Länkkäreitä tulee katsottua nykyään aika harvoin. Yle Teema (tai Yle TV2?) näytti jokin aika sitten Sam Peckinpahin elokuvan Pat Garrett ja Billy the Kid (Pat Garrett and Billy the Kid, Yhdysvallat 1973), ja monesti onkin jo ollut sillä hilkulla, etten ole sitä katsonut. Olen kuitenkin edelleen, neljä vuotta Villin joukon (The Wild Bunch, Yhdysvallat 1969) katsomisen jälkeen, eräänlaisessa Peckinpah-länkkäri-ähkyssä, joten toinen Billy the Kid -aiheinen elokuva kirmasi Pekinpahin ohi. Ja ai hitto: DVD-pinossa odottelee lisäksi Peckinpahin Preerian laki (The Deadly Companions, Yhdysvallat 1961).

Tuo toinen Billy the Kid -elokuva on Howard Hughesin Lainsuojaton (The Outlaw, Yhdysvallat 1943). Billy the Kidin ja Pat Garrettin välinen kahinointi jää elokuvassa sivurooliin, sillä keskiössä on tällä kertaa nainen, Jane Russellin esittämä Rio MacDonald. Lainsuojaton teki Russellista tähden, ja oikeastaan paras syy koko elokuvan katsomiseen on se, että Russellin upeista kasvoista ja komeasta rintavarustuksesta otetaan irti kaikki mahdollinen.

Elokuvan markkinointikuvastossa Rio esitetään ase kädessä ja huulet mutrulla. Luodaan mielikuvaa vaarallisesta femme fatalesta, joka tulee ja ampuu, ellei saa haluamaansa. Nostalgiaa ja heinälatoromantiikkaa tihkuvat kuvat antavat olettaa, että Rio on tuo elokuvan nimessäkin mainittu lainsuojaton.

Mutta ei, väärin menee. Elokuvan alkupuolella varttuneempi voro Doc Holliday (Walter Huston) yhdistää voimansa nuorin asesankarin, Billy the Kidin (Jack Buetel) kanssa. Paikallinen seriffi Pat Garrett (Thomas Mitchell) heristelee sormeaan, muttei tee oikein mitään. Kun Billy törmää Docin heilaan Rioon, alkaa lempi kyteä nuorten välillä.

Julisteiden perusteella voisi luulla, että Rio pompottaa ukkoja minkä ehtii. Elokuvan todellisuus on kuitenkin toinen. Rio nähdään alistettuna ja onnettomana heittopussina, jota ukot kohtelevat aika ajoin todella julmasti. Heinäladossa hänet nähdään elokuvan aikana tasan kerran. Kyseisessä kohtauksessa hänellä ei ole asetta, ja lisäksi hän päätyy syntyneessä kahinassa pahasti alakynteen. Huulten mutrusta ei näy jälkeäkään.

Tarina kertoo, että Hughes suunnitteli Russelille jonkinlaiset erikoiset rintaliivit, joissa kummankin rinnan alle kuului jämäkkä terästanko. Tangon oli tarkoitus kohottaa Russellin povea entisestään, mutta koska hökötys oli järjettömän epämukava, ei Russell omien sanojensa mukaan käyttänyt sitä, vaikka ohjaajalle muuta väittikin. Sen sijaan päätähdellä oli – näin hän väitti – yllään aivan tavalliset rintaliivit. Ne ilmeisesti riittivät, sillä elokuvassa ei tule kiinnittäneeksi huomiota juuri mihinkään muuhun kuin Russelin ryntäisiin ja kasvoihin. Ja hei, tämä on tutkitusti sukupuolesta ja seksuaalisesta orientaatiosta riippumaton asia.

Russellin tisseistä repesi tietenkin ensi-illan tienoilla iso itku, elettiinhän vasta vuotta 1943. Ohjaaja Hughes suostui leikkaamaan elokuvasta Production Code Administrationin vaatimuksesta noin puoli minuuttia Russellin rintamusta. Tässä vaiheessa yhtiö, jonka oli ollut tarkoitus huolehtia elokuvan levityksestä, perääntyi. Hughes alkoi taitavana mediapelurina lietsoa moraalipaniikkia elokuvan tienoilta, mikä johtikin valtaviin protesteihin – ja sai aikaan juuri sopivasti äläkkää, että elokuva saatiin teattereihin. Esitykset pyörivät huiman viikon verran, minkä jälkeen raina vedettiin kolmeksi vuodeksi pois teattereista. Laajemmalle esityskierrokselle Lainsuojaton pääsi vasta vuonna 1946.

Hieman ihmettelen, kuinka edes tuolloin elokuva on läpäissyt PCA:n tarkastuksen, niin antaumuksella Russellin figuuria esitellään.

Tirkistelynhimo menee kunnolla yli vasta kohtauksessa, jossa elokuvan keskeiset hahmot ratsastavat pakoon vihamielisiä intiaaneja (kuinka omaperäistä…). Kohtauksessa kuvataan useita kertoja nimenomaan Russellin ratsastusta suoraan edestä päin. Muutoin otokset ovat laajoja yleisotoksia koko ratsastavasta poppoosta. Russellin kuvaamiselle ei löydy mitään kerronnallista perustetta – kyse on pelkistä tisseistä.

Jos jaksaa katsoa melkein kaksituntisen elokuvan Jane Russellin kasvojen ja rintamuksen takia, suosittelen Lainsuojatonta lämpimästi. Melkein tekisi mieleni liittää elokuvaan eksploitaatio-tägi. Juonellisesti elokuva on kömpelö ja pyörittelee western-kliseitä eestaas, mutta suoraan sanoen sama pätee minun kokemukseni mukaan valtaosaan länkkäreistä. Näyttelijäntyö on paikoin kankeaa, ja musiikissa sekä leikkauksessa on havaittavissa hienoista mickeymousing-efektiä.

*****