The Witcher 3: The Wild Hunt PS4 (2015) arvostelu

witcher-3-the-wind-hunt
The Witcher 3: The Wild Hunt (2015)

The Witcher 3: The Wild Hunt on niin massiivinen peli, että minulla meni sen perinpohjaiseen läpikäymiseen yli vuosi. Pelasin välissä läpi pari muutakin peliä (ainakin Outlastin ja sen Whistleblower-lisäosan, Assassin’s Creed Black Flagin ja Everybody’s Gone to the Rapturen); The Witcher 3 on niin iso pala, etten jaksanut hotkaista sitä kerralla.

En ole pelannut aiempia The Witcher -pelejä. Andrzej Sapkowskin kirjoittama Noituri-kirjasarja, johon pelit pohjautuvat, on tuttu vain yhden kirjan eli Viimeinen toivomus -novellikokoelman verran. Siitä huolimatta The Witcher 3:n pelimaailma tuntui alusta lähtien tutulta ja sympaattiselta.

Ja huh, millainen pelimaailma se onkaan. Mennään siihen hieman myöhemmin.

Ciriä etsimässä – The Witcher 3:n tarina

The Witcher 3 kertoo muiden franchiseen kuuluvien teosten tavoin noituri Geralt Rivialaisesta, jonka hahmoa pelaaja ohjaa. Vähän taustatarinaa: Noiturit ovat syntyneet ihmisinä, mutta pitkän koulutuksen ja tarkasti ohjaillun mutaatioprosessin myötä menettäneet asemansa osana ihmisten maailmaa. Kun jokin hirviö aiheuttaa ihmisille päänvaivaa, kutsutaan paikalle noituri, joka pystyy ylivoimaisilla taistelutaidoillaan surmaamaan melkein millaisen mörön tahansa. Vaikka ihmiset tarvitsevat noitureiden apua, monet heistä myös halveksivat ja pelkäävät näitä. Noitureita pidetään friikkeinä, joiden paikka on jossakin ihmiskunnan ja hirviöiden välimaastossa.

The Witcher 3:ssa Geraltin pääasiallinen tehtävä on löytää ottotyttärensä Ciri ja suojella tätä rappeutuneiden ja vallanhaluisten haltiasotureiden joukolta, jota kutsutaan nimellä Wild Hunt. Samalla Geralt joutuu etsimään käsiinsä muita aiemmista peleistä ja kirjoista tuttuja hahmoja ja pyytämään näiden apua. Etenkin päätarinan alkupuolella lähes jokainen isompi tehtäväkokonaisuus liityy tietyn hahmon tai esineen etsimiseen. Etsimistehtävät ovat toki tarinallisissa videopeleissä hyvin yleisiä, mutta The Witcher 3:ssa niitä on jo vähän liikaa. Onneksi etsimistehtävien sarja katkeaa juuri ennen kuin kuvioin toistuminen alkaa tosissaan naurattaa.

The Witcher 3: Wild Hunt Geralt
Pelaaja saa ohjattavakseen noituri Geralt Rivialaisen.

Geraltin tärkeimmät auttajat ja yhteistyökumppanit ovat tietäjättäret Yennefer Vengerbergiläinen ja Triss Merigold, noiturilegenda Vesemir sekä Nilfgaardin keisari ja Cirin biologinen isä Emhyr van Emreis. Näiden lisäksi pelissä nähdään suuri joukko sotilaita, vakoojia, pappeja ja tietäjättäriä. Pelissä on aivan valtavasti hahmoja, joista kustakin pelin glossaan on koottu tiivis mutta kattava tietopaketti. Lukemista riittää.

The Witcher 3:n päätarinassa on paljon tilanteita, joissa pelaajan valinnat vaikuttavat tarinan kulkuun. Peli voikin päättyä 36 erilaiseen lopputilanteeseen sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja on päätarinan mittaan tehnyt. Vaikka variaatiot eri lopetusten välillä ovat pääosin pieniä, on tarinalinjarihmastuon luominen ollut pelin tekijöille valtava ponnistus. Se kuitenkin hyödyttää lähinnä kaikkein omistautuneimpia pelaajia. Kovinkaan moni tuskin jaksaa pelata päätarinaa läpi useita kertoja. Jos pelikerrat jäävät yhteen, ei pelaaja juuri kostu 36 erilaisesta lopetuksesta.

En ole törmännyt missään kritiikkiin siitä, että The Witcher 3:n päätarina olisi liian pitkä. Vertailun vuoksi: The Witcher 3:n tekijät arvioivat pelin päätarinan vievän noin 50 tuntia, Alien: Isolationin on puolestaan arvioitu kestävän noin 15-20 tuntia. Se, että Alien: Isolation koettiin liian pitkäksi, johtuu varmaankin osittain henkilökohtaisista mieltymyksistä ja osittain siitä, että sen pelimaailma on The Witcher 3:n maailmaan verrattuna aivan naurettavan pieni. The Witcher 3:n maailmassa on niin paljon vaihtelua, että päätarinan pelaaminen ei ala missään vaiheessa tuntua pakkopullalta.

the-witcher-the-wild-hunt-kaupunki
The Witcher 3:n kaupunkimaisemissa ei ole valittamista.

Päätarina on kuitenkin vain yksi osa The Witcher 3:n valtavasta puuhalaatikosta. Mikäli olet sitä tyyppiä, joka koluaa pelimaailman jokaisen kolkan, suosittelen aloittamaan systemaattisen harhailun pelimaailman takasyrjillä mahdollisimman aikaisin. Tee sivutehtäviä ja vieraile kartan kysymysmerkeillä tasaisesti päätarinan edistämisen lomassa. Vaikka päätarina on poikkeuksellisen pitkä, se loppuu joskus.

