William B. Seabrookista ja Witchcraftista (1940)

Witchcraft, Its Power in the World Today (1940)

William B. Seabrookin Witchcraft (1940) on seikkailevan eksentrikon kuvaus eri kulttuureissa kohdatuista ilmiöistä, joissa korostuvat vallankäyttö ja vähintään näennäinen yliluonnollisuus. Seabrook kolusi maailman etäisimpiä kolkkia ahkerasti vuosikymmeniä ennen massaturismia. Kaikki omituinen, vieras ja selittämätön veti häntä puoleensa niin vieraissa kulttuureissa kuin länsimaissakin.

Hämmästyttävän harva tuntee William Seabrookin nimen. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on The Magic Island (1929), joka kertoo Seabrookin matkasta Haitille ja kokemuksista voodoon parissa. Ennen Seabrookia zombit eivät olleet länsimaisessa kulttuurissa laajasti tunnettu käsite. Bestselleriksi nousseen The Magic Islandin myötä Seabrook popularisoi zombin länsimaissa. Varhainen zombielokuvan klassikko Valkoinen zombie (White Zombie, 1932) pohjautuu löyhästi The Magic Islandiin.

Seabrookin nimi sai pahamaineisen auran viimeistään silloin, kun hän kirjoitti Jungle Ways -teoksessaan omakohtaisista kokemuksistaan ihmissyönnistä. Seabrook päätyi Afrikan-matkallaan ritualistista ihmissyöntiä harjoittavan heimon pariin, muttei harmikseen päässyt maistamaan ihmistä itse. Tästä pahastuneena hän hankki kotiin palattuaan sairaalassa työskentelevän tuttavansa avustuksella käsiinsä kimpaleen onnettomuudessa kuolleen nuoren miehen ruumista – ja pisti sen poskeensa.

Juuri Seabrookin kynästä on peräisin tunnettu kuvaus siitä, että ihmisen lihan maku muistuttaa niin läheisesti vasikkaa, ettei eroa voi maistamalla juuri huomata.

Joko uskotte, että Seabrook on erikois äijä?

William Seabrook vuonna 1933

Seabrookin kirjoituksissa on jotain gonzomaista. Luonnehdinta tuntuu oikeudenmukaiselta, vaikka Seabrook kirjoitti vuosikymmeniä ennen gonzon syntyä. Hän on räikeän sensaationhakuinen kirjoittaja – ja silti hänen teksteissään on analyyttisyyttä, jota tämän päivän roskalehtien raapustuksista ei löydy. Hän ei tyydy vain kuvailemaan, mitä on matkoillaan nähnyt, vaan pyrkii mukautumaan isäntiensä ajatusmaailmaan ja pohtii myös omaa maailmankuvaansa.

Witchcraft on kokoomateos Seabrookin omista kokemuksista yliluonnollisen parissa. Teoksen nimi on kenties hieman harhaanjohtava: Seabrook ei kuvaa pelkästään noituuden (siinä mielessä kuin se tänä päivänä ymmärretään) piiriin kuuluvia ilmiöitä, vaan myös ihmissusiin, vampirismiin, selvänäköisyyteen ja ajatustenlukuun liittyviä tarinoita.

Witchcraftin esipuheessa Seabrook toteaa lakonisesti, että hänen kirjansa on varmasti ”pettymys kaikille niille, jotka uskovat yliluonnolliseen”. Seabrook onkin kautta tuotantonsa pyrkinyt kuvaamaan itseään tiukan rationalistisena hahmona. Tämä omakuva on kuitenkin ongelmallinen, jopa valheellinen: Seabrook kuvaa teoksessaan (ja myös laajemmin tuotannossaan) ilmiöitä, joille hän ei pysty tarjoamaan ”luonnollista” selitystä. Ja kun selitykset loppuvat, Seabrook hiljenee.

