Lost (2004–2010) -sarjan arvostelu – Yli 10 vuotta myöhemmin

Lost (2004-2010)

Kun Lost (2004-2010) alkoi pyöriä Nelosella vuonna 2006, en kokenut sarjan konseptia järin kiinnostavaksi. Jäi katsomatta. Sittemmin kohina sarjan ympärillä alkoi kasvaa, ja Lost alkoi nauttia kulttisuosiota. Noin 13 vuotta myöhemmin sarjan konsepti alkoi kutkuttaa minuakin. Tuntui siltä, että jään paitsi jostakin olennaisesta, jos en tiedä, mistä Lostissa on kyse. Siispä mars kirjastoon DVD-bokseja lainaamaan.

On vuosi 2004. Australiasta Los Angelesiin lentävä matkustajakone putoaa keskellä Tyyntä valtamerta sijaitsevalle saarelle. Osa matkustajista menehtyy onnettomuudessa, osa selviää kolhuilla ja kokoilee itseään saaren rantahietikolla. Paniikki valtaa paratiisinomaisen, valkean hiekkarannan.

Kaaos täyttää rannan. Kuvassa lääkäri Jack, lasta odottava Claire ja lörppäsuu Hurley.

Lostin alku tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran ja siitä tehdyt elokuva-adaptaatiot. Ensimmäisten päivien aikana selviytyjät keskittyvät, no… selviytymään. Vain elämän jatkumisella ja saarelta pois pääsemisellä on merkitystä, joskin osalla on aikaa ja voimia kinastella myös aurinkovoiteesta.

Hiljalleen selviytymistaistelusta kuoriutuu yhä selkeämmin valtataistelu. Sarjan voimahahmot alkavat ohjailla tapahtumia itselleen edulliseen suuntaan. Selviytyjät alkavat löytää merkkejä siitä, että saarella tapahtuu jotakin selittämätöntä. Saaren tapahtumien kerrontaan limittyy runsaasti takaumia, joiden myötä pääsemme tutustumaan paremmin päähenkilöiden taustoihin ja persoonallisuuksiin.

Lostin ydinjengi koossa: Kate, Jack, Sayid, Locke ja Sawyer. Claire (vas.) sattuu hengailemaan mukana.

Selkäkirurgiaan erikoistunut lääkäri Jack Shepard nousee selviytyjien johtoon. Häntä jeesailevat Persianlahden sodassa kunnostautunut viestintäupseeri Saiyd Jarrah ja kaunis Kate Austen, joka kantaa mukanaan suurta, ilkeää salaisuutta. Omapäinen ja kireä Sawyer pudistelee päätään vieressä. Sivusta seurailee myös salaperäinen John Locke, jolla ei muista selviytyjistä poiketen ole mikään kiire pois saarelta.

Toisella ja kolmannella tuotantokaudella ajatus kotiinpaluusta alkaa väistyä sivuun, kun saaren sisäiset tapahtumat vievät yhä enemmän huomiota. Selviytyjillä ei yksinkertaisesti ole enää aikaa haaveilla kotiinpaluusta ja ikävöidä perheitään.

Kolme viimeistä tuotantokautta ovatkin jo jotain ihan muuta.

Luvut 4, 8, 15, 16, 23 ja 42 toistuvat eri yhteyksissä.

Lost on kuin sipuli: se on kuorittava kerros toisensa jälkeen, hitaasti ja huolellisesti. Se käynnistyy selviytymisdraamana, muuttuu sitten seikkailuksi ja päättyy jonkinlaisena scifinä.

Lost alkaa ikään kuin tiukasti rajatusta kuvasta, jossa näkyy vain joukko lentokoneonnettomuuden selviytyjiä. Jakso ja kausi toisensa jälkeen kamera kuitenkin zoomaa kauemmas ja kauemmas selviytyjistä, jolloin kuvaan mahtuu paljon muutakin. Lopulta huomaamme, että saaren selviytyjät eivät olekaan kuvan pääkohde, vaan vain yksi asia suuressa kokonaisuudessa.

Luulimme, että Lost kertoisi selviytyjistä.  Tosiasiassa enemmän kuin selviytyjistä se kertoo itse saaresta, jonka historia ulottuu kauas menneisyyteen. Vaikka sarjan alussa annetaan toisin ymmärtää, sarjan määrittävä tekijä eivät ole ihmiset, vaan saari. Jos sarjaa ennalta tuntematon katsoja näkisi peräjälkeen sarjan ensimmäisen ja viimeisen jakson, olisi näitä vaikea tunnistaa saman sarjan jaksoiksi.