Tein itse sen virheen, että ”päästin” päätarinan loppumaan aivan liian aikaisin. Jäljelle jäi pari hassua secondary questia ja valtava määrä kartalle siroteltuja kysymysmerkkejä. Suurin osa kysymysmerkeistä paljastui vedenalaisiksi salakuljettajien jemmoiksi, jotka olivat usein keskellä aavaa merta kaukana fast travel -spoteista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että seilailin päätarinan päättymisen jälkeen tuntikaupalla Skelligen saariston seassa ja sukeltelin vedenalaisista kätköistä haarniskoja, aseita ja muuta roinaa. Usein salakuljettajien kätköistä löytyi niin paljon ja niin painavaa tavaraa, että juoksemisen estävä ylipainoraja paukkui nopeasti. Oli turhauttavaa lyllertää etanavauhtia kaupittelemassa ryöstösaalista vähävaraisille sepille, joista kukin pystyin ostamaan vain miekan tai pari kerrallaan. Erityisen kivaa ylipainoisen Geraltin liikuttelu on silloin, kun seireenit hajottavat veneen ja Geralt joutuu uimaan hiiiiitaasti tuhat asekelta suuntaan X lähimmälle fast travel -spotille. Siinä on kärsivällisyys koetuksella.

the-witcher-3-yennefer-geralt
Yennefer ja Geralt Skelligellä

Vinkkinä sinulle, joka vasta aloittelet pelin päätarinaa: käy hakemassa se hiton Hornwall Horn heti kun vierailet ensi kertaa Undvikin saarella. Se tekee seireenien kanssa taistelun huomattavasti helpommaksi, ja säästyt tuskallisilta venehaaksirikoilta. Itse kuuloin torvesta vasta siinä vaiheessa, kun ryövännyt tyhjiksi lähes kaikki salakuljettajien jemmat. Kyllä harmitti.

The Witcher 3:n maailma, graafinen ilme ja musiikki

Sanotaan se vielä kerran: The Witcher 3:n maailma on valtava. Olen kuullut väitettävän, että pelkästään sen läpi ratsastamiseen kuluu lähes 40 minuuttia. En ole itse tätä testannut, mutta uskon, että arvio pitää jotakuinkin kutinsa. Pelin maailma on toteutettu uskomattoman huolellisesti. Maisemat, ihmiset, eläimet – kaikki on niin siloista ja aidon näköistä, että välillä on vaikea uskoa katselevansa digitaalisesti toteutettua kuvaa. Pelin toteutus on erityisen onnistunut erilaisten valo-olosuhteiden kuvaamisessa. Ilta- ja aamuruskolle ominainen, vaakasuora valo näyttää The Witcher 3:ssa melkein kauniimmalta kuin tosielämässä.

the-witcher-3-valo
Geralt ja Vesemir valohämyssä

The Witcher 3:n maailma on kuin pohjoinen Eurooppa pienoiskoossa. Velenin maisemiin lienee otettu mallia Itä-Euroopasta ja ennen kaikkea kirjailija Sapkowskin kotimaasta eli Puolasta. Novigradin vapaakaupunki tuo mieleen Keski-Euroopan keskiaikaiset kaupunkilinnoitukset. Kartan pohjoisreunalla sijaitsevan Kaer Morhenin lumisemmat maisemat muistuttavat talvista Suomea. Skelligen esikuvana on selvästi ollut viikinkiaikojen Norja – niin maisemien, ihmisten puheaksentin, uskonnon kuin pukeutumistyylinkin suhteen.

Jos The Witcher 3:n visuaalinen ilme on äärimmäisen huolellisesti toteutettu ja hyvin onnistunut, voi samat kehut lausua myös pelin musiikista. PS4-pelin mukana tullut soundtrack-CD on ollut melko ahkerassa soitossa viimeisen puolen vuoden aikana. Kappaleet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: rauhallisiin, ambientahtaviin tunnelmapaloihin ja kipakoihin sävellyksiin, jotka on pelissä liitetty yleensä tietyn taistelun taustalle. Mukana on myös muutama iloinen kapakkarallatus. Oma suosikkini soundtrack-levyn kappaleista taitaa olla Geraltin nimikappale:

Valitettavasti levyllä ei ole kaikkea pelissä käytettyä musiikkia. Ainakin eräs Skelligen saarilla soiva, mukavan eteerinen ambient-huminointi on jätetty levyltä pois. Harmi.

The Witcher 3:n ”pahojen tyyppien” eli Wild Huntin taustatarina muistuttaa jossain määrin J. R. R. Tolkienin tarinaa örkkien synnystä. Tolkien esitti örkkien syntyhistorian uransa aikana useilla tavoilla; tunnetuimman tarinan mukaan örkit ovat eräänlaisia degeneroituneita haltioita. Wild Huntin syntytarina on hieman samanlainen: ylväistä ja mahtavista haltioista kehittyy jotain rumaa, julmaa ja pelottavaa. Olen aina pitänyt Tolkienin tarinaa örkeistä ja haltioista erittäin kiehtovana. Jokin äärimmäisen kaunis ja hyvä kääntyy täydelliseksi vastakohdakseen – aivan kuin jokaisessa asiassa asuisi myös oman vastakohtansa siemen. Sama ajatus tulee ilmi myös Wild Huntin taustatarinassa.

the witcher the wild hunt eredin
Wild Huntin johtaja Eredin

The Witcher 3:n laajasta pelimaailmasta löytyy valtavasti erilaisia hirviöitä. Pelin glossaan kertyy päätarinan ja sivutehtävien mittaan pitkä lista hirviöistä, joista kunkin peittoamiseksi on hallittava oikea taistelustrategia ja omistettava sopivat varusteet. Pelin mittaan monet hirviöt osoittautuvat inhimillisiksi ja sympaattisiksi olennoiksi, ja Geralt voi halutessaan antaa niille myös armoa. Ehdottomia suosikkejani pelin monista hirviöistä ovat rock trollit (miten tämä on mahdettu suomentaa Sapkowskin kirjoissa?), joiden ontuva puhe ja kompasteleva järjenjuoksu ovat loputtomia huumorin lähteitä.

the-witcher-3-rock-troll
Rock trollin versio facepalmista

Rock trollien hämärään kielioppiin ja lapsenomaiseen sielunelämään pääsee sisälle katsomalla tämän lyhyen (ja keskeisen juonen kannalta spoilerivapaan) kohtauksen, jossa Geralt ja noiturikollega Lambert yrittävät kulkea rock trollien asuttaman alueen läpi. Eihän näitä ääliöitä voi olla rakastamatta:

Paljasta pintaa & Conan kommentoi

Jos peli tai vähintään sen hahmot ovat jo tuttuja, suosittelen käyttämään kymmenen minuuttia Conan O’Brienin Clueless Gamer -arvosteluun:

Seksikohtaukset, joista Conan on videossa niin kovin innoissaan, jäivät omassa pelissäni vähiin. En lempinyt Yenneferiä täytetyn yksisarvisen selässä. Myös kolmen kimppa Trisin ja Yenneferin kesken jäi kokematta. Pelimaailmaan on kuitenkin sijoitettu pari bordellia, joissa voi nauttia ilolintujen seurasta. Geralt saa seksiä ostaessaan pari hassua pistettä expaa ja pelaaja lyhyen panomontaasin. Hyh-hyh. Full frontal nuditya ei pelissä tietenkään nähdä.