Rationalismi ja nojautuminen ”ei-yliluonnolliseen” maailmankuvaan ovat Seabrookille ennen kaikkea identiteettikysymys, joka ei johdata häntä kuitenkaan kategorisesti kieltämään kaiken yliluonnollisen olemassaoloa. Hän pyrkii viimeiseen asti etsimään rationaalista selitystä, mutta kun sen löytäminen osoittautuu mahdottomaksi, hän viheltää pelin poikki, ikään kuin sanoen: ”Tämän ilmiön selitys ei yksinkertaisesti mahdu oman maailmankuvani puitteisiin – siksi lopetan selityksen etsimisen.”

Ja samalla Seabrook kuitenkin tuntuu nimenomaan etsiytyvän sellaisen henkilöiden pariin  ja niihin ympäristöihin, joissa mahdollisuudet ”yliluonnollisen” kokemiseen ovat mahdollisimman suuret. Tämän paljastaa jo Witchcraftin sisällysluettelo, jonka kertomuksista suurin osa koskee Seabrookin omakohtaisia kokemuksia.

Witchcraft on jaettu neljään osaan. Näistä ensimmäinen on The Witch and her Doll, jossa ei – kuten otsikko antaa ymmärtää – keskitytä ainoastaan haitilaiseen voodoohon, vaan myös Ranskaan ja Englantiin sijoittuviin tapauksiin. Seabrookin kanta näihin tarinoihin, joissa nukkea käytetään toisen ihmisen vahingoittamisen välineenä, on tiukan materialistinen: hänen näkökulmansa asiaan on, että nuken voima perustuu uhrin tietoisuuteen nuken olemassaolosta ja että uhrin voinnin huonontuminen johtuu vain uhrin omasta pelosta ja uskosta nuken voimaan.

Toinen osa on nimeltään The Vampire and the Werewolf, ja se kertoo ihmisistä, jotka uskovat olevansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman valtaamia. Paino on sanalla uskovat: Seabrookin järkähtämätön kanta on se, että vampyyrit ja ihmissudet ovat psykoosin tai muun mielenhäiriön vallassa. Hän suhtautuu vampyyreihin ja ihmiseläimiin sympaattisesti, pikemminkin sairauden uhreina kuin hirviöinä. Seabrook ei myöskään paheksu miestä, joka on rakentanut silloin tällöin ”pedoksi” muuttuvalle vaimolleen häkin, jotta tämä ei vahingoittaisi itseään tai muita. (Seabrookin suopea suhtautuminen naisen häkittämisen saa tosin uudenlaisen sävyn, kun tutustuu hänen henkilökuvaansa laajemmin.)

White Zombie pohjautuu löyhästi Seabrookin kirjoituksiin.

Kolmas osa, White Magic, Professor Rhine, The Supernormal, and Justine, on sillisalaatti, johon Seabrook on sekoittanut kuvauksia silmänkääntötempuista, telepatiasta, selvänäköisyydestä ja kertomuksia eräistä 1900-luvun tunnetuimmista okkultisteista. Tämä osa on omaan makuuni teoksen kiinnostavin ja antoisin. Näissä tarinoissa Seabrookin rationalistista maailmankatsomusta koetellaan kaikkein eniten.

Tähän osaan kuuluva Our Modern Cagliostros -luku kertoo Seabrookin kohtaamisista G. I. Gurdjieffin ja Aleister Crowleyn kanssa. Vaikka Seabrook ei jaa näiden miesten maailmankuvaa, suhtautuu hän heihin kunnioituksella. Erityisen kiinnostava on Seabrookin kertomus sanojen voimaa – tai voimattomuutta? – koskevasta kokeesta: kun Seabrook kutsui eräänä kesän Crowleyn viettämään aikaa maatilallaan, he päättivät rajoittaa viikon ajaksi keskinäisen kommunikaationsa yhteen yksitavuiseen sanaan. Tuo sana oli wow. Alkukankeuksien jälkeen, Seabrook väittää, miesten yksisanaiset keskustelut syvenivät ja laajenivat:

A. C. and I sat up that night, — — and held a long, deep, philosophic conversation, in terms of ”wow”, until the wee small hours, when Katie [Seabrookin vaimo] finally made us shut up and go to bed. She still insists that we simply got drunk and sat and barked at each other all night, but A. C. and I felt the talk had been profound and illuminating.