Saari on täynnä arvoituksia ja vaaroja.

Lost on yksi niistä sarjoista, joista voidaan hahmottaa kokonainen mytologia. Tässä mielessä sarja muistuttaa huomattavasti esimerkiksi Twin Peaksia ja Carnivàlea. Taustamateriaalin määrä on valtava. Meille on selvää, että näemme kaikesta vain pintakerroksen, ja meidät valtaa halu tunkeutua tuon kerroksen läpi mytologian ytimeen. Twin Peaksissa, Carnivàlessa ja Lostissa se jää vain toiveeksi – tietenkin.

Lostin viehätysvoima perustuu siihen, että sen maailma laajenee jatkuvasti. Se kuitenkin osoittautuu sarjan lopussa sen haasteeksi: kun tarinalinjoja on auottu vähän joka suuntaan, ei niiden päätteleminen onnistukaan noin vain.

Mitä kauemmin selviytyjät saarella viipyvät, sitä kummallisempia asioita he kohtaavat.

Lost jättääkin avoimeksi valtavan määrän kysymyksiä. Erityisesti sarjan ensimmäisillä tuotantokausilla tapahtuu monia merkillisiä asioita, jotka saavat katsojan odottamaan selityksiä tai vastauksia. Osaan kysymyksistä saadaankin vastaus sarjan loppuun mennessä – osan toivotaan sen sijaan vain painuvan hiljaa unohduksiin. Lost antaakin katsojille jatkuvasti harhaanjohtavia vihjeitä, eikä ole ensinkään tyylikästä jättää näitä langanpätkiä päättelemättä. Tästä kertoo se, että monien Lostpedia-artikkelien lopussa listataan artikkelin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät sarjan puitteissa saaneet vastauksia. (Älä muuten mene lueskelemaan Lostpediaa ennen kuin olet katsonut sarjan – minä menin ja onnistuin täten spoilaamaan monta keskeistä juonenkäännettä itseltäni.)

Kaikkea ei tarvitse kädestä pitäen selittää, ja usein televisiokerronnassa onkin hyvä jättää varaa tulkinnalle ja epävarmuudelle. Lostin tapauksessa ei ole kuitenkaan tästä – se yksinkertaisesti huijaa katsojia, kun se vihjailee sitä sun tätä ja jättää asian sitten roikkumaan.

Backgammonin nappulat edustavat hyvää ja pahaa.

Lostin keskeisimmät teemat rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. Tähän liittyvä merkki ovat myös erilaiset esineet ja näyttämöllepanon ratkaisut, joissa korostuvat mustan ja valkoisen välinen voimakas kontrasti. Musta ja valkoinen korostuvat erityisesti erilaisissa peleissä, kuten shakissa, backgammonissa, dominossa ja senetissä. Lostissa esiin nousevia vastakkainasetteluja ovat esimerkiksi vapaa tahto ja kohtalo, elämä ja kuolema, konflikti ja yhteistyö, totuus ja valhe, järki ja usko.

Lostin tärkein vastakkainasettelu on vanha tuttu hyvä ja pahan välinen ristiriita. Oikeastaan koko sarja on palautettavissa ajatukseen hyvän ja pahan välisestä tasapainosta. Harmi, ettei hyvän ja pahan käsitteitä problematisoida enempää – ihmiset vain ovat ”hyviä” tai ”pahoja”, ja asia on sillä selvä.

Locke ja Jack

Ihastun televisiosarjoissa helposti hahmoihin, ja niin kävi myös Lostin tapauksessa. Erityisesti minua kiehtoo Jackin ja Locken välinen ristiriita. Locken ja Jackin välinen jännite konkretisoituu jaksossa Man of Science, Man of Faith – Locke edustaa sarjassa uskoa (tai ehkäpä pikemminkin intuitiota), Jack taas tiedettä ja järkeä. Jack on alusta lähtien selviytyjien ”the good guy”, jolta muut kysyvät neuvoa ja jonka ohjeita he tottelevat.  Locke on puolestaan antagonisti: meidän on vaikea ymmärtää häntä. Hän on omituinen, jopa pelottava. Ja kun hän kertoo, ettei halua lähteä saarelta, pidämme häntä mielenvikaisena. Vaikka sarjan edetessä Locken valintoja on toisinaan vaikea ymmärtää, pidän Locken hahmosta valtavan paljon. Sen sijaan Jackin valinnat ovat usein järkeviä – ja silti tyyppinä Jack on yksinkertaisesti ankea.

