Duncan Jones on jännä ohjaaja. Hänen esikoisohjauksensa Kuu (2009) kuuluu tällä vuosituhannella tehdyn scifielokuvan ehdottomaan kärkikastiin. Sitä seurasi hieman kankea, mutta sinänsä näppärä ison rahan Jake Gyllenhaal -toimintamättö Source Code (2011). Pian Source Coden ensi-illan jälkeen kuultiin suuria uutisia: Jones oli alkanut valmistella legendaariseen Warcraft-pelisarjaan pohjautuvaa elokuvaa.

Tuon elokuvan ensi-ilta on tänään.

Warcraft: The Beginning (Warcraft, Yhdysvallat/Kiina/Kanada 2016) kertoo örkkien ja ihmisten välisestä konfliktista. Örkkien asuttama Draenor on kuihtunut ja käynyt asuinkelvottomaksi, ja siksi örkkikansa lähtee etsimään lebensraumia ihmisten (ja muutaman muun rodun) asuttamasta Azerothista. Siirtyminen maailmasta toiseen tapahtuu örkkimaagi Gul’danin nostattaman fel-voiman avulla.

Örkkien matka Azerothiin merkitsee vääjäämätöntä sotaa ihmisten kanssa. Azerothin kuningas Llane (Dominic Cooper) sälyttää vastuun puolustuksen suunnittelusta sotapäällikkö Lotharin (Travis Fimmel) ja Azerothia suojelevan Vartijan eli maagi Medivhin (Ben Foster) kontolle. Mukana pyörii myös nuori mutta lahjakas maagi Khadgar (Ben Schnetzer).

Se tarinasta. Loput voitte käydä katsomassa teatterissa.

Aloitetaan Warcraftin ruotiminen tärkeimmästä: visuaalisuus on elokuvan suurin vahvuus. Örkit ovat upeita. En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtä upeaa CGI:tä. Kaikki keskeiset örkkihahmot on yksilöity taitavasti, ja heidän ulkoasunsa ilmentää hyvin heidän luonnettaan. Durotan, Draka, Gul’dan, Tuomiovasara, Mustakäsi – aivan mahtavaa, kaikki. Rakastan. Kunpa koko elokuva olisi pelkkiä örkkejä.

Muutoin elokuvan visuaalisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Magian käyttö esitetään halvan näköisinä valovirtoina. Ihmissotilaiden varusteet ja aseet taitavat olla muovia.  Azerothin maisemat näyttävät siirappisilta postikorttikuvilta. Puoliörkki Garonassa ei ole vihreän ihon ja pikkuisten torahampaiden lisäksi mitään örkkiä – hän näyttää yksinkertaisesti vihreältä ihmiseltä, jolla on tavanomaista jykevämpi alaleuka. Sentään aarnikotkat ovat hienoja: niissä on mukavaa, angrybidsmäistä pehmeyttä.

Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin elokuvan käsikirjoituksessa. Vaikuttaa siltä, että tarinamateriaalia on ollut kokonaisen televisiosarjan käyttöön, ja ilmeisesti saksille on tullut kovasti hommia sekä käsikirjoitus- että leikkausvaiheessa. Lopputuloksena on rytmitön möykky, jossa henkilöhahmojen tahdon suuntaa on lähes mahdoton hahmottaa.

Paikoin tämä synnyttää koomisia vaikutelmia. Koska henkilöhahmojen vaikuttimia ja motiiveja ei syvennetä, jäävät hahmot karikatyyrimaisiksi ja ohuiksi. Kun sävykkään dialogin kehittelylle ei ole aikaa, tulee hahmojen puheesta hirveää rautalangasta vääntämistä. Tämä kulminoituu erityisesti saippuaoopperakohtauksessa, jossa eräs keskushahmoista suree vastikään kuollutta läheistään: ”En ole koskaan tuntenut näin suurta tuskaa”. Voi taivas… Entisenä kirjoitusohjaajana mieleni tekisi käydä ojentamassa Warcraftin dialogista vastaavaa kirjoittajaa.

Käsikirjoittajia on kuitenkin pakko kiittää länsimaisen tarinaperinteen huomioimisesta ja pahan ongelman käsittelystä. Fel-taikuus muistuttaa mukavasti länsimaisen esoterian tulkintoja ns. mustasta magiasta. Samaa mustan ja valkoisen magian jaottelua on harrastettu fantasiagenressä jo vuosikymmeniä, ja kuvio lienee jossain määrin läsnä lähes jokaisessa genren piiriin kuuluvassa teoksessa. Silti Warcraft onnistuu tuomaan kuvioon jotain uutta. – Näistä asioita maailma taitaa tosin olla velkaa ensisijaisesti pelisarjan ensimmäisille suunnittelijoille, ei Warcraftin käsikirjoittajille.