Ehkäpä kiinnostavimmat luvut teoksen tässä osassa koskevat kuitenkin selvänäköistä (?) Justinea. Seabrook ei koskaan paljastanut Justinen todellista henkilöllisyyttä – todennäköisesti kyseessä on Seabrookin rakastajatar, jota kutsuttiin toisaalla pseydonyymillä Deborah Luris ja jonka todellisesta henkilöllisyydestä ei niin ikään ole tietoa. Vaikka Seabrook ei tätä itse sano, syy Justine-pseudonyymin käytölle löytynee markiisi de Saden samannimisestä teoksesta – en epäile hetkeäkään, etteikö Seabrook olisi kyseiseen romaaniin tutustunut.

We were in love with each other, Seabrook kuvaa suhdettaan Justineen. Yhdessä ja täydellisessä yhteisymmärryksessä Justine ja Seabrook tekivät kokeiluja, joiden tavoitteena oli saavuttaa yliaistillinen kokemus. Ensin se saavutetaan sitomalla Justine tuntikausiksi epämukavaan asentoon ja peittämällä hänen silmänsä (kappaleessa Justine Dervish Dangling), myöhemmin taas edistyneemmillä aistideprivaation keinoilla (kappaleessa Justine in the Mask).

Missä määrin kyse oli Seabrookin ja Justinen seksuaalisesti latautuneesta valtapelistä, missä määrin taas objektiivisesta tahdosta tutkia yliaistillisten kokemusten mahdollisuutta – sitä on vaikea sanoa. Hyvin kuitenkin tiedetään, että Seabrook ilmaisi seksuaalisuuttaan (krhm-krhm, köh-köh-köh) mielikuvituksellisilla tavoilla. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi surrealistivalokuvaaja Man Rayn teossarjasta The Fantasies of William Seabrook (en läimi tähän linkkejä, mutta Google kyllä auttaa etsivää). Tämä on Justine-tarinoiden luennan kannalta olennaista tietoa.

Jos Seabrookia olisi pakko verrata johonkuhun populaarikulttuurin hahmoon, vertaisin häntä Hunter S. Thompsoniin. He molemmat hakeutuivat tarkoitushakuisesti outojen ihmisten seuraan, elivät epäkonventionaalista ja jopa vaarallista elämää, kirjoittivat kokemuksistaan sensaationhakuisesti suurelle yleisölle – ja kuolivat lopulta oman kätensä kautta seitsemännellä vuosikymmenellään.

Thompsonin nimen ja tuotannon tuntevat kaikki, Seabrook sen sijaan on jostain syystä unohdettu. Oliko hän sittenkin liian synkkä ja perverssi hahmo säilyäkseen suuren yleisön muistissa? Miten vain, olen iloinen että hänen kirjojaan on saatavilla uusina painoksina.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1966) arvostelu

saatana-saapuu-moskovaan
Saatana saapuu Moskovaan (1966)

Kuulin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista ensimmäistä kertaa yläasteikäisenä. Eräs ystäväni, joka ei ollut mikään lukutoukka, kertoi lukeneensa tämännimisen romaanin (luultavasti jotakin äidinkielen kurssin tehtävää varten) ja ylisti sitä. Hän piti aivan erityisesti siitä, että romaanissa Saatana aivan todella saapuu Moskovaan – kyse ei siis ole vertauskuvasta, joka ei koskaan konkretisoidu kirjan tarinamaailmassa. Skenaario kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin lukea romaanin – joskus.