Nostan pelin tekijöille hattua siitä, että pelissä nähdään vähäpukeisten nuorten naisten lisäksi myös yksi alaston mummoikäinen nainen (siis ihmisnainen; en viittaa tällä esimerkiksi water hageihin tai grave hageihin, jotka loikkivat pelissä täysin estottomasti ilman rihman kiertämää). En ole koskaan aikaisemmin törmännyt mokomaan videopelissä. Roikkuvan ja rypistyneen ihon animointi ei näköjään ole kovin helppoa; en odota tällä saralla kummoista kehitystä tulevina vuosina.

the-witcher-the-wild-hunt-nude
Geralt viihtyy vähissä vaatteissa.

Koska seksillä on keskeinen asema Noituri-kirjoissa, on luonnollista, että myös peliin on ängetty paljon paljasta pintaa ja seksikohtauksia. Sekä kirjojen että pelimaailman Geraltissa on muhkeaa sex appealia. En tiedä mitä miespuoliset pelaajat asiasta ajattelevat, mutta itse pidän erityisesti Geraltin ääntä uskomattoman seksikkäänä. Ovatko hahmon suunnittelijat tehneet Geraltista tarkoituksella superkuuman seksi-ikonin? Miksi? Onko tarkoituksena nimenomaan vedota naispelaajiin?

Miten vain, mä rakastan Geraltia. Ajatus siitä että The Witcher 3 on todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen peli, jossa pääsen häntä ohjaamaan, tuntuu tympeältä.

Pelattavuus ja käyttöliittymä

Geraltin ohjattavuus on hyvällä tasolla, joskin pieniä puitteita on. Eniten pelattavuudessa rasittaa taistelumoodi, jonka aikana hahmolla ei pysty juoksemaan, ja korkeiden tasojen päälle kiipeämisestä tulee todella vaikeaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakeneminen taistelutilanteista on vaikeaa. Lisäksi toivoin, että hahmon reaktionopeus eri komentoihin olisi nopeampi. Salamannopea komentojen toteuttaminen voisi toisaalta tehdä taisteluista liiankin helppoa.

Ja sitten on Geraltin uskollinen ratsu Roach.

the-witcher-3-roach-bug
Roach menee läpi harmaan kiven.

En ymmärrä, kuinka muutoin niin huolellisesti toteutettuun ja testattuun peliin on voitu juntata hevonen, joka bugittaa näin pahasti. Roach ilmestyi pelin aikana lukemattomia kertoja paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt pois: kahden puun hankaan, joen pohjalle ja umpikallion sisään jonnekin Geraltin jalkojen alle. Mitä noituri tekee hevosella, joka on tuutannut itsensä paikkaan, josta se ei pysty liikkumaan? – Roach ei onneksi bugita niin pahasti, että se ärsyttäisi tai haittaisi pelaamista pahasti; sen kompasteluihin voi ja kannattaa suhtautua huumorilla.

Myös pelin kehittäjät osaavat nauraa Roachin bugeille:

”Bugs are a way of connecting people to the real world.” Yeah.

The Witcher 3:n kaltaisen pelin käyttöliittymäsuunnittelu on valtavan ominaisuuskavalkadin vuoksi hyvin vaikeaa. Pääosin valikon toimintojaottelu on onnistunut. Tavaraluettelon jaottelu ei ole täysin johdonmukainen (miksi hevosvarusteet on sijoitettu samalle välilehdelle kuin ruokatavarat?), ja lisäksi se toimii tuskallisen hitaasti silloin, kun tavaraa on kertynyt taskuihin tai jemma-arkkuun erityisen paljon.  Lisäksi alkemia- ja nikkarointivalikoiden käytön opettelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Haarniskoja, aseita ja pelikortteja keräilijöille

Kuten aiemmista teksteistäni (ding däng dong) tiedätte, en tykkää haalia kotiini tavaraa. Voin onneksi tyydyttää keräilyviettiäni digitaalisesti: rakastan erilaisten varusteiden ja aseiden keräilyä videopeleissä. The Witcher 3 tarjoaa keräilijäluonteelle valtavasti mahdollisuuksia. Pitkin pelimaailmaa on siroteltu erilaisten varustesettien kaavoja, joiden pohjalta Geralt voi valmistuttaa itselleen toinen toistaan komeampia ja tehokkaampia aseita ja haarniskoja. Kaikkein eniten kiinnyin kovatasoisiin ja näyttäviin Witcher School Gear -varustesetteihin.  – Pelin lisäosat tarjoavat lisänannaa varustefetisisteille; palataan tähän myöhemmin.

Sansretour Valley
Varustevalikon nameja. Kuvassa yksi suosikkihaarniskoistani, Karhu-noiturikoulun haarniska.

The Witcher 3:n maailmassa aikaa kulutetaan pelaamalla gwent-nimistä korttipeliä, johon myös Geralt voi halutessaan ottaa osaa. Gwentiä ei ole mikään pakko pelata kuin yhden kokeilupelin verran, ja itse päätinkin heti pakollisen kokeilun jälkeen, etten jaksa paneutua peliin ja sen monimutkaisiin sääntöihin. Jostain syystä sorruin kuitenkin kokeilemaan peliä uudelleen satunnaisen vastaantulijan kanssa. Siitä se sitten lähti: aloin systemaattisesti pelata vastaantulijoiden kanssa voittaakseni uusia gwent-kortteja.