Locken lisäksi pidän valtavasti myös sarjan toisesta antagonistista – tarkoitan nyt Sawyeria. Kehityskaari, jonka Sawyer käy läpi sarjan mittaan, on vertaansa vailla. Sarjan alussa hän on itsekäs, häily ja ilkeä. Hän kohtelee joukon naisia tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin varmaankin häirinnäksi tai kiusaamiseksi. Alusta lähtien kuitenkin aavistamme, ettei Sawyer ole pelkkä kusipää – että hän pystyy parempaan.  Tämä aavistus osoittautuu oikeaksi.

Sawyer

Myös Sayid Jarrah kuuluu lempihahmoihini. Sayid, jota esittää muun muassa Dianassa näytellyt Naveen Andrews, on traaginen hahmo: hän on tehnyt muille ihmisille hirvittäviä asioita ja kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa. Teoistaan huolimatta – tai kenties niiden vuoksi – hänellä on vahva oikeudentunto. Hän on myös hyvin romanttinen hahmo. Hän on menettänyt elämässään paljon, eikä häpeile saamiaan haavoja. Lisäksi hän on voimakas ja nopea reflekseiltään, ja muistuttaa siksi paikoin toimintaelokuvan sankaria. Se, että Saiyd on kotoisin Lähi-Idästä, on keskeinen osa hänen identiteettiään: tavallisella yhdysvaltalaismiehellä näin voimakkaat piirteet olisivat olleet epäuskottavia ja omituisia.

Sayid Jarrah

Lempihahmoistani voin mainita vielä pari: Desmond, joka nousee sivuhahmosta äärimmäisen keskeiseksi henkilöksi, ja Juliet, jonka sydän on puhdasta kultaa. Inhokkejakin löytyy. Tuittupäistä ja lapsellista Clairea inhosin sarjan alusta loppuun asti. Myöskään paskantärkeää ja prinsessamaista Shannonia en voinut sietää. Nämäkään hahmot eivät olleet huonosti suunniteltuja, vaan ainoastaan ärsyttäviä. Mainita täytyy myös kolmannella tuotantokaudella esiin nousevat Nikki ja Paulo, jotka olivat paitsi rasittavia, myös kehnosti kirjoitettuja hahmoja.

Lost on paitsi hyvä sarja, myös jännittävä sukellus yli kymmenen vuoden takaiseen kollektiiviseen mieleemme. Tästä siis silloin joskus puhuttiin – tästä kaikesta minä jäin paitsi. Elämys olisi varmasti ollut voimakkaampi, jos olisin saanut käydä sen läpi samaan aikaan kuin kaikki muut. Televisio on lopultakin tavattoman yhteisöllinen viihdemuoto – parempi kopata sarjasta kuin sarjasta kiinni heti kuin yli 10 vuotta myöhemmin.

*****

The Witcher (2019-) arvostelu

The Witcher (2019)

The Witcher (2019–) on seikkailufantasiasarja Geralt-noiturista, joka surmaa hirviöitä rahaa vastaan ja yrittää parhaansa mukaan pysytellä erossa poliittisesta suhmuroinnista. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi pohjautuu Andrzej Sapkowskin Noituri-romaanisarjan Viimeinen toivomus– ja Kohtalon miekka -romaaneihin. Vaikka sarjan tekijät eivät tätä kai ääneen ole sanoneet, on selvää, että he ovat juontaneet myös The Witcher -videopeleistä.

The Witcher 3 on mielestäni yksi parhaista koskaan tehdyistä videopeleistä – ja tiedän, etten ole mielipiteeni kanssa yksin. Kun pelistudio CD Projekt Red oli puskenut pääpelin jälkeen ulos vielä kaksi lisäriä (Hearts of Stone ja Blood & Wine), laskeutui hiljaisuus. The Witcher -pelisarja jätti jälkeensä tyhjiön. Homman on yksinkertaisesti pakko jatkua jotenkin. Tähän kysyntään vastattiin nyt käsillä olevalla sarjalla.

The Witcher alkaa perinteisellä hirviöntappokohtauksella.