Nyt, noin 14 vuotta myöhemmin, se on luettu.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kerronta vuorottelee kolmen päätarinalinjan välillä. Niistä eniten tilaa saa Moskovaan sijoittuva tarinalinja, jossa taikuri Wolandin nimellä matkustava Saatana aiheuttaa pahennusta ja sekasortoa. Toinen tarinalinja sijoittuu Jerusalemiin, jossa Pontius Pilatus seuraa vierestä Ješua Ha-Notsrin eli Jeesuksen oikeudenkäyntiä ja tuomion toimeenpanoa. Kolmannessa tarinalinjassa keskitytään Jeesuksesta romaania kirjoittavan Mestarin ja hänen rakastajattarensa Margaretan rakkaustarinaan. Loppua kohden tarinalinjat kietoutuvat yhteen.

Aloitin yli 500-sivuisen järkäleen lukemisen vauhdilla jo viime keväänä. Teoksen hersyvä, värikäs maailma ja humoristinen kerronta toivat mieleeni ennen kaikkea maagisen realismin. Tällaiseen tyyliin en olisi odottanut venäläisessä kirjallisuudessa (jota tunnen kiusallisen huonosti) törmääväni; yllätys oli kuitenkin positiivinen.

Siinä vaiheessa, kun kerronta siirtyy ensimmäistä kertaa kuvaamaan Ješua Ha-Notsrin vaiheita, olin jokseenkin vakuuttunut, että Saatana saapuu Moskovaan on maailman parhaita romaaneja. Teos oli mukaansatempaava ja  tapahtumarikas – sanalla sanoen: viihdyttävä. Kaiken häsläyksen ja karkeloinnin taakse tuntui silti kätkeytyvän myös syvää ymmärrystä, joka ei noin vain auennut teokseen vasta tutustuvalle lukijalle.

Kun olin päässyt kirjassa puolivälin paikkeille, jotain tapahtui. Työkiireet ja henkilökohtaisen elämän rikkaruohot alkoivat vaatia yhtä enemmän aikaa ja voimavaroja. Jätin kirjan pitkäksi aikaa yöpöydälle odottamaan kiireettömämpiä aikoja. Tämä oli virhe.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa ja etenkin sen Moskovaan keskittyvässä, taikuri Wolandista kertovassa tarinalinjassa on niin valtava määrä henkilöhahmoja, että jo parin viikon lukutauon jälkeen olin jo tyystin unohtanut, kuka on kukin. Tästä syystä en käsittele tässä romaanin tapahtumia sen tarkemmin – en voisi kirjoittaa niistä juuri mitään puuttumatta myös henkilöhahmoihin.

Siispä vinkkini sinulle, joka suunnittelet Saatana saapuu Moskovaan -romaaniin tarttumista: lue romaani mahdollisimman nopeasti. Älä mielellään lue mitään toista kaunokirjallista teosta samaan aikaan, sillä se väistämättä hidastaa lukuprosessia. – Aion lukea teoksen uudelleen vielä joskus, tällä kertaa yhteen pötköön ja rivakassa tahdissa.

Päätin lukea romaanin lukuhaasteen kohtaan Jossain päin maailmaa kielletty kirja, kun bongasin kirjan nimen Sananvapaus ja sensuuri verkkoaikana -sivuston kiellettyjen kirjojen listalta. Aivan tarkalleen ottaen romaania ei kai koskaan kirjaimellisesti kielletty Neuvostoliitossa – se yksinkertaisesti jätettiin julkaisematta. Bulgakov kuoli vuonna 1940, ja Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin vasta vuonna 1966 – siis neljännesvuosisata kirjailijan kuoleman jälkeen ja tuolloinkin kovalla kädellä sensuroituna. Sittemmin romaanista on tullut pari ”täydennettyä versiota”. (En ole aivan varma, minkä version pohjalta lukemani suomennos on tehty; tämä teos ei ole minulle toistaiseksi niin tärkeä, että jaksaisin perehtyä sen versiohistoriaan kovin tarkasti.)