Gwentissä pelipöytä muodostaa taistelukentän, jolle kumpikin pelaaja asettaa kortteja. Kukin kortti edustaa yhtä taistelijaa, ja ne asetetaan pöydälle kolmeen riviin, kukin aselaji omaan riviinsä. Eturintaman muodostavat lähitaistelujoukot. Toisessa rintamassa seisovat pitkän matkan aseilla varustetut soturit. Laitimmaiseen rintamaan asetetaan raskaat piiritysaseet. Kullakin taistelijakortilla on tietty pistearvo, ja erän voittaa se pelaaja, jonka pöytään asettamien taistelijakorttien yhteenlaskettu pistearvo on erän lopussa suurempi.

Gwent peli
Itse preferoin Nilfgaard-pakkaa.

Gwentissä on mahdollista käyttää neljää erilaista taistelijapakkaa (Pohjoiset valtakunnat, Scoia’tael, Nilfgaard ja hirviöt), joista kumpikin pelaaja valitsee pelin aluksi käyttöönsä yhden. Kullakin pakalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Itse miellyin kaikkein eniten Nilfgaard-pakkaan. Taistelijakorttien lisäksi pelaajilla on käytössään erikoiskortteja, joilla voidaan esimerkiksi nostaa tai laskea tietyn aselajin pistemääriä. Lisäksi joillakin taistelijakorteilla on erityisiä lisäominaisuuksia.  – Nämä seikat tekevät gwentistä hyvinkin monimutkaisen pelin, jossa menestyäkseen on hallittava strategiaa.

Pelin alussa Geraltilla on käytössään vaatimaton korttivalikoima, mikä tekee pelien voittamisesta sangen haasteellista. Aluksi jatkuva häviäminen on turhauttavaa. Pikku hiljaa strategian tuntemus kuitenkin kasvaa, ja kortteja alkaa voittojen myötä karttua. Siinä vaiheessa, kun Geralt voittaa ensimmäiset korkeiden pistemäärien sankarikorttinsa, alkaa pelistä tulla oikeasti hauskaa. – En valitettavasti tajunnut hankkia ihan ihka oikeita gwent-kortteja silloin kun niitä vielä sai. Toisaalta pelistudion tuottamat kortit ovat niin isokokoiset, että ne tuntuvat kädessä hankalilta ja vaativat huimasti pöytätilaa. Harkitsen oman pakan askartelemista hieman pienemmässä, käteen sopivassa koossa. Mieluummin ostaisin kortit, mutta minkäs teet, kun niitä ei ole saatavilla (paitsi käytettynä ja karmean suolaiseen hintaan).

The Witcher 3 on luultavasti paras videopeli, jota olen koskaan pelannut. Siinä toimii kaikki. Onneksi pelikoneen kovalevyllä odottelee kaksi lisäosaa (Hearts of Stone & Blood and Wine); en halua vielä hyvästellä tätä pelimaailmaa.

Hei! Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.

The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PS4 @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Game of the Year Edition PC @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition Xbox One @ Discshop
The Witcher 3: The Wild Hunt Premium Edition PC @ Discshop

Warcraft: The Beginning (2016) arvostelu – Örkkilove ja mahtava huti

WARCRAFT The Beginning
Warcraft: The Beginning (2016)

Duncan Jones on jännä ohjaaja. Hänen esikoisohjauksensa Kuu (2009) kuuluu tällä vuosituhannella tehdyn scifielokuvan ehdottomaan kärkikastiin. Sitä seurasi hieman kankea, mutta sinänsä näppärä ison rahan Jake Gyllenhaal -toimintamättö Source Code (2011). Pian Source Coden ensi-illan jälkeen kuultiin suuria uutisia: Jones oli alkanut valmistella legendaariseen Warcraft-pelisarjaan pohjautuvaa elokuvaa.

Tuon elokuvan ensi-ilta on tänään.

Warcraft: The Beginning (Warcraft, Yhdysvallat/Kiina/Kanada 2016) kertoo örkkien ja ihmisten välisestä konfliktista. Örkkien asuttama Draenor on kuihtunut ja käynyt asuinkelvottomaksi, ja siksi örkkikansa lähtee etsimään lebensraumia ihmisten (ja muutaman muun rodun) asuttamasta Azerothista. Siirtyminen maailmasta toiseen tapahtuu örkkimaagi Gul’danin nostattaman fel-voiman avulla.

Örkkien matka Azerothiin merkitsee vääjäämätöntä sotaa ihmisten kanssa. Azerothin kuningas Llane (Dominic Cooper) sälyttää vastuun puolustuksen suunnittelusta sotapäällikkö Lotharin (Travis Fimmel) ja Azerothia suojelevan Vartijan eli maagi Medivhin (Ben Foster) kontolle. Mukana pyörii myös nuori mutta lahjakas maagi Khadgar (Ben Schnetzer).

Se tarinasta. Loput voitte käydä katsomassa teatterissa.

WARCRAFT durotan
Örkkiprotagonisti Durotan. Ihana.

Aloitetaan Warcraftin ruotiminen tärkeimmästä: visuaalisuus on elokuvan suurin vahvuus. Örkit ovat upeita. En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtä upeaa CGI:tä. Kaikki keskeiset örkkihahmot on yksilöity taitavasti, ja heidän ulkoasunsa ilmentää hyvin heidän luonnettaan. Durotan, Draka, Gul’dan, Tuomiovasara, Mustakäsi – aivan mahtavaa, kaikki. Rakastan. Kunpa koko elokuva olisi pelkkiä örkkejä.

Muutoin elokuvan visuaalisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Magian käyttö esitetään halvan näköisinä valovirtoina. Ihmissotilaiden varusteet ja aseet taitavat olla muovia.  Azerothin maisemat näyttävät siirappisilta postikorttikuvilta. Puoliörkki Garonassa ei ole vihreän ihon ja pikkuisten torahampaiden lisäksi mitään örkkiä – hän näyttää yksinkertaisesti vihreältä ihmiseltä, jolla on tavanomaista jykevämpi alaleuka. Sentään aarnikotkat ovat hienoja: niissä on mukavaa, angrybidsmäistä pehmeyttä.

WARCRAFT garona
Minäkin näytän enemmän örkiltä kuin Garonaa näyttelevä Paula Patton.

Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin elokuvan käsikirjoituksessa. Vaikuttaa siltä, että tarinamateriaalia on ollut kokonaisen televisiosarjan käyttöön, ja ilmeisesti saksille on tullut kovasti hommia sekä käsikirjoitus- että leikkausvaiheessa. Lopputuloksena on rytmitön möykky, jossa henkilöhahmojen tahdon suuntaa on lähes mahdoton hahmottaa.

Paikoin tämä synnyttää koomisia vaikutelmia. Koska henkilöhahmojen vaikuttimia ja motiiveja ei syvennetä, jäävät hahmot karikatyyrimaisiksi ja ohuiksi. Kun sävykkään dialogin kehittelylle ei ole aikaa, tulee hahmojen puheesta hirveää rautalangasta vääntämistä. Tämä kulminoituu erityisesti saippuaoopperakohtauksessa, jossa eräs keskushahmoista suree vastikään kuollutta läheistään: ”En ole koskaan tuntenut näin suurta tuskaa”. Voi taivas… Entisenä kirjoitusohjaajana mieleni tekisi käydä ojentamassa Warcraftin dialogista vastaavaa kirjoittajaa.

Käsikirjoittajia on kuitenkin pakko kiittää länsimaisen tarinaperinteen huomioimisesta ja pahan ongelman käsittelystä. Fel-taikuus muistuttaa mukavasti länsimaisen esoterian tulkintoja ns. mustasta magiasta. Samaa mustan ja valkoisen magian jaottelua on harrastettu fantasiagenressä jo vuosikymmeniä, ja kuvio lienee jossain määrin läsnä lähes jokaisessa genren piiriin kuuluvassa teoksessa. Silti Warcraft onnistuu tuomaan kuvioon jotain uutta. – Näistä asioita maailma taitaa tosin olla velkaa ensisijaisesti pelisarjan ensimmäisille suunnittelijoille, ei Warcraftin käsikirjoittajille.

WARCRAFT lothar
Lothar ja muovihaarniska.

Puhutaanko vähän castingista? Warcraftin näyttelijävalinnat ovat niin pahasti pielessä, että hirvittää. En koskaan olisi uskonut näkeväni näin kamalaa castingia näin suuren budjetin elokuvassa. Nappisilmäinen Dominic Cooper on Azerothin kuninkaana yhtä uskottava kuin pehmonallekarhu. Tarinan ihmismaageja esittävät etunimikaimat Ben Foster ja Ben Schnetzer eivät istu rooleihinsa lainkaan; heidän olemuksestaan yksinkertaisesti puuttuu näiden roolien edellyttämä karisma ja kaikupohja. Garonan ja Lotharin roolituksissa on sentään onnistuttu jotenkuten.

En ole täysin varma, onko ongelma pelkästään castingissa vai myös näyttelijöiden taidoissa – varmaankin molemmissa. Lisäksi syyllistä kehnoihin näyttelijänsuorituksiin voidaan etsiä myös ohjaajanpallilta. (Tämä muuten pätee elokuviin ylipäätään. Hyvänkin näyttelijän on vaikea onnistua, jos ohjaaja ei ole kiinnostunut tai kykenevä ohjaamaan hänen ilmaisuaan. Valitettavan harva katsoja ja erityisesti valitettavan harva kriitikko ymmärtää tätä.)

Jännä sinänsä, että näinkin suurta elokuvaa on lähdetty tekemään suhteellisen tuntemattomalla näyttelijäkaartilla. Olisin odottanut, että elokuvassa nähtäisiin vähintään yksi sikamaisen iso tähti. Tällä erää näyttelijäkaartin tunnetuin nimi taitaa olla örkki Mustakäden ääninäyttelijä Clancy Brown, joka hoitaa työnsä mallikkaasti. Törmäsin Youtubessa Brownin haastatteluun, joka on tehty Wacraftin promootion tiimoilta viime syksynä. Säälittää katsella: Brown valehtelee näyttelijäksi tosi huonosti. Voin melkein nähdä, miten hänen korvansa heiluvat, kun hän kehuu Warcraftia.

Kävin katsomassa elokuvan kutsuvierasnäytöksessä. Näytökseen oli ilmeisesti kutsuttu lähinnä aktiivisia cosplay- ja roolipeliharrastajia, joille Warcraft-pelien maailma on ennalta hyvin tuttu. Itse en ole Warcrafteja koskaan pelannut, joten katsoin elokuvaa varmasti hyvin toisenlaisin silmin kuin muu yleisö. Panin väkisinkin merkille, että yleisöä nauratti monissa sellaisissa kohdissa, joissa en itse nähnyt mitään hauskaa. Ilmeisesti elokuvassa on runsaanpuoleisesti jippoja, jotka eivät avaudu meille ummikoille. Kai tämä on hyvä asia: ns. franchise-elokuvia kannattaakin tehdä ensisijaisesti faneille, ei valtavirtayleisöille. Kun molempia yleisöjä pyritään miellyttämään tasavertaisesti, päädytään yleensä lopulta kusemaan kummankin kintuille.

WARCRAFT guldan
Gul’dan. Ihana. Tämän takia Warcraft kannattaa käydä tsekkaamassa teatterissa.

Warcraft petaa ronskisti paikkaa jatko-osalle; oikeastaan vaikuttaa siltä, että jatko-osia saattaa olla suunnitteilla useampikin. Saa nähdä, kuinka käy. Elokuva on saanut lähinnä negatiivisia arvosteluja, mutta surkeat arvostelut eivät ole ennenkään estäneet rahantuloa. Warcraft on tuottanut jo kolme neljäsosaa tuotantobudjetistaan, joten eiköhän tuosta vielä plussan puolelle kiivetä.

Vaikka Warcraft on mitä on, uskon yhä Duncan Jonesiin. Seuraavaksi voimme jäädä odottamaan Mute-scifitrilleriä, joka on edelleen esituotantovaiheessa ja jonka pitäisi kuulemma olla hengeltään lähempänä Kuuta kuin Jonesin kaksi myöhempää ohjausta. Ehkä tästä tulee ihan hyvä.

Warcraft: The Beginning tulee Suomessa ensi-iltaan tänään. Elokuvaa levittää Finnkino.