Tilanne ei ole sarjan tekijöille helppo. Sarjan ilmeen ja tunnelman on vastattava pelien luomaa mielikuvaa hahmoista ja maailmasta juuri sopivassa määrin – samankaltaisuuksia on oltava, mutta jotain uuttakin pitäisi mukaan tuoda. Lopputuloksena on mukiinmenevä kausi vauhdikasta televisioviihdettä.

Sarjan alusta loppuun kantava kaari liittyy – yllätys, yllätys – noituri Geraltin ja Cintran prinsessa Cirin epätoivoisiin yrityksiin löytää toisensa. Vaikka Geralt ja Ciri eivät vielä tunne toisiaan, on kohtalo jo sitonut heidät yhteen. Koko maailman tulevaisuus on riippuu jollain merkillisellä tavalla Ciristä, ja Geraltin tehtävä on suojella tyttöä – kunhan hän ensin löytäisi tämän sodan ja kaaoksen runtelemasta maasta.

Geralt etsii Ciriä Cintrasta – turhaan.

Yksi kauden suurimmista ongelmista on se, että Geraltin tahdon suunta on jatkuvasti epäselvä. Mihin hän on menossa? Mihin hän pyrkii? Suurimman osan ajasta hän ajelehtii päämäärättömästi ympäri mannerta sotkeutuen milloin minkäkin hirviön metsästykseen ja teurastukseen. Ja kun hän ei tapa hirviöitä, hän lempii kauniita naisia. Näistä tärkein on velhotar Yennefer, jonka kanssa Geralt solmii etäisesti parisuhdetta muodostavan liiton.

Geraltin tahdon suunnan hahmottamista vaikeuttaa entisestään se, että kerronta etenee usean eri aikalinjan varassa. Koska Geralt ei juuri vanhene tai nuorene ajasta toiseen hypättäessä, on vaikea saada selkoa, missä ajassa kulloinkin liikutaan. Jälkikäteen ajateltuna Geraltin haarniska antanee selkeimmät vihjeet siitä, mitä aikaa kuvataan.

Geralt on tunnettu naistenmies.

Geralt on monessa mielessä hyvin fyysinen hahmo. Hänen ammattinsa… ei, koko hänen olemassaolonsa perustuu väkivallalle (tuntuisi väärältä puhua noiturista ammattina) – hänen tehtävänsä maailmassa on surmata hirviöitä, piste. Myös hänen suurimmat nautintonsa perustuvat fyysisyyteen. Geralt on väsymätön rakastaja ja noiturina luonnostaan hedelmätön, mikä tekee naistenkaadosta turvallisen ja huolettoman harrastuksen.

Lihallisuudestaan huolimatta Geralt ei ole tyhmä. Hän on hyvin tietoinen tekojensa seurauksesta ja noudattaa toimissaan omaa eettistä linjaansa. Hän ei ole palkkamiekka tai murhaaja, joka tekee maksusta mitä vain, vaan noituri, jolla on selkeä tehtävä: varjella tavallisten ihmisten elämää tuhoamalla hirviöitä.

Epäselvien aikahyppyjen ja Geraltin päämäärättömyyden lisäksi sarjassa on kolmas merkittävä ongelma: Yenneferin näyttelijävalinta. Yenneferin taustatarina on traaginen: hän on syntynyt epämuodostuneena kyttyräselkänä ja joutunut oman isänsä toistuvien pahoinpitelyjen kohteeksi. Opiskeltuaan sitkeästi magiaa hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan merkittävää valtaa ja korjannut synnynnäisen epämuodostumansa taikuuden avulla. Geraltin kohdatessaan Yennefer on jo iäkäs, mutta taikuutensa ansiosta ulkoisesti nuori ja kaunis.

Yenneferin tärkeimmät avut ovat tällä kertaa pornonäyttelijän katse ja suihinottoystävälliset huulet.

Tätä ajan ja kokemuksen patinoimaa, viisasta naista on valittu esittämään nätti mutta näyttelijänä ala-arvoinenen Anya Chalotra. Hänen tulkintansa Yenneferistä on turhamainen ja nokkava hepsankeikka, jolla on pornonäyttelijän elkeet.

Otetaan pöytään hieman numeroita. Cirillaa esittävä Freya Allan on syntynyt vuonna 2001 ja on kuvausten aikaan ollut noin 17-vuotias. Geraltia esittävä Henry Cavill puolestaan on syntynyt vuonna 1983 ja siten sarjan tekoaikaan noin 35-vuotias. Nämä numerot heijastelevat sitä, mikä näkyy sarjasta muutenkin: Geralt on Cirillalle uskottava ja turvallinen isähahmo.