Pahoittelen: en voi sanoa Saatana saapuu Moskovaan mitään tämän analyyttisempaa. Minä yksinkertaisesti pidin kirjasta valtavan paljon sen hulvattoman huumorin, uskonnollis-okkulttisen viitekehyksen ja eläväisen kuvauksen vuoksi. Uskon ja toivon, että seuraavalla, intensiivisemmällä lukukerralla teoksen varsinainen asiasisältö avautuu paremmin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita, 1966, suom. 1969)
Lukuhaasterasti: 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Varjot menneisyydestä (1947) arvostelu – Hiton hyvää noiria

VARJOT MENNEISYYDEST poster
Varjot menneisyydestä (1947)

Yle Teeman Jacques Tourneur -putki päättyi pari viikkoa sitten Varjot menneisyydestä -elokuvaan (Out of the Past, Yhdysvallat 1947). Toisin kuin sarjan muut kolme elokuvaa (Kissaihmiset, Yö voodoo-saarella ja Paholaisen palvelija), Varjot menneisyydestä ei ole protokauhua, vaan puhdasverinen noir. Toteutuksesta huomaa, että Tourneur ei ole noiria ohjatessaan kaikkein omimmillaan, mutta ehkä hyvä näin. Varjot menneisyydestä ei toista lajityypin kaavoja orjallisesti, vaan tuo genreen jotain oikeasti uutta.

Jeff Bailey (Robert Mitchum) on muuttanut piskuiseen pikkukaupunkiin ja pistänyt pystyyn huoltoaseman. Jostain huoltsikan kulmilta on löytynyt hyvän perheen tyttö Ann (Viriginia Huston), jota Jeff on hyvää vauhtia viemässä alttarille. Pian kaupunkiin kuitenkin ilmestyy Jeffin vanha tuttava, joka tahtoo selvittää muutamia auki jääneitä asioita. Jeffin on pakko avautua nuorikolleen aiemmasta urastaan yksityisetsivänä ja toimeksiannosta, joka käänsi hänen elämänsä suunnan. Menneitä vuosia käydään läpi pitkässä takaumassa.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ jane greer robert mitchum
Greer ja Mitchum elokuvan promokuvassa. Tässä kiteytyy koko noir-genren sielu.

Takaumassa nähdään, kuinka Jeff saa alamaailman merkkimiehenä tunnetulta Whitiltä (Kirk Douglas) tehtäväkseen jäljittää Whitin (entinen) naisystävä Kathie (Jane Greer). Jeff löytääkin naisen suhteellisen helposti – ja rakastuu tähän. Toimeksianto jää täyttämättä, ja pupulaispari pakenee mustasukkaista Whitiä. Pari ei kuitenkaan voi pakoilla rikollispomoa ikuisesti.

Elokuvan viehätysvoima liittyy kahteen vastakohtapariin. Jeff ja huoltoasemalla työskentelevä, kuuromykkä nuorukainen (jolle ei ole suotu edes nimeä) edustavat kahta ääripäätä: Jeff on aktiivinen, aloitteellinen ja vikkelä liikkeissään, nuorukainen taas hiljainen, passiivinen ja toimissaan vakaa ja luotettava. Vaikka kuuromykkä poika esiintyy vain muutamassa kohtauksessa, on hän selvästi yksi elokuvan mielenkiintoisimpia hahmoja. Elokuvassa ei selitetä, miksi Jeff on palkannut huoltoasemalleen kuuromykän apupojan – aivan kuin kyse ei olisikaan mistään todellisesta henkilöhahmosta, vaan Jeffin oman psyyken osasesta.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ kid ann
Huoltoaseman hiljainen nuorukainen ja kiltti tyttö Ann.