*****

Middle-Earth: Shadow of Mordor PS4 (2014) arvostelu

Shadow_of_Mordor kansi
Middle-Earth: Shadow of Mordor (2014)

Middle-Earth: Shadow of Mordor -pelissä (2014) tiivistyy suunnilleen kaikki, mitä hyvältä videopeliltä vaaditaan: tehokas ja innovatiivinen pelisysteemi, juoni-imu ja komeat grafiikat. Kepeästä pelattavuudesta ja messevästä äänisuunnittelusta ei niistäkään ole haittaa.

Kuten jo nimestä voi arvata, Middle-Earth sijoittuu J. R. R. Tolkienin kehittämään fantasiamaailmaan. Nimi hämää: tapahtumat eivät leviä pitkin Keski-Maata, vaan keskittyvät pelkästään Mordorin rajojen sisälle. – On harmi, ettei Suomessa harrasteta tuontipelien nimien kääntämistä. Suuremmilla kielialueilla peliä on levitetty käännösnimin: La Terra di Mezzo: L’Ombra di Mordor, La Terre du Milieu: L’Ombre du Mordor, Śródziemie: Cień Mordoru, Mittelerde: Mordors Schatten… Kuinka hienolta listan jatkona kuulostaisikaan Keski-Maa: Mordorin varjo!

SOM talion haltia
Talion ja kuollut haltia.

En ole Tolkien-puristi enkä edes -tuntija, joten olen väärä ihminen arvioimaan, kuinka hyvin pelin ”historialliset” detaljit istuvat Tolkienin omiin rakennelmiin. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Hobitin ja Taru sormusten herrasta -trilogian välille. Pelaaja ohjaa Talion-nimistä ihmismiestä, joka saa perheineen surmansa Sauronin käsissä heti pelin alussa. Jottei lysti loppuisi näin lyhyeen, anonyymi haltiavainaa riuhtoo Talionin haudan takaa takaisin elävien valtakuntaan. (Kuollut haltia palauttaa kuolleen ihmisen elävien keskuuteen… Joo, ihan uskottavaa – kun kyse on Tolkien-universumista.) Talionia ja haltiavainajaa yhdistää ennen muuta halu kukistaa Mordorin uumenista nouseva varjo eli Sauron. Matkan mittaan selvitellään, millainen tarina muistinmenetyksestä kärsivän haamuhaltian taustalla oikein on. – Haltian nimi ja taustatarina kyllä paljastetaan tämän tekstin loppuun upotetussa trailerissa, eli minor spoiler alert siihen. Itse en olisi näitä seikkoja pelin markkinoinnissa paljastanut.

Käytännössä kuollut haltia ikään kuin asettuu asumaan Talionin kehoon. Pelaaja voi nappia painamalla tarkastella maailmaa kuolleen haltian silmin, jolloin viholliset ja liittolaiset erottuvat maastosta ikään kuin hohtaen voimakasta valoa. Elävien olentojen lisäksi haltian selvänäkö bongaa pelimaailmasta kaikenlaisia kiinnostavia objekteja, kuten kasveja, joiden avulla menetettyjä terveyspisteitä saa palautettua, sekä esineitä, joiden kerääminen kuuluu pelin vapaaehtoisiin sivutehtäviin. Eri aselajit on jaettu Talionin ja haltian kesken: Talion käyttelee miekkaa ja tikaria, haltia puolestaan jousta.

SOM pimea
Haltian silmille paljastuu paljon sellaista, mitä Talion ei yksin näe.

Peli lähtee käyntiin hitaanlaisesti. Alkuun Talion on taistelijana sen verran heiveröinen, että sikin sorkin Mordoria vaeltelevia örkkijengejä kannattaa vältellä huolella. Hiljalleen kestävyyttä ja tehoja tulee lisää, ja kun tarina lähestyy loppuaan, käy örkkien tappaminen kevyestä huvittelusta. Örkkien lisäksi Mordorin tasangoilla vaeltelee nelijalkaisia caragor-petoja ja hiisiä, joita vastaan täytyy niin ikään varautua puolustautumaan.

Pelin tarina on sopivasti mehevää Tolkien-variointia. Kaikki peruselementit ovat tuttuja muista Keski-Maahan sijoittuvista teoksista. Käsikirjoittajan liikkumavapautta on rajoitettu kahdesta suunnasta: Alkuperäisromaaneille pitäisi olla uskollinen, muuten Tolkien-purkistit tulevat ja tappavat. Toisaalta vanhoja juttuja ei saisi toistaa liikaa, tai joutuu vastaamaan syytöksiin kliseisyydestä ja mielikuvituksettomuudesta. Lisäksi pitäisi pystyä miellyttämään niitä pelaajia, jotka muistavat Tolkienin nimen vain Peter Jacksonin elokuvien alkuteksteistä.

SOM marwen
Talionin yhteistyökumppaneita: kuningatar Marwen (vas.) ja hänen tyttärensä Lithariel. (Litharielin räppiletit eivät minusta oikein sovi Keski-Maan estetiikkaan.)

Suurimpana käsikirjoituksen ongelmana näen rikkonaisen hahmogallerian. Talionilla on pelin mittaan apunaan kourallinen sivuhahmoja, joiden kanssa tehdään hetki yhteistyötä ja jotka sitten unohdetaan lopullisesti. Ehkä ajatuksena on ollut, että kolme perushahmoa – Talion, haltian haamu ja Sauron – tuovat peliin tarpeeksi jatkuvuutta. Käytännössä juoni jää kuitenkin yhtenään vaihtuvien yhteistyökumppaneiden vuoksi katkonaiseksi.

Middle-Earthin pelimaailma ei ole ennätyksellisen laaja, mutta kyllä näilläkin hoodeilla puuhaa riittää. Peli jakautuu kahteen erilliseen alueeseen. Tarinan ensimmäisen puolikkaan puitteissa liikutaan Ûdunissa, kunnes pelaajalle avautuu portti Núrniin. Alueet muistuttavat toisiaan melkein joka suhteessa, mutta jostain syystä kiinnyin itse selvästi enemmän Núrniin. Erityisesti Núrnenin meren rannalla sijaitsevat tukikohdat toivat mukavaa vaihtelua kuivakoihin vuoristomaisemiin.

SOM lemppari
Black metal -uskottava lempihahmoni Nemesis-järjestelmässä. Ikävä kyllä tulin vahingossa tappaneeksi hänet hyvin pian tämän kuvan ottamisen jälkeen.

