Seitsemään valtakuntaan yhdistettyjen valtakuntien miekoista. On muuten komea mööpeli, se näkyy tuossa DVD:n kansikuvassa.

Katsoja sitoutetaan heti alussa ensisijaisesti Starkien näkökulmaan. Starkit kuvataan sympaattisena ja oikeamielisenä sukuna, joka ei juonittele tai huijaa (paitsi silloin, kun oikeuden toteutuminen niin edellyttää). Talvivaaran linnaa isännöi Eddard ”Ned” Stark (Sean Bean). Lapsia Nedille on siunaantunut monta, suurin osa heistä ihanan vaimon Catelynin (Michelle Fairley) kanssa. Joukkoon mahtuu myös Nedin äpäräpoika Jon Snow eli suomalaisittain Jon Nietos (Kit Harington). Katsojalle vihjataan, että äpärä-Snow’lla on Starkin lasten joukossa erityinen asema. Syntyperänsä vuoksi hän joutuu kokemaan asiat hankalamman kautta. Sen vuoksi – tai siitä huolimatta – hänessä vaikuttaa olevan voimaa, joita Starkien perheauvon huomassa varttuneilla lapsilla ei ole. Ja niinhän se käy: voima ja kunnia nousee usein marginaalista – hylkiöistä, muotopuolista, äpäristä.

Starkien päävihollinen on Lannisterien kummallinen suku. Jos jonkinlaista arkkityyppistä vertailukohtaa Lannistereihin pitäisi etsiä, olisi ilmeisin vaihtoehto Harry Potter -saagan Luihuiset ja ennen kaikkea Malfoyn perhe. (Starkit olisivat kai sitten Rohkelikkoja, ja John  Snow voisi olla itse Harry.) Kuten Malfoyt, myös Lannisterit ovat silmäänpistävän vaaleita ja siroja. Sukupuolikäsitykset vaikuttavat menneen Lannisterien suvussa jotenkin sekaisin: Ainoa ykköskaudella nähtävä nais-Lannister eli kuninkaan vaimo Cersei (Lena Headey) on kulmikkaine kasvonpiirteine ja kärkkäine luonteineen varsin maskuliininen olento. Cersein kaksosveli, kapealeukainen kultakutri Jaime Lannister (Nikolaj Coster-Waldau) puolestaan on jotenkin akkamainen.

Cersein ja Jaimen pikkuveli Tyrion (Peter Dinklage) puolestaan uhkuu koko 135 sentin mittansa verran öykkäröivää ja ryyppäilevää testosteronia. Tyrion on ainakin ensimmäisen kauden puitteissa henkilökohtainen lempihahmoni. Hänet on kirjoitettu ihastuttavan ristiriitaiseksi olennoksi. Yleensä ”kääpiöillä”, jollaiseksi Tyrion itse itseään kutsuu, napsahtaa elokuvissa jonkinlainen mystisen sanantuojan rooli (ilmeisimpänä esimerkkinä Michael J. Anderson Twin Peaksissa ja Carnivàlessa). Tuo rooli ei olennaisesti eroa narrin tehtävästä, joka kääpiöillä keskiajan hoveissa oli. Tyrion on toista maata. Hän on maallistunut ja hävytön, mutta samalla sympaattinen ja oudolla tavalla humaani. Hän osaa suhtautua omaan figuuriinsa karmean ihanalla huumorilla – muita vaihtoehtoja hänellä ei ole. Brutaalissa ja kursailemattomassa, keskiaikaista Eurooppaa muistuttavassa maailmassa tietä ei tasoiteta kääpiön edellä vähääkään.

Kaukana meren takana hermoilee vallasta syrjäytetty Viserys Targaryen (kaunis Harry Lloyd). Hän lupaa kauniin siskonsa Daenerysin (Emilia Clarke) barbaarisen dothrakikansan päällikölle, khal Drogolle, sillä ehdolla, että saa käyttöönsä dothrakien valtavan armeijan. Viserysillä on kova halu päästä takaisin Westerosiin ja edelleen Rautavaltaistuimelle. Targaryenit ovat haltiamaisia, siroja ja kuulaita hahmoja, eikä kontrasti tummapiirteisiin ja tavoiltaan brutaaleihin dothrakeihin voisi olla suurempi.

DVD:n kannessa Ned Stark nähdään istumassa Rautavaltaistuimella, mikä kannustaa katsojaa alusta asti odottamaan ja toivomaan, että Stark myös saavuttaa kruunun ja kiipeää tuolle istuimelle. Ja hyvät rahkeet hänellä kuninkaan tehtävään onkin. Sarjan alussa Seitsemän valtakunnan kuningas ja Cersei Lannisterin puoliso Robert Baratheon (Mark Addy) pyytää Ned Starkia henkilökohtaiseksi henkivartijakseen eli kuninkaan Kouraksi. Edellisen Kouran Jon Arrynin kuolemassa vaikuttaa olevan jotain hämärää, joten Ned päättää ottaa tehtävän vastaan ja selvittää, mikä Arrynin kohtaloksi tarkalleen ottaen on koitunut.