Toisen vastakohtaparin muodostavat elokuvan naispäähenkilöt. Ann on uskollinen, hyväntahtoinen ja maanläheinen, Kathie taas diivamainen, ovela ja etäinen. Aluksi Ann vaikuttaa suhteellisen pitkäveteiseltä ja yksinkertaiselta hahmolta, Kathie puolestaan kompleksiselta ja kiinnostavalta. Osat kuitenkin vaihtuvat päikseen elokuvan mittaan: Kathien femme fatale -hahmo puretaan elokuvan mittaan aika tarkalleen osasiinsa, eikä hänessä ole elokuvan loppuun mennessä enää mitään kiinnostavaa. Hän on mikä on eikä muuksi muutu. Sen sijaan Annin hahmoa leimaa loppuun asti tietty salaperäisyys. Mikä saa hänet suhtautumaan Jeffiin niin ymmärtäväisesti ja anteeksiantavasti? Annin hahmossa on jotakin käsittämätöntä ja kaunista.

VARJOT MENNEISYYDESTÄ whit jeff
Douglas ja Mitchum ovat lemppareitani oman sukupolvensa miesnäyttelijöistä. Kiva nähdä heidät kerrankin samassa elokuvassa.

Robert Mitchumin ja Kirk Douglasin näyttelijäntyötä on ilo katsella – kiva nähdä näitä miehiä elokuvassa pitkästä aikaa! Myös kuuromykkää nuorukaista näyttelevä Dickie Moore tekee työnsä hyvin.

En ole paneutunut noir-elokuviin erityisen syvällisesti, mutta tunnen lajityyppiä silti tarpeeksi hyvin tunnistaakseni erinomaisen noirin silloin kuin sellaisen näen – ja Varjot menneisyydestä totisesti on sellainen. Tällä kertaa en ole mielipiteineni yksin: esimerkiksi Robert Egbert luonnehtii elokuvaa ”yhdeksi parhaista film noireista”.

Varjot menneisyydestä on katsottavissa Yle Areenassa vielä parin viikon ajan.

*****

Kissaihmiset (1942) arvostelu – Peto naiseksi

Cat-People-Poster
Kissaihmiset (1942)

Yle Teema esittää tämän kesän aikana neljä Jacques Tourneurin elokuvaa sunnuntaisin klo 18 Kino Klassikko -esityssarjassa. Kaksi elokuvista on jo esitetty ja ne ovat edelleen katsottavissa Yle Areenassa, kaksi on vielä esittämättä. Osan elokuvista olen jo nähnyt, osan olen pitkään halunnut nähdä. Ajattelin katsoa elokuvista ainakin suurimman osan ja kirjoittaa niistä myös blogiin.

Sarjan avasi kauhuklassikko Kissaihmiset (Cat People, Yhdysvallat 1942). Olen nähnyt elokuvan kerran aikaisimminkin joskus 2000-luvun alussa niihin aikoihin, kun ”opiskelin” elokuvataiteen klassikkoteoksia. Elokuvaan on tarttunut pieni ripaus nostalgiaa.

Päähenkilö Oliver (Kent Smith) kohtaa nuoren serbialaisnaisen, Irenan (Simone Simon). Oliver ja Irena ihastuvat toisiinsa nopeasti ja kihlautuvat. Irenassa on kuitenkin alusta lähtien jotakin omituista. Hän kertoo Oliverille tarinoita kotikylänsä noidista ja serbialaisesta legendasta, jonka mukaan tietyt naiset voivat muuttaa muotoaan kissapedoiksi. Vaikka ajatukset kissaihmisistä selvästi horjuttavat Irenan mielenrauhaa, Oliver viittaa tarinoille kintaalla ja kehottaa nuorikkoaan olla pohtimatta moisia. Tilannetta ei paranna ainakaan se, että Oliver avautuu sydänkäpysensä mielenterveysongelmista työtoverilleen Alicelle (Jane Randolph).

KISSAIHMISIA irena
Irene piipahtaa kuuppalääkärin vastaanotolla.