Middle-Earth on saanut kehuja ennen kaikkea Nemesis-järjestelmästä, joka oikoo örkkiarmeijan selkeään hierarkiaan. Kun Talion kuolee örkkien käsissä tai sotkeutuu tavalla tai toisella näiden keskinäisiin kärhämiin, hierarkiassa tapahtuu muutoksia: heikommat örkit putoavat pelistä ja vahvemmat skapparit astuvat heidän sijalleen. Kiehtovaa on erityisesti se, että örkit oppivat muistamaan Talionin. Tavallisesti videopelihahmon kuollessa pelaaja ikään kuin palaa ajassa taaksepäin edelliselle tallennuspisteelle. Middle-Earthissa näin ei tapahdu: ”kuollessaan” Talion yksinkertaisesti herää hieman pöllämystyneenä jostakin kartalle sirotelluista näkötorneista. Ei aikamatkailua, ei ”menneisyyden” poispyyhkiytymistä. Vastaan tulevat örkit ihmettelevät: oletpa kumma mies, kun yhä riehut, vaikka olen tappanut sinut jo ainakin kerran! (Ymmärtääkseni PS3:n ja Xbox 360:n koneistot eivät ole tarpeeksi tehokkaita pyörittämään Nemesistä, mikä vie peliltä sen parhaan terän saman tien.)

”Tavallisten” upseerien yläpuolella häärivät sotapäälliköt, joista kutakin suojelee muutama alempi upseeri. Sotapäälliköt ovat erityisen metkoja otuksia. Heidät pitää houkutella esiin piiloistaan, ja kun he vihdoin suostuvat näyttäytymään, tapahtuu se komean örkkikuoron säestämänä. Kuorohuuto luo komean efektin, mutta siihenkin turtuu. Tsekatkaapa:

Semiyksilöllisten ja pieteetillä toteutettujen örkkiupseerien määrä hämmästyttää pelin alussa, mutta loppua kohden samoja naamoja ja nimiä alkaa tulla vastaan yhä useammin. Toisin sanoen peli generoi jonkinlaisella automatiikalla rajallisesta elementtien joukosta uusia hahmokomboja, kun vanhat örkit on ensin tapettu tieltä pois. Tätä ei voi pitää varsinaisesti pelin heikkoutena; aidosti individuaalisia örkkejä ei voi suunnitella loputonta määrää, raja on pakko vetää johonkin. Vaikka kaikki örkit eivät yksilöllisiä olekaan, on armeijan suunnitteluun ja toteuttamiseen käytetty uskomaton määrä työtunteja. Mutuna arvioisin, että yksilöllisiä örkkidesigneja löytyy pelistä viitisenkymmentä.

Pelin bossit ovat suorastaan hämmentävän helppoja peitota. Kaikki kolme Sauronin kätyriä ovat jylhän näköisiä, mutta nopeita voittaa – ehkäpä ensimmäistä bossia eli Hammer of Sauronia lukuun ottamatta. Olen sitä pelaajatyyppiä, joka turhautuu helposti supervaikeiden bossimatsien jyystämiseen, mutta touhu ei saisi mielestäni mennä myöskään liian helpoksi. Sivutehtävistä ja ”pikkubosseista” (joiden listimiselle ei ole ladottu suurtakaan juoneen liittyvää painoarvoa) löytyy paljon pahempia paikkoja. Erityisesti viimeisen mittelön jäljiltä olo on vähän hölmö: näinkö vähällä tästä päästiin?

SOM of sauron
Lempibossini: Tower of Sauron on mahottoman komean näköinen, mutta yllättävän helppo voittaa.

Talion on ketterä ja helposti pelattava hahmo. Aloitin Middle-Earthin pelaamisen jo viime keväänä heti Assassin’s Creed Unityn jälkeen. Kankeahkon ACUn jäljiltä Middle-Earthin napukat tuntuivat hämmentävän keveiltä ja käteviltä. Nopeutettuun juoksuun ja kiipeämiseen liittyviä kontrolleja olisi tosin vielä voinut hioa. PS4-peleille tyypilliseen tapaan juokseminen ja kiipeäminen hoituvat samalla napilla, mikä osoittautui ajoittain huonoksi ratkaisuksi: jos et seinäkiipeilyaikeissa kävele tasan 90 asteen kulmassa kohti seinää, voi koneisto luulla, että tarkoitus on juosta seinän sivuitse. Erityisesti nopeatempoisissa sivutehtävissä tämä aiheutti paikoin hammastenkiristelyä.

Samaan hengenvetoon täytyy kehua pelin rivakkaa latausnopeutta. Välilataukset ovat uskomattoman lyhyitä. Pidempiä latausaikoja vaativat lähinnä tarinaa eteenpäin vievät cutscenet – sen sijaan pikamatkailu (fast travel) näkötornista toiseen sujuu parissa sekunnissa. (Vertailun vuoksi: ACUssa vastaava fast travel kysyy moninkertaisesti aikaa. Sinänsä tämän ymmärtää, sillä ACUn avoin pelimaailma on Middle-Earthin maailmaa paljon yksityiskohtaisempi.)

SOM klonkku
Pelissa vilahtaa Sauronin lisäksi muitakin tuttuja hahmoja.

Ehkäpä kaikkein eniten pelissä häiritsee vapaaehtoisten pikkutehtävien valtava määrä tarinaa eteenpäin vieviin tehtävien nähden. Sivutehtäviä on tämän lajityypin peleissä yleensäkin rutkasti, mutta Middle-Earthissa niitä on pääjuoneen nähden suorastaan uuvuttavan paljon. Ehkä parempi tarkastella asiaa näin päin: pääjuonen olisi suonut olevan pidempi.

Mutta kritiikki sikseen. Kokonaisuutena pidin Middle-Earthista todella, todella, todella paljon. Visuaalinen ilme, pelattavuus, pääjuoni – mihinkään ei kompastuta, vaikka pikkuhiontaa olisi voinut vielä tehdä. Tarinan loppu jättää lelut levälleen siihen malliin, että jatko-osaa lienee aihetta odotella.