Freya Allan on oiva valinta Cirin rooliin.

Sen sijaan Chalotra on syntynyt vuonna 1996 ja on sarjan tekemisen aikaan ollut noin 22-vuotias, siis melkein teini vielä. Hän on 13 vuotta Geraltin näyttelijää nuorempi – ja vain viisi vuotta Cirillaa vanhempi.  Ongelma ei tarkalleen ottaen ole oikeasti näyttelijättären iässä, vaan siinä, että Yennefer ei vaikuta päivääkään yli 22-vuotiaalta.

Koska näyttelijä on mitä on, ei Yennefer ole lainkaan uskottava Geraltin tasavertaisena ja sopivasti haastavana kumppanina. Vielä suurempi uskottavuusvaje hänellä on Cirillan äitihahmona. C’mon – 22-vuotias 17-vuotiaan äitinä? Paikoin Cirillan hahmo vaikuttaa Yenneferin hahmoa kypsemmältä ja aikuisemmalta.

Koska Yennefer on The Witcherissä valtavan keskeisessä roolissa, on näyttelijän uskottavuusvaje valtava ongelma koko sarjan kannalta.

Valvatti varmistaa, että Geraltin uroteot jäävät elämään runoissa ja lauluissa.

Jos Yenneferin hahmon kuvauksessa ja roolituksessa onkin epäonnistuttu surkeasti, on monen muun hahmon kenkiin löydetty erinomaisia näyttelijöitä. Henry Cavell on juuri sopivasti The Witcher -pelien Geraltin näköinen ja oloinen. Hänen työskentelynsä on kypsää ja sopivasti rouheaa. Odotan kuitenkin, että saamme nähdä hänessä vielä enemmän Geraltin hahmolle ominaisia ääripäitä: hänen lämmintä mutta ivallista huumoriaan ja toisaalta hänen kipuaan ja yksinäisyyttään.

Myös Geraltin rinnalla kulkevan bardin eli Valvatin näyttelijävalinnassa on onnistuttu. Joey Batey tuo suurine silmineen mieleeni Green Day -yhtyeen keulakuvan eli Billie Joe Armstrongin. Siinä missä Geraltin hahmo on lähes suora kopio The Witcher -peleistä, on Valvattia tulkittu sarjassa paljon vapaammin. Hänen laulunsa ovat popahtavia, mikä varmasti ärsyttää monia katsojia. Itse pidin tästä ominaisuudesta, joskin ajoittain sointukulut muistuttivat jo vähän liikaakin tämän päivän radiorallatuksia.

Soturikuningatar Calanthe sairastuu omasta voimastaan.

Erinomaisia näyttelijävalintoja on lisääkin – mainittakoon niistä vielä sävykäs Adam Levy Hiirsäkkinä, Twin Peaksista tuttu Eamon Farren Nilfgaardin psykopaattisen kylmänä Cahirina ja Johdi May Cirin isoäitinä ja soturikuningatar Calanthena.

Netflix tilasi The Witcheristä toisen tuotantokauden jo ennen kuin ensimmäinen tuotantokausi tärähti linjoille. Hyvä näin, kyllä tätä toisenkin mokoman vielä katsoo – ainakin, jos tiettyihin ensimmäisen tuotantokauden ongelmiin puututaan.

*****

The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine PS4 (2016) arvostelu

the-witcher-the-wild-hunt-blood-and-wine-2016
The Witcher 3: The Wild Hunt – Blood and Wine (2016)

The Witcher 3: The Wild Huntin toinen ja viimeinen lisäosa Blood and Wine vie pelaajan Toussaintiin eli Nilfgaardin eteläiseen herttuakuntaan. Geraltin vanha tuttava, herttuatar Annarietta kutsuu Geraltin paikalle selvittämään murhasarjaa: kolme ritaria on löydetty hirvittävällä tavalla silvottuina. Johtolangat viittaavat murhaajan olevan  hirviö, jota vastaan herttuattaren ritarit ovat voimattomia. Päätarinan lisäksi Blood and Wine tarjoaa mukavasti myös muuta tekemistä. Lisäosassa on juuri sopivasti, sivutehtäviä, monster nestejä ja muuta pikkupuuhaa; The Witcher 3:ssa sivusälää oli mielestäni hieman liikaa päätarinaan nähden.