Puhutaanko vähän castingista? Warcraftin näyttelijävalinnat ovat niin pahasti pielessä, että hirvittää. En koskaan olisi uskonut näkeväni näin kamalaa castingia näin suuren budjetin elokuvassa. Nappisilmäinen Dominic Cooper on Azerothin kuninkaana yhtä uskottava kuin pehmonallekarhu. Tarinan ihmismaageja esittävät etunimikaimat Ben Foster ja Ben Schnetzer eivät istu rooleihinsa lainkaan; heidän olemuksestaan yksinkertaisesti puuttuu näiden roolien edellyttämä karisma ja kaikupohja. Garonan ja Lotharin roolituksissa on sentään onnistuttu jotenkuten.

En ole täysin varma, onko ongelma pelkästään castingissa vai myös näyttelijöiden taidoissa – varmaankin molemmissa. Lisäksi syyllistä kehnoihin näyttelijänsuorituksiin voidaan etsiä myös ohjaajanpallilta. (Tämä muuten pätee elokuviin ylipäätään. Hyvänkin näyttelijän on vaikea onnistua, jos ohjaaja ei ole kiinnostunut tai kykenevä ohjaamaan hänen ilmaisuaan. Valitettavan harva katsoja ja erityisesti valitettavan harva kriitikko ymmärtää tätä.)

Jännä sinänsä, että näinkin suurta elokuvaa on lähdetty tekemään suhteellisen tuntemattomalla näyttelijäkaartilla. Olisin odottanut, että elokuvassa nähtäisiin vähintään yksi sikamaisen iso tähti. Tällä erää näyttelijäkaartin tunnetuin nimi taitaa olla örkki Mustakäden ääninäyttelijä Clancy Brown, joka hoitaa työnsä mallikkaasti. Törmäsin Youtubessa Brownin haastatteluun, joka on tehty Wacraftin promootion tiimoilta viime syksynä. Säälittää katsella: Brown valehtelee näyttelijäksi tosi huonosti. Voin melkein nähdä, miten hänen korvansa heiluvat, kun hän kehuu Warcraftia.

Kävin katsomassa elokuvan kutsuvierasnäytöksessä. Näytökseen oli ilmeisesti kutsuttu lähinnä aktiivisia cosplay- ja roolipeliharrastajia, joille Warcraft-pelien maailma on ennalta hyvin tuttu. Itse en ole Warcrafteja koskaan pelannut, joten katsoin elokuvaa varmasti hyvin toisenlaisin silmin kuin muu yleisö. Panin väkisinkin merkille, että yleisöä nauratti monissa sellaisissa kohdissa, joissa en itse nähnyt mitään hauskaa. Ilmeisesti elokuvassa on runsaanpuoleisesti jippoja, jotka eivät avaudu meille ummikoille. Kai tämä on hyvä asia: ns. franchise-elokuvia kannattaakin tehdä ensisijaisesti faneille, ei valtavirtayleisöille. Kun molempia yleisöjä pyritään miellyttämään tasavertaisesti, päädytään yleensä lopulta kusemaan kummankin kintuille.

Warcraft petaa ronskisti paikkaa jatko-osalle; oikeastaan vaikuttaa siltä, että jatko-osia saattaa olla suunnitteilla useampikin. Saa nähdä, kuinka käy. Elokuva on saanut lähinnä negatiivisia arvosteluja, mutta surkeat arvostelut eivät ole ennenkään estäneet rahantuloa. Warcraft on tuottanut jo kolme neljäsosaa tuotantobudjetistaan, joten eiköhän tuosta vielä plussan puolelle kiivetä.

Vaikka Warcraft on mitä on, uskon yhä Duncan Jonesiin. Seuraavaksi voimme jäädä odottamaan Mute-scifitrilleriä, joka on edelleen esituotantovaiheessa ja jonka pitäisi kuulemma olla hengeltään lähempänä Kuuta kuin Jonesin kaksi myöhempää ohjausta. Ehkä tästä tulee ihan hyvä.

Warcraft: The Beginning tulee Suomessa ensi-iltaan tänään. Elokuvaa levittää Finnkino.

*****