Mitäs sitten pelataan? Syksyn mittaan olen takonut lähinnä Outlastia (2013) ja sen Whistleblower-lisäosaa. Assassin’s Creed IV: Black Flag (2013) on ollut työn alla jo viime keväästä asti. Taidan ottaa sen nyt pääprojektikseni, sopiihan pelin letkeä rommireggeatunnelma pimeään vuodenaikaan. (Assassin’s Creed Syndicaten hankin vasta, kun hinnat tulevat vähän alas – jos hankin ollenkaan. En ole pelistä alkupöhinän perusteella mitenkään erityisen innoissani.) Sen lisäksi pelaamista odottelevat Everybody’s Gone to the Rapture (2015) ja remasteroitu remake ensimmäisestä Resident Evil -pelistä (1996/2002).

Middle-Earth: Shadow of Mordor PS4 @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor Xbox One @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor PS3 @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor Xbox 360 @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor PC @ Discshop

Exodus: Gods and Kings (2014) arvostelu – Moses goes CGI

EXODUS julkka
Exodus: Gods and Kings (2014)

Jännä juttu: viime vuonna ensi-iltaan pölähti kerrassaan kaksi megabudjetin seikkailuelokuvaa, jotka perustuvat Raamattuun. Tarkoitan nyt Noahia ja Exodus: Gods and Kingsiä (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Espanja 2014). Laitetaan heti alkuun pakollinen valivali: ei sitten kummankaan elokuvan nimeä viitsitty kääntää suomeksi? Eikö täkäläisissä levitysfirmoissa osata suomentaa paria sanaa, vai onko promokuvien väsääminen uusiksi suomenkielisillä nimillä liian iso vaiva? Mikä tässä oikeasti maksaa?

Sekä Nooan että Mooseksen tarinasta on tehty lukuisia elokuvia, joten miksi taas pitää? Vastaus on yksinkertainen: koska CGI. Nooan arkki ja exodus ovat molemmat tarina-aiheita, jotka suorastaan vaativat massiivista tietokoneavusteista toteutusta. Vedenpaisumus ja kymmenen vitsausta – totta kai näistä tehdään elokuvia.

Ja siihen se sitten molempien elokuvien kohdalla vähän jääkin: visuaaliseen spektaakkeliin. Noahin suhteen odotukset eivät olleet kummoiset (okei: Aronofsky olisi voinut pystyä parempaan, mutta Russell Crowe pääosan esittäjänä antoi olettaa, että nyt mennään metsään oikein rytinällä – ja niin myös tapahtui). Exoduksessa tekijäkaarti on lupaavampi: Ridley Scott, Christian Bale (!!!), Sigourney Weaver. Myös promokuvat lupailivat hyvää. Katsokaa nyt tuota julistetta. Vau.

EXODUS sigourney
Myös Sigourney Weaver Ramses II:n äitinä on vau. Harmi, että hänen roolinsa jää elokuvassa hyvin pieneksi.

Juonta ei tarvinne referoida – kaikki tietävät, mistä Mooses (Bale) tuli ja minne hän meni. Exoduksen tarina on tarina Mooseksesta, ja siksi tuntuukin vähän erikoiselta, ettei tämän henkilöhahmon kehittelyyn ole panostettu enempää. Niin ammattitaitoinen ja karismaattinen kaveri kuin Christian Bale onkin, jää Mooseksen hahmo tässä elokuvassa valjuksi, perinteiseksi ja jopa kiiltokuvamaiseksi.

Myönnetään, että toivoin elokuvasta edes jonkinlaista henkistä ulottuvuutta. Tiedän, ettei suurten studioiden elokuvilta pitäisi sellaista odottaa – silloin ei joutuisi pettymään ja saisi aina silloin tällöin kokea positiivisia yllätyksiä (Aronofskyn elokuvat ovat hyviä esimerkkejä tästä, Noahia ja Unelmien sielunmessua lukuun ottamatta). Elokuvan ainoa elementti, joka on tästä näkökulmasta edes hiukkasen kiinnostava ratkaisu, on pikkupoika, jonka kautta Jumala puhuu Moosekselle. Huomatkaa: kiinnostava ratkaisu on eri asia kuin onnistunut ratkaisu.

EXODUS ramses ii
Ramses miettii, kuinka Mooses saadaan kuriin.

Elokuvassa on painotuksia, joita en ainakaan itse miellä osaksi kanonisoitua Mooses-tarinaa. Mooses nähdään elokuvassa aluksi Ramses II:n (Joel Edgerton) kumppanina, lähes veljen vertaisena toverina. Niinpä taistelusta Israelin ja Egyptin kansojen väillä tulee oikeastaan taistelu kahden veljeksen kesken. Ei tarvitse olla eksegeetikko hoksatakseen, että kuviossa on jotain yhteistä Kainin ja Abelin välisen skisman kanssa. Idea voisi toimia, muttei tällä kertaa vain ota tuulta alleen.

Olen havaitsevinani elokuvassa myös monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja, joita alkuperäinen raamatuntarina ei käsittääkseni pidä sisällään. Mooses tosiaankin nai midianilaisen papin tyttären, Sipporan. Midianilaiset ja Israelin kansa olivat tiettävästi oikeastaan toistensa vihollisia, mikä tekee Mooseksen ja Sipporan avioliitosta aika erikoisen ratkaisun. Mooses siis nai vieraan kansan ja vieraan uskon edustajan sen sijaan että valitsisi vaimon omiensa joukosta. Elokuvassa Sipporan ”vierautta” ja itämaisen eksoottista ulkonäköä korostetaan erityisesti. (Länsimaisessa maalaustaiteessa Sippora on usein kuvattu hyvinkin vaaleaihoisena – hahmona, jota on helppo pitää länsimaissa ”yhtenä meistä”.)

EXODUS haat
Tuore aviopari: Mooses ja Sippora.

Exodus: Gods and Kings on Hollywood-elokuvaa tylsimmillään. Se nojaa niin vahvasti visuaaliseen loisteliaisuuteen, että sen sisältö jää kumisemaan tyhjyyttään. Elokuvan ulkoasu toteutettu nykyaikaisin menetelmin – sen sijaan sen sisältö jää vanhakantaiseksi, persoonattomaksi ja paperinmakuiseksi tarinaksi vuosituhansien takaa.

*****

Exodus: Gods and Kings DVD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD @ Discshop
Exodus: Gods and Kings BD + 3D-BD @ Discshop