Pidin Blood and Winessa kaikkein eniten sen pelimaailmasta. Siinä missä Vizima, Novigrad ja Velen muistuttavat Euroopan pohjoisia ja itäisiä osia, on Toussaintin esikuva selvästi ollut Ranska. Paikalliset jopa puhuvat englantia ranskalaisella aksentilla. Ilmasto on lämmin ja taivas kauniin sininen, eikä herttuakunnan mailla sada ilmeisesti koskaan. Silti sen kummut ovat täynnä menestyviä viinitarhoja. Viini ja ruoka ovatkin Toussaintissa suuressa arvossa; siinä missä Velenin ja Novigradin majatalonpitäjät myyvät Geraltille lähinnä grillattua lihaa ja olutta, notkuvat Toussaintin kauppiaiden hyllyt laatujuustoista ja hienosta viinistä. Heh.

Blood and Wine fairy tale
Toussaintista löytyy portti outoon satumaailmaan.

Blood and Winea varten on tuotettu noin tunnin verran uutta musiikkia, jonka sovitukset ja tyyli mukailevat alkuperäisen pelin soundtrackia. Myös musiikki heijastelee kuitenkin Toussaintin ja Velenin eroa: Toussaintissa soitellaan tunnelmaltaan keveämpää ja leikkisämpää musiikkia. Oma suosikkini Blood and Winen soundtrackilta on osuvasti nimetty The Musty Scent of Fresh Pâté:

Toussaintissa Geralt kohtaa runsaasti hirviöitä, joita mantereen pohjoisemmissa osissa ei esiinny. Vahvimmin mieleeni painuivat jättikokoiset tuhatjalkaiset ja lihansyöjäkasvia muistuttavat archesporet. Myös uusia aseita ja muita varusteita on runsaasti tarjolla. Erityisesti ilahduin siitä, että Witcher School -varusteisiin saadaan uusi upgrade-taso. Toussaintista löytyy kaavoja myös täysin uuden Manticore-varustesarjan rakentamiseen. Lisäksi lisäosa tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden värjätä Witcher School -varusteita mieleisillään väreillä. Värit ovat harmi kyllä pelkkää pintaa; olisi ollut hauskaa, jos haarniskan värjääminen tietyllä värillä olisi lisännyt esimerkiksi nopeutta tai vaikkapa tietyn signin voimaa.

Beauclair
Herttuatar Anarietta on Blood and Winen päätarinan keskeisimpiä hahmoja.

Pelin mittaan Geralt saa tehokkaiden haarniskojen ja aseiden myötä myös muutamia noiturimutaatioihin liittyviä välineitä. Hyvä näin, mutta nämä välineet saadaan käyttöön niin myöhäisessä vaiheessa, ettei peruspelaaja ehdi niistä ehdi juuri iloita. Ehkä nämä laitteet olisi kannattanut antaa pelaajan käyttöön jo pääpelissä tai Hearts of Stone -lisäosassa?

Lisäksi Geralt saa gwent-korttikokoelmaansa täysin uuden Skellige-pakan. Pelissä tuodaan painokkaasti esille, millaisia ristiriitoja Skellige-pakka herättää paikallisessa gwent-yhteisössä; kun ikivanhaa korttipeliä pyritään uudistamaan uudella pakalla, vastarintaa luonnollisesti herää. – Itse pakka on kiinnostava tapaus. Tähänastisten Skellige-kokeilujen perusteella sanoisin, että pelaan paljon mieluummin Skellige-pakalla kuin Scoia’taelilla tai hirviöllä. En silti toistaiseksi ole valmis vaihtamaan Nilfgaard-pakkaa mihinkään.

The Witcher 3: Wild Hunt_20161105111550
Blood and Winen pääbossi on astetta isompi hirviö. Huomatkaa myös Geraltin heviuskottava ulkoasu; ristin tämän haarniska-kampauskombon Rob Halford -lookiksi.

Minulla on hyvin vähän pahaa sanottavaa Blood and Winesta. Pari asiaa lisäosassa kuitenkin hiersi. Ensinnäkin pelin pääbossi on minun makuuni liian vaikea hakattava. En ole miesmuistiin tapellut yhtä hankalaa bossia vastaan. Bossin kanssa tappelua ei tee yhtään miellyttävämmäksi se, että kohtauksen latautuminen kestää kauemmin kuin itse taistelu. Onneksi Google vastaa, kun siltä kysytään: Youtubesta löytyy useita ohjevideoita, joiden avulla pääbossin hakkaamisesta tulee huomattavasti helpompaa. Toinen harmistuksen aihe liittyy The Toussaint Prison Experiment -questiin, jota en bugin takia pysty läpäisemään. Questiin liittyvä tehtävä on kyllä suoritettu, mutta se ei vain kuittaannu suoritetuksi. Google kertoo, että moni muukin on törmännyt samaan bugiin. Harmittaa.