Sarjassa viitataan usein uskontoon, joskin ykköskauden ajan tuon yliluonnollisen ja mystisen entiteetin päällä pysyy sakea verho. Seitsemässä valtakunnassa palvotaan pääosin Seitsemää Jumalaa, jotka ovat verrattain uusia tulokkaita Westerosin mantereella. Talvivaarassa ja muualla pohjoisessa palvellaan edelleen ainakin jossain määrin Vanhoja Jumalia. Rakennelma muistuttaa paljon eurooppalaista uskonhistoriaa, jossa vanhat pakanajumalat saivat väistyä kristinuskon tieltä. (Ylipäätään sarjan maailmassa on monia yhtäläisyyksiä historialliseen Eurooppaan, ja Game of Thronesin maailman luoja George R. R. Martin onkin puhunut melko auliisti näistä rinnastuksista.)

Uudet jumalat vaikuttavat jotakuinkin heiveröiseltä porukalta, eikä käy kovin selvästi ilmi, kuinka hanakasti nämä modernit jumaluudet vastaavat palvelijoidensa rukouksiin. Ensimmäisellä tuotantokaudella heidän läsnäolonsa rajoittuu lähinnä komeisiin symboleihin kuninkaallisen Punalinnan seinillä. Vanhaa jumaluskoa on tarkoituksellisesti hävitetty Westerosista kaatamalla palvontaan liittyviä sydänpuita. Silti siinä vaikuttaa olevan enemmän henkistä kaikupohjaa kuin uusien jumalien kultissa. Jäljellä olevat sydänpuut imevät voimansa suoraan mustan maan ytimestä.

Westerosin ja Euroopan välillä siis on yhtäläisyyksiä, mutta silti haluaisin nähdä sarjassa samanlaista selkeää kaikua eurooppalaisista pakanauskonnoista kuin vaikkapa Tolkienin Taru sormusten herrasta -saagassa. Vähän hankalaa tuollaisten kytkösten hahmottaminen kuitenkin on ainakin ykköskauden välittämän informaation perusteella. Sydänpuiden kautta esitetty puiden ja jumalten välistä kytköstä on kyllä esiintynyt Euroopassakin. Liekö sattumaa sekään, että sarjan aiheistoon on valittu kaksi myös eurooppalaiselta symboliarvoltaan varsin voimakasta eläintä: korppi ja susi. Korpit toimivat sarjan maailmassa kirjeenkantajina, sudet taas ovat Starkien suvun tunnuseläin.

Visuaalisena kokonaisuutena Game of Thrones on upea. Sietääkin olla, sillä HBO kulutti ensimmäiseen kauteen noin 5–6 miljoonaa dollaria per jakso. Se on aika järjetön määrä rahaa. Jaksoja on kuvattu pitkin Eurooppaa eri lokaatioissa, muun muassa Irlannissa, Maltalla, Marokossa ja Kroatiassa. Ylipäätään runsas kohteessa kuvaaminen on karmivan kallista, ja kun yhtälöön lisätään kuvausporukan lennättäminen ympäri Eurooppaa, on rahanmenoa vaikea hillitä. Ja siihen päälle vielä erikoistehosteet. Etenkin Muuri on kaikessa digitaalisuudessaan varsin vaikuttava ja jyhkeä.

Upeat kuvauslokaatiot eivät kuitenkaan ole ainoa seikka, joka Game of Thronesin ilmiasussa ihastuttaa. Eri ihmisryhmien yhtenäisyyttä ja ominaislaatua ilmaistaan erilaisilla ulkoisilla merkeillä taitavasti, lähinnä lavastuksen ja puvustuksen keinoin.  Taustalla on selvästi samankaltaista perehtynyttä tutkimustyötä ja antropologista kunnianhimoa, jolla Peter Jacksonin Tolkien-elokuvien visuaalinen ilme on kyhätty.

Seksiä ja väkivaltaa sarjassa on niin paljon, että ainakin omat kulmani kohoilivat. En muista nähneeni koskaan aikaisemmin vastaavaa korkean fantasian ja brutaalin graafisuuden yhdistelmää korkeiden tuotantoarvojen televisiosarjassa. Martin on itse todennut, että halusi tehdä asiat toisin kuin silottelevassa fantasiagenressä yleensä tehdään – että ne aikakaudet, joista fantasiagenre imee vaikutteita, olivat tosiasiassa luonteeltaan varsin raakoja ja että genre ei tuo tuota raakuutta asiallisella tavalla esiin. No, perustelunsa kullakin. Representaatiossa voidaan kiinnittää huomiota eri asioihin, eikä väkivaltaisuuksien kuvaamisen välttely väistämättä ole vääristelyä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vähän vähemmilläkin suolestuksilla ja irtopäillä olisi selvitty.

Ykköskauden keskeisimpiä teemoja ovat uskollisuus, korruptio  sekä – yllätys, yllätys – valta ja sen tavoittelu. Käsittely jää sen verran pintapuoliseksi viuhtomiseksi, että mistään suuresta taide-elämyksestä ei tämän sarjan kohdalla voi toistaiseksi puhua. Vaikka Game of Thrones ei yllä Sormusten herra -saagan tasolle, onnistuu se paremmin kuin suurin osa Tolkienin seuraajista.

*****