Kuten moni muukin Tourneurin elokuvista, Kissaihmiset on kiinnostunut ihmispsyyken pimeän puolen liikkeistä. Irena tahtoo elää tasapainoista elämää ja kohdella kanssaihmisiään hyvin, mutta jokin hänen sisimmässään tekee hänet pelokkaaksi, onnettomaksi ja jopa vaaralliseksi. Irenaan liittyvä mysteeri ja vaaran tuntu myös kiehtovat Oliveria. Mutta kuten usein käy, ne asiat, jotka ihmisessä aluksi kiinnostavat, muuttuvat pian rasitteiksi: onnellista ja mukavaa elänyt mies huomaa ensimäistä kertaa elämässään olevansa onneton – Irinan ongelmien vuoksi.

Kissaihmiset tuo etäisesti mieleen Alfred Hitchcockin Linnut. Molemmissa elokuvissa jokin tiedostamaton osa naispäähenkilön psyykestä vaikuttaa kytkeytyvän eläimiin. Linnuissa Melanien ja lintujen välinen yhteys ei ole aivan yhtä ilmeinen, mutta silti selvästi havaittavissa. Naisella nähdään olevan uhkaava ja salaperäinen suhde luontoon. Tuo uhka liittyy naisen tunteellisuuteen ja ennen kaikkea romanttisiin suhteisiin.

KISSAIHMISIA-varjo
Valon ja varjon estetiikka on keskeinen osa Kissaihmisten visuaalista ilmettä.

Vaikka Kissaihmisten tarina on sinällään kiinnostava, on sen käsikirjoitus kaukana virheettömästä. Oliverin, Irenan ja Alicen välille kehittyvä suhdesäleikkö on tökerö ja keinotekoinen. Mukana on muutamia epäuskottavia ja huonosti pohjustettuja kohtauksia. Elokuvalla on mittaa vain 72 minuuttia – jo varttitunti huolellisempaa kehittelyä olisi luultavasti tuonut tarinan paremmin oikeuksiinsa.

Käsikirjoituksen ja rytmin pienistä puutteista huolimatta elokuva on vaikuttava. Toisin kuin nykyaikainen kauhu, Kissaihmiset nojaa efektien ja väkivallan sijaan psykologiaan. Simone Simonin roolityö pelokkaana, uhkaavana ja hieman lapsenomaisena Irenana on todella onnistunut. Jane Randolph Alicena ja Kent Smith Oliverina ovat 40-luvulle ominaiseen tyyliin hieman kankeampia.

KISSAIHMISIA
Mustat kissaeläimet tekevät kuvaajien työstä hankalaa.

Kissaihmiset on kuvattu tavattoman kauniisti. Verkkainen ja viipyilevä leikkaustahti tuo mukavaa vaihtelua omaan katselmistooni, joka koostuu nykyään valitettavan suuressa määrin 2000-luvulla tehdyistä elokuvista. Erityisesti Simone Simonin nukkemaisista kasvoista otetaan kaikki ilo irti – lyön vaikka vetoa, että tietyissä kohtauksissa on käytetty klassista voita linssiin -kikkaa. Mustat kissapedot ovat asettaneet mustavalkofilmille kuvattaessa haasteita, mutta mitäs pienistä.

Kissaihmiset on katsottavissa Yle Areenassa 5.7.2016 asti. Viime sunnuntaina Teema esitti toisen Touneurin elokuvan nimeltään Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, Yhdysvallat 1943 – pakollista katsottavaa ainakin kaikille Roky Erickson -faneille!), sekin on katsottavissa Areenassa kuukauden päivät. Taidan itse tällä kertaa skipata zombisaaren, en nimittäin erityisemmin pidä elokuvasta (vaikka sen klassikkoasema on toki kiistaton) eikä viimeisestä katselukerrasta ole kulunut montaa vuotta.

Jos Tourneurin elokuvat kiinnostavat, kannattaa tämän viikon sunnuntaina olla ruudun ääressä: Paholaisen palvelija (Night of the Demon, Iso-Britannia 1957) esitetään Teemalla ensi sunnuntaina 19.6. klo 18. Toisin kuin muut Tourneur-elokuvat, Paholaisen palvelija ei ole tulossa Areenaan.

*****