Ja kun ne bugit tulivat puheeksi: Cianfanelli-pankin ohraisesti toimiva asiakaspalveluluukku ja hitaasti latautuva interiööri aiheuttivat ajoittain nauruntyrskähdyksiä. Toussaintin infrastruktuuri aiheutti myös Roachille vaikeuksia: hevonen ilmestyi poikkeuksellisen usein paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt liikkumaan minnekään. Mutta kaikkihan tietävät, että Roach bugittaa, joten ei lyödä lyötyä enempää.

Harmittaa, että Blood and Winen myötä on pakko lausua hyvästit The Witcher 3:lle.

The Witcher 3: The Wild Hunt – Hearts of Stone PS4 (2015) arvostelu

the-witcher-3-the-wild-hunt-hearts-of-stone
Hearts of Stone (2015)

The Witcher 3 – The Wild Hunt -pelin hakkaaminen on jatkunut Hearts of Stone -lisäosan parissa.  Yleensä olen kokopitkän videopelin pelattuani sen verran kyllästynyt sen maailmaan, etten edes harkitse lisäosien ostamista, mutta The Witcher 3 oli poikkeus: vaikka pelasin päätarinan lisäksi läpi kaikki sivutehtävät ja kolusin kaikki undiscovered locations -spotit, en ollut saanut tarpeekseni. Siispä lisäosien kimppuun!

Hearts of Stone on The Witcher 3:n kahdesta lisäosasta suppeampi, ja se tarjoaa noin kymmenen tuntia pelattavaa, uusia alueita Oxenfurtin itä- ja pohjoispuolelta, hahmoja, hirviöitä, varusteita ja gwent-kortteja. Päätarinan aluksi pelaajalle esitellään kaksi uutta hahmoa. Kuihtuneen aatelissuvun vesa ja väkivaltaisen Wild Ones -rytyjengin pomo Olgierd von Everec palkkaa Geraltin surmaamaan Oxenfurtin viemäreissä metelöivän hirviön. Viemäriolennon teurastamisen myötä Geralt joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Hädän keskellä hän kohtaa Gauter O’Dimm -nimisen miehen ja pyytää tämän apua. O’Dimm kyllä auttaa, mutta edellyttää vastineeksi Geraltilta palvelusta. – Päätarinan ja erityisesti Gauter O’Dimmin hahmon yhteydet Faust-myyttiin ovat ilmiselvät. Tarina toi mieleeni myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -satuelokuvan, joka väittää katsojille täysin samaa temaattista viestiä kuin Hearts of Stone.

The Witcher 3 Hearts of Stone Shani Geralt
Geralt riiaa Shania häiden jälkihumussa.

Päätarinan yksittäiset rakennuspalikat ovat mehukkaita. Pidin erityisesti jaksosta, jossa eräs vainaja valtaa Geraltin ruumiin ja käy pitämässä hauskaa hääjuhlassa Geraltiksi ”naamioituneena”. Jakso on toteutettu erittäin taitavasti: railakkaana häntäheikkinä tunnettu vainaja omaksuu Geraltin ruumiiseen astuessaan pollean ryhdin ja itsetyytyväisen hymyn. Tällainen habitus on tervetullutta vaihtelua verrattuna Geraltille ominaiseen, iäiseen yrnötykseen. En muista, milloin olen viimeksi nauranut videopelin äärellä yhtä makeasti kuin tätä jaksoa pelatessani.

Pidin erittäin paljon myös Olgierd von Everecin Iris-vaimon kohtaloa valottavasta jaksosta. Iriksen tarinaa voi luonnehtia kahdella sanalla: surullinen ja kaunis. Yleensä pyrkimykset tällaisiin vaikutelmiin tuottavat videopeleissä pelkkää siirappia, mutta ei tällä kertaa. Iiriksen tarina tuo mieleeni erityisesti ne Edgar Allan Poen kauhuromanttiset tekstit, joissa käsitellään kauniin rakastetun kuolemaa: Berenice, Ligeia, Eleonora, The Sleeper, The Oval Portrait… ”The death of a beautiful woman is, unquestionably, the most poetical topic in the world”, kirjoitti Poe The Philosophy of Composition -esseessään. Minun on helppo yhtyä tähän näkemykseen.

Hearts of Stone Iris
Iris-rukan tarina on tuskantäyteinen.

Hirtehinen hääjakso ja melankolinen Iris-jakso on sijoitettu pelissä lähes peräkkäin, mikä tuo pelin kulkuun mukavaa vaihtelua. En kuitenkaan pitänyt Hearts of Stonesta kokonaisuutensa läheskään yhtä The Witcher 3:sta. Lisäosassa oli ikään kuin liikaa tavaraa – uusia hahmoja, uusia tapahtumapaikkoja, uusia taustatarinoita. Sen sijaan ”liimaa”, joka sitoisi nämä elementit yhteen, on liian vähän. Hearts of Stone on kuin jättikokoinen sisäfilepihvi: se maistuu mahtavalta, mutta kaipaa rinnalleen vähän perunaa. Tällä kertaa pottu on unohtunut lautaselta pois.

Lisäksi on sanottava, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Oxenfurtista kaupunkina. En osaa selittää, miksi. Meillä ei vain synkkaa. Se on omaan makuuni liian pieni, synkkä ja kivinen. Ilmiö on tuttu tosimaailman kaupungeista: joissakin kaupungeissa sitä tuntee yksinkertaisesti viihtyvänsä heti, toisista taas ei opi koskaan pitämään. Merkittävä osa Hearts of Stonen tapahtumista sijoittuu Oxenfurtiin, mikä ei minun silmissäni ole omiaan ainakaan lisäämään lisäosan viehätysvoimaa.

Hearts of Stone Adela
Wild Ones -jengin Adelan hahmossa yhdistyy vaikutteita monista 2010-luvun nuorisokulttuureista.

Törmäsin Heats of Stonessa ehkäpä hillittömimpään koskaan näkemääni bugiin. Hääjuhlan jälkeen Geraltille tarjoutuu mahdollisuus nauttia fyysisestä läheisyydestä Sheri-ystävättärensä kanssa. Rakastelun jälkeen avautuvassa cutscenessa Geraltilla pitäisi ilmeisesti olla jalassaan samaat valkoiset kalsongit kuin ennenkin, vaan nepä ovat bugin takia kadonneet jäljettömiin. Arvaatteko, mitä Geraltin housuista sitten lopulta paljastuu?

Mikä antikliimaksi! Ensin Geraltin taitoja naistenmiehenä hehkutetaan ja kehutaan monen romaanin ja pelin puitteissa – ja sitten todellisuus onkin tämä. Hahmosta meinaa mennä maku. Tämä tosin selittää, miksi noiturit ovat hedelmättömiä. Ilmeisesti sukuelimet siis putoavat noiturimutaatioiden myötä pois.

Pelin pää”bossi” pohjautuu hauskalle kikalle: siinä missä bossien peittoamiseen vaaditaan tyypillisesti raakaa voimaa ja oikeaa taistelutekniikkaan, on Hearts of Stonen päävihollisena tällä kertaa aika. ”Bossin” peittoamiseen tarvitaankin terävän miekan sijaan nopeita jalkoja ja tarkkaa silmää. Mukavaa vaihtelua muskelibosseihin, tykkäsin.

Velen
Olgierd von Everec

Vielä vinkki, jonka olisin itse halunnut kuulla ennen lisäosan pelaamista: Jos harrastaa gwent-korttien keräämistä, on Olgierd haastettava peliin viimeistään heti sen jälkeen, kun Borsodi-episodi on suoritettu. Itse luotin siihen, että voin Iris-episodin jälkeen palata vielä pelaamaan korttia Olgierdin kanssa. En voinut, joten Toad-kortti jäi valitettavasti saamatta. No, samapa tuo – en muutenkaan koskaan pelaa hirviöpakalla.

Hearts of Stone on mukavaa jatkoa The Witcher 3:lle. En kuitenkaan pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut siitä pitää. Se on kuitenkin hyvä ostos: 9,95 € ei ole tällaisesta paketista paha hinta. – Seuraavaksi käyn toisen The Witcher 3 -lisäosan eli Blood and Winen kimppuun; siitä siis juttua lähiaikoina.